Zanoni: Yli-ihmisen elämäntarina

Part 14

Chapter 142,978 wordsPublic domain

"Ei ole mitään aikaa hukattavana", sanoi prinssi, päästäen käsistään käskyläisensä, joka vaieten järjesteli kaulahuiviansa. "Minun vereni kiehuu -- minä tahdon voittaa tämän tytön, vaikka siihen kuolisin! Mikä kolaus se oli?"

"Ei muuta kuin että mainehikkaan esi-isänne miekka putosi alas pöydältä."

VII LUKU.

"Ei mitään henkiolentoja saa kutsua esiin, jollei ilma ole selkeä ja puhdas."

_Rabbi Salomonin Avaimet_ (ransk.)

Kirje Zanonilta Mejnourille.

Taitoni on jo himmeä ja hämmentynyt. Olen kadottanut sen levollisuuden, joka on valtaa. Minä en voi vaikuttaa niiden päätökseen, joita mieluummin tahtoisin johdattaa rannikolle; minä näen heidän vaeltavan kauemmaksi ja syvemmäksi äärettömälle ulapalle, missä aluksemme aina kulkevat kohti väistyvää taivaanrantaa! Kummissani ja kauhuissani siitä, että voin ainoastaan varottaa siinä missä tahtoisin ohjata, olen minä katsahtanut oman sieluni syvyyteen. On totta että maiset halut minut sitovat nykyisyyteen ja erottavat niistä juhlallisista salaisuuksista, joita Järki ainoastaan maan mullasta puhdistuneena voi tutkia. Jalojen jumalallisten lahjojemme järkähtämätön ehto on, että jos ketään kohtaan tunnemme vajanaisia ihmistunteita, vihaa tai lempeä, niin heidän suhteensa pimenee tulevaisuusnäkömme. Mejnour, kaikki ympärilläni on sumua ja usvaa, minä olen langennut pois meidän ylhäisestä olemassaolostamme, ja katoomattoman nuoruuteni povesta, sen, joka hengessä yksin kukoistaa, on putkahtanut inhimillisen rakkauden tumma myrkkykukka.

