Part 32

Seuraavana aamuna noustessaan Glyndon ei nähnyt seuralaistaan, hän ei palannut, ennenkuin Glyndon lähti. Glyndonin oli välttämättä vielä käytävä C:n puheilla ennen lähtöänsä, järjestääkseen Nicotin osallisuutta pakoon ja muutenkin katsoakseen, ettei mikään epäluulo saattaisi vaaraan hänen suunnitelmansa. C. ei kuulunut Robespierren lähimpään seurapiiriin ja olikin salaa hänen vastustajansa, mutta hän oli aina osannut olla hyvissä väleissä kunkin puolueen kanssa, joka kohosi valtaan. Rahvaan pohjakerroksista lähteneenä hänellä kuitenkin oli tuollainen älykkyys ja hienous, jota tavataan Ranskan kaikissa kansanluokissa. Hän oli onnistunut rikastumaan -- ei kukaan tiennyt kuinka paljon -- nopean nousunsa kuluessa. Viimein hänestä oli tullut yksi Parisin rikkaimpia miehiä ja hänellä oli tähän aikaan loistava huoneusto käytettävänään. Hän oli yksi niitä, joita Robespierre useammista syistä suosi, ja hän oli usein pelastanut tuomittuja ja epäiltyjä, hankkimalla heille passeja väärillä nimillä ja neuvoen heille pakokeinot. Mutta C---- oli mies, joka näki vaivaa ainoastaan rikkaiden hyväksi. "Lahjomaton Maximilien", jolla todella oli tyrannin läpitunkeva huomiokyky, varmaan kyllä äkkäsi kaikki hänen vehkeensä ja näki, minkälainen ahneus hänellä oli hyväntekeväisyytensä vaipan alla. Mutta onkin huomattava, että Robespierre usein näytti suvaitsevan -- jopa melkein yllyttävän -- tuollaisia paheita miehissä, jotka hän myöhemmin aikoi kukistaa, ikäänkuin alentaakseen heidän arvoaan yleisön silmissä ja pannakseen niille vastakohdaksi oman ankaran ja tahrattoman rehellisyytensä ja puhtautensa. Ja epäilemättä hän usein salavihkaa julmasti hymyili arvokkaan kansalaisen C:n ylellisyydelle ja ahneudelle.

Tämän C:n luokse siis Glyndon kulki miettiväisenä. Totta oli, mitä hän Violalle oli sanonut, että hänen pelkonsa oli menettänyt voimansa, mitä enemmän hän oli vastustanut haamua. Viimeinkin oli tullut aika, jolloin hän nähdessään paheen ja rikoksen kaikessa alastomuudessaan ja niin laajalla alalla, oli huomannut, että paheessa ja rikoksessa on suurempi kauhu kuin haamun silmissä. Hänen syntyperäinen jaloutensa alkoi häneen palata. Katuja kulkiessaan hän mietiskeli, kuinka hän tulevaisuudessa tulisi katumaan ja parantamaan elämänsä. Hän ajatteli niinkin, että palkaksi Filliden rakkaudesta hän uhraisi kaikki sukunsa ja kasvatuksensa ennakkoluulot. Hän koettaisi parantaa ne erhetykset, joita hän oli tehnyt Fillideä kohtaan, sillä että hän kieltäen itsensä menisi naimisiin hänen kanssaan, vaikka heidän sieluillaan oli niin vähän yhteistä. Hän oli kerran hylännyt avioliiton jalon ja hyvän Violan kanssa -- nyt hän oli tässä elämän ristiriitojen keskellä oppinut tuntemaan, että oikea on aina oikea, ja ettei taivas ole tehnyt yhtä sukupuolta toisen uhriksi. Nuoruudenaikaiset kauneuden ja hyvyyden unelmat heräsivät hänelle taas, ja hänen sielunsa tumman ulapan yli väikkyi heräävän hyveen hymyily, niinkuin kuutamopolku yli vetten. Tuskin koskaan hänen sieluntilansa oli ollut niin ylevä ja epäitsekäs.

