Part 20

Linnan ulkopihaan johti tie, joka kerran oli ollut leveä ja kivipaasilla laskettu, mutta nyt oli pitkän heinän peitossa. Portti seisoi raollaan ja puolet talosta näkyi sen läpi. Muurit olivat osaksi muratin peittämät, jota vuosisatojen aikoina oli siihen kertynyt. Mutta sisäpihaan päästyään Glyndon ilokseen huomasi, ettei rappeutuminen siellä tuntunut niin suurelta. Villit ruusut antoivat iloisen näyn harmaille seinille ja keskellä pihaa oli lähde, jossa vilpoisa vesi loiskeili ja pärskyili suuren merihirviön kidasta. Täällä tuli Mejnour hymyillen häntä vastaan.

"Tervetuloa, ystäväni ja oppilaani", sanoi hän, "se joka etsii totuutta, voi tässä yksinäisessä paikassa löytää kuolemattoman yliopiston."

II LUKU.

"Abaris ei suinkaan pitänyt Pythagorasta, joka näitä opetti, noitana tai henkienherättäjänä vaan pikemmin kunnioitti ja ihaili häntä melkein jumaloiden."

_Jamblikus_, Vita Pythagorae.

Ne palvelijat, jotka Mejnour oli ottanut tähän kummalliseen asuntoon, olivat todella omiansa vaatimattomalle filosofille. Vanha armenialainen, jonka Glyndon jo Napolissa oli nähnyt mystikon seurassa; pitkä kovapiirteinen nainen, jota maestro Paolo oli suosittanut, ja kaksi pitkätukkaista, sukkelaa, mutta villinnäköistä nuorta miestä, jotka myös niinkuin nainen olivat tulleet kylästä Paolon suosituksesta -- siinä koko palveluskunta. Ne huoneet, joita viisas käytti, olivat hyvin suojattuja kaikkia säitä vastaan, seinillä oli puoleksi värittömiä kankaita ja lattialla korkeita marmoripöytiä, taitehikkaasti kaiverrettuja. Glyndonin makuuhuoneesta johti ovi parvekkeelle, josta näkyi verrattoman ihana ja laaja maisema. Toiselta puolelta se oli pitkän käytävän ja rappusten erottama mystikon omista yksityisistä huoneista. Koko linnassa oli vakava eikä kuitenkaan raskas syvän levollisuuden tunnelma. Se sopi hyvin niihin tutkimuksiin, joihin sitä nyt käytettiin.

Moneen päivään Mejnour ei tahtonut puhua Glyndonin kanssa niistä asioista, jotka olivat lähinnä tämän sydäntä.

"Kaikki ulkopuolinen", sanoi hän, "on valmista, muttei kaikki sisällä. Sinun oman sielusi täytyy tottua tähän paikkaan ja täyttyä ympäröivän luonnon elämällä, sillä luonto on kaiken ilmotuksen lähde."

Näillä sanoilla Mejnour aina kääntyi keveämpiin aineihin. Hän antoi englantilaisen seurata itseään pitkillä kävelyillä kautta ympäröivien vuoriseutujen ja hän hymyili hyväksyvästi, kun nuori taiteilija ilmaisi luonnon ihailuaan, vaikka tämä suurenmoinen kauneus olisi vaikuttanut tylsempäänkin mieleen. Sitten Mejnour tyhjensi ihmettelevän oppilaansa eteen niitä tietonsa varastoja, jotka tuntuivat loppumattomilta. Hän teki merkillisen tarkasti ja kuvaavasti selkoa niistä kansoista, jotka vuoron perään olivat kulkeneet yli tämän kauniin maan -- kertoi niiden luonteesta, tavoista, uskosta ja käytöksestä. On totta, että hänen kuvauksensa eivät olleet kirjoista koottuja eivätkä oppineitten auktoritettien kannattamat, mutta hänellä oli erinomainen kertomiskyky ja hän puhui kaikesta personallisen tiedon varmuudella. Joskus hän saattoi puhua luonnon pysyvämmistä ja ylevämmistä salaisuuksista niin kaunopuheisesti ja tietorikkaasti, että niiden yli levisi aivan runollinen hohde eikä ainoastaan tieteellinen selkeys. Huomaamattomasti nuori taiteilija tunsi sielunsa kohoutuvan ja tyyntyvän kumppaninsa viisaudesta ja hänen hurja intohimonsa lauhtui. Hänen ajatuksensa viihdytettiin jumalallisen ihailun tyyneyteen, hän tunsi itsensä jalommaksi olennoksi ja sielunsa syvyydessä hän oli kuulevinaan sydämen äänen puhuvan.