Tuo mies ei ansaitse Violaa -- sen tiedän. Mutta hänen -- Glyndonin -- luonnossa on hyvyyden ja suuruuden siemeniä, jos vaan maallisen turhamaisuuden ja pelokkuuden rikkaruohot eivät niitä tukahuttaisi kasvamasta. Jos Viola olisi hänen ja minä näin olisin istuttanut toiseen maaperään sen lemmen, joka katsettani himmentää ja voimaani lamauttaa, niin voisin näkymättömänä, tuntemattomana valvoa hänen kohtaloaan ja salaisesti ohjata hänen tekojaan ja auttaa Violan menestystä miehen menestyksen kautta. Mutta aika kiitää! Ympärillä olevien usvien kautta näen Violaa mustien vaarojen ahdistavan. Ei muuta valintaa kuin pako -- ei pelastusta muuta kuin minun tai tuon miehen keralla. Minun kanssani! -- hurmaava ajatus -- mutta kauhistuttava varmuus. Minun kanssani! Mejnour, voitko ihmetellä, että minä tahtoisin hänet pelastaa joutumasta minulle? Hetkinen aikakausien elämässä -- kupla rannattomalla meren selällä. Mitä muuta voi minulle olla ihmislempi? Ja tuossa Violan erinomaisessa luonnossa -- joka on puhtaampi, henkisempi nuorine tunteineen kuin mitä koskaan ennen lukemattomat sydänten kirjat, polvesta polveen, ovat minun katseelleni näyttäneet -- siinä on syvälläpiilevä varotus välttämätöntä onnettomuutta vastaan. Sinä arvokas ja nuhteeton hierofanti -- sinä joka olet koettanut kääntää meidän veljeskuntamme puoleen jokaista henkeä, joka on näyttänyt uljaalta ja suurelta -- sinäkin tiedät kauheasta kokemuksesta, kuinka turha toivo on saada _pelkoa_ haihdutetuksi naisen sydämestä. Minun elämäni olisi Violalle täydellinen ihme. Ja jos minä toiselta puolen koettaisin ohjata hänen tietään kautta kauhun seutujen totiseen valoon, niin ajattele Kynnyksen Vartijaa ja vapise niinkuin minäkin, pelottavan uhkapelin edessä! Minä olen koettanut täyttää englantilaisen itsetuntoa hänen taiteensa todellisella kunnialla, mutta hänen esi-isänsä levoton henki näyttää vieläkin kuiskailevan ja vetävän häntä sellaiseen piiriin, missä se itse joutui eksyksiin. Ihmisen isiltään saamassa perinnössä piilee mysterio. Omituiset sielun ominaisuudet, niinkuin ruumiin taudit, pysyvät kätkettyinä sukupolvissa ja heräävät eloon jossakin kaukaisessa jälkeläisessä, uhmaten kaikkia ihmisten neuvoja. Tule minun luokseni yksinäisestä olinpaikastasi Rooman raunioissa. Minä ikävöin elävää kumppania -- yhtä, joka myöskin ennen vanhaan itse tunsi lempeä ja mustasukkaisuutta. Minä olen koettanut päästä yhteyteen Adonain kanssa, mutta hänen olemuksensa, joka kerran innosti taivaalliseen tiedonjanoon ja levolliseen Kaitselmuksen uskoon, nyt ainoastaan hämmentää minua. Siitä korkeudesta, mistä pyrin tutkimaan tulevaisten asioitten varjoja, siitä nyt näen vihan ja koston sekavia kuvia. Minusta tuntuu kuin näkisin kammottavan lopun entiselle ihmeelliselle elämälleni -- tuntuu kuin vuosisataisen ihanne-elämän jälkeen minun tieni kulkisi ainemaailman hurjimpaan myrskynpyörteeseen. Missä ennen aukeni tähtien tie, siellä nyt irvistää mestauslava -- ja näen paksuja verivirtoja niinkuin teurastimossa. Ja kaikkein kummallisinta: yksi olento, oikea perikuva tavallisten ihmisten väärästä ihanteesta -- ilettävä irvikuva kauneuden taiteesta ja täydellisyyteen pyrkimyksestä -- sellainen vainoo aina minua, ennustaen hämärillä pilvikuvilla tulevaa kohtaloa. Himmeä mestauslava seisoo kammottavana, vismaa ja hurmetta valuvana. Tule kaukainen ystäväni, minuun nähden ainakaan ei ole viisautesi tehnyt loppua ihmistunteistasi. Meidän juhlallisen veljistömme sääntöjen mukaan, vaikka me nyt olemme niin monien ylpeitten pyrkijöitten ainoita jälkeläisiä, olet sinäkin velvollinen varottamaan niiden lapsia, jotka sinun johdollasi etsivät vihkimystä muinaisaikojen suuriin salaisuuksiin. Uljaan Viscontin, joka kerran oli sinun oppilaasi, yksi pojanpoika on tämän kauniin tytön ahdistaja. Himon ja murhan ajatuksilla hän kaivaa omaa hautaansa; sinä ehkä vielä voisit pelastaa häntä tuomiostaan. Ja minäkin saman lupauksen kautta olen salaperäisesti velvollinen tottelemaan yhtä viattomampaa henkilöä, jos hän niin tahtoo, koska hänkin polveutuu jalosta, mutta epäonnistuneesta tutkijasta. Jos hän hylkää minun neuvoni ja pitää lupauksestani kiinni, niin sinä, Mejnour, saat uuden oppilaan. Varo, ettei siitä tule uusi uhri! Tule minun luokseni! Tämä kirje saapuu nopeasti sinulle. Vastaa siihen sellaisella kädenpuristuksella, johon minäkin uskallan vastata.

VIII LUKU.

