Part 16

"Älä minua kiusaa! Se tietää itsellesi vaaraa -- ehkä turmiota", huudahti Zanoni. "Sinä et uneksikaan, mitä merkitsee pyyntösi -- tule!" Ja ottaen askeleen hän kiersi käsivartensa Violan vyötäreen ympäri. "Tule, Viola, usko ainakin minun ystävyyteeni, kunniaani, suojelukseeni --"

"Eikä rakkauteesi", sanoi italialainen, kääntäen häneen moittivat silmänsä. Kun ne silmät Zanonia kohtasivat, ei hän voinut niiden lumousta karttaa. Hän tunsi Violan sydämen lyövän omaa rintaansa vastaan ja hänen henkäyksensä kuumana poskellaan. Hän vapisi -- _Hän!_ korkea, salaperäinen Zanoni, joka oli näyttänyt yli-ihmiseltä. Syvään hän huokasi: "Viola, minä rakastan sinua! Oi!" hän jatkoi intohimoisesti, päästi kätensä irti ja heittäytyi Violan jalkoihin, "minä en enää käske; niinkuin naista kositaan, minä kosin sinua. Silmiesi ensimäisestä katseesta -- äänesi ensimäisestä soinnusta tulit sinä onnettoman rakkaaksi minulle. Sinä puhut lumouksesta -- ja itsestäsi se juuri huokuu. Minä pakenin Napolista päästäkseni sinun näkyvistäsi... Kuukausia, vuosia kului ja yhä vaan kasvosi seurasivat minua ja silmäsi paistoivat sydämeeni. Minä palasin, koska näin sinut yksinäiseksi ja kärsiväksi ja tiesin, että ympärillesi läheltä ja kaukaa kasaantui vaaroja, joista minä ehkä voisin pelastaa. Ihana sielu, jonka lehtiä minä olen kunnioituksella lukenut, sinun tähtesi, sinun tähtesi ainoastaan, olisin tahtonut sinut antaa yhdelle, joka olisi voinut tehdä sinut onnellisemmaksi maan päällä kuin minä voin. Viola! Viola! -- sinä et tiedä -- et voi koskaan tietää -- kuinka rakas olet minulle!"

On turha etsiä sanoja kuvailemaan sitä iloa -- ylpeätä, eheätä ja rajatonta, joka täytti napolittaren sydämen. Hän, jota Viola oli pitänyt liian ylhäisenä rakastajaksi -- makasi hänen jaloissaan nöyrempänä kuin ne ihailijat, joita hän aina oli puolittain halveksinut. Viola oli vaiti, mutta hänen silmänsä puhuivat ja sitten, kun hän hitaasti heräsi tajuamaan että ihmisrakkaus oli huippuunsa kohonnut, hän lankesi kainon ja hyveellisen luontonsa pelkoon. Hän ei uskaltanut -- hän ei olisi uneksinutkaan tehdä Zanonille sitä kysymystä, jonka hän niin rohkeasti oli tehnyt Glyndonille, mutta hän tunsi vaan äkkinäistä kylmyyttä -- tunsi, että yksi sulku; oli vielä rakkauden välillä. "Oi, Zanoni!" hän sopersi laskien silmänsä, "älä pyydä minua pakenemaan kanssasi, älä minua houkuttele häpeään. Sinä tahdot pelastaa minua muilta. Oi, pelasta minut itseltäsi!"

"Orpo raukka", sanoi Zanoni hellästi, "voitko luulla, että minä sinulta vaatisin uhria -- suurinta mitä nainen voi antaa? Vaimokseni minä sinua kosin ja kaikilla siteillä, kaikilla lupauksilla tulen pyhittämään tämän liiton. Voi, valhetta on ollut se rakkaus, josta sinulle on puhuttu, jollet tiedä, mikä uskonto siihen kuuluu. Ne jotka totisesti rakastavat, he etsivät oman aarteensa tähden siteitä, jotka voivat tehdä rakkauden pysyväiseksi. Viola, älä itke, jollet anna minulle pyhää oikeutta suudella pois kyyneleitäsi!"

Eikä Viola enää kääntänyt pois päätänsä vaan laski sen Zanonin rinnalle, heidän huulensa etsivät toisiaan: pitkä polttava suutelo... ja vaara -- elämä -- maailma -- kaikki oli unohdettu! Äkkiä Zanoni riuhtautui irti.

