Part 22

"Haloo, signor ylhäisyytenne! mitä pidätte kumppanistanne? Tulkaa ja yhtykää meihin, viipyjät, viinin jälkeen tanssi käy iloisesti."

Alas vaipuu aurinko ja nousee syksyinen kuu. Tara, tara, rarara, rarara, tarara-ra! Tanssia taaskin. Onko se tanssia vai jotain iloisempaa, hurjempaa, riehuvampaa hyppyä? Kuinka ne liehuvat ja pyörivät yön varjojen keskellä! Mikä sekasoka! mikä epäjärjestys! Ha! se on tarantula-tanssi, maestro Paolo johtaa sitä uljaasti! Diavalo! mikä hurjuus! tarantula on heidät kaikki riivannut. Tanssi tai kuolo! se on vimmaa -- korybantit, mainaadit -- Ho! ho! enemmän viiniä! Benneventon noitasabbatti on leikkiä tähän katsoen. Pilvestä pilveen kulkee kuu -- milloin loistaen, milloin himmeten. Hämärää, kun tyttö punastuu, valoista, kun hän hymyilee.

"Fillide, sinä olet lumooja!"

"Buona notte -- hyvää yötä, ylhäisyytenne: te tapaatte minut vielä."

"Ah, nuori mies", sanoi vanha ikäloppu, onttosilmäinen 80-ikäinen sauvan nojassa kulkeva, "käytä nuoruutta hyväksesi. Minullakin oli kerran oma Fillide! Minä olin silloin vielä muhkeampi kuin sinä! Ah! jospa aina voisimme pysyä nuorina!"

"Aina nuorina!" Glyndon hätkähti, kääntäessään katseensa tytön kauneista ruusuisista kasvoista vanhuksen vetisiin silmiin -- keltaiseen ryppyiseen naamaan -- kyyryiseen vartaloon.

"Ha, ha!" sanoi vanha ukko, hoiperrellen heidän luokseen, ilkeästi nauraen. "Niin, minäkin olin kerran nuori! Antakaa kolikko, että saan lasin _aqua vitaa_, elämännestettä!"

Tara, rara, ra-rara, tara, rara-ra! Siinä tanssii nuoruus! Kääri ryysyt ympärillesi ja kompuroi matkaasi, vanhuus!

VI LUKU.

"Ja Calidore seuraa metsän kaunista neitoa, Huolimatta lupauksestaan ja korkeasta käskystä, Jonka Haltioitten Kuningatar oli hänelle antanut."

_Spenser_, Haltioitten Kuningatar, X, I.

Oli harmaa, hämärä väliaika yön ja päivänkoiton vaiheilla, kun Clarence taas seisoi kamarissaan. Hänen silmäänsä sattuivat pöydällä olevat raskaat laskut ja täyttivät hänet väsymyksen ja inhon tunteilla. Mutta -- "jospa me aina voisimme olla nuoria! Oi sinä vanhan ikälopun julma haahmo! Voiko mystillinen huone näyttää sen rumempaa tai ikävämpää varjoa kuin sinä olet? Niin oikein, jospa me aina voisimme olla nuoria! Mutta ei (ajattelee kokelas nyt) -- ei aina ahertaa noiden numeroitten ja kylmien kasvien ja rohtojen kanssa. Ei, vaan nauttia, lempiä, riehua! Mikä muu voisi olla nuoruuden seuralainen kuin nautinto? Ja ikuisen nuoruuden lahja voisi olla minun tällä samalla hetkellä! Mitä merkitsee tämä Mejnourin kielto? Eikö se ole samaa laatua kuin hänen epäsuopea varovaisuutensa ilmaisemaan pienimpiäkin kemiansa salaisuuksia tai kabbalansa lukuja? Hän pakottaa minua töitänsä suorittamaan ja kuitenkin pidättää minulta tiedon lopulliset tulokset. Epäilemättä hän palatessaan tulee taas selvittämään minulle, että suuri mysterio _voidaan_ saavuttaa, mutta tulee yhä kieltämään minua sitä saavuttamasta. Eikö tämä ole niinkuin hän tahtoisi pitää minun nuoruuttani oman vanhuutensa orjana? -- tehdä minut kokonaan itsestään riippuvaksi? -- sitoa minut rengin työtä tekemään lakkaamatta yllyttämällä uteliaisuuttani ja näyttämällä hedelmiä, joita hän panee huulieni eteen ulottuvilta kauemmaksi?"