"Haavotettu susi mahtoi minut tuntea ja kääntyi kita verisenä minuun."

_Aminta_, IV, I.

Napolissa kunnioitetaan Virgiliuksen hautaa, joka on Posilipon luolan suulla, ei ainoastaan runoilijan muiston vuoksi vaan sitä ympäröi maagikon maine. Puhutaan, että hän tai'allaan olisi vuoreen kovertanut luolan ja että vieläkin siellä liikkuvat ne henget, jotka hän nostatti luolaa rakentamaan. Tämä paikka, joka oli ihan lähellä Violan kotia, oli usein vetänyt luokseen hänen askeleensa. Violan lempihuveja oli haaveillen katsella luolan hämäriä syvänteitä tai nousta ylös hautakummulle ja sieltä katsella kääpiömuotoja, jotka levottomina näyttivät ryömivän niinkuin pikkuelukat pitkin alhaalla mutkittelevia teitä. Nytkin hän päivällishetkenä oli ajatuksissaan käyden kääntynyt sinne. Hän asteli kapeata polkua, kulki ohi viinitarhojen, jotka ikäänkuin kalliossa riippuvat kiinni, ja saapui korkealle paikalle, missä sammaleet ja pensaat rehevimpinä versovat ja missä uskotaan olevan suuren runoilijan lepopaikka. Kaukana kajasti S:t Elmon korkea linnotus, joka uhkaavana seisoi kimmeltelevien kirkontornien takana. Sireenin järvi lepäsi kirkkaansinisenä ja Vesuviuksen harmaa savupatsas nousi ylös pilvettömälle taivaalle. Liikkumattomana äkkijyrkän partaalla Viola katseli eloisaa ja ihanaa maailmaa, joka alhaalla levisi; ja Vesuviuksen synkkä savu viehätti häntä vielä enemmän kuin kirjavat puutarhat siellä täällä tai kaunis Kaprea keskellä hymyilevää merenulappaa. Viola ei ollut huomannut, että hänen jälessään seurasi askeleita, ja hän säikähti kuullessaan äänen lähellään. Niin äkkinäinen oli ilmestys, joka ryysyisenä astui esiin pensaikosta, ja niin merkillisesti se outona ja rumana soveltui ympäröivään vuoriluontoon ja paikan kummittelumuistoihin, että Viola kovasti kalpeni ja päästi huudahduksen.

"Hiljaa, kaunis vapisija! -- älä pelästy minun kasvojani", sanoi mies vähän katkerasti. "Kolmen kuukauden naimisen jälkeen ei ole mitään eroa rumuuden ja kauneuden välillä. Tottumus on suuri tasottaja. Minä olin tulemaisillani teidän taloonne, kun näin teidän lähtevän kotoanne. Sentähden, koska minulla on tärkeitä asioita puhuttavana, uskalsin seurata askeleitanne. Nimeni on Jean Nicot, joka jo tunnetaan etevän ranskalaisen maalarin nimenä. Maalauksen taide ja soiton taide ovat läheisessä yhteydessä keskenään ja näyttämö on alttari, joka yhdistää molemmat."

Miehen puheessa oli jotakin suoraa ja ujoksumatonta, mikä oli omiansa karkottamaan hänen ulkonäkönsä aiheuttaman pelon. Hän oli puhuessaan istuutunut kivelle ja jatkoi, katsoen Violaa lujasti silmiin;

"Te olette sangen kaunis, Viola Pisani, enkä minä ihmettele, että teillä on lukuisasti ihailijoita. Jos minä rohkenen yhtyä heidän joukkoonsa, niin teen sen sillä perusteella, että minä yksin rakastan sinua rehellisesti ja kosin sinua suoraan. Ei, älä katso minua niin harmistuneesti! Kuuntelehan! Onko prinssi di ---- koskaan puhunut sinulle naimisiin menosta? -- taikka kaunis petturi Zanoni? -- tai nuori sinisilmäinen englantilainen Clarence Glyndon? Mutta mitä minä sinulle tarjoon? Naimista, kotia, turvaa, hyvää mainetta! Ja nämä kestävät silloin vielä, kun suora vartalo käy kumaraksi ja kirkkaat silmät hämäriksi. Mitä nyt sanot?" ja hän tavotteli Violan kättä.

