Part 33

"Epäilemättä", se alkaa, "olet levoton, kun et ennemmin ole minusta mitään kuullut. Älä ole huolissasi, sinä tiedät, että minä ainoastaan kirjotan tavallisen sananviejän kautta, ja koska hänet keskeytettiin viimeisellä matkallaan, on se viipymiseen syynä. Kun saat tämän kirjeen, niin käytä kaikkia keinojasi paetaksesi näyttämöltä, missä tulet esiintymään viimeisen kerran, jos esiinnyt. Turha olisi uudelleen mainita kaikkia syitä, jotka asettavat sinut vaaraan. Viimeinen askeleesi, jonka pitäisi nostaa sinut _valtion päämiehen istuimelle_, vie sinut kuitenkin mestauslavalle, ja alhaiso tulee sylkemään kasvoillesi, niinkuin se on sylkenyt niiden kasvoille, jotka olet tuominnut. Koska olet koonnut itsellesi riittävät elantovarat, odotan sinua kärsimättömästi, nauraakseni sinun kanssasi sille osalle, mitä olet näytellyt tämän kansan vaikeuksissa, kansan, joka on yhtä herkkäuskoinen kuin se on halullinen uutuuksiin. Ryhdy toimenpiteisiin meidän suunnitelmiemme mukaan -- kaikki on valmiina. Minä lopetan. Kirjeenkantajamme odottaa. Odotan vastaustasi."

Hitaasti ja miettivästi diktaattori ahmi tämän kirjeen sisällön. "Ei", sanoi hän itsekseen, "ei, se, joka on maistanut valtaa, ei voi enää nauttia lepoa. Danton, Danton, sinä olit oikeassa: 'parempi on olla köyhä kalastaja kuin hallita ihmisiä'."

Ovi avautui, Payan palasi ja kuiskasi Robespierrelle: "Kaikki turvallista. Kutsu sisään mies."

Diktaattori tyytyväisenä käski palvelevan jakobinin tuoda Nicot hänen eteensä. Maalari astui sisään, rumissa kasvoissaan peloton ilme, ja seisoi suorana Robespierren edessä, joka syrjäsilmällä häntä mittaili.

On merkillistä, että useimmat vallankumouksen päämiehistä olivat perin rumia ulkonäöltään -- Mirabeau ja Danton tavattoman rumia, David ja Simon julman ja raa'an näköisiä, Marat likaisen inhottava ja diktaattori synkkä ja sappikarvainen. Mutta kuten Robespierren sanottiin muistuttavan kissaa, oli hän myöskin siisti kuin kissa. Hänen pukunsa oli sileä ja puhdas, leuka puhtaaksi ajettu, laihat kädet valkoiset kuin naisen kädet. Sentähden hän oli suurena vastakohtana sille renttumaisuudelle, joka näkyi Nicotin koko käytöksessä ja ulkomuodossa.

"Sinä siis, kansalainen", sanoi Robespierre lempeästi, "tahdot puhua kanssani? Minä tiedän, että ansiosi ja kansalaishyveesi on liian kauan jäänyt huomaamatta. Sinä tahtoisit pyytää jotakin sopivaa tointa valtiossa? Älä arkaile -- sano vaan!"

"Jalo Robespierre, sinä, joka maailmaa valaiset, minä en tule sinulta pyytämään suosionosotusta vaan tekemään valtiolle palveluksen. Olen löytänyt kirjeenvaihdon, joka paljastaa salaliiton, mihin kuuluu monta vielä epäilyksistä vapaata miestä." Ja hän pani paperit pöydälle. Robespierre tarttui niihin ja silmäili niiden yli kiihkeästi ja nopeasti.

"Hyvä, hyvä", hän mutisi itsekseen, "tätä kaikkea tarvitaan. Barrère, Legendre, siinäpä ovat! Camille Desmoulins oli ainoastaan heidän kätyrinsä. Minä rakastin häntä kerran, heitä en koskaan ole rakastanut. Kansalainen Nicot, minä kiitän sinua. Huomaan, että nämä kirjeet ovat kirjotetut englantilaiselle. Jokaisen Ranskalaisen täytyy epäillä näitä englantilaisia susia lammasten vaatteissa! Ranska ei enää tarvitse koko-maailman-kansalaisia, se leikki loppui Anacharsis Clootziin.[86] Pyydän anteeksi, kansalainen Nicot: Clootz ja Héberthän olivat _sinun_ ystäviäsi."