"Kuuletko, kuinka tuuli huokaisee ja häipyy kuulumattomiin? Niinkuin se tuuli, niin minun voimani suojella sinua ja ennalta nähdä taivasten myrskyjä on mennyt. Mitä siitä! Kiiruhda, kiiruhda, ja rakkauteni antakoon korvausta kaikesta, mitä se on uskaltanut panna alttiiksi! Tule."

"Liian myöhään -- houkka kun olin, liian myöhään!" huudahti Zanoni tuskaisen katkerasti ja riensi ovelle. Hän avasi sen ja työnnettiin takaisin asevoimin. Huone täyttyi rosvon seuralaisista, jotka olivat naamioituja ja täysin asestettuja. Viola oli jo kahden tunkeilijan käsissä, hänen huutonsa koski Zanonin korviin. Hän juoksi eteenpäin ja Viola kuuli hänen huutavan jotakin vieraalla kielellä. Hän näki rosvojen miekkojen tavottavan Zanonin rintaa ja silloin hän meni tainnoksiin. Kun hän heräsi, huomasi hän olevansa vaunuissa, jotka nopeasti vierivät tietään, ja sivullaan oli naamioitu liikkumaton olento. Vaunut pysähtyivät synkän talon edustalle. Äänettömästi aukeni portti; näkyi leveät portaat, kirkkaasti valaistut. Viola oli prinssi di ----:n palatsissa.

XIV LUKU.

"Mutta jätä minut, minä vakavasti pyydän, signor, puhuakseni vihasta ja laulaakseni kuolemasta."

_Raivoava Roland_ XV, 18.

Nuori näyttelijätär vietiin huoneeseen, joka oli sisustettu itämaisella ylellisyydellä, ja jätettiin sinne yksin. Hän ajatteli kohta Zanonia. Vieläkö hän eli? Oliko hän pelastunut miekoista, hänen uusi aarteensa, hänen elämänsä valo -- hänen herransa, joka nyt oli myöskin rakastettu?

Hänellä ei ollut paljon aikaa miettimiseen. Hän kuuli askeleita lähenevän. Hän ei kuitenkaan vavissut. Rohkeus, jota hän ei ennen ollut tuntenut, säkenöi hänen silmissään ja jännitti hänen vartalonsa suoraksi. Elävänä tai kuolleena hän pysyisi Zanonille uskollisena! Hänellä oli uusi syy kunniansa suojelemiseen. Ovi avautui ja prinssi astui sisään hienossa räikeä-värisessä puvussa, joka siihenaikaan oli Napolissa yleinen.

Hän astui eteenpäin huulillaan puolinainen iva: "Julma kaunotar, ethän sinä liian ankarasti moiti rakkauden väkivaltaa." Hän tapaili näin puhuen Violan kättä.

Kun Viola väistyi, jatkoi hän: "Ajattelehan, että nyt olet sellaisen miehen käsissä, joka ei koskaan ole peräytynyt ajamasta takaa edes vähemmän haluttua saalista kuin sinä olet. Rakastajasi on kyllä uskalias, mutta hän ei pääse sinua pelastamaan. Minun sinä olet, mutta anna minun olla orjasi eikä herrasi."

"Prinssi", sanoi Viola vakavasti, "turhaan ylpeilette. Mikä on voimanne? minä _en_ ole vallassanne. Elämä ja kuolema on omissa käsissäni. Minä en uhmaile, mutta en myöskään pelkää. Minä tunnen -- ja muutamissa tunteissa on kaikki tiedon voima ja juhlallisuus -- minä tunnen, että täälläkin olen turvassa. Mutta te -- te prinssi di ----, olette tuoneet vaaran omaan kotiinne!"

Napolilainen hätkähti tämän odottamattoman vakavuuden ja pelottomuuden edessä. Hän ei kuitenkaan ollut vähällä säikäytetty ja päämäärästään horjautettu. Hän lähestyi Violaa ja aikoi vastata lämpimästi, kun ovella kuului koputus. Se uudistui ja prinssi keskeytystä harmitellen avasi oven ja kysyi kärsimättömästi, kuka oli uskaltanut rikkoa hänen käskyjään ja häiritä häntä. Mascari itse näyttäytyi kalpeana ja kiihtyneenä ja sanoi kuiskaten: "Herrani, suokaa anteeksi, mutta tuolla alhaalla on muukalainen, joka vaatii heti saada teitä tavata, ja muutamista hänen sanoistaan päättäen ei minusta ollut hyvä jättää hänen pyyntöään täyttämättä."

