Part 31

Meidän viisautemme korkeimmat salaisuudetkaan eivät ole voineet auttaa -- eivät ole voineet tuoda hänen sieluaan minulle nähtäväksi, mutta aamulla ja yöllä sinä lapseni, pienokaiseni, aamulla ja yöllä sinä olet seurassani. Luonto itse näyttää suovan, mitä tiede ei voi hankkia, tämän siunatun, salaperäisen ja vertauskuvallisen suhteen kautta. Paikallisuus ei voi erottaa isän valvovaa sielua esikoisensa vuoteelta. Minä en tiedä hänen olinpaikkaansa ja kotiansa -- näkyni eivät ilmaise maata -- ainoastaan näen sen pienen, hennon lapsen, jolle koko avaruus vielä on avoinna. Sillä ennenkuin lapsen järki herää, ennenkuin pahat inhimilliset himot himmentävät sen taivassyntyistä olemusta, ei ole sillä omaa erikoista maata, ei synnyinkaupunkia, ei äidinkieltä. Sen sielu on vielä ilmojen asukas ja koko maailman kansalainen ja avaruudessa sen sielu tapaa minun sieluni -- lapsi tapaa isänsä. Sinä julma ja itsesikieltävä -- sinä, jonka takia minä hylkäsin taivaitten viisauden -- sinä, jonka myötäjäisinä olivat ihmiskunnan onnettomat heikkoudet ja pelot -- saatoitko sinä ajatella, että lapsen nuori sielu joutuisi maan päällä vaaraan, siksi että minä tahdoin johtaa sitä taivasta kohti? Luulitko sinä, että minä voisin omalle lapselleni tehdä pahaa? Etkö tuntenut, että sen kirkkaissa silmissä se elämä, jonka minä sille annoin, puhui varottavasti ja moitti äitiä, joka olisi tahtonut vangita sen maisen savihuoneen pimeyteen ja kärsimykseen? Etkö tuntenut, että minä se olin, joka taivaan suostumuksella suojelin sitä kärsimyksiltä ja taudeilta? Ja katsoessani sen ihmeellistä kauneutta minä siunasin tätä pyhää välikappaletta, jonka kautta viimeinkin minun henkeni saattoi pitää yhteyttä sinun henkesi kanssa!

Ja kuinka olen tänne voinut seurata heidän jälkiänsä? Sain kuulla, että sinun oppilaasi oli käynyt Venetsiassa. Minä en voinut arvata, että se villinnäköinen ja huonosti puettu henkilö, joka kuului käyneen Violan luona ennen pakoa, olisi ollut tuo nuori ja hieno vihkimyskokelas, mutta kun tahdoin kutsua hänen _ideansa_[79] eteeni, ei se totellut, ja silloin tiesin, että hänen kohtalonsa oli kietoutunut Violan kohtaloon. Olen sitten seurannut häntä tähän sairashuoneeseen, vasta eilen saavuin tänne, vielä en ole häntä löytänyt.

