Part 21

"Tulevaisuudesta! Minä unohdan sen. Aika -- mennyt ja nykyinen ja tuleva -- kaikki elää sinun hymyssäsi. Ah, Zanoni, älä leiki nuoruuteni typerillä haaveiluilla! Minä olen tullut paremmaksi ja nöyremmäksi senjälkeen kun sinun läsnäolosi on karkottanut nuo sumut. Tulevaisuus! kun minulle tulee syytä sitä pelätä, niin katson ylös taivaaseen ja muistan, kuka meidän kohtaloitamme ohjaa."

Violan kohottaessa silmiään liukui äkkiä yli näyttämön tumma pilvi. Se peitti oranssipuut, tummansinisen meren ulapan, valkoisen hiedan, mutta viimeiset kuvat, jotka se kätki Glyndonin hurmaantuneilta silmiltä, olivat Viola ja Zanoni. Toisen kasvot olivat kirkkaat, loistavat ja innostuneet, toisen synkät, mietteiset ja vielä enemmän kuin tavallisesti suljetut jäykkään, kaihomieliseen kauneuteensa ja syvään levollisuuteensa.

"Nouse ja herää", sanoi Mejnour, "sinun koetusaikasi on alkanut. On niitä korkean tieteen jäljittelijöitäkin, jotka voisivat sinulle näyttää poissaolevia; he puhuvat petollisella mongerruksellaan salaisista sähkövoimista ja magnetisesta nesteestä, jonka oikeista ominaisuuksista he eivät tunne muuta kuin alkeita. Minä lainaan sinulle heidän kirjojaan, noiden ylistettyjen tyhmyreiden, ja sinä saat nähdä, kuinka pimeinä aikoina monet ovat hoiperrelleet ja harhailleet mahtavan opinrakennuksen etehisessä ja luulleet päässeensä itse temppeliin. Hermes ja Albert ja Paracelsus, minä tunsin heidät kaikki, mutta jaloja vaikka olitte, oli kohtalonne tulla petetyiksi. Teillä ei ollut uskoa sielussanne eikä täyttä rohkeutta nousemaan siihen asti, mihin pyritte! Ja kuitenkin Paracelsuksella -- vaatimaton Paracelsus! -- oli ylpeä tuuma, joka tähtäsi korkeammalle, kuin kaikki meidän tietomme ulottuu. Ho! ho! -- hän aikoi kemian avulla tehdä uuden ihmisrodun. Hän kerskaili elonhenkäyksen jumalallisesta lahjasta. Hän olisi tahtonut tehdä ihmisiä, mutta kuitenkin hänen täytyi tunnustaa, ettei niistä voinut tulla muuta kuin kääpiöitä![48] Minun taiteeni on saattaa ihmiset ihmiskuntaa korkeammalle. Mutta sinä väsyt näihin sivupuheisiin. Suo anteeksi! Kaikki nämä miehet -- suuria uneksijoita, niinkuin sinäkin koetat olla -- olivat minun hyviä ystäviäni. Mutta he ovat nyt kuolleet ja haudatut. He puhuivat hengistä -- mutta pelkäsivät olla muussa kuin ihmisten seurassa. He olivat niinkuin puhujat, joiden kuulin seisoessani Ateenan kansankokouksessa heittelevän komeita sanoja niinkuin pyrstötähtiä ihmisjoukkoon, vaikka niiden into sammui niinkuin tähdenlento, kun heidän piti astua taisteluun! Ho, ho, Demosthenes, pääpelkurini, kuinka kepeät olivat kantapääsi Kaironeion luona! Nuorukainen, minä voisin sinulle kertoa sellaisia menneisyyden totuuksia, jotka tekisivät sinut oppineista oppineimmaksi. Mutta sinä ikävöit ainoastaan tulevaisuuden varjoja. Sinä saat mitä halajat. Mutta ensin täytyy mielesi olla harjotettu. Mene huoneeseesi ja nuku. Paastoo ankarasti, älä lue kirjoja, mieti, kuvittele, uneksi, hämmenny, kuinka vaan tahdot. Viimein kuitenkin ajatus tekee sekasorrosta selvän. Ennen puoliyötä palaa minun luokseni taas!"

