Part 15

"Joskus niitä on ranskalaisten joukossa, signor. Mutta toissa yönä -- en koskaan ole niin säikähtänyt -- minä olin englantilaista seuraa saattamassa ja eräs neiti oli jättänyt vuorelle kirjan, johon hän oli piirustellut. Hän tarjosi minulle hyvän summan, jos kävisin sen noutamassa ja toisin sen hänelle Napoliin. Minä lähdin illalla ja löysin sen kyllä. Olin juuri palaamaisillani, kun näin olennon, joka näytti astuvan ulos itse kraaterista. Ilma oli niin myrkyllinen, etten voi käsittää, kuinka mikään ihminen sitä voi hengittää ja elää. Minä niin kauhistuin, että seisoin kun kivi, kunnes mies tuli kuumaa tuhkaa pitkin käyden ja seisoi edessäni silmästä silmään. Pyhä Maria, millainen pää!"

"Mitä, rumako?"

"Ei! -- niin kaunis, niin pelottava! Siinä muodossa ei ollut mitään ihmismoista."

"Ja mitä sanoi tuo salamanteri?"

"Ei mitään. Se ei näyttänyt huomaavankaan minua, vaikka minä olin niin lähellä sitä kuin nyt teitä, vaan sen silmät näyttivät katsovan läpi ilman. Se kulki kiireesti minun ohitseni, käveli yli palavan laavavirran ja hävisi pian toiselle puolelle vuorta. Minä olin utelias ja uhkarohkea ja päätin koettaa, voisinko kestää sitä ilmaa, josta mies oli tullut. Mutta vaikken tullut kolmenkymmenen jalan päähänkään sitä paikkaa, missä hän ensiksi oli näkynyt, ajoi minun takaisin sauhu ja olin vähällä tukahtua. Cospetto! Siitä saakka olen sylkenyt verta!"

"Lyönpä vetoa, että kuvittelet tätä tulenhaltijaa Zanoniksi", kuiskasi Mervale naurahtaen Glyndonille.

Pieni seurue oli nyt saapunut lähelle vuoren huippua ja sanomattoman mahtava näky oli heidän edessään. Aukosta nousi höyryä, tavattoman sankkaa, ja täytti toisen puolen taivasta; sen keskellä näkyi liekki, joka muodostui sangen kauniiksi. Sitä olisi voinut verrata suureen höyhentöyhtöön, joka varjosti vuoren päätä kallistuen alas sivuille. Sen värivivahdukset olivat ihmeen kauniita ja se liehui ja värisi niinkuin töyhtö sotilaan kypärissä. Liekkien hehku näkyi keltaisena loistona tummalla jylhällä maaperällä, missä he seisoivat ja loi lukemattomia erilaisia varjoja kallioihin ja halkeamiin. Karvas tulikiven katku vielä lisäsi paikan synkkää ja juhlallista tunnelmaa. Mutta jos vuorelta kääntyi näkymättömälle merelle päin, oli vastakohta ihmeellinen: taivas selkeä, tummansininen ja tähdet rauhalliset niinkuin jumalallisen rakkauden silmät. Oli ikäänkuin hyvän ja pahan vastakkaisten prinsiippien taistelu olisi avattu ihmissilmälle! Glyndon, taaskin intoilija, taaskin taiteilija, hurmautui ja vaipui hämäriin ja epämääräisiin tunteisiin, puoleksi mieluisiin, puoleksi tuskallisiin. Nojautuen ystävänsä olkapäähän hän katseli ympärilleen ja kuunteli kasvavalla kammolla maan järinää allansa, luonnonvoimien ääniä ja liikkeitä synkistä tutkimattomista syvyyksistä. Äkkiä niinkuin pommi suuri kivi singahti satoja jalkoja ilmaan kraaterin kidasta ja putosi hirmuisella jyräyksellä vähän alempana olevalle kalliolle, murskaten sen tuhansiksi sirpaleiksi, jotka lentelivät alas vuoren rinteitä myöten, kolisten ja rasahtaen. Yksi suurimpia kivenlohkoja putosi ihan englantilaisen ja oppaan välille, ei kolme jalkaakaan ensinmainitusta. Mervale päästi kauhun huudahduksen ja Glyndon seisoi väristen, henkeään pidätellen.