"Niin", vastasi Nicot puolustellen, "me kaikki olemme erehdyksille alttiita. Minä lakkasin heitä kunnioittamasta, kun sinä asetuit heitä vastaan, sillä en luottaisi omaan aistimiinikaan niinkuin sinun oikeudentuntoosi."

"Niin, minä todella tahdon olla oikeamielinen, _sen_ hyveen minä luen itselleni", sanoi Robespierre makeasti, ja kissaluonteellaan hän nautti leikkimisestä avuttoman uhrin kanssa[87] tälläkin ratkaisevalla hetkellä, jolloin niin suuret suunnitelmat, niin uhkaava vaara ja kauanmietitty kosto vaativat hänen huomionsa. "Eikä minun oikeudentuntoni tule kauemmin unohtamaan sinun palveluksiasi, hyvä Nicot. Sinä tunnet tämän Glyndonin?"

"Tunnen hyvin. Hän _oli_ ystäväni, mutta minä uhraisin oman veljeni, jos tämä olisi yksi 'hairahtuneista'. Minä en häpee sanoa, että olen saanut hyvyyden osotuksia tältä mieheltä."

"Vai niin -- ja sinä kannatat rehellisesti sitä oppia, että jos joku minun henkeäni uhkaa, ovat kaikki personalliset suhteet unohdettavat?"

"Aivan niin."

"Hyvä kansalainen, rakas Nicot, ole niin hyvä ja kirjota minulle tämän Glyndonin osote."

Nicot astui pöydän ääreen, ja äkkiä, kun kynä oli hänen kädessään, juohtui hänen mieleensä ajatus ja hän pysähtyi hämmentyneenä.

"Kirjota nyt, _rakas_ Nicot!"

Maalari totteli hitaasti.

"Mitä muita tuttavia on tällä Glyndonilla?"

"Siitä asiasta minä tahdoinkin puhua sinulle, edustaja", vastasi Nicot. "Hän käy joka päivä naisen luona, joka on muukalainen ja tuntee kaikki hänen salaisuutensa. Nainen on olevinaan köyhä ja elättävinään lastaan käsityöllä. Mutta hän on äärettömän rikkaan italialaisen puoliso, eikä ole epäilystäkään siitä, että hänellä on rahoja, jotka käytetään Ranskan kansalaisten turmelemiseen. Hän olisi otettava kiinni."

"Kirjota hänenkin nimensä."

"Mutta ei saa hukata aikaa, sillä tiedän, että molemmat aikovat paeta Parisista jo tänä yönä."

"Meidän hallituksemme on valpas ja nopea, hyvä Nicot, älä pelkää. Vai niin, vai niin", ja Robespierre otti paperin, johon Nicot oli kirjottanut, pani sen nenänsä alle -- sillä hän oli likinäköinen -- ja lisäsi hymyillen: "Kirjotatko sinä aina samalla käsialalla, kansalainen? Tämä näyttää tekaistulta."

"Minä en tahtoisi, että he saisivat tietää, kuka on heidät antanut ilmi."

"Hyvä, hyvä. Sinun hyveesi tulee kyllä palkituksi, luota minuun. Terveys ja veljeys!"

Robespierre nousi puoleksi istualtaan ja Nicot lähti pois.

"Hoi, mies siellä ulkona!" huusi diktaattori kelloaan soittaen, ja kun Jakobini valppaasti totteli kutsua -- "seuraa tuota miestä, Jean Nicotia. Niinpiankuin hän pääsee talosta, ota kiinni hänet. Vie hänet heti vankilaan. Kuule -- tämä on ihan laillista, siinä on vangitsemiskäsky. Yleinen syyttäjä saa minulta toimintaohjeita. Mene nyt vikkelään!"

Jakobini hävisi. Kaikki sairauden ja heikkouden jäljet olivat potilaalta kadonneet, hän seisoi suorana lattialla, kasvot suonenvedon tapaisesti värähtäen ja käsivarret ristissä. "Hoi, Guérin (vakoilija näyttäytyi taas) ota nämä osotteet. Tunnin kuluttua täytyy tämän englantilaisen ja tämän naisen olla vankilassa; heidän paljastuksensa tulevat auttamaan minua tärkeämpiä vihollisia vastaan. He tulevat kuolemaan, he tulevat hukkumaan muiden kanssa 10 p:nä -- kolmen päivän päästä. Siinä on sinullekin vangitsemiskäsky. Lähde!"