IV LUKU.

"On kohtuullista, että me, jotka pyrimme nousemaan tällaiseen korkeuteen, ensin koetamme jättää taaksemme lihalliset halut, aistimien heikkoudet ja aineeseen kuuluvat intohimot; toiseksi, että opimme millä keinoin voimme nousta puhtaan järjen kynnykselle ja yhtyä ylempiin valtoihin, joita ilman emme voisi oppia salaisten asioitten viisautta eikä sitä magiaa, joka saa aikaan todellisia ihmeitä."

_Tritemius_, "Salaisista asioista ja salaisista hengistä."

Puuttui vielä monta minuuttia puoliyöstä ja Glyndon oli taas mystikon huoneissa. Hän oli tarkasti noudattanut hänelle määrättyä paastoa ja niissä intoisissa ja syvissä unelmissa, joihin hänen kiihtynyt mielikuvituksensa oli hänet nostanut, oli hän ollut aivan tunnoton ruumiin tarpeille -- vieläpä hän tunsi olevansa niiden yläpuolella.

Mejnour istuutui oppilaansa viereen ja puhutteli häntä:

"Ihminen on sitä ylpeämpi mitä suurempi on hänen tietämättömyytensä. Ihmisen luonnollinen taipumus tähtää itserakkauteen. Tietonsa lapsuudessa luulee hän, että koko luomakunta on häntä varten. Monien aikojen kuluessa hän niissä lukemattomissa maailmoissa, jotka avaruudessa loistelevat, niinkuin kuplat rannattomalla valtamerellä, näki ainoastaan pieniä valkeita kynttilöitä kodin tarpeeksi, jotka armollinen kaitselmus oli nähnyt hyväksi sytyttää -- ei mitään muuta tarkotusta varten kuin valaistakseen yön pimeyttä ihmislapsille. Tähtitiede on oikaissut tämän ihmisharhan: nyt täytyy jokaisen vastoin tahtoaankin tunnustaa, että tähdet ovat maailmoita, suurempia ja loistavampia kuin meidän -- että maa, jossa me matelemme, on aivan mitätön pilkku luomakunnan suurella kartalla. Mutta pienessä niinkuin suuressa tuhlaa Jumala yhtäläisesti elämänsä lahjoja. Matkustaja katselee puuta ja kuvittelee, että sen oksat ovat muodostuneet sitä varten, että hänellä olisi varjoa kesän helteessä ja lämpöä talvikylmällä. Mutta jokaiseen lehteen tuolla oksalla on Luoja tehnyt pienen maailman -- siinä vilisee lukemattomia eläviä olentoja. Jokainen vedenpisara tuossa purossa on väkirikkaampi maailma kuin joku ihmisten valtakunta. Kaikkialla siis tässä äärettömässä luomisjärjestelmässä tuopi tiede päivänvaloon uusia elämänmuotoja. Elämä on kaikkiläpäisevä, ja sekin olio, joka näyttää kuolevan ja mätänevän, elättää uutta elämää ja muuttuu uusiksi muodoiksi. Päättäen siis selvästä yhtäläisyydestä -- jos kerran ei löydy yhtään lehteä eikä vesipisaraa, joka ei olisi hengittävä ja asuttu maailma, niinkuin tuo kaukainen tähti -- niin, jos ihminen itse on kokonainen maailma muille olennoille, ja jos verisuonissa elää miljoonia olentoja samoin kuin ihmisen ruumis elää maapallon päällä, niin terve järki (jos sitä olisi teidän oppineillanne), riittäisi osottamaan, että ympäröivä äärettömyys, jota te kutsutte avaruudeksi -- rajaton aistimiin tuntumaton, joka erottaa kuun ja tähdet maasta -- on myöskin täynnä omaa elämäänsä. Eikö ole selvä mielettömyys luulla, että olemassaoloa vilisee joka lehti mutta kuitenkin sitä puuttuu avaruuden ääriltä? Suuren järjestyksen laki kieltää atominkin hukkumisen, se ei siedä yhtään paikkaa, jossa ei olisi syntymistä ja eloa. Onko se totta? No, voitko silloin tajuta, että avaruus, joka on itse Äärettömyys, olisi yksin tyhjyyttä, yksin olemattomuutta ja vähemmän soveltuisi kaikkiallisen elämän ainoaan tarkotukseen kuin koiran raato tahi mätänevä lehti tahi ihmisiä kantava taivaankappale? Mikroskooppi näyttää teille luonnon pikkueläimet, mutta ei ole vielä keksitty sellaista konetta, joka voisi erottaa rajattomassa ilmassa liitelevät korkeammat ja lahjakkaammat olennot. Ja kuitenkin näiden olentojen ja ihmisen välillä on salaperäinen side. Sentähden kertomuksista ja taruista, jotka eivät ole täysin tosia eivätkä täysin vääriä, on aika ajoittain herännyt usko näkyihin ja aaveisiin. Että se oli tavallisempi varhemmissa ja alkuperäisemmissä kansoissa kuin nyt, riippuu vaan siitä, että aistimet ennen olivat tarkempia. Ja niinkuin raakalainen voi nähdä tai 'vainuta' penikulmien päästä vihollisen, jota sivistynyt eläin ei havaitse karkeilla aistimillaan, niin myöskin väliaita hänen ja ilmamaailman olentojen välillä on harvempi ja läpinäkyvämpi. Kuunteletko?"