"Diavolo!" huusi opas. "Alas, teidän korkeutenne, tulkaa mukaan, meillä ei ole hetkeäkään menetettävänä: seuratkaa kintereillä!"

Näin sanoen opas ja talonpoika pakenivat niin nopeasti kuin saattoivat. Mervale oli valmiimpi pakoon kuin hänen ystävänsä ja Glyndon tuli viimeisenä, enemmän hämmentyneenä kuin pelästyneenä. Mutta eivät he olleet pitkällekään ehtineet, ennenkuin äkkiä kraaterista syöksyi hirmuinen savupatsas. Se seurasi heitä -- se saavutti -- se peitti heidät. Se sammutti kaiken valon. Täydellinen pimeys vallitsi ja siinä kuului vaan oppaan ääni jostakin kaukaa ja vielä kovemmin pauhasi tuuli ja maa jymähteli jalkojen alla. Glyndon pysähtyi. Hän oli joutunut erilleen ystävästään -- erilleen oppaasta. Hän oli yksin -- pimeyden ja kauhun vallassa. Synkkänä kulki savu edelleen, taas alkoi hämärästi näkyä aukosta nouseva tulitöyhtö ja sen liehuva heijastus valaisi vaarallista polkua. Glyndon malttoi mielensä ja riensi edelleen. Alempana hän kuuli Mervalen äänen, joka kutsui häntä, vaikkei enää miestä nähnyt. Ääni häntä opasti. Päästään sekavana ja hengästyneenä hän syöksyi eteenpäin, kun -- oih! -- kumeasti, kaameasti vyöryvä ääni kuului hänen korviinsa. Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan. Tuli oli rikkonut rajansa ja avannut itselleen tiehyeen vuoren halkeamiin. Laavavirta ajoi häntä takaa -- nopeasti -- nopeasti, ja yliluonnollisen vihollisen kuuma henkäys tuli yhä lähemmälle hänen kasvojansa! Hän kääntyi syrjään, hän kiipeili epätoivoisen ripeästi käsin ja jaloin ylös vuorensakaralle, joka oikealla käsin kohosi röhmyisestä kuivaneesta laavamassasta. Hehkuva virta vieri hänen sivuitseen ja alitseen ja sitten, tehden äkkinäisen kierroksen hänen olinpaikkansa ympärille se asettui leveänä ylipääsemättömänä tulisena sulkuna -- hänen pakopaikkansa ja muun maailman välille. Siinä hän nyt seisoi, palaamasta estettynä, ilman muuta mahdollisuutta kuin kääntyä takaisin kraaterin aukolle päin ja sieltä käsin etsiä ilman oppaita ja tienviittoja jotakin uutta pakopolkua.

Hetkisen hänen rohkeutensa petti: hän kirkaisi epätoivoisesti sellaisella jännitetyllä kimakalla äänellä, joka ei kuulu kauaksi, huusi opasta ja Mervalea tulemaan avuksi.

Ei tullut vastausta ja englantilainen, joka näin jäi omaan varaansa, tunsi nyt oman tarmonsa nousevan vaaraa uhmaamaan. Hän kääntyi takaisin ja uskalsi lähestyä kraateria niin paljon kuin vaarallinen höyry salli. Sitten hän katseli alas, huolellisesti ja päättävästi, ja pani merkille polun, jolla hän toivoi voivansa välttää tuliselle laavavirralle joutumista. Nopeasti hän astui mutkikasta kuumaa tietään.