Nämä ja monet muut vielä kiusaavammat mietteet häiritsivät häntä. Viinin sytyttämänä -- äskeisten hurjastelujen kiihottamana -- hän ei saanut unta silmiinsä. Tuon vastenmielisen vanhuuden kuvan näkeminen muistutti ajan mahtia ja herätti hänessä palavan halun siihen hurmaavaan katoomattomaan nuoruuteen, jota hän piti Zanonille kuuluvana. Kielto ainoastaan yllytti uhkamielisyyden henkeä. Aamuaurinko, joka iloisesti paistoi ikkunasta sisään, karkotti kaikki yölliset pelot ja taikauskot. Mystillinen huone ei nyt hänen mielikuvituksessaan näyttänyt sen merkillisemmältä kuin muut linnan huoneet. Mikä ruma ilkeä aave voisi häntä vahingoittaa tämän siunatun auringon valossa? Glyndonin luonteessa oli tuo kummallinen ja sangen onneton vastakohta, että hänen järkeilemisensä vei hänet epäilyksiin -- ja epäilys teki hänet _siveellisessä_ käytöksessään päättämättömäksi ja horjuvaksi, vaikka taas _fyysillisesti_ hän oli uhkamielisen rohkea. Eikä tämä ole niinkään harvinaista: epäileväisyys ja itsevarmuus käyvät usein käsi kädessä. Kun tämänluontoinen mies päättää tehdä jotakin, ei personallinen pelko häntä koskaan pidätä; siveellisen pelon taas saa omapäisyys karkotetuksi pienellä viisastelulla. Itsekään tajuamatta, minkälaisen ajatustoiminnan kautta hermot karaistuivat ja jalat lähtivät liikkeelle, kulki Glyndon käytävän läpi, saapui Mejnourin huoneeseen ja avasi kielletyn oven. Kaikki oli niinkuin hän oli tottunut näkemään, paitsi että pöydällä huoneen keskellä makasi avonainen kirja. Hän lähestyi ja heitti siihen silmäyksen; siinä oli samaa salakirjotusta, jota hän tutkimustensa aikana oli opetellut lukemaan. Ilman suuria vaikeuksia hän luuli käsittävänsä ensimäisten lauseitten merkityksen ja ne kuuluivat seuraavasti:

