Part 8

Kaikki hänessä pysähtyi ensin ja joutui sitten samassa liikkeelle. Hän hymyili, ojensi käsivartensa ja otti lapsen syliinsä. Hän ei nähnyt, miten huonoissa vaatteissa se oli ja miten hoitamaton. Hän puheli sille ikään kuin hänen sylinsä olisi ollut se paikka, missä se eilen istui ja toissapäivänä, ja huomenna istuisi ja aina. Hänen kätensä tunsivat onnellisina pienen ruumiin lämmön, kulkivat pitkin kylkiä, tarttuivat käsivarsiin, pusersivat jalkoja. Lapsikin jokelteli kuin hoitajalleen ikään, se tarttui turkin kaulukseen ja kiskoi bahytinnauhoista. Yölinnun rouva ei kuullut, että vaimo hänen vieressään puheli hänelle. Hän oli lapsen kanssa ikään kuin kahden maailmassa. Vasta kun ovi avautui, hän huomasi, että oli oudossa paikassa, outojen ihmisten luona, ettei lapsi ollut hänen, että se oli likainen ja surkea. Hän kuuli niin ikään vaimon puhuvan ja selittävän, että lapsi oli tytön, joka oli tullut sisään. Se oli hänen vanhin tyttärensä. Tyttö seisoi huivi päässä selin huoneeseen. Lapset tuijottivat nurkistaan vieraaseen ja seurasivat, mitä tapahtui.

Yölinnun armo kierteli lapsen laheita hiuksia sormiensa ympärille ja tunsi, että hänen pian täytyy ojentaa lapsi noille vieraille ihmisille, ettei hän enää koskaan saa sitä nähdä. Hetkeksi nousi koko hänen luontonsa vastarintaan. Hänestä tuntui ainoalta mahdolliselta, että hän ottaa lapsen, jollei hyvällä, niin pahalla, ja vie sen sylissään kotiinsa. Hänessä heräsi aavistamaton voima puolustaa omaansa. Mutta samassa hetkessä hän tunsi, että mielettömyys oli hänet vallannut. Ja käsien vielä hyväillessä lämmintä pientä ruumista ääntelivät huulet jäähyväissanoja ja sydän vapisi. Hän muisti miehensä, ojensi pois lapsen ja taivutti päänsä matalan ovenniskan alitse.

Ulkona oli tuuli jo lakannut. Lumikukat tuoksuivat. Hämärsi.

LIPPI

Oli jouluaatto ja Alakartanon naiset, äiti tyttärineen, häärivät iloisissa kiireissä. Edellisinä päivinä oli varattu valmiiksi makkarat, rullasyltyt, siansorkat, hapankaalit ja lipeäkalat. Tänään leivottiin ja paistettiin. Juostiin aittojen ja kellarien väliä. Keittiön pöydät notkuivat joulutorttuja, kinkkuja ja erinäisiä leivoksia. Talon ainoa koira pysytteli valuvin suupielin lattialla, väistyen tieltä, kun juostiin sitä kohti, ja loksauttaen auki kitansa, kun sille viskattiin rasvakimpale. Yläkartanon koirat yrittivät nekin saaliinjakoon. Alakartanon tyttäret heristivät ne menemään. Väli naapurusten ja sukulaisten kesken oli kireämpi kuin koskaan. Eversti oli rangaistuksen uhalla kieltänyt alakartanolaisia seurustelemasta koiriensakaan kanssa. Tyttäret olivat salaa silitelleet Jaakon lintukoiria, ja heihin koski, kun heidän ihmisten nähden täytyi olla niille kovia.

Perheen isä oli kaiken aamua ollut poissa kotoa ja se ei tietänyt hyvää. Varhain oli pari miestä käynyt noutamassa korjattavia kellojaan. Heiltä oli varmaan hellinnyt rahaa.

Eikä aikaakaan, kun Lippi-herra hoippuen ja laulaen suuntasi askeleensa Rantakrouvista kotiansa kohti. Hän oli tällä hetkellä niin väkevä, että hän potki kaikkea, mikä eteen sattui, ja nosti portinpylvään kuopastaan, viskaten sen keskelle tietä.