Noin 50 jalkaa oli hän kulkenut, kun hän äkkiä kääntyi; sanomaton, selittämätön kauhu, jota hän tähän asti ei ollut kokenut keskellä vaarojaankaan, valtasi hänet nyt. Joka jäsen värisi, lihakset eivät totelleet hänen tahtoaan ja hän tuntui olevan kuin halvauksen saanut tai ukkoseniskemä. Kauhu, niinkuin sanoin, oli selittämätön, sillä polku näytti selvältä ja turvalliselta. Tuli paloi kirkkaasti ylhäällä ja sivulla ja edessä tähdet tuikkivat toivoa. Ei mitään estettä näkynyt -- ei mitään vaaraa ollut tällä kohdalla. Mutta ikäänkuin lumottuna hän seisoi maahannaulittuna -- rinta kohoili ja raskaat hikihelmet pälyivät otsalla. Hänen silmänsä tuijottivat hurjina kuopistaan, sillä edessään, matkan päässä hänen katseensa edessä yhä selvempänä muodostui mahtava varjo, joka tuntui osaksi muistuttavan ihmismuotoa, mutta olevan mittaamattoman paljon suurempi kooltaan. Se oli hämärä, tumma, miltei kiinteyttä vailla; se kokonaan erosi ihmisen muodosta -- ei hän tiennyt miten tai miksi -- ei ainoastaan kooltaan vaan myöskin ulkopiirteiltään.

Tulivuoren hehku, joka ei tuntunut uskaltavan koskea tähän mahtavaan, kauhistuttavaan näkyyn, loi sitävastoin kirkkaasti ja varmasti valoaan toiseen olentoon, joka seisoi sen vieressä hiljaa ja liikkumatta. Juuri näiden kahden olennon vastakohta -- ihmisen ja varjon -- painoi katselijan mieleen eron ihmisen ja yli-ihmisen välillä. Ei muuta kuin yhden tuokion -- ei täyttä silmänräpäystäkään -- tämä näky ollut Glyndonille suotu. Uusi purkaus tulikivikäryistä savua, vieläpä rajumpi, vielä sankempi kuin edellinen, vieri yli vuoren, ja tämä purkaus tai hänen oma pelkonsa vaikutti, että Glyndon kerran kiivaasti henkäistyään tajuttomana vaipui maahan.

XI LUKU.

"Mitä on minulla, jollei Kaikkea ole? -- sanoi nuorukainen."

_Saiksen hunnutettu kuva_.

Mervale ja italialaiset saapuivat turvallisesti sille paikalle, minne he olivat jättäneet muulinsa, eivätkä he ajatelleetkaan Glyndonia, ennenkuin olivat toipuneet omasta kauhustaan ja hengästyksestään. Mutta silloin, kun hetket kuluivat eikä hän tullutkaan, niin Mervale, jonka sydän oli yhtä hyvä kuin muittenkin ihmisten sydän ylimalkaan, tuli hyvin vakavalle mielelle. Hän vaati, että palattaisiin ystävää etsimään, ja saikin viimein suurilla lupauksilla oppaan saattamaan itseään. Vuoren ala-osa oli levollisen kaunis tähtien valossa ja oppaan tottunut silmä näki kaikki esineet jo pitkän matkan päästä. He eivät olleet kauas kulkeneet ennenkuin he huomasivat kaksi olentoa, jotka hitaasti lähestyivät.

Likelle tultuaan Mervale tunsi ystävänsä. "Taivaan kiitos, hän on turvassa!" huusi hän oppaalle.

"Taivaan enkelit varjelkoot meitä!" huusi italialainen vapisten. "Tuohan on sama olento, joka kulki ohitseni perjantai-iltana. Se on hän, mutta hänen kasvonsa ovat nyt ihmismäiset."

"Signor Inglese", kuului Zanonin ääni, kun Glyndon -- kalpeana, heikkona ja äänettömänä -- laimeasti vastasi Mervalen iloisiin tervehdyksiin -- "signor Inglese, minä sanoin ystävällenne, että me tänä iltana tavattaisiin. Te näette, että _ette_ ole tehneet ennustustani tyhjäksi."

"Mutta kuinka? -- missä?" sopersi Mervale hämillään.