"Täysin siemauksin nauttia sisäistä elämää, on ulkonaisen elämän näkemistä; ajasta riippumatta eläminen on kokonaisuudessa elämistä. Ken elämännesteen keksii, hän keksii, mitä avaruudessa löytyy, sillä henki, joka elostuttaa ruumiin, vahvistaa myös aistimia. Valon elementaari-prinsiipissä on vetovoima. Rosicruciuksen lampussa tuli on puhdas elementaari-prinsiippi. Sytytä lamput, kun avaat nestettä sisältävän astian, ja sen valo on vetävä luoksesi niitä olentoja, joiden elämänä on tuo valo. Varo pelkoa: pelko on tiedon hirmuisin vihollinen." Tässä salakirjotus muuttui ja tuli käsittämättömäksi. Mutta eikö hän ollut lukenut tarpeeksi? Eikö viimeinen lause ollut riittävä? -- "Varo pelkoa!" Tuntui aivan siltä kuin Mejnour olisi tahallaan jättänyt tämän sivun auki -- ikäänkuin koetus todella olisikin ollut aivan päinvastainen kuin oli oletettu -- ikäänkuin mystikko olisi päättänyt koetella hänen _rohkeuttaan_ vaikka hän puhui _kestävyydestä_. Ei uhma siis vaan pelko oli tiedon hirmuisin vihollinen. Hän kääntyi hyllyjen puoleen, missä seisoi kristallimaljoja; vapisematta hän irrotti tulpan yhdestä ja heti levisi huoneeseen ihana tuoksu. Ilma säihkyi ikäänkuin timanttitomusta. Ylimaallisen nautinnon tunne -- elämä, joka tuntui vapaan hengen elämältä, valtasi hänen koko ruumiinsa, ja hieno, matala mutta erinomaisen kaunis soitto hipeili huoneeseen. Samassa tuokiossa hän kuuli äänen käytävässä, joka kutsui häntä nimeltä, ja ovelle koputettiin. "Sielläkö olette, signor?" kuului maestro Paolon kirkas ääni. Glyndon sulki nopeasti pullon ja pani sen paikoilleen. Pyytäen Paoloa odottamaan omassa huoneessaan Glyndon viipyi, kunnes kuuli tulijan jalkojen etääntyvän; sitten hän vastahakoisesti lähti huoneesta. Sulkiessaan oven hän yhä vielä kuuli tuon kauniin soiton häipyvän kaiun, ja iloisin mielin ja kevein askelin hän saapui Paolon luo, päättäen sisässään käydä uudelleen salaisessa huoneessa sellaisella ajalla, jolloin ei tarvitsisi pelätä keskeytystä.

Hänen tullessaan kynnyksen yli, Paolo hämmästyneenä vetääntyi taaksepäin ja huudahti: "Mitä, teidän ylhäisyytenne! Minä tuskin tunnen teidät. Huvitus näkyy olevan oiva kaunistaja nuorille. Eilen näytitte niin kalpealta ja menehtyneeltä, mutta Filliden iloiset silmät ovat auttaneet teitä enemmän kuin filosofin kivi (pyhimykset armahtakoot, että mainitsen sen) koskaan on tietäjiä auttanut." Ja Glyndon katsahtaen vanhaan venetsialaiseen peiliin Paolon puhuessa hämmästyi itse melkein yhtä paljon kuin Paolo siitä muutoksesta, mikä oli tapahtunut hänen ilmeessään ja ulkonäössään. Äsken oli hänen vartalonsa mietiskelyn köyristämä ja nyt se näytti puolta päätä pitemmältä, niin notkeana ja suorana nousi hänen selkänsä, silmät hehkuivat, posket hohtivat terveyttä ja suurta nautintoa. Jos nesteen paljas tuoksukin oli näin voimakas, niin syystä alkemistit sanoivat sen juomisesta lähtevän elämää ja nuoruutta!

"Teidän täytyy suoda anteeksi, että minä häiritsen teidän ylhäisyyttänne", sanoi Paolo, ottaen povestaan kirjeen, "mutta isäntämme on juuri kirjottanut minulle ja sanonut saapuvansa tänne huomenna, ja hän pyysi minua viipymättä viemään teille tämän kirjeen, joka seurasi mukana."

"Kuka toi tämän kirjeen?"

"Ratsastaja, joka ei odottanut vastausta."

Glyndon avasi kirjeen ja luki seuraavaa: "Minä palaan viikkoa aikaisemmin kuin aioin ja sinä voit odottaa minua huomenna. Silloin saat astua siihen koetukseen, jota ikävöit, mutta muista, että näin tehdessäsi sinun täytyy niin paljon kuin mahdollista keskittää olemuksesi järkeen. Aistimet pitää kuolettaa ja alistaa -- ei himon kuiskaustakaan saa kuulua. Sinä voit tulla kabbalan ja kemian mestariksi, mutta sinun täytyy myöskin olla lihan ja veren herra -- lemmen ja turhamielisyyden, kunnianhimon ja vihan voittaja. Minä toivon tapaavani sinut sellaisena. Paastoo ja mietiskele, kunnes me tapaamme toisemme!"