Naisille tuli hätä. He rupesivat korjaamaan keittiöstä säiliöihin vateja ja pannuja. Vanhempi tytär, jota isä humalapäissään paremmin sieti, varustautui menemään häntä vastaan. Isä paiskasi heti tytärtään luudalla, ainoalla minkä hän sai käsiinsä eteisestä. Tytär väistyi ja rupesi ystävällisesti selittämään, että heti pannaan pöytään ruokaa.

Älä sinä siinä... luuletko sinä, kakara, etten minä nähnyt, mitä te keittiössä olitte tekemässä. Se piti salattaman minulta. Te kannoitte pois herkkujanne, piiloon, ettei Lippi, teidän isänne, saisi. Hahhahhah! Mutta tiedättekö te, kenen varoilla te rehentelette? Lipin, teidän isänne. Ja jos hän tahtoo, niin hän sulkee teidät kanakoppiin Tai sikolättiin. Siellä te olette omianne. Ja ottaa kanat ja siat seurakseen tänne. Yhtä hyvä seura ne ovat kuin tekin.

‒ Niin, katsele töllistele sinä vain niillä suurilla silmilläsi. Isäsi tämä on — et ole taitanut ennen nähdä. Tämän näköinen se on. Ruma mies, vai mitä ajattelet! Niin, ei sillä tuollaisia kuhan silmiä ole kuin sinulla — mistä lienetkin ne saanut, et ainakaan minulta. Minulla on pienet silmät kuin sialla. Menekin siitä, tai minä noudan pyssyni. Älä oiokaan käsivarsiasi — minä lyön ne poikki. Etkös sinä luule, että Filip von Toll jaksaa? Vanhempi veli taivuttaa hevosenkengän, mutta nuorempi taittaa sen niinkuin näkinkengän kuoren. Mikäs sinä olet muu kuin näkinkengänkuori... Mihin sinä menet? Jos sinä liikahdat, niin tiedät, että siihen paikkaan minä sinut... Vai hiirenviinaa! Isäsi ei kärsi hiirenviinaa. Minä puhkaisen päästäsi nuo kalansilmät, jollet lakkaa. Kauniit ovat olevinaan, sinun silmäsi, mutta etpäs ole saanut miestä, tässä vain kuljet pää kallellaan isäsi elätettävänä. Olisit ollut pulskempi, niin olisit saanut Jaakon, ainoan oikean miehen maailmassa. Jaakko ei olisi koskaan mennyt ja jättänyt ystäväänsä ja setäänsä suruun ja murheeseen. Ei yhtä ainoata miestä missään! Mutta mitäs sinä, tuollainen lurikka! Kukas sinusta huolisi... No mihin sinä menet? Piditkös sinä siitä Jaakosta? Miksei hän sitten pitänyt sinusta? Sellaiset häät minä olisin teille pitänyt, että... että olisi juotu seitsemän päivää ja seitsemästä pitäjästä ollut vieraita. Ja sellaisissa morsiusvaunuissa minä olisin teidät kuljettanut, että olisi ollut silkkiä sisältä ja kultaa päältä ja von Tollin vaakuna ovessa ja edessä ja takana. Von Tollin vaakuna! Hää, sinä siinä...! Mutta nyt minä valjastan pukin risukopan eteen ja sinä saat ajaa siinä. Kanakoppiin! Hahhahhah. Ei sinusta kukaan huoli kuolinpäivääsi kalvat täällä isäsi leipää... Tule likemmä sanon minä... Muistatkos sinä isäsi saappaankorkoja — ne olivat nämä, joilla käveltiin, kun viimein oltiin Jaakon kanssa yhdessä. Ne ovatkin juhlasaappaat. Ei paremmista väliä. Jaakolla oli samanlaiset. Hän potkaisi Siironmaan tyttären aitanoveen. Koira haukkui. Se olikin toisenlainen tyttö kuin sinä. Mentiin saareen... Ainoa ihminen! Isäsi itkee ja kuolee ikävään.

Lippi suistui äkkiä suulleen salin lattialle. Tytär likeni häntä ja tahtoi nostaa hänet ylös.

— Pappa, mennään nukkumaan. Te olette väsyksissä... Muistatteko, kun Jaakkokin kantoi teidät.

Tytär oli tuhkanharmaa kasvoiltaan. Silmät verestivät. Äkkiä hypähti isä ylös ja rupesi nauramaan.

— Siinä se oli — annoitteko te minulle ruokaa? Kyllä kai se olisi teille mukavinta, että minä kuolisin. Ruokaa! Ruokaa! Kaikki herkut esille, ne ovat minun rahoillani ostetut...