"Minä tapasin ystävänne maassa makaamassa kraaterin mefiitisten[40] höyryjen uuvuttamana. Minä kannoin hänet puhtaampaan ilmaan, ja koska tunnen vuoren hyvin, olen tuonut hänet eheänä teidän luoksenne. Siinä koko asia. Te näette, että ilman sitä ennustusta, jonka te koetitte tehdä tyhjäksi, olisi teidän ystävänne nyt jo maannut ruumiina: minuuttikin vielä, niin savu olisi päättänyt työnsä. Hyvästi, hyvää yötä ja kauniita unia."

"Mutta, pelastajani, ettehän näin vaan meitä jätä?" sanoi Glyndon hätäisesti, nyt vasta puuttuen puheeseen. "Ettekö tahdo palata kaupunkiin meidän seurassamme?"

Zanoni pysähtyi, veti Glyndonin syrjään ja lausui painavasti: "Nuorukainen! on välttämätöntä, että me vielä tänä yönä tavataan toisemme. On välttämätöntä, että sinä ennen puoliyön hetkeä olet ratkaissut oman kohtalosi. Minä tiedän, että olet loukannut häntä, jota sanot rakastavasi. Katuminen ei ole vielä liian myöhäinen. Älä neuvottele ystäväsi kanssa -- hän on kyllä järkevä, mutta nyt ei tarvita hänen viisauttaan. Elämässä on aikoja, jolloin viisauden pitää tulla sisäisestä tunnosta eikä ymmärryksestä. Nyt on sinulla sellainen aika. Minä en tällä hetkellä pyydä sinulta vastausta. Kokoo ajatuksesi, palaa voimiisi! Nyt on pääsi lopen väsynyt ja ajatuksesi hajallaan. Puuttuu kaksi tuntia tästä vuorokaudesta. Ennen keskiyötä olen minä luonasi."

"Käsittämätön olento", vastasi englantilainen. "Minä tahtoisin jättää elämäni, minkä olet pelastanut, omiin käsiisi, mutta se, mitä olen tänä yönä nähnyt, on haihduttanut Violankin ajatuksistani. Suonissani palaa nyt hurjempi halu kuin lempi -- halu päästä ei ainoastaan vertaisteni tasalle vaan vielä heidän yläpuolelleen -- halu yliluonnolliseen tietoon ja ylimaalliseen valtaan. Minä teen jo valintani. Esi-isäni nimessä minä vannotan sinua ja muistutan lupaustasi. Opeta minua, kouluuta, tee minut omaksesi ja minä jätän sinulle heti nurisematta sen naisen, jota saavuttaakseni olisin uhmannut koko maailmaa, ennenkuin sinut tapasin."

"Kehotan sinua tarkoin punnitsemaan: toisella puolella Viola, rauhallinen koti, onnellinen, valoisa elämä. Toisella puolella kaikki on pimeyttä -- pimeyttä, jota nämäkään silmät eivät voi läpäistä."

"Mutta olethan sanonut, että jos otan Violan vaimokseni, täytyy minun tyytyä tavalliseen olemassaoloon -- jos hänestä kieltäydyn, merkitsee se sinunlaiseen tietoon ja valtaan pyrkimistä."

"Mies houkka! -- tieto ja valta eivät ole onnea."

"Vaan onnea paremmat. Sano: jos nain Violan, tahdotko olla minun opettajani? Sano tämä niin minä päätän."

"Se ei kävisi laatuun."

"Silloin minä luovun hänestä! Minä jätän lemmen. Minä hylkään onnen. Tervetuloa yksinäisyys -- tervetuloa epätoivo! jos ne ovat teinä sinun mustiin syviin salaisuuksiisi."

"Minä en nyt ota vastausta sinulta. Ennen viimeistä tunninlyöntiä saat sanoa viimeisen sanasi -- jaa tai ei! Hyvästi siihen asti!"

Zanoni viittasi kädellään, astui nopeasti alaspäin ja katosi näkyvistä.