Glyndon puristi kirjeen kourassaan kokoon ylenkatseellisesti hymähtäen. Mitä! vieläkö enemmän ponnistuksia -- enemmän kieltäymyksiä! Nuoruus ilman lempeä ja iloja! Ha! ha! Mejnour parka, nyt oppilaasi on hankkiva salaisuudet ilman sinun apuasi!

"Ja Fillide! Minä kuljin hänen majansa ohi tullessani -- hän punastui ja huokasi, kun minä hänelle piloillani puhuin teistä, ylhäisyytenne!"

"Hyvä, Paolo, minä kiitän sinua siitä viehättävästä tuttavuudesta, jonka olet hankkinut minulle. Sinun elämäsi mahtaa olla hauska."

"Ah, teidän ylhäisyytenne, kun olemme nuoria, ei mikään ole niin hauska kuin seikkailu -- paitsi lempi ja viini ja nauru!"

"Aivan niin. Hyvästi, maestro Paolo, me saamme puhua enemmän muutamien päivien perästä."

Koko sen aamun Glyndon oli miltei poissa suunniltaan siinä uudessa onnentunteessa, joka oli hänet vallannut. Hän harhaili metsissä ja tunsi katsoessaan syksyisten lehtojen kirjavia värejä samanlaista nautintoa kuin varhaisimpina taiteilija-vuosinaan, mutta vaan paljon hienompaa ja elävämpää. Todella luonto tuntui tulleen häntä lähemmälle, hän ymmärsi paremmin kaiken, mitä Mejnour niin usein oli puhunut myötätunnon ja vetovoiman mysterioista. Nyt hän oli astumaisillaan saman lain alaiseksi kuin nuo metsien mykät lapset. Hän saisi tuntea _elämän elpymisen_. Kun vuodenaika kääntyisi talveen, niin häntä vain odottaisi kevään kukoistus ja ilo. Ihmisen tavallinen elämä on niinkuin yksi vuosi kasvimaailmassa: sillä on keväimensä, suvensa, syksynsä ja talvensa -- mutta ainoastaan _yhden kerran_. Mahtava tammi käy sen sijaan läpi pitkän sarjan vihannoimisia ja Iakastumisia, ja satavuotiaan lehvästö on yhtä vihanta toukokuun päivänpaisteessa kuin pikku vesan sen sivulla. "Minä saan tuntea teidän keväimenne eikä teidän talveanne lainkaan!" huudahti kokelas.

Näihin toivehikkaisiin ja ihaniin unelmiin kohonneena Glyndon lähti metsistä, ja tapasi itsensä keskellä viljeltyjä vainioita ja viinitarhoja, joissa hän ei ennen ollut koskaan käynyt; siellä viheriän niityn ääressä, joka muistutti kotimaata, Englantia, seisoi pieni talo -- puoleksi majantapainen. Ovi oli auki ja hän näki tytön siellä rukkiansa pyörittelevän. Se katsahti ylös, huudahti heikosti ja tuli iloisesti tepastellen hänen luoksensa. Se oli tummasilmäinen Fillide.

"Hiljaa!" sanoi hän, veitikkamaisesti sormi suullaan, "älä puhu ääneen -- äitini nukkuu sisällä, ja minä tiesin, että tulisit minua katsomaan. Se oli kiltisti tehty!"

Glyndon vähän hämmästyen kuuli itseään kiitettävän, vaikka ilman ansiota. "Sinä olet siis ajatellut minua, Fillide!"

"Olen", vastasi tyttö punastuen, mutta sillä vapaalla rohkealla älykkyydellä, joka on ominaista Italian naisille, etenkin alaluokkalaisille ja etelämaakunnissa asuville, "olenhan toki. En ole paljon muuta ajatellutkaan. Paolo sanoi tietävänsä, että tulisit luonani käymään."

"Ja mitä sukua on Paolo sinulle?"

"Ei mitään, mutta hän on meidän kaikkien hyvä ystävä. Minun veljeni kuuluu hänen joukkoonsa."

"Hänen joukkoonsa -- siis rosvo?"

"Me täällä vuorissa emme kutsu vuoristolaista rosvoksi, signor."