"Ja nyt, Couthon, Payan, me emme enää vitkastele Tallienin ja hänen joukkonsa kanssa. Minä olen saanut tietää, ettei kansalliskokous tahdo mennä juhlaan 10 p:nä. Meidän täytyy turvautua miekkaan ja oikeuslaitokseen. Minun täytyy järjestää ajatuksiani, valmistaa puhettani. Huomenna minä esiinnyn kokouksessa, huomenna rohkea St. Just yhtyy meihin, tultuaan voitokkaitten sotajoukkojen luota, huomenna minä puhujalavalta sinkautan salamoita Ranskan salapukuisia vihollisia vastaan, huomenna minä pyydän, koko kansan silmien edessä, vehkeilijöiden päät."

VIII LUKU.

"Tapparat on vastaasi kohotettu joka puolelta."

La Harpe, _Jeanne de Naples_, IV, 4

Tällä välin Glyndon oli pitkän aikaa viipynyt C:n puheilla ja järjestänyt viimeisiä asioita, menestykseen luottaen ja näkemättä mitään paon estettä. Sieltä hän lähti Filliden luokse. Samalla hän keskellä iloisia ajatuksiaan oli kuulevinaan äänen, liiankin tutun ja kauhistuttavan, kuiskaavan korvaansa: "Mitä! sinä tahdot uhmata minua ja päästä minusta karkuun, sinä tahdot palata hyveeseen ja tyytyväisyyteen. Se on turhaa, se on liian myöhäistä. _Minä_ en tule sinua ahdistamaan, nyt sinua seuraavat ihmisaskeleet, yhtä leppymättömät kuin minun. Minua et sinä näe ennenkuin vankilassa, yösydännä ennen kuolemaasi. Katso --"

Ja Glyndon käänsi tahtomattaan päänsä ja näki ihan lähellään hiipivän miehen, jonka hän ennenkin oli huomannut kulkevan ohitsensa useamman kerran, vaikkei hän ollut siitä välittänyt. Heti hän vaistomaisesti tiesi olevansa vartioitu, takaa-ajettu. Katu oli tässä tyhjä ja autio, sillä päivä oli tukahuttavan kuuma ja tähän aikaan päivästä ei ollut paljon väkeä liikkeellä. Vaikka hän oli rohkea, kulki hänen sydämensä läpi kylmä väristys. Hän tunsi liiankin hyvin, minkälainen hirmuhallinto vallitsi Parisissa, ja tiesi vaaransa. Samaa mitä ensimäisen paiseen ilmestyminen on ruton uhrille, samaa oli vallankumouksen uhreille varjomaisen vakoilijan näkeminen. Vartioiminen, vangitseminen, tutkinto, guillotiini -- näillä säännöllisillä, nopeilla askelilla kulki se hirviö, jota anarkistit kutsuivat _laiksi_. Glyndon hengitti syvään ja kuuli selvästi oman sydämensä kovan tykytyksen. Sitten hän pysähtyi liikkumattomana tuijottaen varjoa, joka myöskin pysähtyi.

Urkkijalla ei ollut apulaisia ja katu oli tyhjä; Glyndon sai uutta rohkeutta. Hän lähestyi takaa-ajajaansa, joka peräytyi hänen edestään. "Kansalainen, sinä seuraat minua", hän sanoi, "mitä asiaa?"

Halveksivasti hymyillen vastasi mies: "Eikö katu ole kylliksi leveä meille molemmille? Ethän liene niin huono tasavaltalainen, että vaatisit koko Parisin itsellesi?"

"Kulje sitten edellä. Minä annan tietä."