Sillä välin Jean Nicot myöskin mietti tulevaisuuden tuumia ja laski jo, miten hän parhaiten käyttäisi hyväkseen ystävänsä kultaa, ystävän, jonka hän aikoi pettää, ja hän lähti siihen taloon, jolla oli kunnia olla Robespierren asuntona. Hänellä ei ollut aikomustakaan noudattaa Filliden rukousta, että Glyndonin henki säästettäisiin. Hän ajatteli niinkuin Barrère: "ainoastaan kuolleet eivät enää palaa."

Kaikissa ihmisissä, jotka antautuvat johonkin tutkimukseen tai taiteeseen niin suurella ponnistuksella, että pääsevät jonkun verran eteviksi alallaan, heissä täytyy olla suunnattoman paljon suurempi voimavarasto kuin yhteisellä joukolla. Tavallisissa oloissa tämä voima keskittyy heidän työhönsä ja tekee heidät siten välinpitämättömiksi ihmisten muille pyrkimyksille. Mutta jos heitä estetään seuraamasta taipumuksiaan, jos voima ei pääse purkautumaan oikeata tietä, niin se kiihtyy ja nousee ja ottaa heidät kokonaan valtaansa. Ja silloin se joko tuhlautuu tuulentupien rakenteluun tai tulee vaaralliseksi ja hävittäväksi ainekseksi yhteiskunnassa ja saa aikaan epäjärjestystä ja mullistusta, jollei omatunto ja oikeat periaatteet sitä puhdista. Sentähden kaikissa viisaasti järjestetyissä valtioissa erityisellä huolella valmistetaan mahdollisuuksia kaikille taiteille ja kaikille tieteille. Sentähden älykkäät valtiomiehet antavat kunniapalkintoja tieteen ja taiteen edustajille, vaikka he itse kukaties eivät näe taulussa muuta kuin tuhrittua kangasta -- eivät näe tieteellisessä problemissa muuta kuin ajatuksen voimistelun. Ei mikään valtio ole vaarallisemmassa asemassa kuin se, missä kyvykkäät eivät saa rauhassa kehittyä vaan joutuvat politikan alalla vehkeilemään tai etsimään itsekkäitä tarkotusperiä. Halveksittu nerokkuus on sotakannalla ihmisiä vastaan. Ja huomattava on, että Ranskan vanhan hallitustavan aikana näyttelijät olivat niin halveksittuja yleisön silmissä, ettei heille edes suotu kristillistä hautausta, ja siksi näyttelijöistä sitten tuli vallankumouksen raivokkaimpia ja kostonhimoisimpia vitsauksia. Collot d'Herbois, entinen 'huono ilveilijä' edusti koko näyttelijäluokan kärsimiä vääryyksiä.

Samoin Jean Nicotin kyvytkään eivät olleet saaneet tarpeeksi tunnustusta siinä taiteessa, jota hän harrasti. Jo varhaisessa nuoruudessaan hänen opettajansa, Davidin, valtiolliset taipumukset olivat erottaneet hänet maalaustaiteen vaikeammasta ja huolellisemmasta työnteosta. Hänen personalliset ruumiinvikansa olivat katkeroittaneet hänen mielensä ja hänen hyväntekijänsä jumalankieltämys oli kuolettanut hänen omantuntonsa. Uskonnon -- ja varsinkin Ristin Uskonnon -- suuri merkitys on siinä, että se kohottaa _kärsivällisyyden_ ensin hyveeksi ja sitten toivoksi. Ottakaa pois oppi tulevaisesta elämästä, ja kuolemanjälkeisestä palkasta ja rangaistuksesta ja ottakaa pois isän hymyily maisten kärsimystemme ja koetustemme päältä -- niin missä on kärsivällisyys silloin? Ja mitä on ihminen ilman kärsivällisyyttä -- ja mitä on kansa? Ilman kärsivällisyyttä ei taide koskaan pääse korkealle, ilman kärsivällisyyttä ei vapaus koskaan tule täydelliseksi. Kovalla pyrkimyksellä ja hurjalla, hapuilevalla taistelulla koettaa Äly nostaa siipiään yli Köyhyyden ja kansa koettaa saavuttaa Vapauttaan. Ja voi, jos ne silloin ovat ilman tukea, ilman johtoa ja ilman kestävyyttä -- voi kumpaakin!