"Koko sielullani."

"Mutta ensin, voidakseen tunkeutua tämän aidan toiselle puolelle, täytyy sielun, jolla kuuntelet, olla hehkuvan innon terästämä ja kaikista maallisista himoista puhdistunut. Ilman syytä eivät suinkaan niin kutsutut maagikot kaikissa maissa ja kaikkina aikoina ole vaatineet puhtautta ja pidättyväisyyttä ja mietiskelyä inspiratsionin ja henkien kanssakäymisen ehtoina. Kun tällainen valmistus on käynyt edellä, tulee salainen tiede avuksi, näkö tulee hienommaksi, hermot tarkemmiksi, henki elävämmäksi ja herkemmäksi, ja itse elementti -- ilma, avaruus -- voidaan muutamilla korkeamman kemian salaisuuksilla saattaa aistimin käsiteltäväksi. Eikä tämä ole taikaa siinä mielessä kuin herkkäuskoiset luulevat. Niinkuin usein ennen olen sanonut, ei ole olemassa mitään sellaista magiaa, joka rikkoisi luonnon lakeja. On ainoastaan sellainen tiede, jolla luontoa voidaan hallita. Nytpä avaruudessa on miljoonia olentoja, jotka eivät ole suorastaan henkisiä, sillä niillä kaikilla on niinkuin paljain silmin näkymättömillä pikkueläimillä aineelliset muodot, vaikka niiden aine on niin hieno ja ilmamainen, että se on kuin sumuharso, joka hengen verhoo. Tällaisia ovat rosenkreutsiläisten suloiset sylfit ja gnoomit.[49] Kuitenkin tosiaan näiden luokat ja joukot eroovat toisistaan enemmän kuin kalmukki kreikkalaisesta -- sekä ominaisuuksiltaan että voimiltaan. Vedenpisarassa näette, kuinka eläimet vaihtelevat ja kuinka suuret ja hirvittävät toiset näistä itikoista ovat toisten rinnalla. Samaten ilmapiirin asukkaat: muutamilla on erinomainen viisaus, muutamilla hirveä pahaluontoisuus, muutamat ovat ihmiselle vihamielisiä kuin paholaiset, toiset suopeita kuin taivaan ja maan väliset lähettiläät. Joka tahtoo tehdä tuttavuutta näiden erilaisten olentojen kanssa, on samalla kannalla kuin matkustaja, joka aikoo tunkeutua tuntemattomaan maahan. Hän on kummallisten vaarojen ja kauhujen alaisena. _Jos sinä kerran pääset tällaiseen m kanssakäymiseen, niin minä en voi turvata sinua niiltä vaaroilta, jotka matkaasi uhkaavat_. Minä en voi sinua ohjata teille, jotka olisivat vapaita hirvittävien vihollisten käynneiltä. Sinun täytyy yksin ja omin voimin astua niitä vastaan ja panna kaikkesi alttiiksi.