* * * * *

Olen juuri palannut heidän oikeussalistaan -- luolasta, missä tiikerit saalistaan raatelevat. En löydä niitä, joita etsin; he ovat vielä turvassa. Mutta kuolevaisten rikoksissa minä panen merkille Ikuisuuden tumman viisauden. Mejnour, täällä näen ensimäisen kerran, kuinka mahtava ja ihana on Kuolema. Mitä suuria hyveitä me riistimmekään itseltämme, kun hyvettä janoten saavutimme keinon, jolla voimme olla kuolematta! Kun jossakin ihanassa ilmanalassa, missä hengittäminenkin on nautintoa, Tuoni vie saaliikseen nuoren ja kauniin -- kun se tempaa tutkijan jalosta tiedon etsinnästä ja sulkee sen lumotun maan, joka hänen katseelleen avautui, kuinka luonnollista meille silloin on elämää pyytää, kuinka luonnollista on ensimäiseksi tutkimusalaksi ottaa mahdollisuus elämää ikuisesti jatkamaan! Mutta kun minä ajan tornista katselen pimeätä menneisyyttä ja tähtöistä tulevaisuutta, niin alan tuntea, miksi suuret sielut ovat kunniana ja ihanuutena pitäneet kuolemista rakkaimpansa edestä! Näin täällä isän uhrautuvan poikansa edestä; häntä epäiltiin syytöksistä, joista hän yhdellä sanalla olisi voinut päästä -- hän oli erehdyksestä joutunut poikansa sijalle! Kuinka mieluisasti hän piti erehdyksistä kiinni -- tunnusti ne jalot urhouden ja uskollisuuden rikokset, joita poikansa todella oli tehnyt -- ja meni kuolemaan, iloiten siitä, että saattoi pelastaa sen hengen, jonka oli synnyttänyt. Näin naisia, nuoria, kauniita, hentoja, kauneutensa kukoistuksessa; he olivat lupautuneet luostariin. Pyhällä verellä saastutetut kädet avasivat portin, joka oli heidät maailmasta erottanut, ja heitä pyydettiin lähtemään ulos, pettämään lupauksensa, luopumaan siitä Jumaluudesta, jonka nämä hirviöt tahtoivat syöstä alas, etsimään rakastajia ja puolisoita ja olemaan vapaita. Ja muutamat näistä nuorista olivat lempineet ja vieläkin lempivät, vaikka vastaan taistellen. Luopuivatko he valastaan? Hylkäsivätkö he uskonsa? Mejnour, yksimielisesti he ennemmin valitsivat kuoleman! Ja mistä tuli tämä rohkeus? _Siitä, että tällaiset sydämet elävät aatteellisempaa ja pyhempää elämää kuin omaa personallista elämäänsä_. Mutta ainainen elämä maan päällä, ei ole elämistä minkään jumalallisemman kuin itsemme puolesta. Niin, keskellä tätä veristä murhanvaltakuntaa, Jumala, Ikuinen, todistaa ihmiselle palvelijansa Kuoleman pyhyyttä.

Taas olen nähnyt sinut, sulo lapseni, hengissä: olen nähnyt ja siunannut sinua. Etkö sinäkin tunne minua unissasi? Etkö kuule siipien suhajavan ympärilläsi, niiden kirkkaampien olentojen, joita vielä voin loihtia luoksesi valvomaan ja suojelemaan sinua? Ja kun herätessäsi lumous häviää, kun silmäsi aukenevat päivän valoon, niin etkö hae minua ympäriltäsi, ja etkö kysy äidiltäsi mykällä kielelläsi: "miksi äiti, olet minulta riistänyt isän?"

Vaimo, eikö sinua kaduta? Sinä pakenit kuvitelluista pelotuksista, mutta nyt tulit oikein pelonpesälle, missä vaara istuu näkyvänä ja ruumiillisena. Oi, jospa me vaan voisimme tavata toisemme, etkö silloin heittäytyisi siihen syliin, jota vastaan olet väärin tehnyt, ja etkö silloin tuntisi, myrskyjen keskellä vaeltava raukka, kuin olisit taas löytänyt rauhan majan? Mejnour, vieläkään en ole onnistunut etsinnässäni. Minä sekaannun kaikkien joukkoon, tuomarienkin ja vakoilijöitten, mutta en löydä mitään jälkeä. Sen tiedän, että Viola on täällä. Tunnen sen vaistomaisesti, lapseni henkäys tuntuu lämpimämmältä ja kotoisemmalta.

Heidän myrkylliset katseensa tirkistävät minuun, kun kuljen heidän kaduillaan. Yhdellä silmäyksellä minä heidän pahuutensa teen voimattomaksi ja lumoon nuo basiliskit. Kaikkialla näen jälkiä ja vainuan läheisyyttä sen Hirviön, joka kynnystä vartioi ja jonka uhreja ovat sielut, mitkä tahtoisivat _pyrkiä_ mutta ainoastaan voivat _pelätä_. Minä näen sen hämärän muodottoman haamun kulkevan verimiesten edellä ja näyttävän heille tietä. Robespierre kulki ohitseni varkaan askelilla. Hänenkin sydäntänsä kauheat silmät kalusivat. Minä katselin heidän senaattiansa: senkin laattialla kyykötti julma Hirviö. Se on ihan ottanut asuntonsa hirmukaupunkiin. Ja mitä totta tosiaan ovat nämä uuden maailman rakentajat? Niinkuin monet pyrkijät, jotka ovat tavotelleet meidän korkeata tiedettämme, ovat hekin yrittäneet yli voimiensa. He ovat tästä tapojen ja muotojen vankasta maailmasta astuneet varjojen maahan, ja sen kauhistuttava vartija on ottanut heidät saaliikseen. Minä katsoin tyrannin värisevään sieluun, kun hän kulki ohitseni. Siinä, tuhansien hyvää tarkottavien järjestelmien raunioilla, istui Rikos ja vapisi yksinäisyydessään. Kuitenkin tämä mies on ainoa Ajattelija, ainoa Pyrkijä heidän kaikkien joukossa. Hän yhä odottaa rauhan ja sääliväisyyden tulevaa valtakuntaa -- mutta milloin se muka saapuu, ah milloin? Silloin kun hän on pyyhkäissyt pois kaikki viholliset. Houkka! uusia vihollisia syntyy jokaisesta veripisarasta. Tuo Sanoin Kuvaamaton häntä johtaa tuomiotansa kohti.