"Pyydän anteeksi. Mutta etkö joskus vapise veljesi hengen puolesta? Laki..."

"Laki ei koskaan uskalla tulla näille maille. Vapista hänen puolestaan! Eihän nyt. Isäni ja isoisäni olivat samassa toimessa. Minäkin usein tahtoisin olla mies!"

"Näillä huulilla sanottuna, minä olen ihastunut, ettei toivomuksesi voi täyttyä!"

"Oh, signor! rakastatko sitten minua?"

"Koko sydämelläni!"

"Ja minä sinua!" sanoi tyttö niinkuin näytti vakaalla viattomuudella sallien Glyndonin puristaa hänen kättään.

"Mutta", hän lisäsi, "sinä tulet pian lähtemään meidän luotamme ja minä...." Hän pysähtyi kesken ja kyyneleet tulivat silmiin.

Tämä oli vähän vaarallista, se on myönnettävä. Tosin Fillidellä ei ollut sitä miltei enkelimäistä suloa kuin Violalla, mutta hänen kauneutensa oli yhtä paljon aistimia hurmaava. Ehkä Glyndon ei ollut koskaan totisesti rakastanutkaan Violaa, ehkä Violan herättämät tunteet eivät olleet niin palavat, että olisivat ansainneet lemmen nimeä. Kuinka lieneekään, hän ajatteli katsoessaan näitä tummia silmiä, ettei hän koskaan ennen ollut rakastanut.

"Ja etkö sinä sitten voisi lähteä vuorilta?" hän kuiskasi tullen vielä lähemmäksi.

"Pyydätkö sinä?" kysyi tyttö, vetäytyen taaksepäin ja katsoen häntä kiinteästi silmiin. "Tiedätkö, mitä me vuoriston tyttäret olemme! Te sirot ja kohteliaat kaupungin herrat harvoin tarkotatte mitä puhutte. Teille lempi on huvitusta, meille se on elämää. Lähteä näiltä vuorilta! Ei, minä en jättäisi luontoani."

"Pidä vaan luontosi -- se on suloinen kyllä."

"Niin, suloinen, kun sinä olet uskollinen, mutta kova, jos olet uskoton. Sanonko sinulle, mitä minä -- mitä tämän maan naiset ovat? Me rosvojen tyttäret, niinkuin te sanoisitte, tahdomme olla rakastajiemme tai miehiemme kumppaneita. Me rakastamme palavasti, me tunnustamme sen rohkeasti. Me seisomme teidän vierellänne vaaroissa, me palvelemme teitä niinkuin orjat rauhan aikana, me emme koskaan muutu emmekä siedä muutosta. Te voitte soimata meitä, lyödä, polkea niinkuin koiria -- kaiken me kannamme nurkumatta, mutta pettäkääpä, niin ei tiikeri ole sen julmempi kuin me. Olkaa uskolliset, niin sydämemme on palkkanne, mutta olkaa petolliset, niin kätemme sen kostavat! Rakastatko minua nyt?"

Näiden sanojen aikana olivat tytön italialaiset kasvot kaunopuheisesti muuttaneet ilmettä -- milloin helläksi, milloin hurjaksi -- ja viimeisellä kysymyksellä hän kallisti päätään nöyrästi ja seisoi ikäänkuin vastausta peläten hänen edessään. Uljas, luja, hurja henki, jossa näennäisesti epänaisellinen sittenkin oli juuri naisellista, jos niin saa sanoa, ei tympäissyt Glyndonia vaan enemmän viehätti. Hän vastasi ripeästi ja vapaasti: "Fillide -- minä rakastan!"

Vai niin -- "rakastan", todellakin, Clarence Glyndon! Jokainen keveä luonne vastaa keveästi myöntäen noin ruusuisilta huulilta tulevaan kysymykseen! Varo, Glyndon, varo! Miksi hiidessä Mejnour, sinä jätät oppilaasi neljänkolmatta vanhana noiden villien vuorikissojen kynsiin! Saarnaa sitten paastoa ja kieltäymystä ja aistimien houkutusten jaloa voittamista! Hyvä kyllä sinulle, taivas ties kuinka monta sataa vuotta vanhalle! mutta kun olit neljänkolmatta iässä, niin vihkijäsi varmaan pysytti sinut kaukana Filliden poluilta, tai muuten kabbalasi ei olisi sinulle maistunut!