Nicot oli poikana nulikka. Kaikissa rikoksentekijöissä olkoot he kuinka alhaisia, on aina muutamia inhimillisiä kieliä -- hyveen jäännöksiä, ja oikea ihmisten arvostelija usein saa kovasydämisiltä ja vähäjärkisiltä kuulla moitetta siitä, että hän osottaa, kuinka huonoimmissakin ihmisissä löytyy kullan murusia ja kuinka parhaimmissaan, jotka tulevat Luonnon suuresta työpajasta, on jonkun verran turmeltunutta kuonaa. Mutta on poikkeuksia, vaikka harvoja yleisestä säännöstä. On sellaisia, joissa omatunto on tykkönään kuolleena ja joissa hyvä ja paha ovat samanarvoisia asioita, kumpikin keinoja itsekkäitä tarkotusperiä varten tällainen oli vanhan ateistin kasvatti, Nicot. Kateus ja viha täytti hänen koko olemuksensa, ja kun hän tunsi itsessään suurempia lahjoja kuin oli muilla ihmisillä, niin hän vaan sitä enemmän kirosi kaikkia niitä, joille oli suotu kauniimpi ruumiinmuoto ja onnellisempi kohtalo kuin hänelle. Hirviö hän oli, kun hän murhaajana tarttui hyväntekijänsä kurkkuun, mutta vallankumouksen aika ja hirmuhallitus -- kaikkien pahojen himojen siemenpelto -- oli hänen sydämensä syvään helvettiin tehnyt toisen vielä syvemmän. Hän ei kyennyt enää tointansa harjottamaan, sillä vaikka hän olisi voinutkin tauluillaan luoda itselleen nimen, niin vallankumous ei ole taiteilijoille sovelias aika, sillä ei kukaan, ei maan rikkain ja ylpein ylimyskään ole niin riippuvainen rauhasta ja järjestyksestä ja yhteiskunnan hyvinvoinnista kuin runoilija tai taiteilija. Nyt hänen aina levoton ja hillitsemätön älynsä jäi työttömänä hautomaan sellaisia rikollisia kuvia, jotka sitä parhaiten viehättivät. Hän ei uskonut mitään tulevaisuutta olevan tätä elämää tuonnempana, ja kuinka tässä elämässä voimakkaat miehet hänen ympärillään suuret vallantavottajat, olivat menestyneet? Kaikki, mikä oli hyvää, puhdasta, epäitsekästä -- joko kuninkaallisten tai tasavaltalaisten joukossa, pyyhkäistiin teurastuspaikalle ja murhamiehet yksin jäivät uhriensa loiston ja arvon perijöiksi. Jalommatkin köyhyydestä kärsivät kuin Nicot olisivat joutuneet epätoivoon. Ja Köyhälistö varmaan nousisi aavemaisina joukkoina Rikasten kurkkuja leikkaamaan ja sitten raatelemaan itseään jäsen jäseneltä, jollei Kärsivällisyys, köyhien hyvä enkeli, istuisi sen sivulla ja juhlallisesti viittaisi tulevaiseen elämään.