Nähtävästi Mejnour varta vasten koetti saattaa kokelaan tähän mielentilaan, ja tässä alku-ohjauksessa mystikko menetteli niinkuin kaikki muutkin viisaat. Sillä joka tahtoo jotakin keksiä, hänen täytyy ensin joutua ajatusperäiseen ihanteellisuuteen ja antautua viljelemään niitä korkeita ja autuaita sielunkykyjä, jotka katsovat ja näkevät todellisuuden.

Glyndon huomasi, että heidän kävellessään Mejnour usein pysähtyi jossakin, missä lehto oli tiheimmillään, noukkimaan jonkun kasvin, ja tämä muistutti häntä siitä, että hän oli nähnyt Zanoninkin tekevän samoin. "Voivatko nämä halvat luonnonlapset", sanoi hän eräänä päivänä Mejnourille, "nämä jotka päivän kukoistavat ja taas lakastuvat, olla hyödyksi korkeampien salaisuuksien tieteelle? Löytyykö sielullekin niinkuin ruumiille parantavia yrttejä ja edistävätkö kesän kasvatit sekä ihmisterveyttä että myöskin henkistä kuolemattomuutta?"

Mejnour vastasi: "Jos joku muukalainen olisi tullut kulkulaiskansan luo, ennenkuin mikään yrttien ominaisuus oli niille tunnettu; jos hän olisi heille kertonut, että niillä kasveilla, joita he joka päivä jaloillaan tallaavat, on mitä parhaimpia voimia, että yksi niistä voi palauttaa terveyden kuoleman partaalla olevalle, että toinen voi vaivuttaa hulluuteen suurimman viisaan, että kolmas voi heittää kuoliaaksi maahan heidän rautaisimman sankarinsa, että kyyneleet ja nauru, terveys ja tauti, hulluus ja järki, valve ja uni, olemassaolo ja häviö -- on kätkettynä noihin mitättömiin lehtiin; jos joku tämän olisi kertonut, niin eikö häntä olisi pidetty valehtelijana tai noitana? Ja ihmiskunta ei vielä tunne puoliakaan niistä kasvimaailman voimista, joista olen puhunut, ei tunne enempää kuin tuo otaksumani villikansa. Meissä ihmisissä on sellaisia ominaisuuksia, joiden kanssa muutamilla kasveilla on tekemistä ja joihin ne vaikuttavat. Vanhojen kansojen mooly[45] ei ollut vain tarua."

Mejnourin luonne näytti suuresti eroovan Zanonista, ja vaikka se vähemmän hurmasi Glyndonia, niin se vaikutti häneen voimakkaammin ja syvemmin. Zanonin keskustelu herätti syvää ja laajaa harrastusta ihmiskuntaa kohtaan -- sellaista tunnetta, joka oli sukua taide-innolle ja kauneudenrakkaudelle. Ne kertomukset, jotka kiertelevät Zanonin elämästä, puhuivat ylistävästi laupeudentöistä ja hyvyyden osotuksista. Ja kaikissa kertomuksissa oli jotakin suurta ja inhimillistä, joka lauhdutti hänen herättämää pelkoaan, ja miltei synnytti epäluuloa siitä, oliko hänellä ensinkään niitä korkeampia salaisuuksia kuin hän oli omaavinaan. Mutta Mejnour näytti olevan aivan välinpitämätön koko ulkopuolisesta maailmasta. Joskaan hän ei tehnyt mitään pahaa, niin hän myöskin näytti olevan tunnoton kaikkea hyvyyttä ilmaisemaan. Hänen tekonsa eivät huojentaneet puutteita eivätkä hänen sanansa säälineet hädässä olevia. Se mitä me kutsumme sydämeksi, näytti hänessä sulautuneen järkeen. Hän liikkui, ajatteli ja eli kuin joku säännöllinen tyyni Aatelma eikä sellainen, jolla vielä on paitsi ihmismuotoa myöskin inhimilliset tunteet.