Mies kumarsi, nosti kohteliaasti hattuaan ja kulki edelleen. Seuraavana hetkenä Glyndon syöksyi sivukujaan ja juoksi nopeasti pitkin kierteleviä katuja ja mutkikkaita käytäviä. Vähitellen hän rauhottui, katsahti taakseen ja luuli päässeensä takaa-ajajasta; kiertoteitä pitkin hän palasi kotiinsa päin. Kun hän tuli leveämmille kaduille, niin viittaan kääritty ohikulkija äkkiä sipaisi häntä, niin ettei hän nähnyt sen kasvojakaan: "Clarence Glyndon, sinua väijytään, seuraa minua!" ja käveli nopeasti hänen edellään. Glyndon kääntyi ja näki kauhukseen taas kintereillään saman liuhunaamaisen miehen, jolta hän jo luuli päässeensä turvaan. Hän unohti muukalaisen kehotuksen ja heittäytyi väkijoukon sekaan, joka oli kokoontunut pilakuva-kaupan ympärille; sieltä hän muutti suuntaa, lähti aivan toisille kaduille sekä saapui pitkän hengästyneen riennon jälkeen erääseen kaupungin etäisimpään osaan näkemättä enää vakoilijaa.

Täällä kaikki näytti niin levolliselta ja kauniilta, että uhkaavalla vaaranhetkelläkin hänen taiteilijasilmänsä pysähtyi näköalaa ihailemaan. Tässä oli joen rantamalla avonaisempi paikka. Seine virtasi majesteetillisena tietään ja sen pinnalla keikkui pursia ja suurempia aluksia. Aurinko kultasi tuhansia kirkontorneja ja kimalteli hävinneen ritariajan palatsien valkoisille seinille. Väsyneenä ja huohottavana Glyndon pysähtyi hetkeksi ja hänen otsaansa leyhytteli virralta tuleva vilpoinen tuulahdus.

"Hetkeksi minä ainakin olen turvassa täällä", hän ajatteli, mutta samassa hän n. 30 askeleen päässä näki vakoilijan. Hänen jalkansa tuntuivat puutuvan paikoilleen, hän oli niin nääntynyt, että pako oli miltei mahdoton. Toisella puolella oli joki (ei mitään siltaa lähellä) ja toisella puolella pitkä talorivi. Hän kuuli naurua ja rivoa laulua eräästä talosta, joka oli hänen ja vakoilijan välillä. Se oli pahamaineinen kahvila, Henriotin mustien joukkojen, Robespierren kätyreiden tavallinen kokoontumispaikka. Urkkija oli siis ajanut uhrinsa suoraan koirien kynsiin. Hän lähestyi hitaasti, pysähtyi kahvilan avonaisen ikkunan eteen ja pisti päänsä sisään ikäänkuin kutsuakseen sieltä aseellisia miehiä avukseen.

Juuri samassa hetkessä, kun urkkijan pää oli pois käännetty, huomasi Glyndon muukalaisen, joka oli häntä varottanut, seisomassa ihan edessään puoleksi avatun oven suussa. Mies, jota tuskin näkyi suuresta viitastaan, kutsui häntä astumaan sisään. Äänettömästi hän totteli ystävällistä kutsua, ovi sulettiin heidän jälkeensä ja henkeään vetämättä kulki hän muukalaisen jälessä ylös leveitä portaita ja monen tyhjän huoneen läpi. Kun he saapuivat pieneen kamariin, riisui saattaja hattunsa ja pitkän viittansa, joka tähän asti oli hänet peittänyt, ja Glyndon tunsi Zanonin.

IX LUKU.

"Äl' usko, että taikani on tehty Helvetin enkeleitten avulla. Kirottu, häväisty se olkoon aina, Ken noita hirviöitä kutsuu esiin! Vaan käyttänyt oon salaisia voimia Lähteissä läikkyvissä, lehdon yrteissä Ja luonnon sisimmissä sopukoissa Ja vuorten yli liikkuvissa tähdissä."

Tasso, _Ger. Lib._ XIV, 43.

"Täällä olet turvassa, nuori englantilainen!" sanoi Zanoni, viitaten Glyndonia istumaan. "Onnellista oli, että viimeinkin sain sinusta selvän."

"Paljon onnellisempi olisi ollut, jollemme koskaan olisi tavanneetkaan toisiamme! Kuitenkin näinä kohtaloni viimeisinä hetkinäkin minua ilahuttaa taas nähdä sinun kasvojasi, salaperäinen olento, jota pidän syynä kaikkiin tuntemiini kärsimyksiin. Täällä sinä siis et voi tehdä verukkeita tai välttää minua. Täällä, ennenkuin me eroomme, sinun täytyy paljastaa minulle jollei oman elämäsi niin ainakin minun elämäni pimeä arvotus."