"Mutta jos olet niin elämään kiintynyt, että vaan tahtoisit elää edelleen seuraten mitä päämäärää tahansa ja uudistaa hermojesi ja suoniesi voimaa alkemistin elonnesteellä, miksi silloin etsit näitä vaaroja taivaan ja maan välisten olentojen puolelta? Huomaa, että juuri sama neste, joka ruumiiseesi valaa loistavamman elämän, se myöskin terottaa aistimia, niin että nuo ilmahenget tulevat kuuluviksi ja kouriintuntuviksi. Jollet silloin ole pitkän harjotuksen kautta varustettu katsomaan näitä aaveita silmiin ja voittamaan niiden epäsuopeuden, niin tällaisen elämän saavuttaminen on kaikkein kauhein tuomio, minkä ihminen voi saattaa itselleen. Senpätähden vaikka neste on valmistettu mitä yksinkertaisimmista kasveista, niin ruumis ei ole valmis sitä nauttimaan, ennenkuin se on kestänyt kovimmat koulutukset. Niin -- monet ovat joutuneet sanomattomaan kauhuun nähdessään, mitä olentoja heidän kimppuunsa hyökkää ensimäisellä siemauksella ja ovat silloin huomanneet, että juoma ei ole yhtä voimakas auttamaan kuin luonnon kauhut ovat voimakkaita hävittämään. Valmistumattomalle neste siis on kuolettavinta myrkkyä. Kynnyksen vartijoiden joukossa on _yksi_, joka on koko joukkoa kauheampi vihassa ja pahuudessa -- yksi, jonka silmät ovat saattaneet uljaimmankin hervottomaksi ja jonka voima hengen yli kasvaa, mitä suurempi on hänen pelkonsa. Kestääkö rohkeutesi?"

"Kestää, sinun sanasi vain yllyttävät sitä."

"Seuraa minua siis ja alistu alkuharjotuksiin."

Näin sanoen Mejnour vei hänet sisähuoneisiin ja alkoi hänelle selittää muutamia kemiallisia toimituksia, jotka itsessään kyllä olivat yksinkertaisia, vaikka Glyndon pian huomasi niiden aikaansaavan mitä merkillisimpiä tuloksia.

"Muinaisina aikoina", sanoi Mejnour hymyillen, "meidän veljeskuntamme usein oli pakotettu turvautumaan salamenoihin suojellakseen todellisuuksia, ja koska he olivat taitavia mekaanikkoja ja kokeneita kemistejä, saivat ne taikurien nimen. Huomaa, kuinka helposti rakennettu oli se leijonanhaamu, joka seurasi kuuluisaa Leonardo da Vinciä!"[50]

Ja iloisesti hämmästyen Glyndon näki, millä yksinkertaisilla keinoilla mielikuvituksen hulluimmat harhat voitiin aikaansaada. Lumotut maisemat, joilla Albertus Magnus hämmästytti Hollannin kreiviä, niin, vieläpä nuo kauheammat aaveet ja kummitukset, joilla Heraklean henkiennostajat herättivät Plataian voittajan[51] omantunnon -- kaikki nämä näytti Mejnour oppilaalleen, niinkuin huvitellaan lapsia jouluaattona taikalyhtykuvilla.