Kerran huomatessaan, kuinka ylhäisellä välinpitämättömyydellä Mejnour puhui niistä maanpinnan muutoksista, joita hän sanoi itse olleensa näkemässä -- Glyndon rohkeni huomauttaa tästä erotuksesta Zanonin ja Mejnourin välillä.

"Se on totta", sanoi Mejnour kylmästi. "Minun elämäni on katselijan elämää -- Zanonin elämä nauttijan elämä. Kun minä noukin kasvin, niin ajattelen ainoastaan sen hyötyä, mutta Zanoni pysähtyy ihailemaan sen kauneutta."

"Ja te pidätte omaa elämäänne ylempänä ja jalompana?"

"En. Hänen elämänsä on nuoruuden elämä -- minun on vanhuuden. Me olemme viljelleet erilaisia ominaisuuksia. Kummallakin on voimia, joita toinen ei ole itselleen hankkinut. Ne, joiden kanssa hän seurustelee, elävät mukavammin -- ne, joiden kanssa minä, he tietävät enemmän."

"Minä olen todellakin kuullut", sanoi Glyndon, "että hänen napolilaiset kumppaninsa alkoivat elää puhtaampaa ja jalompaa elämää seurusteltuaan Zanonin kanssa, mutta eivätkö he sittenkin olleet omituisia seuralaisiksi viisaalle? Ja tämä kammottava voima, jota hän tahtonsa mukaan käyttää, niinkuin esim. prinssi di ----n kuolemassa ja samaten kreivi Ughellin murhassa, se tuskin sopii rauhaiselle hyväntavottajalle."

"Totta", sanoi Mejnour jäisesti hymyillen, "sellainen kohtalo on aina niillä filosofeilla, jotka tahtovat toimivasti sekottua ihmiskunnan elämään. Ei voi palvella toista ihmistä loukkaamatta toista, ei voi suojella hyvää sotimatta pahaa vastaan, ja jos tahdot erehtyväistä parantaa, niin sinun täytyy alentua elämään erehtyväisen kanssa tunteaksesi hänen erehdyksensä. Näin sanoi myöskin Paracelsus, tuo suuri mies, vaikka hän usein puhuikin väärin.[46] Minä en tee tätä tyhmyyttä, minä elän ainoastaan tiedossa -- minun elämäni ei ole ihmiskuntaa varten."

Toisen kerran kysyi Glyndon mystikolta, minkäluontoinen oli se liitto eli veljeskunta, johon Zanoni kerran oli viitannut.

"En taitane erehtyä", sanoi hän, "jos otaksun, että te ja hän tunnustatte olevanne 'ruusuristin' veljeksiä?"

"Luuletko", vastasi Mejnour, "ettei ollut mitään mystillistä juhlallista veljeskuntaa, joka pyrki samaan päämäärään samoilla keinoilla, ennenkuin Damuksen arabialaiset vaeltavalle saksalaiselle opettivat ne salaisuudet, joihin perustuu rosenkreutsiläisten liitto? Minä tiedän kuitenkin, että rosenkreutsiläiset muodostivat lahkon, joka polveutui aikaisemmasta ja suuremmasta koulukunnasta. He olivat viisaampia kuin alkemistit -- mutta heidän mestarinsa olivat vielä viisaampia kuin he ovat."