"Oletko kärsinyt, kokelas raukka?" sanoi Zanoni säälivästi. "Niin -- näen sen kyllä kasvoistasi. Mutta miksikä minua siitä moitit? Enkö minä varottanut sinua oman henkesi kuiskauksia seuraamasta? Enkö pyytänyt sinua siitä kieltäytymään? Enkö sanonut, että koetus olisi hirvittävä uhkayritys ja kauhun ansa? Niin, enkö tarjonnut sinulle sen sijasta sitä sydäntä, joka oli riittävä minuakin tyydyttämään? Etkö sinä itse huimapäisesti ja päättävästi valinnut vihkimyksen koetusta? Omasta vapaasta tahdostasi olet ottanut Mejnourin mestariksesi ja antautunut hänen viisauttaan tutkimaan."

"Mutta mistä johtui vastustamaton haluni tähän outoon ja luvattomaan tietoon? Minä en tiennyt siitä, ennenkuin sinun paha silmäsi sattui minuun ja ennenkuin tulin vedetyksi sinun Iumouspiiriisi."

"Sinä erehdyt -- halu oli sinussa jo ennen, ja se olisi aina raivannut tiensä toiseen tai toiseen suuntaan. Ihminen, sinä kysyt minulta oman kohtalosi ja minun kohtaloni arvotusta! Katso ympärillesi elämässä, eikö kaikkialla ole salaisuuksia? Voiko silmäsi seurata siemenen vaiheita maan helmassa? Siveellisessä samoin kuin fyysillisessä maailmassa on hämäriä kummallisuuksia, paljon ihmeellisempiä kuin mitä luulet minun yhteydessäni olevan."

"Kiellätkö sinä itselläsi olevan näitä voimia? -- tunnustatko itsesi pettäjäksi? -- vai sanotko todella, että olet myynyt itsesi Pahalle? että sinä olet maagikko ja käytät avuksesi samanlaista olentoa kuin mikä minua on kiusannut päivin ja öin?"

"Ei ole kysymys siitä, mitä minä olen", vastasi Zanoni, "vaan on ainoastaan kysymys, voinko minä auttaa sinua karkottamaan tuon julman haamun ja palaamaan taas tavallisen elämän terveelliseen ilmapiiriin. Vähäsen kuitenkin kerron sinulle, puolustaakseni, ei itseäni, vaan Taivasta ja Luontoa, joita epäilyksilläsi loukkaat."

Zanoni vaikeni hetkeksi ja jatkoi hiukkasen hymyillen:

"Nuorempina päivinäsi olet ehkä ilolla lukenut sitä suurta kristillistä runoilijaa, jonka kantele tuli maan päälle 'seppelöitynä paratiisista poimituilla kukilla', niinkuin hän itse sanoo aamunkoitosta.[88] Tuskin kukaan oli niin sälytetty kuin hän ritariajan taikauskolla ja totta tosiaan on 'Jerusalemin' runoilija kyllin voimakkaasti, inkvisitsioninkin vaatimusten tyydyttämiseksi, kironnut niiden luvattomien taikojen tekemistä, joilla 'Kokytosta ja Flegetonia[89] hallittiin.' Mutta surujensa ja kärsimystensä ajalla, vankilassa ja houruinhuoneessa, etkö tiedä, että silloin Tasso itse löysi lohdutuksensa ja pelastuksensa pyhän ja henkisen teurgian[90] tunnustamisesta -- magian, jolla voitiin kutsua esiin enkeleitä eli hyviä henkiä eikä pahoja? Ja etkö muista, kuinka syvästi perehtynyt aikaansa nähden hän oli jalomman plaatolaisuuden mysterioihin, jotka viittaavat tähtöisten veljeskuntien salaisuuksiin, kaldealaisista rosenkreutsiläisiin asti, ja kuinka hän ihanissa runoissaan tekee erotuksen Ismenon mustan noituuden ja Tietäjän kunniallisen viisauden välillä, Tietäjän, joka Pyhän Maan matkalaisia neuvoi ja johti heidän retkillään? _Hän_ ei tehnyt taikojaan maanalaisten kapinoitsijain avulla[91] vaan lähteitten ja kasvien salaisten voimien käyttämisellä -- tuntemattoman luonnon ihmeiden ja tähtien liikuntojen tarkkaamisella. Hän kulki Libanonin ja Karmelin pyhillä vuorilla ja näki jalkainsa alla pilvet ja lumen ja taivaankaaren värit ja sateen ja kasteen syntymisen. Se kristitty erakko, joka käännytti Tietäjän (ja joka varmaan ei ollut mikään taruolento vaan perustyyppi jokaisen hengen, mikä Luonnon kautta pyrkii Jumalaan), käskikö hän Tietäjää panemaan pois nuo korkeat tutkimukset, salaisen viisauden taidon? Ei, vaan hän käski niitä harjottamaan ja käyttämään arvokkaisiin tarkotuksiin. Ja tässä runoilijan suurenmoisessa käsityksessä on todellisen teurgian salaisuus, joka näinä oppineempina aikoina hämmästyttää teitä tietämättömiä ja saa teitä pitämään sitä lapsellisena harhauskona tai sairaan houreina."