"Ja nyt naura aina 'yliluonnollisuuksille', koska nämä tieteen sulat leikittelyt ja kujeilut olivat sellaisia tekoja, joita ihmiset kauhulla katselivat ja joita inkvisiittorit ja kuninkaat palkitsivat kidutuspenkillä ja häpeäpaalulla."

"Mutta alkemistien metallien muuttuminen --"

"Luonto on itse sellainen työpaja, jossa metallit ja kaikki alkuaineet ovat alituisen muutoksen alaisia. Helppo on tehdä kultaa, helpompi ja mukavampi ja halvempi on tehdä jalokiviä, rubiineja ja timantteja. Niin kyllä, viisaat näkivät tässäkin taikuutta, mutta he eivät nähneet taikuutta siinä keksinnössä, että yksinkertaisimmalla jokapäiväisten aineitten yhdistelmällä he voivat nostaa pirun, joka pyyhkäisee pois tuhansia, kuluttavan tulen henkäyksellä. Keksi, mikä elämän hävittää, niin olet suuri! mutta keksi mikä elämää pitentää, niin olet petturi! Keksi joku uusi kone, joka tekee rikkaat vielä rikkaammiksi ja köyhät köyhemmiksi, niin sinulle pystytetään muistopatsas! Keksi joku salaisuus, joka tasottaa fyysillisiä onnettomuuksia tai epätasaisuuksia, niin he omista taloistaan kiskovat kiviä sinut surmatakseen. Ha! ha! oppilaani, sellainen on se maailma, josta Zanoni vielä välittää! Sinä ja minä, me tahdomme jättää tämän maailman oman onnensa nojaan. Ja nyt kun olet nähnyt muutamia tieteen tuloksista niin ala oppimaan sen alkeita."

Mejnour sitten antoi oppilaalleen muutamia tehtäviä, joiden suorituksessa yö pian kului umpeen.

V LUKU.

"Suuri työ on ollut armaalla Calidorella.... Vaan yhtenä päivänä huomaa hän paimenpoikia joukon, jotka huilua soittavat, ympäri juoksevat.... Ja siinä vieressä hän ihanan immen näki."

_Spenser, Faerie Queene_, keijukaiskuningatar, IX.

Pitkäksi ajaksi Mejnourin oppilas nyt syventyi työhön, joka vaati erinomaista tarkkuutta ja yksityiskohtaista laskemista. Hämmästyttävät tulokset palkitsivat hänen ponnistuksiaan ja yllyttivät hänen intoaan. Eivätkä nämä tutkimukset rajottuneet kemiallisiin keksintöihin -- joilla, minun on sallittu sanoa, näkyi voitavan saada aikaan suuria ihmeitä kaikkiin fyysillisiin elimistöihin _kuumuuden_ elähyttävän vaikutuksen kautta. Mejnour sanoi voivansa rakentaa sillan kaikkien olemassaolevien järkiolentojen välille eräällä kaikki läpäisevällä näkymättömällä nesteellä, joka muistutti sähköä, mutta kuitenkin oli erilainen kuin tuo salaperäinen voimalähde. Tämä oli näet neste, joka yhdisti ajatuksen ajatukseen nykyaikaisen sähkölennättimen nopeudella ja tarkkuudella, ja tämän nesteen vaikutus Mejnourin sanojen mukaan ulottui suurimpiin etäisyyksiin -- s.o. mihin ikänä ihminen ajatuksillaan tahtoi päästä. Siis, jos tämä oppi oli oikea, kaikki ihmistieto tuli mahdolliseksi saavuttaa välisillan kautta, joka oli olemassa tutkivan henkilön ja aatemaailman kaukaisimpien ja hämärimpien alueitten välillä.[52] Glyndon hämmästyksekseen huomasi, että Mejnour myöskin oli kiintynyt niihin syvällisiin mysterioihin, joita pytagorealaiset tutkivat "salaisen numerotieteen" nimellä. Tässä tutkimuksessa hänen silmiinsä hämärästi kajasti uusia valoja ja hän alkoi aavistaa, että kyky ennustaa eli oikeammin laskea seuraukset, voitaisiin suorastaan -- -- --[53]