"Muukalainen -- ja tähän aikaan päivästä! Mitä on hänellä olevinaan asiaa? Miksi häntä ollenkaan päästettiin sisään?"

"Hän väittää, että teidän elämänne on suuressa vaarassa. Mistä hän on saanut tietonsa, sen hän kertoo yksin teidän ylhäisyydellenne."

Prinssi oli harmistunut, mutta samalla levoton. Hän mietti hetkisen, palasi sitten huoneeseen ja sanoi Violalle:

"Usko minua, kaunis tyttö, minä en tahdo käyttää hyväkseni valtaani. Minä luotan ainoastaan rakkauden lempeään valtaan. Ole näiden seinien sisäpuolella kuningatar vielä täydellisemmin kuin koskaan olet näyttämöllä ollut. Täksi yöksi, hyvästi! Olkoon unesi rauhallinen ja tuokoon se minun toiveilleni apua."

Näin sanoen hän lähti ja Violaa ympäröivät palvelijat, jotka hän vain vaivalla sai itsestään eroamaan. Tahtomatta mennä levolle hän tutki huonetta ja huomasi sen lujasti varustetuksi. Hän vietti yön ajatellen Zanonia, jonka voimaa hän piti yliluonnollisena.

Sillävälin prinssi meni alas portaita ja tuli siihen huoneeseen, mihin muukalainen oli laskettu.

Hän tapasi miehen, joka päästä jalkoihin oli kääriytynyt pitkään kaapuun eli viittaan, jota papit yhteen aikaan käyttivät. Tämän muukalaisen kasvot olivat merkilliset. Ne olivat niin tummat ja päivettyneet, että hän näytti syntyneen kaukaisimman idän kansoista. Hänen otsansa oli korkea ja hänen silmänsä läpitunkevat, vaikka tyynet. Prinssi vältti niihin katsomasta niinkuin vältetään kysyjää, joka sydämestämme urkkii sen rikollisimmat salaisuudet.

"Mitä tahdot minusta?" kysyi prinssi viitaten vierastaan istumaan.

Äänellä syvällä, mutta vierassointuisella vastasi muukalainen: "Prinssi di ----, sinä, joka olet syntynyt voimakkaimmasta suvusta, mikä koskaan käytti jumalaista nerollisuutta palvelemaan inhimillisiä haluja, ylpeyttä, pahuutta ja itsekkäisyyttä! Sinä suuren Viscontin jälkeläinen, hänen, jonka historia on Italian kunnia-ajan historia ja joka nousi aikansa mahtavimmaksi neroksi sammumattoman vallanhimonsa kannustamana, minä tulen katsomaan pimenevän taivaan viimeistä tähteä. Tällä hetkellä huomisena päivänä ei sinusta tiedä tämä maa. Ihminen! jollei koko luontosi muutu, niin päiväsi ovat luetut!"

"Mitä tarkottaa tämä lavertelu?" kysyi prinssi, nähtävästi ällistyen ja salaa kammoksuen. "Tuletko uhkaamaan minua omassa talossani vai tahdotko minua varottaa? Oletko joku vaeltava munkki vai joku salainen ystävä? Puhu selvästi! Mikä vaara minua uhkaa?"

"Zanoni ja esi-isäsi miekka."

"Ha, ha!" sanoi prinssi ylenkatseellisesti naurahtaen, "minä kohta alusta puolittain sinua epäilin. Sinä olet siis tuon petkuttajan seuralainen tai kätyri. Hän on kyllä varsin ovela mutta tällä hetkellä on hän voitettu. Ja minä arvaan, mitä tulet kertomaan, nim. että jos lasken vapaaksi erään vangin, niin vaara on vältetty ja ajan viisari käännetty takaisin?"