"Ja tästä kaukaisesta ja alkuperäisestä veljeskunnasta on kuinka monta vielä jälellä?"

"Zanoni ja minä."

"Mitä, kaksiko vaan?[47] Ja te vakuutatte voivanne opettaa kaikille sen salaisuuden, joka vie kuolemasta voiton?"

"Sinun esi-isäsi saavutti sen salaisuuden; hän kuoli, koskei tahtonut elää kauemmin kuin se ainoa, jota hän rakasti. Oppilaani! meillä ei ole mitään keinoa, jolla voisimme poistaa kuoleman toivoa tai muuttaa Taivasten tahtoa. Nämä seinät voisivat musertaa minut tässä seisomasta. Ainoa, minkä voimme tehdä, on: löytää ihmisruumiin salaisuudet, tietää, miksikä muutamat osat kangistuvat ja veri jähmettyy, ja siten lakkaamatta ehkäistä Ajan hampaan vaikutusta. Tämä ei ole magiaa. Se on yhtä alaa lääketieteestä oikein ymmärrettynä. Tässä järjestössä me pidämme kaikkein korkeimpana sitä tietoa, joka ylentää järkeä, toiseksi sitä, joka säilyttää ruumiin. Mutta se paljas taito, joka on saatu kasvien nesteistä ja joka uudistaa elonvoiman ja estää kuihtumisen kulkua, -- tämä ylhäinen salaisuus, johon nyt vielä ainoastaan viittaan ja jonka kautta _kuumuus eli kaloria_ niinkuin te sanotte -- viisaan Herakliton opetuksen mukaan elämän alkuperuste -- voi tulla elämän alituiseksi uudistajaksi -- tämä salaisuus ei yksinään riittäisi meidän turvallisuuttamme takaamaan. Meidän tehtävämme on myöskin oppia kääntämään syrjään ihmisten vihanpuuskat ja suuntaamaan vihollistemme miekat toinen toistaan vastaan ja kulkea näkymättöminä (vaikkei ruumiittomina), siten että ihmisten silmien eteen heitämme sumuhunnun ja pimeyden. Muutamat tietäjät ovat sanoneet, että se kuuluu agaatikiven voimiin. Abaris sanoi tämän voiman olevan nuolensa kärjessä. Minä voisin teille tuossa laaksossa näyttää kasvin, joka verhoo teidät parempaan taikahuntuun kuin agaati tai nuoli. Sanalla sanoen, tiedä, että luonnon vähäpätöisimmät ja halvimmat tuotteet voivat itsessään kätkeä kaikkein merkillisimpiä ominaisuuksia."

"Mutta", sanoi Glyndon, "jos teillä on hallussanne näin suuria salaisuuksia, miksikä olette niin kitsaita estämällä niiden levittämistä. Eikö väärä ja petollinen tiede juuri siinä eroa todellisesta tieteestä, että jälkimäinen maailmalle ilmottaa, millä keinoilla se on tehnyt keksintönsä, jotavastoin edellinen kehuu suuria tuloksiaan eikä tahdo selittää niiden syitä?"

"Hyvin puhuttu, sinä koulujen järkeilijä -- mutta malta vielä. Otaksu, että me jakaisimme tietoamme kaikille ihmisille ilman erotusta, sekä hyville että pahoille -- niin mahtaisimmeko olla siunaukseksi vai kiroukseksi? Ajattele, että hirmuvaltiaalla, irstailijalla tai rikollisella olisi hallussaan nämä hirvittävät voimat; eikö hän olisi kuin irroillaan kulkeva paholainen maan päällä? Otaksukaamme vaan, että sama etu olisi suotu myöskin hyville, -- missä tilassa olisi silloin yhteiskunta? Alituisella sotakannalla -- hyvät aina puolustusasemassa, pahat aina hyökkäämässä. Nykyisin on maan päällä paha prinsiippi tehokkaampi kuin hyvä ja paha pääsisi silloin voitolle. Näistä syistä me olemme pyhästi luvanneet antaa viisauttamme ainoastaan niille, jotka eivät sitä käytä väärin ja turmeluksen palvelukseen, ja luvanneet panna oppilaamme sellaisten koetusten alaiseksi, jotka puhdistavat tunteita ja ylentävät haluja. Ja tässä luonto meitä auttaa ja ohjaa, sillä se panee pelottavia vartijoita ja ylipääsemättömiä esteitä erottamaan paheellisen himon tuosta korkeimman tieteen taivaasta."