Ja tuossa he seisoivat ja lavertelivat ja tekivät lupauksia kuiskaten, kunnes tytön äiti liikahteli huoneessa ja Fillide hyppäsi rukkinsa ääreen sormi taas suulla.

"Enemmän on taikaa Fillidessä kuin Mejnourissa", sanoi Glyndon itsekseen, iloisena kävellen kotiinsa, "vaikka muuten en tiedä varsin, pitäisinkö ajan pitkään tuollaisesta, joka on noin valmis kostoon! Mutta se, jolla on suuri salaisuus hallussaan, voi välttää naisenkin koston ja säilyä kaikissa vaaroissa!"

Mies miekkoinen! Nytkö jo sinä ajattelet kavalluksen mahdollisuutta? Oi, totta puhui Zanoni: "Kun kaadat vettä mutaiseen veteen, niin se vaan panee mudan liikkeelle!"

VII LUKU.

"Näetkö, millainen vartija istuu käytävässä, näetkö, mitkä kasvot kynnystä vartioi?"

Virgil. Aeneas, VI, 574.

On sydänyö. Kaikki hiljaista vanhassa linnassa -- ei hiiskaustakaan kaihoisten tähtien alla. Nyt on aika. Mejnour ankarassa viisaudessaan -- Mejnour, lemmen vihollinen -- Mejnour, jonka silmät tahtovat sydämesi lukea ja kieltää sinulta luvatut salaisuudet, koska Filliden aurinkoiset kasvot häiritseisivät sitä elotonta varjomaista tilaa, jota hän kutsuu rauhaksi -- Mejnour tulee jo huomenna! Ota yöstä vaarini Kauas pelko! Ei koskaan tai tällä hetkellä! Näin, urhoollinen nuorukainen -- urhoollinen vaikka erehtyvä -- näin sydämen rauhallisesti sykkiessä kätesi taasen avaa kielletyn oven!

Glyndon pani lampun pöydälle kirjan viereen, joka vielä makasi avoinna; hän käänteli lehtiä, mutta ei voinut tulkita niiden merkitystä, kunnes tuli seuraavaan kohtaan:

"Kun siis oppilas on näin harjotettu ja valmistunut, avatkoon hän akkunan, sytyttäköön lampun ja kastakoon ohimoitaan nesteellä. Varokoon hän vielä, kuinka nauttii tulista, nopeasti haihtuvaa spiritusta. Maistaminen ennenkuin uudistetut henkäykset vähitellen ovat totuttaneet ruumista haltioihin nostavaan nesteeseen, saattaa kokemaan kuoleman eikä elämän."

Hän ei voinut pitemmälti neuvoja lukea; salakirjotus muuttui taaskin. Nyt hän katseli vakavasti ja tosissaan ympäri huonetta. Kuutamo paistoi rauhallisesti ikkunaristeikön läpi, kun hän avasi sen, ja se näytti langetessaan lattialle ja seiniin olevan joku aavemainen surullinen voima. Hän järjesti mystilliset lamput -- yhdeksän luvultaan -- ympäri huoneen keskustaa ja sytytti ne yksitellen. Kustakin leimahti hopeinen ja sininen valo, ja huone tuli häikäisevään loistoon, mutta kohta valo kävi himmeäksi ja hieno harmaa sumu levisi vähitellen huoneeseen. Jäinen kylmyys pisti englantilaisen rintaan ja kokoontui hänen ympärilleen niinkuin kalman routa. Vaistomaisesti käsittäen vaaransa hän astui, vaikka vaivoin, sillä jalat olivat kankeiksi puutuneet, ja pääsi sille seinälle, missä kristallipullot olivat; nopeasti hän veti sisäänsä hajun ja kuivasi ohimoitaan tulisella nesteellä. Sama eloisuuden, nuoruuden ja ilon ja ilmamaisen keveyden tunne, jota hän aamulla oli kokenut, astui heti sen kuolettavan jäykkyyden sijaan, joka vastikään oli elämänasunnon vallannut. Hän seisoi käsivarret ristissä rinnalla, suorana ja pelottomana odottaen, mitä tuleman piti.