"Päätä minua miksi tahdot, prinssi di ----. Minä tunnustan, että tunnen Zanonin. Sinäkin tulet tuntemaan häneen voimansa, mutta ei ennenkuin se sinut kuluttaa. Minä tahtoisin sinut pelastaa ja sentähden varotan. Kysytkö miksi? Minä sen kerron. Oletko kuullut kerrottavan hurjia juttuja suuresta esi-isästäsi? Oletko kuullut, kuinka hän halusi tietoa suurempaa kuin mitä kouluissa ja luostareissa löytyi? Oletko kuullut merkillisestä itämaalaisesta, joka oli hänen tuttavansa ja opettajansa ja jota vastaan Vatikaani turhaan aika ajoittain sinkautteli salamoitaan? Muistatko esi-isäsi kohtaloa, kuinka hänellä nuoruudessa tuskin oli muuta kuin nimi ja kuinka hän vietettyään hurjaa intohimoista elämää niinkuin sinä, äkkiä katosi Milanosta, köyhänä paeten maastaan - kuinka hän vuosikausien jälkeen oltuaan kukaties missä maissa ja missä toimissa, taas palasi kaupunkiin, missä hänen esi-isänsä olivat hallinneet, kuinka hänen kanssaan tuli viisas itämaalainen, salaperäinen Mejnour -- kuinka ne, jotka hänet näkivät, hämmästyksellä ja pelolla huomasivat, ettei aika ollut mitään jälkeä piirtänyt hänen kasvoihinsa, että nuoruus oli ikäänkuin tai'alla kiinnitetty hänen kasvonpiirteihinsä ja vartaloonsa? Etkö tiedä, että siitä lähtien hänen kohtalonsa nousi suuruuteen? Kaukaisimmat sukulaiset kuolivat ja toinen omaisuus toisensa jälkeen lankesi köyhtyneelle aatelismiehelle. Hän tuli prinssien johtajaksi, Italian ensimäiseksi suurmieheksi. Hän perusti uudelleen ruhtinassuvun, jonka viimeinen miespuolinen perillinen sinä olet, ja hänen loistonsa ulottui Milanosta Sisiliaan asti. Suuria kunnianhimoisia unelmia liikkui hänen mielessään päivin ja öin. Jos hän olisi elänyt, olisi Italia nähnyt uuden suurvallan syntyvän ja Visconti olisi hallinnut uudestaan noussutta Magna Graeciaa.[41] Hän oli mies sellainen, jonka maailma harvoin näkee, mutta hänen aikomuksensa olivat liian maalliset niiden välikappalten käyttämiseen, joita hän etsi. Jos hänen vallanhimonsa olisi ollut joko suurempi tai pienempi, niin hän olisi ansainnut saada mahtavamman valtakunnan kuin mitä Rooman keisarit hallitsivat, ja hän olisi ollut meidän veljeskuntamme arvoinen, ollut Mejnourin kumppanuuden arvoinen, hänen, jonka nyt näet edessäsi."

Prinssi, joka henkeään hievahtamatta oli kuunnellut merkillisen vieraansa viimeisiä sanoja, hypähti nyt paikaltaan. "Kavaltaja", hän huusi, "uskallatko minulle syöttää juttuja? Kuusikymmentä vuotta on kulunut siitä kuin isoisäni kuoli; jos hän olisi elänyt, olisi hän yli 120 vuoden vanha, ja sinä, joka vielä olet suoraselkäinen ja eloisa, sinä uskallat tekeytyä hänen aikalaisekseen! Mutta sinä olet huonosti oppinut läksysi. Sinä et nähtävästi tiedä, että minun isoisäni, joka todella oli viisas ja loistava, kaikessa paitsi uskossaan petturiin, tavattiin kuoliaana vuoteellaan juuri sillä hetkellä kuin hänen suunnattomat suunnitelmansa olivat valmiita toimeenpantaviksi, ja että Mejnour oli hänen murhaansa syypää."

"Voi!" vastasi vieras murheellisella äänellä, "jos hän vaan olisi kuunnellut Mejnouria, jos hän vaan olisi jättänyt toistaiseksi viimeistä vaarallista tulikoetusta yliluonnollisen viisauden saavuttamiseksi, kunnes tarpeellinen harjotus ja vihkimys olisi ollut täytetty, niin olisi hän, isoisäsi, seisonut minun rinnallani sellaisella paikalla, jota Tuonelan vedet alinomaa huuhtelevat voimatta konsanaan peittää. Isoisäsi vastusti minun palavia rukouksiani, ei totellut minun järkähtämättömiä käskyjäni, hänen sielunsa himoitsi kiivaasti niitä salaisuuksia, joita vallan ja valtikan tavottaja ei koskaan saavuta, ja hän kuoli oman hurjuutensa uhrina."