Hän työnsi tyttärensä kumoon ja hyökkäsi koko voimallaan ruokasalin ovea kohti. Lyhyen epäröimisen jälkeen avattiin ovi. Ruokasalissa oli nuorempi tytär.

— Vai sinä punatukka...! Minä tapan sinut! Kettukin on punainen kuin sinä. Sinä olet synti, sinut pitää tappaa. Ei sinusta kuitenkaan kukaan mies huoli. Taisit sinäkin tavoitella Jaakkoa — että uskalsitkin, syntinen, punainen kettu! Kaikki Tollit ovat punaisia ja syntisiä. Koko pitäjä on täynnä syntiä ja punaista tukkaa. Seitsemän pitäjää! Minä tapan sinut. Seiso paikallasi, niin minä haen pyssyn...

Tyttöjen äiti oli hiljaa tullut huoneeseen ja kutsui ruualle.

— Sinä piika! huusi Lippi ja kohotti häntä kohti tuolin, jolla hän vasta oli uhannut tytärtään. — Saithan sinä minut vihdoinkin, kun taitavasti pyydystit. Tällainen minä nyt olen, katso nyt — oletko tyytyväinen, onko hauska ollaksesi? Minä olisin hieno herra ja minulla olisi kartano ja vaunut, jollen minä olisi nainut piikaa. Sinä, sinä... sinä olet kaiken pahan alku ja juuri — missä minun pyssyni on? Oletteko te sen ottaneet pois? Jumal'avita, jos te olette koskeneet siihen pyssyyn, niin ei teille kunnian kukko laula...

Humalainen juoksi pitkin huoneita. Äiti ja tyttäret pakenivat ulos.

Tyhjennettyään yltäkylläisimmän voimansa huonekaluihin, jotka sattuivat hänen tielleen, suuntasi Lippi askeleensa ruokasaliin. Hän ei huolinut syödä, vaikka näki lempiruokiaan kaikissa muodoissa pöydällä. Hän halusi löytää kätköt, joita salattiin häneltä. Olivat ottaneet pois avaimet ovista. Vai eivät he luulleet hänen pääsevän ilman avaimia. Vai eivät he muistaneet hänen taittaneen hevosenkenkiä. Potkaisemalla potkaisi hän puhki heidän ovensa, niin että ne jäivät riippumaan saranoiden varaan. Ja nyt oli kaikki tyynni hänen käsissään. Hei, hei! Hän nauroi ja ajatteli, että laitetaanpas juhla-ateria ja kutsutaan piika ja piian tyttäret juhliin. Sen tähden ei Jaakko huolinut hänen tyttäristään, että ne olivat piian tyttäriä. »Koreita lapsia, sanoi piru kissanpoikia.» Koreita olivat hänen tyttärensä, mutta piian lapsia.

Hän tarttui suureen vatiin, jolla oli vielä lämmin siankinkku, ja kantoi sen ruokasalin läpi salin lattialle. Ikään kuin hänellä olisi ollut kiireellinen urakka, palasi hän ja otti joulutorttupeltin. Hän huhtoi kuin paras maalaiskokki hääpöytää kattaessa, ja ennen pitkää olivat kaikki jouluruuat salin permannolla nurinkaatuneiden tuolien joukossa. Lippi asteli kädet vyötäisillä vatien yli, lauloi ja nauroi.

— Voisi luulla, että Filip von Toll on tullut hulluksi, mutta ei hän ole hullu, puheli hän itsekseen. — Hän suree ystäväänsä Jaakkoa, niin ettei hän tiedä mitä hän tekee... Hän on Yölinnun syntisiä punatukkaisia — mitä hän sitten tekisi, jollei surisi ja joisi...

Yhtäkkiä hän karkasi ulos, asettui hajareisin portaille ja huusi:

— Jalosukuista rouva Fina von Tollia, jalosukuisia neitejä Sigrid ja Karin von Toll kutsutaan juhla-aterialle Yölinnun Alakartanon saliin. Ja ilmoitetaan vielä, että he voivat levollisesti saapua veren ja hengen puolesta.

Jaakon lintukoirat, joita tappamisen uhalla oli kielletty seurustelemasta Alakartanossa, tulivat häntää heilutellen Lipin luo. Humalainen ihastui.