Mutta hän huomasi, että viimeinen lyhyt menetelmä, jolla ihme lopulta saatiin aikaan kussakin näistä kokeista, se pysyi Mejnourin omana salaisuutena, jota hän ei ilmottanut. Se vastaus, jonka Glyndon sai tästä huomauttaessaan, oli enemmän ankara kuin tyydyttävä:

"Luuletko", sanoi Mejnour, "että minä sellaiselle, joka ei ole muuta kuin oppilas ja jonka ominaisuudet eivät vielä ole koeteltuja antaisin voimia, mitkä voisivat muuttaa koko yhteiskunnan ulkomuodon? Lopullisia salaisuuksia uskotaan ainoastaan sille, jonka hyveestä Mestari on tullut vakuutetuksi. Kärsivällisyyttä! Itse _työ_ on mielen suuri puhdistaja ja vähin erin tulevat salaisuudet sinussa eläviksi, kun mielesi kypsyy niitä vastaanottamaan."

Viimein Mejnour sitten tunnusti olevansa tyytyväinen oppilaansa edistykseen. Hän sanoi: "Hetki nyt saapuu, jolloin voit kulkea yli korkean vaikka ilmamaisen aidan -- jolloin vähitellen voit lähestyä kauheata Kynnyksen Vartijaa. Jatka ponnistustasi -- koeta yhä voittaa kärsimätöntä haluasi saada tuloksia, ennenkuin voit niiden syitä hallita. Minä jätän sinut yhdeksi kuukaudeksi: jos sen ajan kuluttua, kun palaan, olet suorittanut sinulle annetut tehtävät ja mielesi on ankaralla ajattelulla ja mietinnällä valmistunut suurta koetusta varten, niin minä lupaan, että se voidaan alkaa. Yhden varotuksen ainoastaan annan sinulle, pidä sitä ehdottomana käskynä -- älä astu tähän huoneeseen!"

He seisoivat silloin siinä huoneessa, jossa kokeet useimmiten tehtiin, ja jossa Glyndon sinä yönä, jolloin hän ensin oli pyrkinyt mystikon yksityishuoneisiin, oli ollut vähällä joutua tunkeilevaisuutensa uhriksi.

"Älä astu tähän huoneeseen, ennenkuin minä palaan; tai ainakin, jos etsiessäsi tehtäviisi tarvittavia aineksia sattuisit tänne tulemaan, niin älä suinkaan sytytä naftaa noissa astioissa äläkä avaa pulloja noilla hyllyillä. Minä jätän huoneen avaimen sinun haltuusi koettaakseni sinun itsehillintääsi ja kieltäytymisen voimaa. Nuorukainen, tämä on juuri yksi osa koetuksesta."

Näin sanoen jätti Mejnour hänen käteensä avaimen ja auringon laskiessa hän lähti linnasta.

Monta päivää Glyndon pysyi syventyneenä töihinsä, jotka vaativat hänen älynsä äärimmäistä ponnistusta. Osittaisenkin tuloksen aikaansaaminen riippui niin kokonaan mielen keskityksestä ja laskujen tarkkuudesta, ettei hänelle jäänyt aikaakaan muihin ajatuksiin. Ja epäilemättä tämä lakkaamaton kykyjen ponnistus oli juuri Mejnourin tarkotuksena, sillä työt sinänsä eivät näyttäneet olevan ehdottoman välttämättömiä tarkotetun päämaalin lähestymiseksi. Samaten matematisten probleemien ratkaiseminen koulussa voi olla verrattain hyödytön myöhemmissä elintoimissamme, mutta se on kuitenkin suureksi hyödyksi harjottamalla järkeä yleisiä totuuksia käsittämään ja analysoimaan.