Tähän suuntaan kävivät Mejnourin keskustelut oppilaansa kanssa ja mitä enemmän nämä puheet tuntuivat käyvän järkeen, sitä enemmän ne vaan yllyttivät mielikuvitusta. Juuri se, että Mejnour ei sanonut omistavansa muita kuin sellaisia voimia, joita itse luonto oikealla tavalla tutkittaessa tarjosi käytettäväksi, se antoi todenmukaisuuden leiman niille kyvyille, joita Mejnour sanoi luonnossa löytyvän.

Näin kului päiviä ja viikkoja, ja Glyndonin mieli tottui vähitellen tähän eristettyyn ja mietiskelevään elämään ja hän unohti viimein ulkomaailman turhuudet ja harhat.

Eräänä iltana hän oli myöhään yöhön yksin viipynyt linnan etupihalla katsellen tähtiä, jotka toinen toisensa jälkeen syttyivät hämärälle taivaalle. Ei koskaan hän ollut niin selvästi tuntenut taivaan ja maan mahtavata vaikutusta ihmiseen, tuntenut, kuinka luonnon suuret voimat koskevat meidän järkiluontomme syvimpiin juuriin. Niinkuin potilaaseen vähin erin pannaan magnetinen voima vaikuttamaan mesmerisöitäessä, niin tunsi hän sydämessään kasvavan tuon suuren kaikkiallisen magnetismin voiman, sen magnetismin, joka on luomakunnan elämä ja joka sitoo kaikki atomit toisiinsa. Ihmeellinen sanomaton voimantunne ja tietoisuus _jostakin suuresta_ katoovaisen ruumiin sisällä, tämä nosti samalla hämäriä ja loistavia tunteita -- ikäänkuin heikkoja heijastuksia jostakin entisestä pyhemmästä olemassaolosta. Vastustamaton halu saattoi häntä lähtemään mystikon puheille. Hän tahtoi sinä hetkenä vaatia pääsyä niihin maailmoihin, jotka ovat tämän takana, hän oli valmis hengittämään jumalaista ilmaa. Hän astui linnaan ja kulki läpi hämärän käytävän Mejnourin huoneisiin.

III LUKU.

"Ihminen on olioitten silmä."

_Euryph_. De Vita Humana.

"-- -- -- On siis olemassa eräs haltioihin (ekstasiin) nostava voima, joka tultuaan joskus kiihotetuksi toimintaan palavan halun tai vahvan mielikuvituksen kautta, kykenee viemään ulospäin kääntyneen ihmishengen aina johonkin kaukaiseen esineeseen asti." --

_Van Helmont_.