Kun Nicot nyt lähestyi diktaattorin palatsia, alkoi hän miettiä aivan toisenlaista suunnitelmaa kuin edellisenä päivänä: ei niin, että hän olisi horjunut päätöksessään kukistaa Glyndon ja antaa Violankin mennä samaa tietä hänen kumppaninaan ja apulaisenaan. Ei, _siinä_ hän oli luja, sillä hän vihasi molempia -- puhumattakaan vanhasta, unohtumattomasta kaunastaan Zanonia vastaan. Viola oli häntä halveksinut, Glyndon oli auttanut, ja kiitollisuuden ajatus oli hänelle yhtä sietämätön kuin loukkauksen muisto. Mutta miksi hän nyt pakenisi Ranskasta? Voisihan hän ottaa haltuunsa Glyndonin kullan; hän ei epäillytkään, että voisi hallita Fillideä, joka oli niin täynnä raivoa ja kateutta, ja että hän saisi tämän suostumuksen kaikkiin aikeisiinsa. Paperit, jotka hän oli ryöstänyt -- Desmoulinsin kirjeenvaihto Glyndonin kanssa -- samalla kuin ne ratkaisivat Glyndonin kohtalon voisivat olla mainioksi avuksi Robespierren edessä ja saattaa tyrannin unohtamaan Nicotin vanhat ystävyyssuhteet Hébertin kanssa ja saada hänetkin luetuksi Kauhunkuninkaan liittolaisten ja kätyrien joukkoon. Taas nousi Nicotin eteen toivo rikkauteen ja kunniakkaaseen ylennykseen. Tämä kirjeenvaihto, joka oli päättynyt vähää ennen Camille Desmoulinsin kuolemaa, oli kirjotettu sillä huolettomalla ja rohkealla varomattomuudella, mikä oli ominaista tälle Dantonin turmeltuneelle oppilaalle. Siinä puhuttiin avoimesti hankkeista Robespierreä vastaan, siinä mainittiin puoluelaisia, joiden kukistamiseksi tyranni paraikaa kokosi syitä ja verukkeita. Tämä olisi uusi kuolonase Päätappajan käsissä. Voisiko kukaan suurempaa lahjaa antaa Maximilien Lahjomattomalle?

Näitä ajatuksia hautoen saapui hän viimein kansalaisen Dupleixin ovelle. Kynnyksen ulkopuolella seisoi hajallaan kahdeksan tai kymmenen tanakkaa jakobiinia, Robespierren vapaaehtoisesta turvajoukosta -- pitkiä miehiä, hyvin asestettuja, ja ylpeitä vallastaan, joka heijastui valtiomahdista. Heidän joukossaan oli naisia, nuoria ja kauniita ja kirjavasti puettuja, jotka olivat kuulleet huhun, että Maximilienilla oli ollut maksanvaivoja, ja olivat tulleet säälivästi kyselemään hänen terveyttään, sillä Robespierre, niin kummalta kuin kuuluneekin, oli naisten lemmikki.

Tämä vartiojoukko ulottui oven ulkopuolelta portaita pitkin vastaanottohuoneen ovelle asti, sillä Robespierren huoneusto ei ollut niin tilava, että siinä olisi ollut odotushuoneita näin lukuisia ja monenlaisia kävijöitä varten. Nicot raivasi itselleen tien heidän keskeltään ja hänen korviensa ympäri sateli kaikkea muuta kuin ystävällisiä ja imartelevia huudahduksia.

"Kas, mikä lurjus", sanoi vanha eukko, jonka kylkeä hänen terävät kyynäspäänsä pahasti pitelivät. "Mutta kuinka voisi odottaakaan kohteliaisuutta tuollaiselta variksenpelättimeltä?"

"Kansalainen, minä pyydän huomauttaa sinulle,[80] että sinä astut varpailleni. Pyydän anteeksi, mutta kun nyt katson jalkojasi, huomaankin, ettei huone ole tarpeeksi iso niille."

"Hoo, kansalainen Nicot", huusi muuan Jakobiini pudistaen kauhistuttavaa sauvaansa, "mikä sinut on tänne tuonut? Luuletko, että Hébertin rikokset jo ovat unohdetut? Pois, luonnon äpärälapsi! ja kiitä Korkeinta Olentoa, että Hän on tehnyt sinut niin kurjannäköiseksi, että sinulle täytyy antaa anteeksi."

"Siinä olisi kauniit kasvot tirkistämään ulos kansallisikkunasta",[81] sanoi nainen, jota maalari oli töytäissyt.