"Hän tuli myrkytetyksi ja Mejnour pakeni."

"Mejnour ei paennut", vastasi vieras ylpeästi. "Mejnourin ei tarvitse paeta vaaraa, hänelle on vaara jotakin kauan sitten taakse jätettyä. Kun isoisäsi nautti sen juoman, jonka hän luuli antavan kuolevaiselle kuolemattomuuden, niin minä samana päivänä, huomatessani, että vaikutukseni häneen oli loppunut, jätin hänen oman tuomionsa alaiseksi. Mutta siitä tarpeeksi, minä rakastin esi-isääsi! Minä tahtoisin pelastaa viimeistäkin hänen jälkeläisistään. Älä asetu Zanonia vastaan. Älä anna sielusi joutua pahojen himojesi valtaan. Vetäydy takaisin äkkijyrkän reunalta, niinkauan kuin vielä on aikaa. Sinun otsassasi, sinun silmissäsi minä huomaan vähän sitä jumalaista loistoa, mikä suvullesi kuului. Sinussa on vähän siementä heidän nerokkuudestaan, mutta syntyperäiset himosi sen tukahuttavat. Muistele, että neronsa voimalla sukusi nousi, mutta pahe aina esti sitä lujittamasta valtaansa. Ne lait, jotka Maailmankaikkeutta hallitsevat, säätävät, ettei mikään paha voi kauan kestää. Ole viisas ja ota varotusta historialta. Sinä seisot kahden maailman, menneisyyden ja tulevaisuuden vaiheilla, ja kummastakin kuuluu korviisi ennustavia ääniä. Minä olen tehnyt tehtäväni. Jää hyvästi!"

"Etpä niinkään lähde tästä talosta. Minä panen kerskatun voimasi koetukselle. Hoi, hoi, tänne miehet! -- hoi!"

Prinssi huusi ja huone täyttyi palvelijoista.

"Ottakaa kiinni tuo mies!" hän huusi osottaen sitä paikkaa, missä Mejnour oli seisonut. Hänen kuvaamattomaksi kauhukseen oli paikka tyhjä. Salaperäinen vieras oli kadonnut niinkuin uni. Ainoastaan ohut tuoksuva savu leijaili ylös seinille. "Kuinka on sinun laitasi, herrani?" huudahti Mascari. Prinssi oli tajuttomana pudonnut pitkälleen. Monta tuntia hän makasi horroksessa. Kun hän toipui, lähetti hän kaikki palvelijat pois ja hänen askeleensa kuuluivat käyvän edestakaisin huoneessa, raskaina ja epäsäännöllisinä. Eikä hän tuntunut olevan oma itsensä ennenkuin vähää ennen seuraavan päivän juhlaa.

XV LUKU.

"Oi, kuinka voin toista löytää, kun en löydä itseänikään."

_Aminta_. At. I, 2.

Glyndon nukkui tavallista syvemmin yöllä viimeisen keskustelunsa jälkeen Zanonin kanssa. Aurinko jo täytenä helotti hänen silmiinsä, kun hän ne toisena päivänä avasi. Hän nousi virkistyneenä ja tunsi omituista rauhaa, joka enemmän johtui päättäväisyydestä kuin väsymyksestä. Viimeisen yön tapaukset ja tunteet olivat kiteytyneet selviksi ja varmoiksi ajatuskuviksi. Hänen mielensä ei paljon niissä viivähtänyt, hän ajatteli enemmän tulevaisuutta. Hän oli samassa mielentilassa kuin Egyptin vanhojen mysterioiden vihitty, joka on kulkenut läpi portin, mutta vaan sitä kiihkeämmin toivoo itse pyhäkköön pääsevänsä.

Hän pukeutui ja sai ilokseen kuulla, että Mervale oli muitten maamiestensä seurassa lähtenyt huviretkelle Iskiaan. Kuuman päivällisajan hän vietti yksinäisyydessä mietiskellen ja vähitellen palasi Violan kuva hänen sydämeensä. Se oli pyhä kuva, sillä se oli inhimillinen. Hän oli luopunut Violasta, ja vaikkei hän sitä katunut, häiritsi häntä ajatus, että katumus nyt olisi liian myöhäinen.

Kärsimättömänä hän nousi istualtaan ja käveli nopein askelin näyttelijättären halvalle asunnolle.