Oi Viola, viattomuutesi suojelee sinua. Suloinen inhimillinen lempesi sulki sinulta henkisen ja ilmamaisen kauneuden unelmat ja loi sydämeesi näkyjen maailman kauniimman kuin minkä vaeltaja näkee ruusuisessa Hesperiassa -- eikö sama puhdas tunne sinua täälläkin ympäröi lumotulla taikakehällään ja eikö itse hirmu tule voimattomaksi siinä sielussa, joka on liian viaton viisautta vastaanottamaan?

IV LUKU.

"Yötä synkempi pimeys, jossa ei valon sädettä loista -- -- -- Palatsia ei enää näy -- ei edes jälkiä siitä -- eikä kenkään voi sanoa, että sitä on ollutkaan."

_Ger. Lib._ XVI, 69.

Puolueklubeissa on ääntä ja hälinää, johtajilla on hurjia suunnitelmia. Musta Henriot juoksee sinne tänne kuiskaten asestetuille miehilleen: "Robespierre, teidän rakkaanne, on vaarassa!" Robespierre on hätääntynyt, hänen uhriensa luettelo paisuu päivä päivältä. _Tallien_, tuomitun Macbethin Macduff, kuiskaa rohkeutta kalpeille salaliittolaisille. Pitkin katuja kolisevat raskaasti kuolinkärryt. Puodit ovat lukossa -- kansa on tukehtumaisillaan vereen eikä jaksa enää sitä niellä. Ja toisena iltana toisen jälkeen vallankumouksen lapset kokoontuvat kaupungin kahdeksaan teatteriin nauramaan huvinäytelmän sukkeluuksille ja vuodattamaan säälin kyyneleitä kuvitelluille kärsimyksille.

Pienessä huoneessa kaupungin sydämessä istuu äiti lastansa vaalien. On rauhaisa onnellinen keskipäivä. Auringonvalo, jota ahtaan kadun korkeat katot katkaisevat, tulee vielä sisään avoimesta ikkunasta, puolueettomana leikkitoverina, joka on yhtä iloinen temppelissä ja vankilassa, palatsissa ja hökkelissä, yhtä armas ja kultainen, jos se hymyilee elämän ensi koitolle tai luo säteensä kuolinhetken tuskaan ja kamppailuun. Lapsi, joka makasi Violan jaloissa, ojenteli pikku kätösiänsä tavottaakseen auringonvalossa tanssivia hyttyisiä. Äiti käänsi silmänsä kirkkaasta valosta pois, se teki hänet vielä surullisemmaksi. Hän kääntyi ja huokasi.

Onko tämä sama Viola, joka Kreikan taivaan alla kauniimpana kukoisti kuin itse Afrodite? Kuinka muuttunut! Kuinka kalpea ja kuihtunut! Hän istui haluttomana, kädet helmassa, ja poissa oli entinen tavallinen hymyily. Raskas tylsä alakuloisuus tuntui painavan hänen nuoruuttaan ja tekevän siunatun auringonkin hänelle väsyttäväksi. Todellakin hänen elämänsä oli lakastunut senjälkeen kuin se erosi elähyttävästä lähteestään. Se äkkinäinen pelon tai taikauskon innostus, joka oli saattanut hänet karkaamaan Zanonin luota, ikäänkuin itsetiedottomassa unessa, oli lakannut siitä päivästä asti kuin hän oli tullut vieraalle maalle. Siellä hän tunsi, että elämänsä kätkeytyi siihen hymyilyyn, jonka hän ainiaaksi oli hylännyt. Hän ei katunut -- hän ei olisi tahtonut tehdä olemattomaksi sitä mielen sysäystä, joka oli hänen pakoonsa antanut siivet. Vaikka into oli mennyt, oli taikausko jälellä, hän uskoi vielä pelastaneensa lapsen mustasta rikollisesta noituudesta, josta kaikkien maitten tarut niin viljalti kertovat, vaikkei niihin missään niin vahvasti uskota eikä missään niitä niin pelätä kuin Etelä-Italiassa. Tämä tunne vahvistui vielä Glyndonin salaperäisistä puheista ja näkihän Viola itsekin, minkälainen muutos oli tapahtunut hänessä, ja hän sanoi itse olevansa noitien uhri. Siksipä Viola ei katunut tekoaan -- mutta hänen tahtonsa tuntui menneeltä.