Glyndon yhtyi jälleen kärsimättömän ja kummastelevan ystävänsä seuraan, mutta Mervale katsoessaan hänen kasvoihinsa näki, että hänessä oli tapahtunut suuri muutos. Nuoruuden taipuisa ja epämääräinen ilme oli ainiaaksi poistunut. Kasvonpiirteet olivat suletut, jäykät, totiset; haihtunut oli luonnollinen kukoistus niin tyystin, että puolitunti oli toimittanut vuosikausien työn.

XII LUKU.

"Mikä piileekään tämän verhon takana?"

_Saiksen hunnutettu kuva_.

Vesuviukselta tai Pompeijista käsin palataan Napoliin vilkkaimman kaupunginosan kautta, missä uudenaikainen elämä likeisemmin muistuttaa vanhaa aikaa ja missä kauniina päivänä kadut ovat täynnä joutilasta väkeä ja markkinahumua, niin että heti muistuu mieleen se levoton, eloisa kansa, josta napolilaiset periytyvät. Jos olette käyneet Pompeijissa, olette nähneet kaukaisen ajan asumuksia ja Napolissa taas voitte kuvitella näkevänne samoja ihmisiä, jotka olivat asuneet noissa vanhoissa taloissa.

Mutta nyt kun englantilaiset hitaasti ratsastivat pitkin autioita katuja, joita ainoastaan taivaan lamput valaisivat, oli päivän ilo ja melu tyvennyt. Siellä täällä, porttiholvin alla tai jossakin likaisessa vajassa loikoi kodittomia latsarooneja -- tyhjäntoimittajia, jotka tämän tarmokkaan ja työteliään kansan keskellä muodostavat oman välinpitämättömän, työttömän kansakuntansa.

Vaieten ratsastivat englantilaiset, sillä Glyndon ei ollut kuulevinaankaan Mervalen kysymyksiä ja huomautuksia ja Mervale oli itse melkein yhtä väsynyt kuin se eläin, jolla hän ratsasti.

Äkkiä katkaisi maan ja meren hiljaisuuden kaukaisen tornikellon ääni, joka julisti viimeistä neljännestuntia ennen kahtatoista. Glyndon havahti mietteistään ja katseli hätäisenä ympärilleen. Kun viimeinen lyönti taukosi kuulumasta, kaikui kavioitten kapse katukivillä ja oikealta käsin ahtaalta kadulta tuli näkyviin yksinäinen ratsastaja. Hän läheni englantilaisia ja Glyndon tunsi Zanonin piirteet.

"Mitä! Taasko me tavataan, signor?" sanoi Mervale kiusaantuneella mutta unisella äänellä.

"Teidän ystävällänne ja minulla on asioita keskenämme", vastasi Zanoni ohjatessaan ratsuaan Glyndonin viereen. "Mutta ne on pian suoritettu. Ehkä te, hyvä herra, tahtoisitte ratsastaa edellä hotelliin."

"Yksin?"

"Ei ole mitään vaaraa", vastasi Zanoni, äänessään pieni ylenkatse.

"Ei minulle -- mutta Glyndonille?

"Vaaraa minun puoleltani! Ah, kenties olette oikeassa."

"Jatka matkaa, rakas Mervale", sanoi Glyndon. "Minä saavutan sinut, ennenkuin ehdit hotelliin."

Mervale nyökkäsi päätään, vihelsi ja ajoi verkalleen eteenpäin.

"Nyt vastauksesi -- nopeaan!"

"Päätökseni olen tehnyt. Violan rakkaus on sydämestäni hävinnyt. Kosinta on loppunut."

"Sinä olet päättänyt?"

"Olen. Ja nyt palkintoni."

"Palkintosi! Niin, se on oleva sinulla ennen tätä hetkeä huomispäivänä."

Zanoni laski hevosensa laukkaamaan, sen kaviot iskivät kipinöitä, ja pian katosi ajaja ratsuineen kadun varjoihin, mistä hän oli sukeltanut esiin.

Mervale hämmästyi nähdessään vierellään ystävänsä ainoastaan tuokion kuluttua.