"Kansalaiset", sanoi Nicot kalpeana vihasta, mutta pidättäen itseään, niin että sanat tuskin pääsivät tulemaan kiristettyjen hampaitten välistä, "minulla on kunnia mainita, että pyrin Kansanedustajan luokse puhumaan asioista, jotka ovat erinomaisen tärkeitä sekä valtiolle että hänelle, ja", hän lisäsi hitaasti, vihaisesti murjottaen ympärilleen, "minä kutsun kaikki hyvät kansalaiset todistajiksi, kun Robespierrelle valitan, minkälaista kohtelua muutamat teistä ovat minulle osottaneet."

Miehen katseessa ja äänenpainossa oli niin paljon syvää ja keskitettyä ilkeyttä, että ilveilijät vetäytyivät taaksepäin. Ja kun he muistelivat vallankumouksellisen elämän äkkinäisiä keikauksia, niin monet äänekkäästi vakuuttivat likaiselle ja huonosti puetulle maalarille, ettei mikään ollut heille vieraampaa kuin loukata kansalaista, jonka koko ulkomuoto todisti hänen olevan kelpo sansculotin. Nicot kuunteli näitä puolustuksia äreästi vaieten. Käsivarret ristissä hän nojautui seinää vastaan ja odotti sisäänpääsyä.

Odottelijat puhuivat keskenään eri ryhmissä kaksin ja kolmin, ja yleisen supatuksen läpi kaikui portaita vartioitsevan pitkän jakobinin huoleton vihellys. Lähinnä Nicotia seisoi vanha nainen ja nuori neito, jotka totisina kuiskuttelivat toisilleen ja ateisti nauroi sisässään kuunnellessaan heidän keskusteluansa.

"Minä vakuutan sinulle, rakkaani", sanoi eukko salaperäisenä huojuttaen päätään, "että suuri Catherine Theot, jota nuo jumalattomat nyt vainoovat, on todella Jumalan sanansaattaja. Ei voi olla mitään epäilystä siitä, että valitut, joiden pääprofetoiksi Dom Gerle ja hyveellinen Robespierre ovat määrätyt, tulevat nauttimaan ikuista elämää täällä ja tekemään lopun kaikista vihollisistaan. Ei ole mitään epäilystä siitä -- ei vähintäkään."

"Kuinka ihanaa", sanoi tyttö, "tuo rakas Robespierre! -- Mutta hän ei näytä kovin pitkäikäiseltä."

"Sitä suurempi on ihme", sanoi vanha nainen. "Minä olen nyt jo 81 vuotta, mutta en tunne itseäni yhtään päivää vanhemmaksi senjälkeen kuin Catherine Theot lupasi, että minäkin saisin olla yksi valituista."

Samassa tuuppasivat naisia syrjään muutamat uudet tulokkaat, jotka kiivaasti puhuivat keskenään.

Ruskeanaamainen mies, joka esiliinastaan päättäen oli teurastaja, käsivarret paljaina ja "vapaudenlakki" päässään, huusi äänekkäästi: "Minä olen tullut Robespierreä varottamaan. Hänelle tehdään ansoja. Hänelle tarjotaan asunnoksi kansallispalatsi. _Ei kukaan voi olla kansan ystävä ja asua palatsissa_.[82]

"Ei todellakaan", vastasi toinen työmies, "minä pidän hänestä parhaiten tässä pienessä huoneessa puusepän talossa, siinä hän näyttää _meikäläiseltä_".

Taas hyökkäsi toisia sisään ja uusi joukko tunkeutui ihan Nicotin viereen. Ja nämä miehet kinailivat vielä kovaäänisemmin kuin muut.

"Mutta minun suunnitelmani on --"

"Hiiteen _sinun_ suunnitelmasi. Minä sanon, että _minun_ suunnitelmani on --"

"Turhia!" huusi kolmas. "Kun Robespierre käsittää minun uuden keinoni ruudin valmistamiseksi, niin Ranskan vihamiehet --"

"Kuka hullu vieraita vihollisia pelkää?" keskeytti neljäs, "pelättävät viholliset, ne ovat täällä kotona. _Minun_ uusi guillotiinini vie viisikymmentä päätä kerrallaan!"