Taas Zanoni pysähtyi ja jatkoi sitten:

"Hyvin kaukaisia aikoja sitten -- sellaisena sivistyskautena, jolloin ei niinkuin nyt yksilö upotettu valtioon -- oli olemassa palavajärkisiä ihmisiä, joissa eli voimakas tiedonhalu. Niissä mahtavissa ja onnellisissa valtioissa, joissa he elivät, ei ollut maallisia rientoja ja valtiollisia kuohuja, joihin he olisivat saaneet purkaa mielensä kuumeellisen kiihkon. Vanhan kastilaitoksen puitteissa, joita ei väkivoiminkaan voinut yksilö murtaa, asui viisauden jano ainoastaan niiden keskuudessa, joissa se etuoikeutena kävi perintönä isästä poikaan. Sentähden jo siitäkin vähästä, mitä historianne kertoo ihmistiedon kehityksestä, voitte huomata, että vanhimpina aikoina filosofia ei laskeutunut alas ihmisten askareihin ja kotoisiin oloihin. Se viihtyi ylemmän luomisjärjestön ihmeissä, se koetti tutkistella aineen syntyä ja hallitsevan sielun olemusosia, se koetti lukea taivaankappaleitten salaisuuksia, se koetti tunkea niihin luonnon syvyyksiin, joissa oppineet sanovat Zoroasterin ensimäisenä löytäneen sen taidon, mitä te tietämättömyydessänne kutsutte noituudeksi. Tuona aikana kohosi muutamia henkilöitä, jotka oman säätyluokkansa turhuuksien ja harhauskojen keskeltä arvelivat löytävänsä sätehiä kirkkaammasta ja vahvemmasta viisauden valosta. He arvelivat, että oli yhteyttä kaikkien luomakappalten välillä ja että alimmassa oliossakin piili salainen vastaavaisuus, joka saattoi johtaa sen ylös korkeimpaan asti.[92] Vuosisatoja vieri ja elämänkausia tuhlaantui näihin tutkimuksiin, mutta yksi askel toisensa jälkeen pantiin muistoon ja näistä tuli tienviittoja niille harvoille, joilla yksin oli perinnöllinen oikeus kulkea samaa tiedon tietä. Viimein hämärästä koitti valo muutamille, mutta älä luule, nuori näkyjen näkijä, että se valo suotiin sellaisille, jotka sydämessään elättivät epäpyhiä ajatuksia ja joita pahan perijuuri vielä hallitsi. Se suotiin silloin niinkuin nytkin ainoastaan unelmoimisen ja järkeilemisen puhtaimpina 'haltioissaolon' hetkinä, jolloin jokapäiväisen elämän huolet ja yhteisen lihallisen luontomme halut eivät kiinnitä huomiota. Kaukana siitä että he olisivat turvautuneet pahojen henkien apuun, oli päinvastoin heidän jalona pyrkimyksenään tulla yhä lähemmälle Hyvän Lähdettä. Mitä enemmän he irrottautuivat planettojen pimeistä esikartanoista, sitä enemmän heidät täytti Jumaluuden loisto ja hyvyys. Ja jos he etsiessään viimein löysivät, kuinka hengen silmälle kaikki olemassaolon ja aineen hienoimmat muodostelmat voivat avautua nähtäviksi, -- jos he keksivät, kuinka hengen siiville kaikki etäisyydet tulivat mitättömiksi ja vapautunut _idea_ saattoi kulkea tähdestä tähteen, vaikka ruumis täällä makasi jäykkänä ja kovana kuin hylätty hautakivi -- jos he sellaisia keksintöjä todella tekivät, niin heidän tietonsa ylevin huippu oli vain -- ihmetellä, ihailla ja kunnioittaen palvella! Muuan, joka näitä asioita hyvin tunsi, sanoi näin: "Sielussa on prinsiippi, kaikkea ulkonaista luontoa korkeampi, ja tämän prinsiipin kautta me voimme nousta maailman järjestyksen yli ja tulla osalliseksi ylhäisten taivaallisten olentojen kuolemattomasta elämästä ja voimasta. Kun sielu nousee korkeampiin olentoihin ('haltioihin'), niin se jättää sen järjestön, johon se ajaksi on sidottu, ja uskonnollisen magnetismin kautta vetäytyy toiseen ylempään piiriin, johon se sulautuu ja yhtyy."[93]