Matka oli jokseenkin pitkä ja uuvuttava. Glyndon saapui hiestyneenä perille. Hän avasi salvan ja astui sisään. Hän tuli ylös portaita, ei ääntä, ei hengen hievahdustakaan kuulunut. Etuhuoneessa makasi pöydällä näyttelijättären kitara ja muutamia käsinkirjotettuja osia mielinäytelmistä. Hän pysähtyi, rohkaisi itseään ja koputti sisemmälle ovelle. Ovi oli raollaan, ja kun ei hän kuullut mitään sisältä, sysäsi hän sen auki. Se oli Violan makuuhuone, rakastajan pyhin paikka, ja hyvin se sopikin haliitsijattarelleen. Ei mitään näyttämön koruja näkynyt eikä myöskään ollut sitä epäjärjestystä, joka etelämaiden alemmissa luokissa on niin yleinen. Kaikki oli puhdasta ja yksinkertaista. Kaikki koristuksetkin olivat hienoja ja viattomia. Muutamia kirjoja huolellisesti hyllyllä seisomassa ja muutamia kukkia saviruukussa, joka oli vanhaan etruskilaiseen tapaan maalattu. Auringonvalo tulvi vuoteen lumivalkeille verhoille. Viola ei ollut sisällä, mutta hoitajatar -- oliko hänkin poissa? Glyndon pani talon kaikumaan Gionettan nimeä, mutta ei mitään vastausta kuulunut. Kun hän viimein vastenmielisesti lähti pois, näki hän Gionettan tulevan vastaan kadulla. Vanha vaimo raukka päästi ilohuudon hänet nähdessään, mutta molemminpuolisella pettymyksellä havaitsivat he, ettei kummallakaan ollut tarjota iloisia sanomia eikä tyydyttäviä selvityksiä. Gionetta oli herännyt edellisenä iltana kuullessaan ääniä alhaalta. Mutta ennenkuin hän sai rohkeutta mennäkseen alas, oli Viola kadonnut. Ulko-ovella näkyi väkivallan merkkejä, mutta naapureilta ei voitu saada muuta tietoa kuin että eräs latsaroni, joka yöllä makasi Chiajan torilla, oli kuunvalossa nähnyt vaunujen, jotka hän tunsi prinssi di ----:n vaunuiksi, ajavan kahdesti edestakaisin sen paikan ohi vuorokauden ensimäisellä tunnilla. Kun Glyndon sai nämä pääkohdat urkituksi vanhalta hoitajattarelta nyyhkytysten ja voivotusten välistä, lähti hän kohta kiirusti Zanoniin palatsille. Siellä sai hän tietää, että signor oli mennyt prinssi di ----:n juhlaan eikä tulisi palaamaan ennenkuin myöhään yöllä. Glyndon seisoi liikkumattomana hämmästyksestä. Hän ei tiennyt mitä uskoa ja miten toimia. Mervalekaan ei ollut käsillä häntä neuvomassa. Hänen omatuntonsa syytti häntä katkerasti. Hänellä oli ollut valta pelastaa rakastamansa nainen, mutta hän oli luopunut siitä vallasta. Mutta kuinka olisi itse Zanoni tässä langennut? Kuinka oli hän lähtenyt itse ryöstäjän toimeenpanemaan juhlaan? Mahtoiko Zanoni tietääkään mitä oli tapahtunut? Jollei hän tiennyt, ei pitänyt Glyndonin hukata hetkeäkään ilmottaakseen. Vaikka hän sielussaan oli päättämätön, oli hän fyysillisesti urhoollinen, jos kukaan. Hän aikoi kohta lähteä itse prinssin palatsiin, ja jos Zanoni olikin pettänyt sen luottamuksen, jonka hän puolittain oli itselleen vaatinut, niin Glyndon, vähäpätöinen muukalainen tulisi vaatimaan vankia vapaaksi, vaikkapa keskellä prinssin saleja ja kokoontuneitten vieraitten edessä.

XVI LUKU.

"Korkeaa viisautta ympäröivät koleat kalliot."

_Hadr. Junior_, XXXVII.