"Mutta _minun_ uusi valtiomuotoni!" huudahti viides. "_Minun_ uusi uskontoni, kansalainen!" huomautti laupeaalla äänellä kuudes.

"Tuhannen tulimaista, olkaa hiljaa!" karjasi joku jakobinivartijoista.

Ja äkkiä sai joukko hajaantua, kun julmannäköinen mies, takki leukaa myöden napitettuna, miekka sivullaan ja kannukset jalassa helisten, astui ylös portaita. Hänen poskensa olivat punaiset ja pulleat juomisesta, hänen silmänsä tylsät ja villit kuin petoeläimen. Syntyi täydellinen hiljaisuus ja kaikki tekivät kalpeina tietä leppymättömälle _Henriotille_. Tuskin oli tämä karkea ja raudankova tyrannin apulainen astua kaapaissut joukon läpi, kun taas tungoksessa hätäisesti ja pelokkaasti annettiin tietä, sillä sisään liukui äänettömänä kuin varjo eräs hymyilevä, siivonaamainen kansalainen, yksinkertaisesti mutta sirosti puettu, silmät nöyrästi maahan luotuina. Lempeämpiä, lauhkeampia kasvoja ei mikään paimenrunoilija olisi voinut kuvata itse Thyrsikselle -- ja miksi kuitenkin väki henkeään pidättäen teki hänelle tilaa? Niinkuin kärppä kivenkoloon tämä laiha olento hiipi suurempien ja karkeampien ihmisten sekaan, jotka väistyivät syrjään hänen ohikulkiessaan. Silmäniskusta pitkä Jakobini oven luona jätti tien vapaaksi mitään kysymättä. Seuratkaamme häntä tyrannin luo.

VII LUKU.

"Päätettiin, että se, joka sanoisi hänen olleen _ihmisen_, kärsisi kuolonrangaistuksen."

P. Augustinus, _Serapis-jumalasta_ I, 18, _De Civitate Dei_, 5.

Robespierre nojasi väsyneesti taaksepäin nojatuoliinsa ja hänen kalmakkaat kasvonsa näyttivät tavallista väsyneemmiltä. Hän, jolle Catherine Theot lupasi kuolemattoman elämän, oli tosiaan sen näköinen kuin kuoleman kynnyksellä oleva. Hänen edessään pöydällä oli korillinen appelsiinejä, joiden mehu yksin saattoi lieventää hänen ruumistaan vaivaavaa ankaraa sappitautia, niinkuin kerrotaan. Rikkaasti puettu vanha nainen (hän oli entisen hallituksen aikana ollut markiisitar) istui ja kuori jalokivin koristetuilla sormillaan noita suloisia hedelmiä sairaalle lohikäärmeelle. Olen jo ennen sanonut, että Robespierre oli naisten lemmikki. Kummallista kyllä, mutta he olivatkin ranskalaisia naisia. Vanha markiisitar, joka, niinkuin Catherine Theot, kutsui häntä "pojakseen", näytti todella rakastavan häntä hurskaasti ja epäitsekkäästi kuin äiti lastaan. Kun hän hedelmiä kuoriskeli ja niitä hänelle tyrkytteli hellillä hyväilyillä kulki Robespierren laihojen huulien yli jotain elävän hymyn tapaista. Etäämmällä istuivat Couthon ja Payan toisen pöydän ääressä, kirjottelivat nopeasti ja pysähtyivät silloin tällöin työstään kysyäksensä jotakin toisiltaan kuiskaten.

Äkkiä muuan Jakobini avasi oven, lähestyi Robespierreä ja kuiskasi hänelle Guérinin[83] nimen. Tämän kuullessaan sairas hypähti pystyyn, ikäänkuin uutta elämää saaden.