Viola väistyili häntä ja kääntyi vaieten pois lähteäkseen. Mies nousi ja asettui hänen tielleen.

"Näyttelijätär, teidän täytyy kuulla minua! Tiedättekö, mitä tämä näyttelijän toimi on ennakkoluuloisten silmissä -- eli ihmisten yleisen mielipiteen mukaan? Se on olla prinsessa näyttämöllä ja hylkiö päivällä. Ei kukaan usko teidän hyveeseenne, ei kukaan luota teidän lupauksiinne. Te olette nukke, jota he suvaitsevat helyillä koristella huviksensa, mutta te ette ole heidän rakkautensa epäjumala. Onko loistava ura teitä niin häikäissyt, ettette kaipaakaan turvallisuutta ja hyvää nimeä? Ehkä olette erilainen kuin miltä näytätte. Ehkä nauratte noille halventaville ennakkoluuloille ja käytätte niitä eduksenne aivan mukavasti. Puhukaa suoraan minulle; minullakaan ei ole näitä ennakkoluuloja. Suloinen neito, minä olen varma, että me voisimme sopia. Kuulkaahan, tuo prinssi di ----, minulla on häneltä sanoma. Kerronko sen?"

Ei koskaan ollut Viola tuntenut mitä hän nyt tunsi. Ei koskaan ollut hän niin selvästi nähnyt, mitä kaikkia vaaroja johtui hänen avuttomasta tilastaan ja arkaluontoisesta ammatistaan. Nicot jatkoi:

"Zanoni ainoastaan tahtoisi huvitella itseään sinun turhamielisyydelläsi; Glyndon halveksisi itseään, jos hän sinulle tarjoisi oman nimensä, mutta prinssi di ---- on tosissaan ja hän on rikas. Kuuntele!"

Ja Nicot lähenteli huuliaan ja kuiskasi lauseen, jota Viola ei sallinut hänen lopettaa. Tyttö riuhtautui hänen käsistään sanomattoman inhon ilmeellä. Nicot pyrkiessään saamaan jälleen kiinni hänen käsivarrestaan, kadotti jalansijansa ja putosi alas kalliolta, joka repi ja loukkasi häntä, kunnes pinjapensas hänet pelasti putoamasta alhaalla ammottavaan syvyyteen. Viola kuuli hänen vihan ja tuskan huutonsa juostessaan alas polkua myöten ja kääntymättä katsomaankaan taakseen saapui hän kotiinsa. Portilla seisoi Glyndon, keskustellen Gionettan kanssa. Viola riensi heidän ohitsensa, syöksyi sisään ja vaipui lattialle purskahtaen äänekkääseen itkuun.

Glyndon oli hämmästyneenä seurannut häntä ja koetti nyt turhaan lohduttaa ja tyynnyttää. Viola ei vastannut kysymyksiin, eikä näyttänyt kuulevankaan hänen rakkauden vakuutuksiaan, kunnes äkkiä hänen mieleensä tunkeutui Nicotin pelottava kuvaus maailman tuomiosta sitä virkaa kohtaan, jota hän lapsekkaissa mietteissään ennen oli pitänyt ainoastaan soiton ja kauneuden palveluksena. Hän nosti kasvonsa käsistään, katsoi vakavasti englantilaista silmiin ja sanoi: "sinä petollinen, puhutko minulle rakkaudesta?"

"Kunniani kautta, minulta puuttuu sanoja kertoakseni, kuinka sinua rakastan."