— Tervetuloa, tervetuloa, sanoi hän ja kumartui ikään kuin olisi tervehtinyt kreivejä, jotka astuivat alas vaunuista. — Olen erinomaisen onnellinen... Suuri kunnia tapahtuu Filip von Toliin huoneelle. Mutta miksi koirat ovat vain kahden — emmekö voisi saada vähän useampia juhliimme? On katettu sadalle hengelle... koiralle, tarkoitan. Filip von Toll on saanut kylläkseen ihmisistä. Tehkää hyvin, tehkää hyvin... Mutta älkää haljetko... se vaara voi olla tarjolla. Tehkää hyvin vain, minäkin istun heti aterialle. Jokin viisas vanha kansa, Israelin kansa luulen minä, söi makaavassa asennossa. Minun täytyy vain ensin noutaa vasara ja nauloja, jotta saan lyödä seinille ne aateliset sukukilvet, jotka ovat yhtä huonetta von Tollien kanssa... Koirat suovat anteeksi...

Hän kumarsi hymyillen, nouti keittiöstä vasaran ja nauloja ja rupesi naulaamaan salin seinälle joulutorttuja, tortun tortun viereen, yhtä pitkän välimatkan päähän toisistaan. Hän oli tässä työssään etevä ja ikään kuin tottunut.

Kun hän oli päättänyt työnsä ja kääntyi huoneeseen päin, olivat kaikki Yläkartanon koirat ja hänen oma koiransa jouluruokien kimpussa.

Hihkaisten hyppäsi hän alas tuolilta, jolla oli seisonut naulatessaan, kävi kaksin käsin kiinni joulukinkkuun ja rupesi ahmimaan kilpaa koirien kanssa.

MORSIUSVAUNUT

Oli ikävä. Satoi lunta. Satoi vettä. Tuli kauniita, ikäviä kesiä. Tuli rumia, ikäviä talvia. Ei ollut mitään tekemistä. Ei ketään tullut taloon eikä talonväellä ollut minne mennä. Päivät kuluivat toistensa kaltaisina. Oli ikävä.

Yölinnun nuoret neidit nukkuivat viisitoista tuntia vuorokaudessa ja kävivät lihaviksi ja pyöreiksi. Heidän oli ikävä. Isä oli kieltänyt seurustelun kaikkien pitäjän säätyläisten kanssa. He olivat kaikki loukanneet isää. Olihan oikein, että heitä rangaistiin, mutta ikävää se oli. Sovintosunnuntaitkin kuluivat ilman että saatiin aikaan sovintoa. Vanhasta rovastista tuntui jo kammottavalta ojentaa pyhää sakramenttia ihmisille, jotka polvistuivat itse alttarin ääreen, sydämessään viha veljeä vastaan.

Joka aamu, täsmälleen samalla kellonlyönnillä, astui kamarineiti Yölinnun kartanon tyttärien huoneeseen, tarjottimella suuri kannullinen vastalypsettyä maitoa. Kun neidit olivat juoneet niin paljon kuin jaksoivat, panivat he uudelleen pitkäkseen ja valmistautuivat sitten vähitellen palvelijattaren avulla aamiaispöytään. Aamiaisen jälkeen he nukkuivat. Sitten puki kamarineiti heidät ja he läksivät kävelylle. Jos he näkivät serkkunsa, Alakartanon tytöt, aidan takaa, niin eivät he saaneet huomata heitä. Jos he tapasivat Kanniston nuoria tiellä, niin eivät he saaneet tuntea näitä. Päivällisen jälkeen nukuttiin ja ommeltiin. Sitten pantiin yöksi nukkumaan. Se oli kaikista hauskinta. Ja ikävää sekin oli.

Mamma oli sairas ja lempeä. Pappa oli sairas ja ärtynyt. Satoi lunta. Satoi vettä. Oli ikävä.