"Otaksu siis, että tuollaiset olennot viimein löysivät sen salaisuuden, miten kuolema on estettävä saapumasta ja miten vaaroja ja vihollisia on vältettävä, miten on kapinoitten ja vallankumousten keskellä käytävä viottumatta, niin luuletko, että elämä saattoi heissä herättää korkeampaa halua kuin vielä enemmän ikävöidä kuolemattomuutta kohti ja valmistaa älyään sitä korkeampaa olemassaoloa varten, johon he voivat siirtyä, kun aika ja kuolo ovat menneet ohi! Pois synkät kuvittelusi noidista ja pahoista hengistä, sielu voi kaivata ainoastaan valoa kohti, ja meidän korkean tietomme erehdyskin oli vain siinä, että unohdimme ne heikkoudet, himot ja siteet, joita vasta kuolema voi täydellisesti puhdistaa."

Tämä puhuttelu oli niin toisenlainen kuin mitä Glyndon oli odottanut, että hän kotvasen aikaa pysyi sanattomana ja viimein sopersi:

"Mutta miksi sitten minulle --"

"Miksi", toisti Zanoni, "miksi sinulle on koitunut ainoastaan rangaistus ja kauhu --: ja tiellesi astunut Kynnyksen Vartija? Itserakas mies, katso, millaiset ovat tavallisimmankin opin alkeet! Voiko jokainen vastalkaja paljaalla toivomuksellaan päästä mestariksi? Voiko oppilas, kun hän on ostanut Euklideensä, tulla Newtoniksi? Voiko nuorukainen, jolla on runollisia puuskia, sanoa: 'minä tahdon kilpailla Homeron kanssa'. Niin, voiko tuo kalpea tyranni kaikilla järjestelmän-rakentajillaan ja paperilaeillaan ja pelottomilla sotajoukoillaan, voiko hän tahtonsa mukaan muovata ja valmistaa valtiolaitoksen, joka olisi vähemmän paha kuin se, minkä alhaiso heitti ylösalaisin? Kun tuona kaukaisena aikana, josta puhuin, tutkija pyrki niille korkeuksille, joille sinä olisit yhdellä hyppäyksellä tahtonut ponnahtaa, silloin häntä harjotettiin kehdosta asti tulevaa uraansa varten. Hänen silmilleen tehtiin selväksi sisäinen ja ulkonainen luonto, vuosi vuoden jälkeen, mitä enemmän hän oppi katselemaan ympärilleen. Häntä ei laskettu todelliseen vihkimyskokeeseen, niinkauan kuin yksikin maallinen halu kahlehti sitä ylevää lahjaa, jota te kutsutte Mielikuvitukseksi, tai yksikään lihallinen himo himmensi sitä ihmisen kaikkiläpäisevää kykyä, jota te kutsutte Älyksi. Ja silloinkin kuinka harvat parhaimmilla voimillaankaan saavuttivat viimeisen mysterion! Onnellisempia he olivat, koska he sitä pikemmin pääsivät niihin pyhiin ihanuuksiin, joihin kuolema avaa taivaallisen portin."

Zanoni vaikeni ja miettiväinen ja surullinen varjo himmensi hänen ylimaallista kauneuttaan.

"Ja onko tosiaan muitakin kuin sinä ja Mejnour, jotka väittävät saavuttaneensa noita kykyjä ja noita salaisuuksia?"

"Muita on ollut ennen meitä, mutta me kaksi olemme nyt ainoat maan päällä."

"Petturi! sinä puhut ristiin. Jos he voivat kuoleman voittaa, mikseivät he enää ole elossa?"[94]