Heidän saavuttuaan Parisiin ei Viola enää nähnyt heidän matkakumppaniaan -- uskollista vaimoa. Kolmen viikon kuluttua sekä mies että vaimo saivat heittää henkensä.

Ja nyt ensimäisen kerran tämän maailman kovuus ja ankaruus valtasi kauniin napolilaisen. Hänen nuoruusvuosiensa toimiala -- laulun ja runouden esittäminen sanoin ja liikkein -- oli, niinkauankuin se kesti, taidetta, joka korotti sen tavallisten ammattien yläpuolelle. Soiton ja näyttämön elämä liitelee kahden maailman, näkyväisen ja aatteellisen, välillä. Mutta nyt oli näyttämön elämä ainiaaksi hävinnyt Napolin jumalattaren näkyvistä ja kuuluvista. Kun hän sitten kohosi intohimoisen rakkauden korkeihin piireihin, näytti siltä kuin se teennäinen nerokkuus, joka muiden ajatuksia esittää, olisi sulautunut siihen nerollisuuteen, joka kasvaa käsittämään kaikki ajatukset. Olisi ollut pahinta uskottomuutta Kadotettua kohtaan alentua taas elämään ihmisten suosionosotuksista. Ja sentähden -- sillä hän ei tahtonut ottaa vastaan almuja Glyndonilta -- sentähden hän elätti itseään ja lastaan halvimmilla käsitöillä, joita naiset osaavat tehdä, ja eli yksin ja tuntemattomana -- hän, joka oli nukkunut Zanonin rinnalla. Samoin kuin Armida, niinkuin tämän luvun otsikkona oleva säe kertoo, itse oli hävittänyt taikalinnansa -- niin Violallakaan ei ollut mitään jälellä siitä huvimajasta, jonka runous ja lempi ennen olivat pystyttäneet -- ei niin paljon että olisi voinut sanoa: "se on ollut."

Ja lapsi kosti hyvällä isänsä puolesta: se kukoisti, se menestyi, se kasvoi vahvaksi elämän valossa. Mutta yhä sitä näytti suojelevan ja vaalivan joku toinen olento. Se nukkui horroksessa niin syvässä ja jäykistyneessä, ettei ukkonenkaan olisi voinut sitä häiritä, ja siinä unessa se usein ojensi käsivarsiaan ikäänkuin ilmaa syleilläkseen: usein sen huulilta kuului epäselviä lemmen ääniä -- _mutta ei Vlolalle_. Ja aina sen poskilla oli taivaallisen ihana väri ja sen huulilla salaperäinen ilo. Kun se heräsi, eivät sen silmät ensiksi äitiin katsoneet -- vaan totisina ja miettiväisinä ne harhailivat ympäri huonetta ja vasta lopulta pysähtyivät äidin kalpeisiin kasvoihin äänettömällä suruisella ja moittivalla ilmeellä.

Ei koskaan ennen ollut Viola tuntenut, kuinka voimakas oli rakkautensa Zanoniin, kuinka ajatus, tunne, sydän, sielu -- kaikki oli runneltuna ja herpaistuna siinä jäisessä yksinäisyydessä, johon hän oli itsensä tuominnut. Hän ei kuullut melua ulkoa, hän ei ketään tuntenut näiden myrskyisten miljonien joukosta. Ja kuitenkin joka hetki tässä kaupungissa oli täynnä ääretöntä kiihtymystä. Ainoastaan kun Glyndon nääntyneenä, kuihtuneena ja aavemaisena joka päivä hiipi sisään tervehtimään, silloin tämä huolettoman Etelämaan kaunis tytär sai tietää, kuinka raskas ja tukahuttava oli se kalmanilma, joka häntä piiritti. Tiedottomuudessaan -- konemaisessa elämässään -- itseensä vaipuneena hän istui eikä mitään pelännyt villipetojen luolassakaan.