Nuorin sisarista, Anna, haki itselleen huveja kaiken uhalla, vaikkapa luvattomia teitä. Hän meni varkain talliin, navettaan, piikojen ja renkien huoneisiin ja palasi suurella uholla kertomaan, että se tai se lehmä oli poikinut, että pirtissä oli laukkuryssä eli »rättimies» tai saviastioiden kauppaaja, että piika oli saanut lapsen. Ja lapsi oli niin herttainen ja huusi niin että kasvot olivat rypyssä — hän oli pitänyt sitä sylissään...! Palvelijoilta saivat Yölinnun neidit tietää, mitä pitäjän säätyläiskodeissa tapahtui. Eräänä päivänä tuli Anna kertomaan, että Ottokar oli kihloissa, niin, niin, Ottokar af Ehne, Kauniston nuori herra, jonka piti naida Amalia Karolina von Toll. Helsingistä oli morsian, kaunis kuului olevan ja hyvin rikas... Anna kertoi armottomasti, vaikka Amalia Karolina vuoroin kalpeni, vuoroin punastui hänen sanojaan kuunnellessaan. Sinä yönä tapahtui, että Amalia Karolina ensi kertaa eläessään vietti unettoman yön. Seuraavana yönä hän jo taas nukkui. Mutta jonkin aikaa myöhemmin kertoi Anna, että uutinen morsiamen rikkaudesta oli tuulesta temmattu. Hän kuului olevan köyhä tyttö, eikä aateliakaan, mutta kyllä kaunis. Ellida af Ehne ei hänkään kauan pysynyt uskollisena Jaakolle. Tai isä kuului pakottaneen hänet kihloihin huonojen asioidensa vuoksi. Ellidan sulhanen varmasti oli rikas. Annaa toruttiin joka taholta näiden uutisten takia ja entistä ankarammin häntä kiellettiin menemästä palvelijoiden pariin. Mutta hänen varkain saadut juorunsa vaikuttivat kuitenkin virkistävästi päivien ikävyydessä.

Oli ikävä. Kun Annalta kiellettiin huvittelu kartanolla, täytyi hänen keksiä keinoja päärakennuksen sisäpuolella. Kerrankin hän loistavalla tuulella juoksi sisarten luo juuri kun he nukkuivat aamiaisuntaan ja kuiskasi, että heidän piti seurata häntä. He tottelivat unisina ja vastahakoisina ja luulivat, kun noustiin vintinportaita, että Anna aikoi saada käsiinsä isoisän memoaarit. Mutta se ei ensinkään ollut Annan tarkoitus.

— Me pukeudumme mamman ja papan vaatteisiin ja esitämme heidän nuoruuttaan, sanoi Anna, kun oli päästy vinttiin. — Minä olen pappa, Amalia Karolina saa olla mamma ja Fredrika Lovisa vaikkapa joku täti. Eihän mamman sovi olla kahdenkesken papan kanssa, kun he eivät vielä ole kihloissakaan. Me voimme esittää itse kihlausta.

Unisuus oli kerrassaan varissut pois vanhempien sisarten silmistä. Seikkailunhaluisina ja vilkkaina astelivat ne yli vintin permannon siihen kulmaan, missä everstinnan vanhoja pukuja säilytettiin. Silkki kahisi salaperäisesti lakanoiden sisässä ja sisaruksille tuli riita siitä, kuka saisi ylleen sen kauneimman kukallisen krinoliinihameen, joka aina oli ollut heidän ihastuksensa. Tietysti puvun täytyi olla sen yllä, joka esitti äitiä! Tädistä ei ollut väliä. Tytöt olivat niin innoissaan, että yrittivät ruveta pukeutumaan kylmässä vintissä. Se olisi kuitenkin voinut olla hengenvaarallista ja niin he päättivät viedä saaliin omaan huoneeseensa. Ei ollut vaaraa, että heitä yllätettäisiin. Äiti istui aina nojatuolissaan ruokasalissa ja isä virui vuoteessaan, tai jos hän kulki salin läpi kirjoitushuoneeseen, niin kuului kepin kopina kauas. Isä ei enää liikkunut ilman keppiä.

Anna veti ylleen Jaakon rippikouluvaatteet ja pani päähänsä everstin korkean hatun. Amalia Karolina puristi turhaan ruumistaan äitinsä ihastuttavaan ruusunpunaiseen silkkipukuun. Kuinka äiti oli saattanutkin olla niin hoikka! Täytyi silkkihuivilla ja pitsiröyhelöllä peittää auki jäänyt kiila. Hiukset hajoitettin hienohipiäisille olkapäille ja suortuvat kiinnitettiin haaltuneilla tekoruusuilla. Amalia Karolina katseli täynnä ihailua omaa kuvaansa peilissä.

Tädistä ei ollut väliä, mutta kaunis oli hänkin sinisessä harsohameessaan, jota koristivat kullalla kirjaillut mustat pitsit.