"Tahdotko antaa minulle kotisi -- nimesi? Pyydätkö minua vaimoksesi?" Ja jos Glyndon sillä hetkellä olisi vastannut niinkuin hänen parempi itsensä neuvoi, niin ehkä siinä mielentilan myllerryksessä, jonka Nicotin sanat olivat aikaansaaneet, nyt kun Viola piti halpana omaa itseään ja oli korkeista haaveistaan sairas, tulevaisuudesta toivoton ja koko ihanteestaan epätietoinen -- ehkä, sanon, Glyndon olisi voinut palauttaa hänen itsetuntonsa ja voittaa hänen luottamuksensa ja viimein saavuttaa hänen rakkautensa. Mutta hänen paremman luontonsa äänestä huolimatta heräsi tuosta äkkinäisestä kysymyksestä kaikki epäilykset, jotka olivat hänen sielunsa todelliset viholliset, niinkuin Zanoni aivan oikein oli lausunut. Pitikö hänen noin äkkiä kietoutua paulaan, jonka pettäjät kenties olivat virittäneet hänen herkkäuskoisuutensa tielle? Ehkä Viola oli opetettu käyttämään hyväkseen tilaisuutta ja pakottamaan esille tunnustuksen, jota järki sitten panisi katumaan? Ehkä taitava näyttelijätär toisteli ennalta valmistettuja sanoja? Hän käänsi päänsä, kun nämä ajatukset, maailman lapset, tulivat hänen mieleensä, sillä hän luuli todellakin kuulevansa Mervalen ivallista naurua ulkoa. Eikä hän siinä erehtynyt. Mervale oli kynnyksellä ja Gionetta oli kertonut hänen ystävänsä olevan sisällä. Kuka ei tuntisi maailman naurun vaikutusta? Mervale oli maailman personallinen ilmennys. Koko maailman iva ilkkui hänen kauttaan. Glyndon empi ja vetäytyi taaksepäin. Violan hartaat, kärsimättömät silmät seurasivat häntä. Viimein hän sopersi: "Eiväthän kaikki sinun asemassasi, kaunis Viola, vaadi naimista ainoana rakkauden ehtona?" Oi katkera kysymys! Oi myrkytetty pisto! Hän katui sanojaan seuraavassa tuokiossa. Häneen iski järjen ja omantunnon moite. Hän näki Violan ikäänkuin vaipuvan kokoon hänen julmien sanojensa vaikutuksesta. Hän näki punan tulevan ja menevän, jättäen väräjävät huulet marmorinvärisiksi. Ja sitten surullisella, lempeällä katseella, joka pikemmin oli itse-sääliä kuin nuhtelua, Viola painoi käsiään rintaansa vastaan ja sanoi:

"Hän oli oikeassa! Suokaa minulle anteeksi, englantilainen, minä näen nyt todella, että olen halveksittava hylkiö."

"Kuule minua! Minä otan sanani takaisin. Viola, Viola, sinun täytyy antaa anteeksi!"

Mutta Viola viittasi häntä poistumaan ja hiipi ulos huoneesta surullisesti hymyillen eikä Glyndon uskaltanut häntä pidättää.

IX LUKU.

_Dafne_: Ken kaukana on rakkaudesta? _Tirsi_: Se joka pelkää, pakenee. _Dafne_: Vaan kuinka siivekästä paeta? _Tirsi_: Rakkauden siivet syntyessä lyhyet.

Aminta, At. II, 2.

Kun Glyndon löysi itsensä Violan kodin edustalta, tarttui hänen käteensä Mervale, joka vielä odotti ovella. Glyndon työnsi hänet jyrkästi luotaan.

"Sinä ja sinun neuvosi", hän katkerasti sanoi, "ovat tehneet minut pelkuriksi ja heittiöksi. Mutta minä menen kotiin -- minä kirjotan hänelle. Minä tyhjennän koko sieluni; hän voi vielä antaa anteeksi."