Höyry oli nyt tullut melkein yhtä paksuksi ja yhtenäiseksi kuin lumipilvi ja lamput loistivat siinä niinkuin tähdet. Nyt hän selvästi näki haamuja, jotka ulkopiirteiltään vähän muistuttivat ihmismuotoja, hitaasti ja säännöllisin liikkein liukuvan pilven läpi. Ne näyttivät verettömiltä, niiden ruumiit olivat läpinäkyviä, ne supistuivat ja laajenivat niinkuin käärmeen kiemurat. Kun ne juhlallisessa järjestyksessä liikkuivat hänen edessään, kuuli hän matalan äänen -- ikäänkuin aaveäänen -- joka kaikuna kulki toisesta toiseen, matalan mutta sointuvan äänen, joka herätti sanomattoman ilon ja rauhan tunteen. Ei mikään näistä haamuista näyttänyt hänestä välittävän. Hänen kiihkeä halunsa lähennellä niitä, olla yhtenä niistä ja ottaa osaa heidän ilmamaisiin onnekkaisiin liikkeisiin -- saattoi hänet ojentamaan käsivarsiaan ja koettamaan ääneen huutaa, mutta ainoastaan sanaton kuiskaus pääsi hänen huuliltaan. Liikkeet ja soitto jatkuivat samanlaisina, ikäänkuin ei niissä olisi ollut mitään kuolevaista. Hitaasti ne kulkivat ympäri ja ylös samassa majesteetillisessa järjestyksessä toinen toisensa jälkeen, ne liikkuivat huoneen läpi ja katosivat kuutamoon. Silloin hänen silmillään seuratessaan niitä, pimeni huone äkkiä jostakin, mikä ensi silmäykseltä oli mahdoton erottaa mutta mikä salaperäisellä tavalla muutti sanomattomaksi kauhuksi sen ilon, jota hän juuri oli kokenut. Vähin erin tämä olio muodostui hänelle nähtäväksi. Se oli ihmispää, tumman hunnun peittämä, jonka läpi tuijotti pirullisella, kammottavalla hehkulla kaksi silmää, jotka jäätivät hänen luitaan ja ytimiään. Ei mitään muuta kasvoista näkynyt -- ei mitään muuta kuin nuo sietämättömät silmät. Mutta hänen kauhunsa, joka heti alusta tuntui mahdottomalta elävänä kestää, kasvoi tuhatkertaiseksi, kun vähän ajan jälkeen Hirviö hitaasti liukui huoneeseen. Pilvi väistyi sen edestä, kirkkaat lamput himmenivät ja lepattivat levottomasti ikäänkuin sen henkäyksestä. Sen vartalo oli hunnutettu niinkuin kasvotkin, mutta se oli piirteiltään kuin naisen ruumis; kuitenkaan se ei liikkunut sillä tavalla kuin aaveet. Pikemmin se näytti ryömivän niinkuin suuri muodoton matelija; viimein se pysähtyi ja kyyristyi pöydän viereen, missä makasi salainen kirja, ja kiinnitti taas silmänsä hunnun läpi rohkeaan kutsujaan. Kaikki hirmuisimmat mielikuvitukset, mitä munkit ja maalarit ovat luoneet, eivät olleet mitään näitten kasvojen rinnalla, joissa puhui niin kalmamainen pirullisuus ja ilkeys silmien kautta, että tuskanväristys kävi läpi ruumiin ja hiki puristautui otsaan. Kaikki muu oli pimeätä -- hunnutettua -- peitettyä -- aavemaista. Mutta tuo polttava katse, niin jäätävä, niin kaamea, mutta kuitenkin elävä! Siinä oli jotakin melkein inhimillistä pahuuden ja ivan intohimoa -- jotakin, mikä riitti näyttämään, ettei Hirviö ollut paljas varjo vaan myöskin aineellinen ja sentähden vielä pelottavampi vihollinen aineellisille olennoille. Kuolemanpelon voimalla Glyndon puristautui seinää vastaan -- hiukset pystyssä -- silmät päästä ulkona -- hän katseli noita hirvittäviä silmiä -- ja silloin Hirviö puhui hänelle -- vaikka hänen sielunsa pikemmin kuin korvansa käsitti puhutut sanat.