Tytöt liikkuivat varpaisillaan ja katsoen, että kaikki ovet olisivat kiinni. Sitten sulkeutuivat he punaiseen peräkamariin, missä isoisän kuva riippui, ja ilveily alkoi.

Henkilöt istuivat kukin nojatuolissaan ja silmäilivät salavihkaa suureen peiliin. Kapteeni von Toll kierteli viiksiään.

— Tänään on erinomaisen kaunis ilma, lausui hän hymyillen neiti Mathilda Gyldenhjelmille.

— Niin on, vastasi Mathilda-neiti ja katsoi alas.

— Eilen satoi, lausui neiti Anna Gyldenhjelm, Mathildan täti.

— Tanssiiko neiti Gyldenhjelm mielellään? kysyi kapteeni.

— Kyllä, herra kapteeni.

— Ehkä te sallitte pari kierrosta.

— Kiitoksia.

— Ehkä minä saan soittaa, koska musiikki juuri lakkasi.

Täti laski viuhkansa sohvapöydälle ja poistui pienen marmoripöydän ääreen, alkaen rummuttaa sitä ja hiljaa laulaa.

Kapteeni teki mitä kohteliaimman kumarruksen neiti Mathilda Gyldenhjelmille ja vei hänet tanssiin.

— Kuinka täällä on ahdasta, sanoi kapteeni.

— Ja kuuma! kuiskasi Mathilda-neiti.

— Te tanssitte ihanasti!

— Ei kukaan osaa viedä niinkuin te!

— Mathilda... minä...

— Hiljaa, hiljaa...

— Mathilda, pyörryttääkö teitä? Olenko minä vienyt teitä liian lujaa? Nojatkaa minuun. Minä vien teidät hetkeksi tänne ikkunaan, että saatte raitista ilmaa. Kuinka ihanasti kuu loistaa. Mathilda, minä rakastan teitä...

Kapteeni sulki syliinsä neidon, mutta ei vielä ollut ehtinyt painaa ensi suudelmaa hänen huulilleen, kun soitto lakkasi ja täti nousi.

— Mitä, mitä tämä on? sanoi hän ankarana ja likeni ikkunaa. — Vai niin te palkitsette minun luottamukseni.

— Armollinen neiti...

— En tahdo kuulla, menkää, menkää, herra kapteeni...

— Armollinen neiti... minä...

— Täti-kulta...

— Mene huoneeseesi, Mathilda. Odota siellä rangaistusta, jonka olet niin hyvin ansainnut...

— Mutta armollinen neiti, rukoili nuori kapteeni, — minä riennän kreivin ja kreivittären luo pyytämään neiti Mathildan kättä.

— Ei, ei mitään armoa! Te olette mitä rumimmalla tavalla väärinkäyttänyt...

Siinä ei Fredrika Lovisa enää voinut pidättää itseään, vaan purskahti nauruun. He nauroivat kaikki. Eikä Yölinnun saleissa ollut kuulunut sellaista naurua sitten kun Jaakko läksi.

Tällaisia leikkejä täytyi ikävässä keksiä.

Kartanon vaunuliiterin äärimmäisessä päässä säilytettiin hyvin suuria katettuja vaunuja, joissa oli tapana kuljettaa suvun morsiamia. Vaunuja ei ollut liikutettu sitten kuin Mathilda-rouva oli tuotu taloon. Ne olivat silloin saaneet uuden silkkisen sisustuksen, lumivalkean, ja vaakunoiden maalia oli tuorennettu. Kielletyillä retkillään Anna usein hiipi liiteriin ja tarkasti näitä vanhoja vaunuja, jotka olivat kuin kokonainen huone. Pahasti oli silkki jo lahonnut, vaunut olisi perin pohjin korjattava siksi, kunnes häntä, Annaa, niissä vietäisiin.

— Minä en jää naimattomaksi, sanoi hän sisarilleen. ‒ Minä tahdon miehen ja lapsia.

Amalia Karolina ja Fredrika Lovisa punastuivat.

— Kuinka sinä puhut!

— Niin, jääkää te vain, jos tahdotte, sanoi Anna, — minä haen itselleni miehen vaikka mistä.

— Ajattele, jos mamma ja pappa kuulisivat! sanoi Amalia Karolina.