Mervale oli mies, jota ei voinut saada suuttumaan. Hän järjesti takkiaan, jota hänen ystävänsä vihainen liike oli vähäsen rypistänyt, eikä hän maailmaa kokeneena ruvennut siimaa kiristämään, ennenkuin Glyndon oli väsyttänyt itseään kiivailla huudahduksilla ja itsemoitteilla. Silloin hän onki Glyndonilta selityksen siitä, mitä oli tapahtunut, ja koetti taidokkaasti rauhottaa häntä eikä kiihdyttää. Mervale ei suinkaan ollut paha mies; hänellä oli paremmatkin siveelliset periaatteet kuin ylimalkaan nuorilla. Hän nuhteli ystävätään siitä, että tällä oli ollut sopimattomia aikeita näyttelijättären suhteen.

"Vaikka minä en tahtoisi häntä sinun vaimoksesi, en silti uneksinutkaan, että sinä alentaisit häntä rakastajattareksi. Kahdesta pahasta on typerä naimiskauppa parempi kuin luvaton rakkausjuttu. Mutta odota vielä, älä toimi hetken mielijohteesta."

"Mutta ei ole mitään aikaa menetettävänä. Minä olen luvannut Zanonille antaa vastauksen huomisiltana. Sen perästä loppuu kaikki valinnan mahdollisuus."

"Ah, tämä näyttää epäilyttävältä. Selitä tarkemmin."

Ja Glyndon vilpittömyyden puuskassa kertoi ystävälleen mitä oli puhuttu Zanonin ja hänen välillään -- salaten ainoastaan, tietämättä miksi, sen mikä koski hänen esi-isäänsä ja salaperäistä veljeskuntaa.

Tämä antoi Mervalen käteen kaikki valtit, mitkä hän saattoi toivoa. Taivas! millä terveellä, maltillisella järkevyydellä hän haasteli. Kuinka silminnähtävästi tuossa oli joku petollinen juoni Violan ja Zanonin välillä. Ehkä -- kuka tietää -- Zanoni jo oli saanut hänen rakkaudestaan tarpeeksi ja nyt häntä salaisesti suojeli. Kuinka epäilyttävä oli toisen luonne ja toisen asema! Kuinka ovela oli näyttelijättären kysymys! Kuinka hyvin olikaan Glyndon, heti terveen järkensä ensimäisestä sysäyksestä, keksinyt ansan. Mitä! Antaisiko hän itseään noin mystillisesti houkutella äkkipikaisiin naimisiin, sentähden että Zanoni, vento vieras, totisella äänellä oli häntä käskenyt tekemään päätöksen ennen määrättyä tunninlyöntiä?

"Tee ainakin näin", sanoi Mervale, älykkäästi kyllä, "odota kunnes aika päättyy; siinähän on vain yhden päivän viivytys. Narrataanpa Zanonia. Hän sanoo tapaavansa sinut ennen puoliyötä huomenna ja väittää, ettet voi häntä välttää. Tyhjiä! Lähtekäämme Napolista johonkin lähiseutuun, missä hän ei millään muotoa voi meitä löytää, olkoon hän vaikka itse piru. Näytä hänelle, ettei sinua sokeasti taluteta mihinkään, jota itsekin voit harkita. Älä vielä kirjota Violalle äläkä mene häntä tapaamaan ennen huomisiltaa. Näin minä kehotan. Sitten mene hänen luokseen ja ratkaise itse."

Glyndon alkoi epäröidä. Hän ei voinut todistaa järjettömiksi ystävänsä neuvoja. Hän ei enää ollut itsestään varma vaan kahden vaiheilla, ja sinä hetkenä kulki Nicot heidän ohitsensa. Hän kääntyi ympäri ja pysähtyi nähdessään Glyndonin.

"No, vieläkö ajattelet Viola Pisania?" kysyi Nicot.