Äkkiä avautui huoneen ovi ja Glyndon astui sisään. Hänen käytöksensä oli tavallista kiihtyneempi.

"Sinäkö tulet, Clarence", sanoi Viola pehmeällä raukealla äänellä. "Sinä tulet, ennenkuin odotinkaan sinua."

"Kuka voi laskea tunteja Parisissa?" vastasi Glyndon. "Eikö siinä kyllä, että nyt olen täällä? Sinun välinpitämättömyytesi näiden kauhujen keskellä pelottaa minua. Sinä sanot tyynesti 'hyvästi' ja yhtä tyynesti lausut minut 'tervetulleeksi', vaikka joka nurkassa lymyy vakoilija ja joka päivä on yhtä ainutta verinäytelmää."

"Suo anteeksi, mutta minun maailmani mahtuu näiden seinien sisäpuolelle. Tuskin voin uskoakaan mitä kaikkea minulle kerrot. Kaikki muu paitsi tämä (hän viittasi lapseen) tuntuu jo minusta niin elottomalta, että tuskin kuollut haudassaan vähemmän välittää ympärillään tapahtuvista rikoksista kuin minä."

Glyndon oli vähän aikaa vaiti ja katseli sekavin tuntein Violaa. Vielä tämä oli niin nuori, mutta jo oli hänet vallannut kaikista vaiheista surullisin -- se, jolloin sydän tuntee itsensä vanhaksi.

"Oi Viola", sanoi hän viimein pidätetyllä intohimolla, "olisinko minä koskaan voinut uskoa sinua _tuollaisena_ näkeväni ja _tuollaisena_ tuntevani, silloin kun me kaksi ensimäisen kerran tapasimme toisemme Napolin ihanilla mailla? Ah, miksi silloin hylkäsit minun rakkauteni -- tai miksei se ollut kyllin arvokas sinua varten? Ei, älä säikähdä -- anna minun pitää kättäsi. Ei mikään tunne niin suloinen kuin tuo nuoruuden lempi voi minulle enää palata. Nyt minä tunnen sinua kohtaan samaa kuin veli nuorempaa turvatonta sisartaan kohtaan. Sinun seurassasi, vaikka oletkin murheellinen, tuntuu minusta kuin taas hengittäisin varhemman elämäni puhdasta ilmaa. Ainoastaan täällä ja meluisilla ja myrskyisillä paikoilla haamu ei minua ahdista. Minä unohdan kuolemankin, joka takanani väijyy ja varjona jälessäni hiipii. Mutta vielä voi meille koettaa parempia päiviä. Viola, minä alan viimeinkin hämärästi käsittää, kuinka on masennettava se haamu, joka on elämäni kironnut: sitä vastaan on käytävä rohkeasti silmästä silmään. Synnissä ja riehunnassa, niinkuin olen kertonut, se ei minua ahdista. Mutta nyt ymmärrän, mitä Mejnour pimeillä sanoillaan tarkotti, että 'minun piti haamua enimmän pelätä silloin _kun ei sitä näkynyt_. Tyyneen ja hyveellisen päättäväisyyden hetkinä se esiintyy -- oih! taas minä sen näen -- siinä, siinä -- hyisine silmineen (hänen otsastaan tippui hiki), mutta se ei tule enää minun hyvää päätöstäni voittamaan. Minä katson sitä silmiin ja se vähitellen himmenee ja katoaa varjoon."

Hän vaikeni ja katseli niin ihmeen iloisesti aurinkoista taivasta, sitten hän raskaasti ja syvästi huokaisten jatkoi: "Viola, minä olen löytänyt pakokeinon. Me lähdemme pois tästä kaupungista. Jossakin muussa maassa me koetamme lohdutella toisiamme ja unohtaa menneisyyden."

"Ei", sanoi Viola tyynesti, "minulla ei ole mitään halua täältä liikahtaa, kunnes minua kannetaan viimeiseen lepoon. Minä näin _hänestä_ unta viime yönä, Clarence -- uneksin hänestä ensi kerran sen jälkeen kuin me erosimme, ja -- älä pilkkaa minua -- minusta näytti kuin hän olisi antanut anteeksi karkurille ja kutsunut minua 'vaimokseen'. Se uni pyhittää tämän huoneen. Ehkä se uni vielä uudistuu, ennenkuin kuolen."