Mejnourin käytettävänä oli kaksi huonetta, jotka olivat yhteydessä toistensa kanssa, ja kolmas, jossa hän nukkui. Kaikki nämä huoneet sijaitsivat korkeassa tornissa, joka törrötti synkän äkkijyrkänteen yli. Ensimäinen huone, johon Glyndon astui, oli tyhjä. Äänettömin askelin hän kulki eteenpäin ja avasi oven, joka johti sisempään huoneeseen. Hän vetäytyi kynnyksellä taaksepäin, väkevän hajun valtaamana, joka täytti huoneen. Ilma oli ikäänkuin paksuna usvasta, mutta ei kuitenkaan hämärä, sillä usva ei ollut tumma, vaan muistutti lumipilveä, joka hitaasti ja raskaasti liukuu yli taivaan säännöllisinä aaltoina. Kuolettava kylmyys iski englantilaista vastaan ja hänen verensä jäähtyi. Hän seisoi yhteen paikkaan naulittuna, ja kun hän tahtomattaan ponnisti silmiään nähdäkseen usvan läpi, oli hän näkevinään hämäriä, aavemaisia mutta valtavan suuria muotoja huoneessa -- tai ehkä se vaan oli hänen mielikuvituksensa tulosta, ehkä sumu itsestään muodostui näiksi liikkuviksi, ruumiittomiksi, käsin koskemattomiksi haamuiksi? Sanotaan, että eräs muinainen maalari kerran maalasi taulussa haadeksen eli tuonelan ja siinä niin taitehikkaasti kuvasi niitä hirviöitä, jotka liikkuivat synkässä tuonelan virrassa, että silmä heti saattoi huomata, kuinka itse virta oli vaan varjoa, ja kuinka siinä olevilla verettömillä olennoilla ei ollut enää ruumiillista elämää vaan niiden muodot sulautuivat kuolleisiin vesiin, kunnes kauemmin katsoessa ei silmä enää niitä erottanut yliluonnollisesta aineesta, jossa niiden asuinpaikka oli. Sellaisia olivat myöskin ne liikkuvat haamut, jotka sumussa leijailivat, mutta ennenkuin Glyndon vielä oli vetänyt henkeäänkään tässä ilmassa -- sillä hänen elämänsäkin oli ikäänkuin hetkeksi pysähtynyt eli muuttunut jonkinlaiseksi tainnokseksi -- tunsi hän käteensä tartuttavan ja itseään vietävän tästä huoneesta ulommaiseen. Hän kuuli ovea sulettavan -- hänen verensä virtasi jälleen läpi suonien ja hän näki sivullaan Mejnourin. Silloin hänen ruumiinsa valtasi kouristus -- hän putosi tajuttomana lattialle. Tointuessaan hän tapasi olevansa ulkoilmassa, huoneesta ulkonevalla karkealla kiviparvekkeella. Tähdet paistoivat rauhallisesti mustaan syvyyteen jalkojen alla ja valaisivat mystikon tyyneitä kasvoja, joka käsivarret ristissä seisoi hänen vieressään.

"Nuori mies", sanoi Mejnour, "päätä siitä, mitä olet nähnyt, kuinka vaarallista on etsiä tietoa, ennenkuin on valmistunut ottamaan sitä vastaan. Vielä hetkinen kun olisit viipynyt tuossa ilmassa, niin olisit nyt maannut ruumiina."

"Minkälaista on sitten se tieto, jota te, joka kerran olette ollut samanlainen kuolevainen kuin minäkin, turvallisesti voitte etsiä tuossa jäisessä ilmassa, joka minulle oli kuin kuolema hengittää? Mejnour", jatkoi Glyndon, ja hurja himo, jota vaan oli yllyttänyt äsken koettu vaara, elähytti ja kannusti häntä taasen. "Minä olen valmis ainakin ensimäisiin askeliin. Minä tulen sinun luoksesi, niinkuin muinoin oppilas hierofantin luokse vaatimaan vihkimystä."

Mejnour vei kätensä nuoren miehen sydämelle -- se tykytti äänekkäästi, säännöllisesti ja uljaasti. Hän katseli oppilastaan melkeinpä ihailu jäykissä ja tunteettomissa kasvoissaan ja mutisi, puolittain itsekseen: "Noin juuri, tuollaisesta rohkeudesta näkyy oppilas viimeinkin." Mutta ääneen hän lisäsi: "Olkoon sitten! Ihmisen ensimäinen vihkimys tapahtuu haltioissa. Unista alkaa kaikki ihmistieto, unissa laskeutuu yli mittaamattoman avaruuden ensimäinen heikko silta hengen ja hengen välille -- tämän maailman ja tuonpuolisten maailmoiden välille! Katso lujasti tuohon tähteen!"