Ei ollut kulunut puoltakaan siitä ajasta, jonka Mejnour oli maininnut poissaolonsa kestävän, kun oppilas oli suorittanut kaiken, minkä mystikko oli hänen tehtäväkseen määrännyt, ja silloin hän vapautuneena koneellisista toimistaan alkoi taasen kuluttaa aikaansa levottomissa aatteissa ja mielikuvitteluissa. Hänen utelias ja äkkipikainen luonteensa kiihottui Mejnourin kiellosta ja hän tapasi itsensä useinkin tuijottamasta salaisen huoneen avaimeen hämärissä arveluissa ja levottomissa haaveissa. Hän alkoi harmistua tällaiseen kestävyyden koetukseen, jota hän piti pikkumaisena ja lapsellisena. Mitä lapsenkamarin satuja ritari Siniparrasta ja hänen linnastaan oli nostettu häntä pelottamaan? Kuinka paljaat seinät siinä huoneessa, jossa hän niin turvallisesti oli töitänsä toimittanut, voisivat olla elävänä vaarana? Jos siellä kummitteli, niin se ei voinut olla muuta kuin samaa harhaa, jota Mejnour oli opettanut häntä halveksimaan. Varjoleijona kemiallinen temppu! Turhia! Hän kadottaisi puolet kunnioituksestaan Mejnouria kohtaan, jos ajattelisi, että viisas käyttäisi sellaisia kujeita vaikuttaakseen järkeen; jonka hän itse oli herättänyt ja harjottanut! Kuitenkin hän vastusteli uteliaisuutensa ja ylpeytensä yllytyksiä ja välttääkseen niiden ääntä hän teki pitkiä kävelyretkiä vuoristossa tai linnaa ympäröivissä laaksoloissa -- koettaen ruumiillisella väsymyksellä lannistaa rauhatonta mieltänsä. Eräänä päivänä hän pimeästä vuorensolasta äkkiä saapui näkemään maalaisjuhlaa, jossa pakanuuden ajan rattoisuus näytti uudelleen elpyneen eloon. Se oli osaksi elojuhla, osaksi uskonnollinen näytelmä, jonka paikkakunnan rahvas vuosittain vietti. Kokoontuneina kylän ulkopuolelle iloisin joukoin he olivat juuri kulkueessa palanneet läheisestä kappelista ja ryhmittyivät nyt joukkoihin -- vanhat mennen viinisatoa maistelemaan, nuoret tanssiin käyden -- kaikki iloisina ja onnellisina. Tämä äkkinäinen näky -- keveätä iloa ja huoletonta tietämättömyyttä -- oli niin suurena vastakohtana ankarille tutkimuksille ja polttavalle viisaudenjanolle, mikä niin kauan oli täyttänyt hänen elämänsä ja kuluttanut hänen sydäntään, että se voimakkaasti vaikutti Glyndoniin. Hänen seisoessaan syrjässä katselemassa heitä tunsi hän vielä kerran olevansa nuori nuorten joukossa! Muisto kaikesta siitä, jonka hän oli tyytynyt uhraamaan, puhui taas hänelle väkevällä äänellä. Naisten liehuvat muodot kauneissa puvuissaan, heidän raikas naurunsa syyspäivän viileässä hiljaisessa säässä, toi takaisin sydämeen eli ehkä pikemmin tajuntaan menneitä muistoja "kultaisista lapsuusajoista", jolloin elämä oli paljasta nautintoa.

Lähemmäksi ja lähemmäksi hän tuli näytelmää ja äkkiä hänet piiritti äänekäs joukko, ja maestro Paolo taputti häntä tuttavallisesti olalle huudahtaen sydämellisesti: "Terve tuloa, teidän ylhäisyytenne! Iloista on nähdä teidät joukossamme." Glyndon oli tähän vastaamaisillaan, kun hänen silmänsä sattuivat nuoreen tyttöön, joka nojautui Paolon käsivarteen. Se oli niin viehättävä kaunotar, että Glyndonin poskille nousi puna ja hänen sydämensä tykytti, kun hän kohtasi tämän katseen. Tytön silmät säihkyivät vallatonta rohkeata iloa ja hänen huultensa välistä hohtivat hampaat kuin helmet. Ikäänkuin kärsimättömänä siitä, että hänen kumppaninsa oli eronnut muitten hypystä, hänen pikku jalkansa tepisteli maata tahdin mukaan, jota hän hyräili ja lauloi. Paolo nauroi nähdessään, minkä vaikutuksen tyttö oli tehnyt nuoreen muukalaiseen.