"Mitä oli teillä asiaa toisillenne, sinulla ja Zanonilla?"

"Mervale, älä minulta kysy tänä yönä; minä olen kuin unessa."

"Minä en sitä ihmettele, sillä itsekin olen uninen. Hoi, hevonen."

Huoneeseensa tultuaan Glyndon koetti koota ajatuksiaan. Hän istuutui vuoteensa viereen ja painoi kätensä tykyttäviä ohimoita vasten. Viimeisten tuntien tapahtumat, mystikon jättiläismäisen varjokumppanin näky Vesuviuksen tulen ja savun keskellä; merkillinen kohtaus itse Zanonin kanssa, sellaisella paikalla, missä hän tavallisella järjellä ei mitenkään olisi voinut arvata Glyndonia tapaavansa -- tämä kaikki täytti hänen mielensä tunteilla, joissa ei kauhistus ollut etusijalla. Tuli, joka jo kauan oli piilossa kytenyt, leimahti nyt liekkiin hänen sydämessään -- asbestos-tuli, joka kerran syttyneenä ei koskaan sammu. Kaikki hänen entiset halunsa -- nuoruuden kunnianhimo -- laakeriseppeleen tavotus -- lemmen pyynti -- kaikki oli muuttunut yhdeksi ainoaksi intohimoiseksi kaipuuksi päästä yli tavallisen ihmistiedon rajojen ja saapua sille ylevälle paikalle kahden maailman välillä, minne salaperäinen muukalainen näytti pystyttäneen asuinsijansa.

Tuon kammoksuttavan näyn muisto ei enää uudelleen herättänyt hänessä pelkoa vaan se ainoastaan sytytti hänen uteliaisuuttaan ja keskitti sen yhteen polttopisteeseen. Oikein hän oli sanonut -- _rakkaus oli hävinnyt hänen sydämestään_ -- sielun sekavassa mylläkässä ei enää ollut tyyntä sijaa, missä inhimillinen rakkaus olisi voinut asua ja hengittää. Intoilija oli tempautunut irti tästä maasta, hän olisi mielellään uhrannut kaiken, mitä kuolevainen kauneus koskaan on luvannut, mitä kuolevainen toivo koskaan on kuiskannut saadakseen yhden hetken olla Zanonin lailla näkyväisen maailman porttien takana.

Hän nousi, sisässään riehuvien uusien ajatusten kiihdyttämänä ja tulehduttamana ja avasi ikkunan raitista ilmaa saadakseen. Meri lepäsi tyynenä tähtien valossa ja taivaan ja maan suuri hiljaisuus huokui rauhaa ja viihdytystä maallisten intohimojen hurjuuteen. Mutta sellainen oli Glyndonin mielentila, että hiljaisuuskin vaan syvensi sitä himoa, mikä nyt hallitsi hänen sieluaan. Ja juhlalliset tähdet, jotka itse ovat mysterioita, tuntuivat myötätunnon voimalla panevan liikkeelle siipiä sen hengen, joka ei enää ollut häkkiinsä tyytyväinen. Kun hän siinä seisoi, lensi taivaalta tähti ja katosi avaruuksien syvyyteen!

XIII LUKU.

-- "Oi, lumottu! Taivaan nimessä sua rakastan enemmän kuin itseäni. Sillä tulin tänne itseäni vastaan taistellen."

_Romeo ja Julia_.