"Rakas ystäväni", sanoi hän markiisittarelle, "suo anteeksi, minä en nyt tarvitse hellää huolenpitoasi. Ranska vaatii nyt huomioni. En ole koskaan sairas silloin kun voin palvella isänmaatani."

Vanha markiisitar nosti silmänsä taivaaseen ja huokasi: "Mikä enkeli!"

Robespierre viittasi kärsimättömästi kädellään, ja vanha nainen taputti hänen kalpeita poskiaan, suuteli hänen otsaansa ja vetäytyi tottelevasti pois. Seuraavana hetkenä tuo hymyilevä siivo mies, jota vastikään kuvasimme, seisoi tyrannin edessä, syvään kumartaen. Ja syystä mahtoi Robespierre lausua tervetulleeksi miestä, joka oli hänen ovelimpia kätyreitään -- johon hän luotti enemmän kuin jakobinien klubiin, puheittensa sanatulvaan tai sotajoukkojensa pajunetteihin. Guérin, kuuluisin hänen 'tutkistelijoistaan', urkkiva, viekas, kaikkialle löytävä vakoilija liukui niinkuin auringonsäde seinän rakojenkin läpi ja toi tiedon ei ainoastaan ihmisten töistä vaan heidän sydämistäänkin.

"No, kansalainen, mitä kuuluu Tallienista?"

"Varhain tänä aamuna kaksi minuuttia kahdeksan jälkeen hän lähti ulos."

"Niin varhain? hm!"

"Hän kulki pitkin katuja _Rue des Quatre Fils, Rue du Temple, Rue Martin_; ei mitään merkillisempää paitsi --"

"Paitsi mitä?"

"Hän kävi eräässä kirjakaupassa ostamassa kirjoja."

"Ostamassa kirjoja! Ahaa, vilpistelijä, hän tahtoi _vehkeilyn kätkeä tiedonhalun_ vaipan alle. Entä sitten?"

"Viimein _Rue des Fosses Montmarche_ kadulla eräs henkilö (tuntematon) siniseen takkiin puettu, kohtasi hänet. He kävelivät yhdessä pitkin katuja muutamia minuutteja ja heihin yhtyi Legendre."

"Legendre, kuule Payan, ota vaarin."

"Minä menin hedelmäpuotiin ja palkkasin kaksi pientä tyttöä menemään palloa heittelemään kuulomatkan päähän. He kuulivat Legendren sanovan: 'minä luulen että hänen valtansa alkaa olla loppumaisillaan'. Tallien vastasi: 'Ja _hän itsekin_. Minä en antaisi kolmen kuukauden palkkaa hänen elämästään'. Minä en tiedä, kansalainen, tarkottivatko he sinua."

"Enkä minä, kansalainen", vastasi Robespierre julmasti hymyillen, jonka jälkeen hän kohta vaipui synkkiin mietteisiin. "Haa!" mutisi hän, "minä olen nuori vielä, parhaimmassa iässäni. Minä en antaudu ylellisyyksiin. Ei, ja minun ruumiinikin on terve -- terve. Mitä muuta Tallienista?"

"Se nainen, jota hän rakastaa -- Teresa de Fontenai -- joka on vankilassa, jatkaa vielä kirjeenvaihtoaan hänen kanssaan ja pyytää häntä pelastamaan itseään kuolemasta. Tämän minun mieheni sattuivat saamaan tietää. Hänen palvelijansa on sanansaattajana vangin ja Tallienin välillä."

"Vai niin! Palvelija on otettava kiinni keskellä Parisin katuja. Hirmuhallitus ei ole vielä ohi. Noiden kirjeiden avulla, joita häneltä löydetään, jos ne sitä sisältävät, minä sieppaan Tallienin istuimeltaan kansalliskokouksessa."

Robespierre nousi ja astui muutaman kerran miettiväisenä huoneessa, avasi sitten oven ja kutsui erään jakobinin sisään. Tätä hän käski vartioimaan Tallienin palvelijaa ja vangitsemaan hänet sopivalla hetkellä. Sitten hän taas heittäytyi tuoliinsa. Kun Jakobini meni ulos, kuiskasi Guérin:

"Eikö tuo ole kansalainen Aristides?"