"Ettekö tahdo tanssia, teidän ylhäisyytenne? Tulkaa, pankaa pois suuruutenne ja olkaa iloinen niinkuin me pikkuihmiset. Katsokaa, kuinka sievä Fillide haluaa kumppania. Säälikääpä vähän häntä."

Fillide nyrpisti tähän nenäänsä ja päästi irti Paolon kädestä, mutta pois mennessään hän olkansa yli loi katseen, puoleksi kutsuvan, puoleksi uhmaavan. Glyndon melkein tahdottomana lähestyi häntä puhuttelemaan.

Kas niin, jo Glyndon puhuttelee tyttöä, joka katsoo maahan ja hymyilee. Paolo jättää heidät yksikseen ja rientää pois ilkamoisen näköisenä. Nyt puhuu Fillide ja katsoo tutkijan kasvoihin veitikkamaisesti. Glyndon pudistaa päätään, Fillide nauraa hopeanheleästi. Fillide osottaa muhkeaa vuoristolaista, joka astelee heidän luoksensa. Miksi Glyndon tuntee mustasukkaisuutta? Miksi hän ei enää pudista päätään, kun Fillide taas puhuu? Glyndon tarjoo kätensä, Fillide tarttuu siihen, puoleksi kainostellen ja punastuen. Ahaa! nyt he jo liehuvat muiden iloisessa joukossa. Ha! ha! eikö tämä ole parempi kuin kasvien keittäminen ja siivilöiminen ja pään vaivaaminen pytagorealaisilla numeroilla? Kuinka keveästi Filliden jalat käyvät! Kuinka hänen notkea vyötäreensä taipuilee käsivarsissasi! Ta-rara, tatara, rara-ra! Mikä peijakas tanssissa on, kun se panee veren juoksemaan suonissa niinkuin elohopea? Onko koskaan ollut moista silmäparia kuin Filliden? Ne eivät ole mitään kylmiä tähtiä. Ja tuo ruusuinen kirsikkasuu, joka niin niukasti vastaa imarteluihin, ikäänkuin se arvelisi, että sanat ovat ajantuhlausta ja että suutelot olisivat parhainta kieltä. Oi, Mejnourin oppilas! oi sinä, joka pyrit rosenkreutsiläiseksi, platonilaiseksi, maagikoksi -- ties miksikä! Minä häpeen sinua. Mitä on tullut sinun ankarista mietiskelyistäsi, nimessä Averroeen ja Burrin ja Agrippan ja Hermeksen? Tätäkö varten sinä Violasta luovuit? Enpä luule, että nyt vähintäkään muistat elämännestettä tai kabbalaa. Varo! Mitä aiot, mies? miksikä niin puristat tuota pientä kättä, joka lepää omassasi? Miksikä -- tara-rara, tara-ra, tara-rara-ra, rarara, ta-ra, a-ra! Pidä silmäsi poissa ohuesta nilkasta ja koreapukuisesta vartalosta. Tara-rara-ra! Tuolla he taas kulkevat! Ja nyt he levähtävät tuuheitten puitten varjossa. Tanssin pyörre on jo lakannut. He kuulevat -- vai eivätkö kuule -- naurua loitommalta? He näkevät -- tai, jos heillä on silmät, _pitäisi_ heidän nähdä -- parin toisensa jälkeen kulkevan ohitsensa lemmenpuheissa ja lemmenkatseloissa. Mutta lyönpä vetoa, että he tuossa puun alla istuessaan ja pyöreän auringon vaipuessa vuorten taakse, näkevät ja kuulevat hyvin vähän paitsi itseään!