Menkäämme kertomuksessamme muutamia tunteja taakse päin. Oli kesäaamun ensimäinen koitto ja kaksi miestä seisoi parvekkeella puutarhan yläpuolella, josta aukenevat kukat lähettivät tuoksujaan. Tähdet eivät vielä olleet taivaalta sammuneet -- linnut olivat vielä oksillaan ääneti, kaikki oli hiljaa, tyyntä, hiiskumatonta. Mutta kuinka toisenlainen oli lähestyvän aamunkoiton tyyneys kuin yön juhlallinen lepo! Hiljaisuuden soitossa on tuhansia toisintoja. Nämä miehet, jotka yksin näyttivät Napolissa valvovan, olivat Zanoni ja salaperäinen muukalainen, joka noin tunnin verran sitten oli säikäyttänyt prinssi di ----:tä hänen nautinnonhimonsa keskellä.

"Ei", virkkoi viimeksimainittu, "jos sinä olisit jättänyt Korkeimman Lahjan ottamisen siksi kuin olisit tullut iäkkäämmäksi ja käynyt läpi kaikkien niiden kokemusten, joissa minä karastuin kylmää ja kuumuutta vastaan, kunnes tutkimuksillani sain sen omakseni, niin et olisi joutunut siihen kiroukseen, jota nyt valitat. Sinä et olisi silloin murehtinut sitä, että inhimillinen rakkaus on niin lyhyt sinun oman olemassaolosi rinnalla, sillä silloin olisi sinusta kuollut jokainen unelmakin naisen rakkaudesta. Sinä ilman tätä erehdystä ehkä olisit loistavin jäsen siitä salaisesta suvusta, mikä luomisketjussa täyttää välimatkan ihmiskunnan ja paratiisin lasten välillä, mutta aikakausien kuluessa tulet sinä katumaan sitä rohkeata uhmaa, että pyysit kantaa nuoruuden intohimot maallisen kuolemattomuuden pelottavaan suuruuteen."

"Minä en sitä kadu enkä tule katumaan", vastasi Zanoni. "Autuus ja suru, mitkä kohtalossani hurjasti vaihtelevat, ovat paremmat kuin sinun yksinäisen tiesi tyyni, veretön yhdenkaltaisuus. Sinä, joka et mitään rakasta, et mitään vihaa, et mitään tunne, sinä astelet maan päällä unennäön äänettömillä ja ilottomilla askelilla."

"Sinä erehdyt", vastasi Mejnourin nimellä kutsuttu, "vaikka en välitä lemmestä, ja vaikka minussa ovat kuolleet ne himot, jotka tavallisia maan lapsia pitävät liikkeellä, niin en ole tyynemmille nautinnoille kuollut. Minä kuljetan alaspäin lukemattomien vuosien virtaa myöten, ei nuoruuden vallattomia intohimoja, vaan vanhuuden rauhaisia henkisiä iloja. Viisaasti minä tahallani nuoruuden ainiaaksi heitin erotessani muiden ihmisten kohtalosta. Älkäämme kadehtiko tai moittiko toisiamme. Minä olisin tahtonut pelastaa tämän napolilaisen prinssin, osaksi sentähden että hänen esi-isänsä oli ainoastaan viimeisimmän välimuurin erottamana meidän veljeskunnastamme -- osaksi sentähden että tiesin miehessä itsessään kätkeytyvän muinaisaikaisen voiman ja rohkeuden aineksia, jotka aikaisemmalla iällä olisivat tehneet hänet meikäläisten joukkoon kypsyneeksi. Maan päällä ei ole monta, joilla olisi tulikoetukseen tarvittavia ominaisuuksia. Mutta aika ja kohtuuttomuus, mitkä ovat koventaneet hänen karkeampia aistimiaan, ovat myöskin tylsyttäneet hänen tunteitaan. Minä jätän hänet tuomionsa alaiseksi."

"Ja yhä vaan sinulla on halu uudelleen elvyttää veljeskuntaamme uusilla tulokkailla. Kyllä kuitenkin, kuitenkin kokemuksen olisi pitänyt opettaa sinulle, että tuskin kerran tuhannessa vuodessa syntyy yksi sellainen, joka voi kulkea läpi niitten pelottavien porttien, jotka johtavat suurempiin maailmoihin. Eikö sinun tiesi jo ole uhrien täyttämä? Eivätkö heidän aavemaiset tuskan ja pelon vääristämät kasvonsa -- veristen itsemurhantekijäin ja hurjien mielipuolten kasvot -- nouse eteesi ja varota sinua mieletöntä haluasi jatkamasta, jos sinulla vielä on inhimillistä myötätuntoa jälellä."