"Älä puhu hänestä -- siitä puolipirusta", huusi Glyndon, raivoisasti polkien jalkaa. "Kiitä taivasta, että kohtalo on sinut pelastanut hänen käsistään."

"Hiljaa!" sanoi Viola vakavasti. Ja samalla kuin hän oli jatkamaisillaan, sattuivat silmänsä lapseen. Se seisoi keskellä valovirtaa, jonka aurinko vuodatti huoneeseen, ja päivänsäteet näyttivät ympäröivän sitä valokehällä ja kruununa asettuvan sen loistaville kutreille. Sen pikkuisessa ruumiissa, joka oli niin hento ja kaunis -- sen suurissa, vakavissa, tyyneissä silmissä oli jotakin, mikä pelotti ja samalla äidin ylpeyttä viehätti. Se katsoi Glyndoniin Violan puhuessa ja sen ilmeessä tuntui miltei olevan ylenkatsetta. Ainakin Viola sen tulkitsi siten, että se tahtoi puolustaa poissaolevaa voimakkaammin kuin äiti sanoillaan osasikaan. Glyndon katkaisi äänettömyyden.

"Sinä tahtoisit jäädä -- mitä varten? Pettämään äidin velvollisuudet? Jos jotakin pahaa sinulle tapahtuu täällä, mitä lapsestasi tulee? Tuleeko se orpona kasvatettavaksi maassa, joka on häpäissyt kaiken uskonnon, maassa, josta inhimillinen säälikin on kadonnut. Ah, itke vaan ja paina sitä rintaasi vastaan! Mutta kyyneleet eivät voi sitä suojella ja pelastaa."

"Sinä olet voittanut, ystävä, minä pakenen kanssasi."

"Huomeniltana siis ole valmis. Minä tuon sinulle tarpeelliset puvut."

Ja Glyndon sitten rupesi lyhyesti ja yleispiirtein kertomaan, mitä tietä he lähtisivät ja mitä he olisivat olevinaan. Viola kuunteli, mutta tuskin käsitti sanoja. Glyndon painoi Violan käden sydämelleen ja läksi.

V LUKU.

"Hänen kanssaan kulkivat ylenkatse ja lempi kuin kaksi koiraa vierekkäin."

_Ger. Lib._ XX, 117.

Glyndon ei huomannut, kun hän talosta kiiruhti pois, että kaksi ihmistä lymyi portin pielessä. Hän näki yhä mustan haamun sivullaan liukuvan, mutta hän ei nähnyt myrkyllisiä, mustasukkaisia naisen silmiä, jotka hänen jälkeensä tuijottivat.

Nicot astui sisään taloon, Fillide seurasi häntä vaieten. Maalari, vanha 'sansculotti' tiesi hyvin, millä kielellä ovenvartijaa oli puhuteltava. Hän viittasi miehelle ja kysyi: "Mitä tämä on, kansalainen? Sinä täällä annat suojaa 'epäillylle'."

"Kansalainen, sinä pelotat minua. Jos niin on, mainitse, kuka."

"Se ei ole mies, se on muukalainen -- italialainen nainen, joka asuu täällä."

"Niin, kolmannessa kerroksessa -- ovi vasemmalla. Mutta mitä hänestä? -- hän ei voi olla vaarallinen, lapsi rukka!"

"Kansalainen, varo! Uskallatko sääliä häntä?"

"Minäkö? Ei, ei suinkaan. Minä vaan --"

"Puhu totuus! Kuka käy hänen luonaan?"

"Ei kukaan muu paitsi englantilainen."

"Vai niin, englantilainen, siis Pittin ja Coburgin vakoilija."

"Armias taivas -- onko se mahdollista?"

"Kuinka kansalainen, puhutko taivaasta? Sinä olet varmaan aristokraatti!" (ylimysmielinen).

"Ei, en suinkaan, se oli vain vanha paha tapa ja pääsi minulta huomaamatta."

"Kuinka usein englantilainen käy hänen luonaan?"

"Joka päivä."

Fillide päästi huudahduksen.

"Nainen ei koskaan käy ulkona", sanoi ovenvartija.

"Hän ainoastaan tekee työtä ja hoitaa lastansa."

"Lastansa!"