"Vielä, entäs sinä --"

"Olen nähnyt ja puhutellut häntä. Hän on oleva rouva Nicot ennen viikon kuluttua. Minä menen Toledon kahvilaan. Ja kuulkaahan: kun ensi kerran tapaatte Zanonin, sanokaa hänelle, että hän on kaksi kertaa astunut minun tielleni. Jean Nicot on suora rehellinen mies ja maksaa aina velkansa."

"Se on hyvä oppi raha-asioissa", sanoi Mervale, "mutta kostona se ei ole niin siveellistä eikä ainakaan niin viisasta. Mutta rakkausasioissako Zanoni on tullut teidän tiellenne? Kuinka niin, jos kosimisenne onnistui niin hyvin?"

"Kysy sitä Viola Pisanilta. Hoh, Glyndon, hän ujostelee ainoastaan sinua. Mutta minulla ei ole ennakkoluuloja. Vielä kerran, hyvästi."

"Ota itsestäsi vaarin, mies", sanoi Mervale, taputtaen Glyndonia olalle. "Mitä nyt ajattelet linnustasi?"

"Tuo mies valehtelee."

"Aiotko heti kirjottaa Violalle?"

"Ei, jos hän todella pelaa kanssani, niin minä hänestä luovun ilman huokaustakaan. Minä tarkastan häntä vielä, ja kaikissa tapauksissa Zanoni ei ole minun kohtaloni herra. Lähtekäämme, niinkuin neuvoit, huomenna varhain Napolista."

X LUKU.

"Oi sinä, ken oletkin, joka kaikella tavalla taivutat Luontoa outoihin ja ihmeellisiin tekoihin, ja hänen salaisuuksiansa urkkien voit tahtos jälkeen astua salaisimpiinkin soppiin ihmismielen, oi sano, puhu!"

_Gerus Lib._ X. 18.

Päivänkoitteessa seuraavana aamuna nuoret englantilaiset astuivat hevostensa selkään ja ratsastivat Baiaehen päin. Glyndon jätti hotelliinsa sanan, että jos signor Zanoni etsisi häntä, oli hän löydettävä tuon ennen muinoin[36] niin kuuluisan kylpypaikan läheisyydessä.

He ratsastivat ohi Violan kodin, mutta Glyndon kesti kiusauksen poiketa sisään, ja käytyään Posilipon luolalla he kääntyivät kiertoteitä takaisin esikaupunkeihin ja lähtivät vastakkaista ilmansuuntaa Porticiin ja Pompeijiin päin. Vasta keskipäivällä he ehtivät Porticiin. Tänne he pysähtyivät syömään, sillä Mervale oli kuullut kehuttavan Portkin makaroonia ja Mervale oli herkuttelija.

He astuivat maahan hyvin vaatimattoman ravintolan kohdalle ja söivät auringonkatoksen alla. Mervale oli tavallista hauskemmalla tuulella, hän tyrkytteli ystävälleen lakrymaviiniä ja jutteli iloisesti.

"Nyt ystäväiseni, me olemme tehneet tyhjäksi ainakin yhden signor Zanonin ennustuksista. Tästälähin sinä et kai häneen usko."

"Idus on tullut -- ei vielä mennyt."[37]

"Vait! Jos hän on tietäjä, et sinä ole Cesar. Turhamaisuutesi tekee sinut herkkäuskoiseksi. Taivaan kiitos, minä en pidä itseäni niin tärkeänä, että luonnon toiminta muuttuisi pelottaakseen minua."

"Mutta miksi puhut luonnon toiminnan muuttamisesta? Miksei voisi olla joku syvempi viisaustiede kuin me aavistammekaan -- tiede, joka keksii luonnon salaisuudet ja tunkee olioitten syihin niiden luontoa muuttamatta."

"Ah, sinä taas lankeet harhauskoihin. Sinä todellakin luulet, että Zanoni on profeetta -- tulevaisuudentietäjä -- ehkä henkien ja haltioitten kanssa liitossa!"