"Sinä olet astunut rajattomuuden maailmaan. Minä olen Kynnyksen Vartija. Mitä sinä minusta tahdot? Oletko vaiti? Pelkäätkö minua? Enkö minä ole armaasi? Etkö sinä minun tähteni jättänyt sukusi nautinnot? Tahdotko tulla viisaaksi? Minulla on mittaamattomien aikojen viisaus. Suutele minua, kuolevainen rakastajani." Ja Hirviö mateli lähemmäksi ja yhä lähemmäksi, se ryömi hänen sivulleen, sen hengitys tuntui hänen poskeensa! Kirkaisten hän vaipui tainnoksiin lattialle ja makasi tajuttomana, kunnes vasta keskellä seuraavaa päivää hän avasi silmänsä ja tapasi itsensä vuoteellaan -- loistavan auringon akkunasta säteillessä ja rosvo Paolon vieressä pyssyään kiillottaessa ja viheltäessä kalabrialaista lemmenlaulua.

VIII LUKU.

"Näin ihminen raataa vaivaloista työtään, ja kovalla taistelulla elantonsa hankkii, vaan onni näkymätönnä saapuu, alas Jumalan sylistä hiljaa."

_Schiller_.

Eräällä Kreikan arkipelaagin saarella, jolle muinaisen Ateenan häviämätön kirjallisuus vielä antaa mielenkiintoa, ja jossa luonto tarjoo ihanimman ilmanalansa ja mainioimmat maisemansa sekä vapaille että orjille -- joonialaiselle, venetsialaiselle tai levottomalle brittiläiselle -- kristitylle tai muhamettilaiselle -- siellä oli Zanonilla koti, johon hän toi puolisonsa. Sinne tuuli kantoi tuoksuja tasangoilta peninkulmien päästä yli sinisen läpikuultavan ulapan. Nähtynä joltakin viheriältä kunnaalta oli saari kuin ainoa suuri yrttitarha. Sen pääkaupungin tornit ja katot kimaltelivat oranssi- ja sitruunalehtojen keskellä. Viinitarhat ja oliivimetsät täyttivät laaksot ja kiipeilivät ylös vuorenrinteitä, ja matalat huvilat ja paimenmajat olivat ainaviheriöivän tumman muratin verhoomia, purppuranväristen hedelmätarhojen ympäröimiä. Täällä luonnon tuhlaava kauneus näyttää puolustavan kreikkalaisten vanhaa jumaluskoa, joka tähän maahan on hurmaantunut ja ennemmin panee jumalat laskeutumaan ihmisten luokse kuin nostaa ihmisen Olympukseen, sillä itse jumalien vuori ei tunnu niin suloiselta ja houkuttelevalta kuin tämä maa.

Ja yhä vielä kalastajille, jotka rannan hiedalla tanssivat vanhoja tanssejaan -- neidoille, jotka vielä hopeakammoilla suorivat hiuksiansa varjoisan pihapuun alla, sama Suuri Äiti hymyilee yhtä lempeästi kuin ennenkin. Pohjolassa ovat filosofia ja vapaus välttämättömiä ihmisonnelle. Mutta maissa, joissa Afrodite nousi aalloista ja Vuodenajat käsikkäin rannalla seisoivat häntä tervehtimässä, on luonto itsessään riittävä.