— Ja entä sitten! Minä sanon sen heille itsellensä, en minä tahdo sitä heiltä salata. Miksi meitä ei naida... miksi ei kukaan tule? Pian me olemme niinkuin nuo morsiusvaunut, pölyttyneet ja... lahot... ja homehtuneet. Eivätkö ne nyt seisokin tuolla nurkassa niinkuin vanha sokea jättiläispöllö! Kaikki nämä muut rattaat saavat liikkua ja nähdä maailmaa, mutta morsiusvaunut eivät pääse minnekään. Tämä on kauheaa!

Amalia Karolina ja Fredrika Lovisa suuttuivat.

— Sinä häpäiset koko suvun, sanoi vanhin sisar. — Sinä puhut niinkuin... niinkuin kuka tahansa. Tule heti paikalla alas. Kuka luulisi, että sinä olet viidenkolmatta vanha.

Anna laskeutui peitetyn, korkean pyörän päälle ja hyppäsi alas kuskipukilta. Vanhat vaunut jäivät jatkamaan pölyttymistään. Liiterin ovi suljettiin ja Yölinnun tyttäret astuivat rinnan ja arvokkaina päärakennusta kohti.

He kulkivat ääneti, kukin mietteissään.

SOVINTOSUNNUNTAI

Kerran vuodessa oli pitäjän puukirkon edustalla vaunuja ja kaksivaljakkoja, kuskeja kiiltonappisissa puvuissa ja herraskoiria, jotka rähisivät omistajiensa ajopelien ympärillä. Sinä sunnuntaina oli ruotsinkielinen jumalanpalvelus ja rippi.

Se pidettiin syyskesällä, keskellä päivää, suomalaisen jumalanpalveluksen päätyttyä, ja osa talonpoikia jäi lehterille tai kirkon peräpenkeille katsomaan toimitusta. Rippiväki istui kartanoittain penkeissään, samoilla paikoilla sitten vuosikymmenien. Aatelittomat ja aatelisten vanhat palvelijat, jotka pitivät ruotsia kielenään, asettuivat kauemmaksi alttarista. Kirkossa oli yllin kyllin tilaa ja rivit harvenivat joka vuosi. Vanha rovasti näki tämän sunnuntain saarnasta paljon vaivaa, sillä vaikka hänen kotikielenään olikin ruotsi, oli hän tottunut saarnaamaan suomeksi. Hän katsoi myöskin velvollisuudekseen tänä ainoana sunnuntaina vuodessa, jolloin pitäjän säätyläiset olivat saapuvilla, antaa heille opetuksia kristillisessä vaelluksessa ja varoittaa heitä jumalattomasta menosta, johon he, sen pahempi, tekivät itsensä syypäiksi. Mutta tämän täytyi tapahtua sopivassa muodossa, jotteivät asianomaiset loukkaantuisi ja paaduttaisi mieltään. Työ ei ollut helppo. Yölinnun everstinna ennen muita oli tukenut rovastia näissä pyrkimyksissä, keskustellut hänen kanssaan, antanut hänelle neuvoja, jopa suorastaan arvostellutkin hänen saarnojaan, sanoen, oliko hän mennyt liian pitkälle vai oliko sanan rieska jäänyt liian suolattomaksi. Everstinna oli hurskas ja jumalaapelkääväinen nainen, ja rovasti oli hänelle kiitollinen hänen myötätuntoisuudestaan kirkon asioissa.

Everstinnan ansio oli kokonaan, että pitäjän herrat yleensä olivat tottuneet sopimaan riitansa, joita heille metsästysretkillä ja muutenkin alituisesti sattui, ennen kuin astuivat alttarin eteen. Mutta sitten Siironmaan suuren metsäpalon oli everstinna ollut voimaton sovittamaan riitaisia välejä pitäjässä. Vanhat, leppymättömät vihat mielessä olivat yhä harvenevat vallasperheet astuneet ehtoollispöytään. Turhaan oli vanha rovasti puhunut sydämille, turhaan oli hän saarnannut järjille, turhaan hän oli, pantuaan likoon koko puhelahjansa ja hartautensa, odottanut, että paatuneet omaiset viime hetkellä, kirkon käytävällä, ojentaisivat toisilleen sovinnon käden. Hän oli tullut kotiin hiki päässä ja suru sydämessä. Mitä piti hänen tekemän seurakunnalleen, joka näin pani Herran pitkämielisyyden koetukselle! Hän mietti ja mietti.