Glyndon totteli ja Mejnour vetäytyi huoneeseensa, josta hitaasti leijaili höyry, hieman himmeämpi ja heikompituoksuinen kuin se, mikä äskettäin oli vähällä ollut tehdä oppilaasta lopun. Tämä höyry sitävastoin kiertäessään hänen ympärilleen ja sitten huomaamatta hajotessaan ilmaan, tuntui virkistävältä ja terveelliseltä. Hän piti vieläkin silmänsä tähteen luotuina, ja tähti tuntui vähitellen sitovan itseensä ja hallitsevan hänen katsettaan. Jonkunlainen herpaumus tuntui ruumiissa, mutta se ei ulottunut kuitenkaan järkeen, niinkuin hän olisi luullut. Horroksen hiipiessä häneen, tunsi hän ohimoilleen ripoteltavan jotakin haihtuvaa, tulista nestettä. Samalla pudisteli väristys hänen jäseniään ja kävi läpi kaikkien suonien. Horros tuli yhä syvemmäksi, mutta yhä hän piti silmänsä tähteen luotuina, ja nyt sen loistava kehä näytti laajenevan. Se tuli yhä vienommaksi ja kirkkaammaksi, se levisi yhä suuremmaksi, kunnes se täytti koko avaruuden -- maan ja taivaan tuntui se nielevän itseensä. Ja viimein keskellä hopeista loistavaa ilmaa tunsi hän ikäänkuin jotakin olisi murtunut hänen aivoissaan -- ikäänkuin vahva ketju olisi katkaistu, ja sillä hetkellä taivaallisen vapauden ja sanomattoman autuuden tunne valtasi hänet ja hän tunsi ruumiista päässeenä linnun keveydellä liitelevänsä kautta ilmojen. "Ketä nyt maan päällä haluat nähdä?" kuiskasi Mejnour. "Violan ja Zanonin!" vastasi Glyndon sydämessään, mutta hän tunsi, etteivät huulensa liikkuneet. Yhtäkkiä hänen näin ajatellessaan -- kautta tämän avaruuden, jossa ei voinut erottaa muuta kuin vienoa, läpinäkyvää valoa -- kulki ikäänkuin nopea sarja varjomaisemia: puita, vuoria, kaupunkeja, meriä liukui ohi, niinkuin varjokuvat, ja viimein seisahtui kuva, hän näki luolan valtameren rannikolla -- jonka pehmoista sileätä santaa reunustivat myrtit ja oranssipuut. Korkealla ja etäällä kimalteli valkoisena jonkun raunioituneen pakanallisen temppelin jäännökset, ja kuu loisti yli kaiken tyynellä valollaan ja valoi hohtonsa kahteen olentoon, jotka istuivat luolan edessä sinisten vesien huuhtoessa heidän jalkojensa alla kiviä ja hän oli miltei kuulevinaan Iaineitten loiskinaa. Heti hän tunsi heidät. Zanoni istui kivellä ja Viola oli puolittain hänen vieressään nojallaan ja hänen kasvoillaan vallitsi se täydellinen onni, joka kuuluu täydelliseen rakkauteen.

"Tahtoisitko kuulla heidän puhuvan?" kuiskasi Mejnour ja taas ääneti Glyndon vastasi: "tahdon." Heidän äänensä kuuluivat hänelle, mutta oudolla kaiulla; ne olivat niin hiljaiset kuin olisivat kuuluneet hyvin kaukaa, ne olivat kuin ääniä, joita pyhät miehet kuulevat muista maailmoista näyissänsä.

"Ja kuinka on mahdollista", sanoi Viola, "että sinä voit löytää iloa kuunnellessasi tietämätöntä."