"On -- uskollinen mies, kunhan vaan pesisi itseään eikä kiroilisi niin kovin."

"Etkö sinä mestauttanut hänen veljensä?"

"Mutta Aristides hyväksyi tuomion."

"Siitä huolimatta, ovatko sellaiset miehet turvallisia niin lähellä sinua?"

"Se on totta." Ja Robespierre otti muistikirjansa, kirjotti siihen muistutuksen, pani sen liivintaskuunsa ja jatkoi:

"Mitä muuta Tallienista?"

"Ei mitään muuta. Hän ja Legendre ja tuntematon kävelivät _Jardin Egalite'lle_ päin ja erosivat siellä. Minä saatoin Tallienia hänen kotiinsa. Mutta minulla on muita uutisia. Sinä pyysit minua etsimään niitä, jotka sinua uhkaavat nimettömissä kirjeissä."

"Guérin, oletko löytänyt niitä? Oletko sinä -- oletko?"

Ja puhuessaan tyranni avasi ja sulki kätensä ikäänkuin jo puristaen kirjottajien henkiä, ja hänen kasvoillaan näkyi se kouristuksentapainen irvistely, joka johtui hänen taipumuksestaan kaatuvatautiin.

"Kansalainen, minä luulen tavanneeni yhden. Sinun pitää tietää, että kaikkein pahimpia on maalari Nicot."

"Seis, seis!" sanoi Robespierre ja avasi muistiinpanokirjan, joka oli sidottu punaisiin kirjailtuihin nahkakansiin (sillä Robespierre oli siisti ja täsmällinen kuolinluetteloissaankin). Hän selaili aakkosellista järjestystä: "Nicot, tuossa se on, ateisti, sansculotti (minä vihan renttuja),[84] Hébertin ystävä. Ahaa! Huom.! René Dumas tuntee hänen vanhemman elämänsä ja entiset rikoksensa. Jatka!"

"Tätä Nicotia on epäilty lentokirjasten levittäjäksi sinua ja _komiteaa_ vastaan. Eilen iltana, kun hän oli poissa, laski ovenvartija minut hänen huoneeseensa _Rue Beau-Repairella_. Mestariavaimellani avasin hänen kirjotuspöytänsä. Löysin siellä maalauksen sinusta mestauslavalla seisomassa, ja sen alle oli kirjotettu --: 'Maasi murhamies, lue rangaistuksesi tuomio.' Minä vertasin näitä sanoja niihin kirjeisiin, joita minulle annoit, ja käsiala sopii yhteen niistä. Katso, minä revin irti kirjotuksen."

Robespierre katsoi, hymyili, ja heittäytyi tuoliinsa, ikäänkuin kosto jo olisi täytetty. "Hyvä! Minä pelkäsin, että se olisi joku voimakkaampi vihollinen. Tämä mies täytyy heti vangita."

"Hän odottaa tuolla rappusissa. Minä menin hänen ohitsensa ylös tullessani."

"Niinkö? laske sisään -- ei, maltahan sentään Guérin, vetäydy sisähuoneeseen, kunnes minä taas kutsun sinut luokseni. Rakas Payan, katso perään, ettei Nicotilla ole aseita mukanaan."

Payan, joka oli yhtä rohkea kuin Robespierre oli arka, tukahutti halveksivan naurun, joka oli päästä häneltä, ja lähti huoneesta.

Sillävälin Robespierre painoi päänsä rintaa vastaan ja näytti vaipuneelta mietteihin. "Elämä on hyvin surullinen, Couthon", sanoi hän äkkiä.

"Pyydän anteeksi, minä pidän kuolemaa vielä pahempana", vastasi ihmisystävä lauhkeasti.

Robespierre ei vastannut vaan otti laukustaan sen merkillisen kirjeen, joka myöhemmin tavattiin hänen papereittensa joukosta ja joka julaistussa kokoelmassa on merkitty n:rolla 61.[85]