Fillide hypähti eteenpäin. Nicot koetti turhaan häntä pidättää. Hän syöksyi ylös rappusia eikä pysähtynyt ennenkuin sille ovelle, josta portinvartija mainitsi. Se oli raollaan -- hän astui sisään -- hän seisoi kynnyksellä ja näki Violan kasvot, jotka vielä olivat niin ihanat. Sellaisen kauneuden näkeminen teki hänet toivottomaksi. Ja lapsi, jonka yli äiti kumartui! -- Fillide ei ollut koskaan saanut lapsia! -- hän huudahti ääneen -- raivo riehui hänen rinnassaan. Viola kääntyi ja näki hänet. Pelästyen oudosta näystä ja kasvoista, jotka ilmaisivat kuolettavaa vihaa ja halveksimista ja kostonhalua, Viola kirkasi ja sieppasi lapsen syliinsä. Italialainen nauroi ääneen, kääntyi, palasi takaisin ja tuli sille paikalle, missä Nicot vielä keskusteli pelästyneen ovenvartijan kanssa. Hän veti Nicotin mukanansa ja kun he olivat tulleet avoimelle kadulle, pysähtyi hän ja sanoi: "Kosta minun puolestani ja sano, mitä siitä tahdot!"

"Mitä tahdon, suloinen nainen! ainoastaan lupaa saada sinua lempiä. Sinä pakenet minun kanssani huomeniltana, sinä otat haltuusi passit ja suunnitelman."

"Ja he --"

"Tulevat jo sitä ennen saamaan asunnon tutkimusvankilassa. Guillotiini tulee kostamaan vääryyden sinua kohtaan."

"Tee niin, niin olen tyytyväinen", sanoi Fillide lujasti.

Eivätkä he enempää puhuneet, kunnes tulivat kotiin. Mutta kun nainen sitten katsoi ylös rumaan rakennukseen ja näki ikkunat siitä huoneesta, jonka kerran usko Glyndonin rakkauteen oli tehnyt paratiisiksi -- silloin hänen luontoonsa taas välähti jotakin naisellista, vaikka hän oli niin musta ja villi. Hän painoi sitä käsivartta, jota vastaan hän kouristuksen tapaisesti oli nojautunut, ja huudahti: "Ei, ei, ei häntä! kiroo naista -- anna naisen hukkua, mutta minä olen maannut Glyndonin rinnalla -- ei _häntä_!"

"Olkoon, niinkuin tahdot", sanoi Nicot pirullisesti irvistäen, "mutta hän on kuitenkin ajaksi pantava vankeuteen. Hänelle ei tapahdu pahaa, sillä ei mitään syyttäjää ilmaannu. Mutta naista -- naista sinä et varmaan päästä?"

Filliden synkkä silmänisku oli riittävänä vastauksena.

VI LUKU.

"Ja etukeulassa käskettiin onnettoman naisen pitää vahtia."

_Ger. Lib._ XV, 3.

Fillideltä ei puuttunut sitä ovelaa teeskentelytaitoa, joka hänen maalleen ja hänen sukupuolelleen kuuluvana on käynyt sananlaskuksi. Ei sanaakaan, ei katsettakaan, joka olisi Glyndonille ilmaissut, kuinka hirveällä tavalla rakkaus oli muuttunut vihaksi. Glyndon olikin niin syventynyt suunnitelmiinsa ja mietti niin paljon omaa kummallista kohtaloaan, ettei hän ollut varsin tarkka huomioita tekemään. Mutta iltapuolella Filliden käytös, joka oli tavallista lempeämpi ja alistuvampi, vaikutti rauhottavasti hänen mietteisiinsä, ja hän alkoi Filliden kanssa keskustella varmasta paon toivosta ja siitä tulevaisuudesta, joka heitä odotti onnellisemmissa maissa.

"Ja sinun kaunis ystäväsi", sanoi Fillide katsoen poispäin ja petollisesti hymyillen, "jonka piti tulla matkakumppaniksi. Sinä olet luopunut hänestä, sanoo Nicot, toisen hyväksi, josta Nicot pitää. Onko se totta?"

"Niinkö hän sinulle kertoi?" vastasi Glyndon vältellen. "Hyvä, miellyttääkö muutos sinua?"

"Kavaltaja!" mutisi Fillide, nousi äkkiä, lähestyi häntä ja siirsi silmiltä hänen pitkän tukkansa sekä painoi intohimoisesti huulensa hänen otsalleen.

"Tämä olisi liian kaunis pää poikki hakattavaksi", sanoi hän naurahtaen ja näytti sitten alkavan puuhata lähtövalmistuksia.