"Sentähden että sydän ei koskaan ole tietämätön; sentähden että tunteiden salaisuudet ovat yhtä ihmeelliset kuin älyn. Jos sinä joskus et voi ymmärtää ajatusteni kieltä, niin myöskin minä joskus kuulen suloisia arvotuksia sinun tunteittesi kielessä."

"Ah, älä sano niin!" sopersi Viola hellästi kiertäen kätensä hänen kaulaansa, ja tuossa taivaallisessa valossa näytti hänen kasvonsa vielä viehättävämmiltä punastuneina. "Minun arvotukseni ovat lemmen tavallista kieltä ja lemmen pitäisi ne myös avata. Ennenkuin minä sinut tunsin -- ennenkuin sain elää sinun kanssasi -- ennenkuin opin kuuntelemaan askeleitasi ja odottamaan, kun sinä olit poissa -- ja aina näkemään sinut kaikkialla -- silloin en uneksinutkaan, kuinka vahva ja kaikkivoittava on luonnon ja ihmissielun välinen side!...

"Ja kuitenkin" -- hän jatkoi -- "minä olen nyt varma siitä mitä alussakin uskoin -- että ne tunteet, jotka ensin vetivät minua sinua kohti, eivät olleet lemmen tunteita. Minä tiedän sen, kun vertaan nykyisyyttä menneisyyteen -- se oli silloin kokonaan ymmärryksestä tai hengestä lähtenyt aate! Mutta nyt minä en enää voisi kuulla sinun sanovan: 'Viola, ole onnellinen toisen kanssa!'"

"Enkä minä nyt voisi niin sinulle sanoa! Ah, Viola, älä väsy minulle vakuuttamasta, että olet onnellinen!"

"Onnellinen olen minä, kun sinäkin olet. Mutta toisinaan, Zanoni, sinä olet niin murheellinen!"

"Minä olen murheellinen sentähden että ihmiselämä on niin lyhyt; että meidän viimein täytyy erota; että kuu yhä jää paistamaan, kun satakieli on lakannut sille laulamasta! Vielä pieni aika, ja sinun silmäsi himmenevät ja sinun kauneutesi lakastuu ja nämä kiharat, joilla nyt leikittelen, harmaantuvat."

"Voi sinua, julmuri!" sanoi Viola liikuttavasti, "minä en koskaan tule näkemään iän merkkejä sinussa! Mutta emmekö me tule vanhenemaan yhdessä ja eivätkö silmämme totu siihen muutokseen, joka ei koske itse sydäntä?"

Zanoni huokasi; hän kääntyi poispäin ja näytti punnitsevan mielessään.

Glyndonin huomio tarkistui.

"Mutta ehkei niin tule käymään", mutisi Zanoni, ja sitten, katsoen lujasti Violaan, hän sanoi, puolittain hymyillen: "Eikö sinulla ole halua oppia paremmin tuntemaan sitä rakastajaa, jota kerran saatoit luulla paholaisen kätyriksi?"

"Ei ole, kaikki mitä lempivä haluaa tietää lemmitystään, minä jo tiedän -- _että sinä rakastat minua_!"

"Minä olen kertonut, että elämäni on toisenlainen kuin muitten. Etkö sinä tahtoisi tulla siitä osalliseksi?"

"Minä olen jo sinun elämästäsi osallinen."

"Mutta jos olisi mahdollista pysyä näin nuorena ja aina kauniina, kunnes maailma syttyy ympärillämme viimeiseen loimuun?"

"Sellaisiksi me tulemme jättäessämme tämän elämän."

Zanoni vaikeni muutamia hetkiä ja sanoi viimein: "Voitko muistaa niitä loistavia ja utuisia unia, joissa kerran mielesi viihtyi, kun sinä itseksesi kuvittelit olevasi määrätty johonkin korkeampaan ja suurempaan kohtaloon kuin tavalliset maan lapset?"

"Zanoni, se kohtalo on löydetty."

"Eikö sinulla sitten ole mitään pelkoa tulevaisuudesta?"