Samassa tuli isäntä, pieni paksu öljyinen ukko, tuoden uuden pullon lakryma-viiniä. Hän toivoi, että heidän korkeutensa pitäisivät hyvänään. Hän oli sangen liikutettu -- sydämestään liikutettu, että he pitivät makaroonista. Lähtivätkö heidän korkeutensa Vesuviukselle? siellä oli parhaillaan pieni purkaus, tältä kohdalta se ei näkynyt, mutta se oli sievä ja vielä sievempi se on auringon laskettua.

"Mainio aate", huudahti Mervale. "Mitä sanot, Glyndon?"

"Minä en ole nähnyt purkausta, se olisi hyvin hauskaa."

"Mutta onko siinä vaaraa?" kysyi varovainen Mervale.

"Oh, ei lainkaan. Vuori on varsin siivo tätä nykyä. Se ainoastaan vähän leikkii juuri huvittaakseen herroja englantilaisia."

"Hyvä, tuokaa hevoset ja näyttäkää lasku; me lähdemme ennenkuin pimeä tulee. Clarence, ystäväni -- _Nunc est bibendum_ mutta varo _pede libero_,[38] sillä muuten ei kelpaa laavalla kävellä."

Pullo oli tyhjennetty, lasku maksettu, herrat hevosen selässä, isäntä selkä köyryssä -- ja ihanan illan viileässä he lähtivät matkaan Resinaa kohti.

Viinikö vai kiihtyneet ajatukset innostivat Glyndonia, jonka mielentilat olivat hyvin vaihtelevaisia. Hän oli nyt mainion hauskalla tuulella niinkuin luvalle laskettu koulupoika, ja matkailijain nauru kaikui tuon tuostakin hauskasti laavaan hautautuneitten kaupunkien kolkoilla mailla.

Iltarusko oli syttynyt ruusuiselle taivaanrannalle heidän saapuessaan Resinaan. Tänne he jättivät hevosensa, vuokrasivat muuleja ja ottivat oppaan. Mitä tummempana taivas kajasti, sitä kirkkaampana paloi vuorituli. Puroina ja pyörteinä virtasi palava laava alas rinteitä pitkin ja englantilaiset alkoivat ylemmälle noustessaan tuntea tuota juhlallista vakavuutta ja kammon tunnetta, joka ikäänkuin ainaisena ilmapiirinä ympäröi tasankojen jättiläistä, muinaisen Haadeksen valtiasta.[39]

Oli jo yö, kun he jättivät muulit ja jalan jatkoivat matkaansa oppaan saattamana ja erään talonpojan, joka kantoi suurta soihtua. Opas oli puhelias mies, niinkuin useimmat hänen maamiehensä ja varsinkin oppaat. Mervalekin oli vilkkaalla tuulella ja käytti tilaisuutta hyväkseen saadakseen kaikenmoisia hauskoja tietoja.

"Ah, teidän korkeutenne", sanoi opas, "englantilaisilla on kova halu nousta tulivuorelle. Pitkä elämä heille! he tuovat meille paljon rahaa. Jos me olisimme napolilaisista riippuvia, niin pian kuolisimme nälkään."

"Niin, he eivät ole uteliaita", sanoi Mervale. "Muistatko, Glyndon, kuinka halveksivasti kreivi sanoi meille: 'Te menette kai Vesuviukselle, sen arvaan; minä en ole koskaan siellä ollut, ja miksi menisinkään? Saada kokea kylmää, nälkää, väsymystä, vaaraa -- ja kaikki sitä varten että saataisiin katsella tulta, joka yhtä hyvin näkyy takassa kuin vuorella!' Ha, ha! Vanha veitikka oli oikeassa."

"Mutta, teidän korkeutenne", sanoi opas, "vielä kummempaa; muutamat herrat tahtovat nousta vuorelle ilman meidän apuamme. Minusta heidän kannattaisi pyörähtää sisään kraaterin aukosta."

"He ovat aika rohkeita, kun menevät yksin -- sellaisia kai harvoin tavataan."