Nuori näyttelijätär ja Gionetta olivat palanneet teatterista, ja Viola äärimmäisen uupuneena oli heittäytynyt sohvalle sillä aikaa kuin Gionetta järjesteli pitkiä palmikoita. Päähineestä irrotettuna peitti vaaleankeltainen tukka näyttelijättären niinkuin kultalankainen harso. Harjatessaan tuuheita kiharoita vanha hoitajatar pakisi kaikista illan pikkutapauksista, näyttämön ja pukuhuoneitten rettelöistä ja selkkauksista. Gionetta oli aika eukko. Mitä suurimmalla piittaamattomuudella hän piti milloin yhden milloin toisen kilpailijan puolta. Se häntä pahotti, ettei Viola ollut valinnut yhtään kavaljeeria suosikikseen. Mutta valinnan hän jätti kokonaan kauniin holhokkinsa asiaksi. Zegri tai Abenderrage, Glyndon tai Zanoni, se oli hänelle samantekevä, vaikka hän viimemainituista kyllä kenties olisi antanut etusijan englantilaiselle, sentähden että hän Zanonista oli kuullut niin pelottavia huhuja ja että tämä itse oli suositellut kilpailijaansa. Gionetta käsitti väärin sen raskaan ja kärsimättömän huokauksen, jonka Viola päästi, kun hän Glyndonia ylisteli ja ihmetteli, miksei tuo viime aikoina ollut enää käynyt tapaamassa. Gionetta tyhjensi kaikki kiitoksensa Glyndonille, luullen Violan huokaisseen ikävästä häneen. "Ja muuten se toinen signor, jos ei muuta hänessä olisikaan vikana, aikoo juuri lähteä pois Napolista."

"Lähteä Napolista -- Zanoni!"

"Niin, rakkaani! Näin tänään satamassa ihmisjoukon seisovan muutamien oudonnäköisten merimiesten ympärillä. Hänen laivansa kuuluu saapuneen tänä aamuna ja olevan lahdessa ankkuroituna. Merimiehet sanoivat, että kaikki oli valmiina lähtöön, kun vaan sopiva tuuli tulisi. He ottivat juuri varastoja laivaan. He --"

"Mene nyt Gionetta! Jätä minut!"

Se aika oli jo ohi, jolloin tyttö taisi uskoa salaisuutensa Gionettalle. Hänen ajatuksensa olivat nyt tulleet siihen kohtaan, jolloin ei enää uskottua kaivata, koska sydän tuntee, ettei sitä ymmärrettäisi. Yksinään Viola nyt asteli huoneessaan levottomin askelin. Hän muisteli Nicotin inhottavaa kosintaa, Glyndonin haavottavia sanoja ja hän tunsi ihan pahoinvointia ajatellessaan niitä tyhjänpäiväisiä kättentaputuksia, joita annettiin näyttelijättärelle eikä naiselle ja jotka ainoastaan alensivat hänen arvoaan ihmisten silmissä. Niinkuin kylmä viima kulki hänen silmäinsä ohi kuva isän kuolemasta, kuihtuneesta laakerista ja murtuneista viulunkielistä. Hänen oma kohtalonsa oli vielä synkempi -- kielet saattaisivat murtua laakerin vielä viheriöidessä. Lamppu alkoi sammua, huone kävi hämäräksi ja pimeimpiin soppiin hän ei uskaltanut katsoa. Orpo, pelkäätkö haamuja isäsi kotilieden ääressä?

Aikoiko Zanoni todella lähteä Napolista? Eikö häntä saisi koskaan enää nähdä? Houkka, mitä olivat kaikki muut surut tämän rinnalla? Menneisyys oli ohi -- tulevaisuus! -- hänellä ei olisi mitään tulevaisuutta, jos Zanoni olisi poissa. Mutta nyt oli juuri kolmannen päivän ilta, jolloin Zanoni taas oli luvannut käydä hänen luonaan, olkoon kuinka hyvänsä. Nyt tulisi hänen kohtaloonsa joku käänne, jos saisi uskoa Zanonin sanoja. Kuinka hän voisi Zanonille kertoa Glyndonin pahoja sanoja? Puhdas ja ylväs sydän ei voi koskaan uskoa toiselle kärsimiään vääryyksiä vaan ainoastaan riemuaan ja onneaan. Mutta tulisiko Zanoni näin myöhään käymään -- ja voisiko Viola ottaa häntä vastaan? Puoliyö oli jo käsissä. Ja yhä vaan Viola epämääräisen jännityksen ja kiihkeän levottomuuden valtaamana viipyi huoneessa. Kumeasti ja selvästi kuului viimeisen neljänneksen lyönti ennen puoliyötä. Kaikki oli hiljaista ja Viola oli juuri lähtemäisillään levolle, kun hän kuuli täyttä laukkaa tulevan hevosen kavioitten kalskeen. Ääni lakkasi, ovella joku koputti. Violan sydän tykytti hurjasti, mutta pelko sai väistyä toisen tunteen tieltä, kun hän kuuli tutun äänen kutsuvan itseään. Hän pysähtyi ja sitten viattomuuden rohkeudella lähti alas ja avasi oven.

Zanoni astui keveästi ja nopeasti sisään. Hänen ratsukaapunsa liittyi kiinteästi hänen uhkean vartalonsa ympäri ja hänen leveä hattunsa loi tumman varjon hänen käskeville kasvoilleen.

Tyttö seurasi häntä takaisin huoneeseen vapisten ja syvästi punastuen ja piteli edessään lamppua, joka valaisi hänen poskiaan ja pitkää alas valuvaa tukkaa, puoleksi peitettyjä hartioita ja kohoilevaa rintaa.

"Viola", sanoi Zanoni syvästi liikutettuna, "minä olen taas luonasi sinua pelastaakseni. Emme saa hetkeäkään hukata. Sinun täytyy paeta minun kanssani tai jäädä prinssi di ----:n uhriksi. Minä olisin tahtonut jättää toisen tehtäväksi tämän pelastuksen, sinä tiedät, että olisin tahtonut -- sinä tiedät -- mutta hän ei ansaitse sinua, tuo kylmä englantilainen! Minä heittäydyn sinun jalkoihisi, luota minuun ja pakene."

Hän tarttui intohimoisesti Violan käteen polvistuessaan ja katsoi ylös neidon kasvoihin kirkkailla pyytävillä silmillä.

"Paeta sinun kanssasi!" sanoi Viola tuskin korviaan uskoen.

"Minun kanssani. Nimi, maine, arvo -- kaikki joutuu uhriksi, jollet lähde."

"Siis -- siis", sanoi kaino tyttö sopertaen ja kääntäen päänsä syrjään, "siis en olekaan sinulle yhdentekevä? Sinä et antaisi minua toiselle?"

Zanoni vaikeni, mutta hänen rintansa nousi, hänen poskensa paloivat, hänen silmistään syöksyi tumma intohimon tuli.

"Puhu!" huudahti Viola mustasukkaisesti epäillen hänen vaitioloaan.

"Minulle yhdentekevä! Ei, mutta en uskalla sanoa, että rakastaisin sinua."

"Mitä silloin minun kohtalostani?" sanoi Viola kalveten ja väistyen taaksepäin, "lähde pois, minä en pelkää vaaraa. Elämäni ja kunniani on omissa käsissäni."

"Älä ole niin mieletön", sanoi Zanoni. "Kuule, kuinka hevoseni hirnuu! -- se on merkki, joka varottaa. Vaara on lähellä. Kiiruhda tai me olemme hukassa."

"Mitä sinä minusta välität?" sanoi tyttö katkerasti. "Sinä olet lukenut sydämeni ajatukset, sinä tiedät, että olet kohtaloni herra. Mutta minäkö antaisin kylmän velvollisuuden sitoa itseäni, minäkö kerjäisin välinpitämättömyydeltä suosiota, minäkö heittäytyisin sen jalkoihin, joka ei minua rakasta? Se todellakin olisi minun sukupuoleni kurjin synti. Oi, Zanoni, anna minun ennemmin kuolla!"

Viola oli työntänyt hiukset kasvoiltaan puhuessaan ja seisoi nyt käsivarret murheellisesti alaspainuneina ja kädet epätoivoisesti yhteenpuristettuina uppiniskaisen henkensä ylpeässä katkeruudessa, joka antoi uutta lumousta hänen ihmeelliselle kauneudelleen. Mahdotonta oli kuvitella näköä, joka silmälle ja sydämelle olisi ollut vastustamattomampi.