Part 9

Ja kun seuraava ehtoollissunnuntai lähestyi, asettui hän vanhoihin kääseihinsä ja ajoi kartanoihin puhuakseen asiasta, joka kauan oli painanut ei yksin hänen mieltään sielunpaimenena, vaan kaikkien vakavasti ajattelevien seurakunnan jäsenten tuntoja. Askel ei ollut hänelle helppo. Naisten puolelta hänelle kyllä osoitettiin huomaavaisuutta, kohteliaisuutta ja taipuvaisuutta — naiset olivat itsekin kärsineet luonnottomista väleistä naapurien ja entisten ystävien kesken. Kauniston rouva sanoi suorastaan itkeneensä, kun ei hän enää Yölinnun everstinnan kanssa saanut sopia edes joulukynttilöistä, joita he parikymmentä vuotta olivat yhteisesti toimittaneet kirkonkuoriin juhliksi. Herrat olivat vaikeammat taivuttaa. Kauniston patruuna syytti Yölinnun herraa huonoista raha-asioistaan. Jos tästä talo vielä menisi vararikkoon, niin olisi se Yölinnun herran syy — Tollit olivat yllyttäneet patruunan ainoaa tytärtä odottamaan Jaakkoa, mokomaa hullua ja roistoa, tyttö oli jaellut rukkasia rikkaillekin kosijoille ja niin olivat asiat päässeet hunningolle. Saattoiko sellaista unohtaa? Kauniston rouva puolestaan vakuutti, että Ellida oli kuunnellut ainoastaan omaa sydäntään tahtoessaan pysyä uskollisena ensimmäiselle rakkaudelleen. Ja olihan Ellida taipunut, olihan hän kihloissa, ja sulhanen oli varakas. Saattoi siis sopia naapurien ja vanhojen ystävien kanssa.

— Kihlaus tuli, piru vie, liian myöhään, selitti patruuna. — Ja sulhanen on oikea pakana, kitsas ja saita, ei tunnu olevan mitään takeita siitä, auttaako hän uusia sukulaisiaan. Ja häät tulevat maksamaan.

Kauniston rouva lupasi rovastille käyttää kaiken voimansa taivuttaakseen patruunaa sovinnolliseen mieleen. Rovasti läksi yhtä kaikki masentuneena talosta.

Yölinnussa tapasi sielunpaimen kovettuneen sydämen. Aluksi ei eversti tahtonut päästää rovastia puhumaankaan asiasta. Hän suuttui ja selitti sielunsa asioiden olevan yksin hänen ja Jumalan välisiä. Taitavana ja tyynenä sai rovasti kuitenkin aikaan keskustelun ja siinä ilmeni, ettei eversti yleensä halunnut sovintoa naapuriensa kanssa. Hän ei heitä kaivannut. Hänen oli viime vuonna ollut paljoa rauhallisempi olla, kun ei ollut yhteisiä syöminkejä ja juominkeja. Hän ei tunnustanut ketään veljekseen. Kun hän astui ehtoollispöytään, astui hän Jumalan eteen eivätkä ihmiset kuuluneet häneen. Ja tässä puheessaan eversti pysyi, eivätkä rovastin todistukset pystyneet mihinkään.

Alakartanossa tapasi rovasti Filip-herran ankarassa työssä. Hän korjasi pihanpuoleisen ikkunan ääressä kelloja ja oli äreä ja viisastelevainen. Piti saada kellot valmiiksi pyhäaamuun, silloin heltiäisi myöskin rahaa. Olikin tässä saanut kuivatella ytimiään kaiken viikkoa, kun naiset olivat vieneet rahat — niillä oli tarpeita, naisilla, vaikkei niitä itseään tarvittu. Filip-herran mainitessa sunnuntaita sai rovasti aihetta huomauttaa, että olisi kaunista, jos pitäjän sivistyneiden ainoasta ehtoollissunnuntaista muodostuisi sovintosunnuntai. Siitä olisi ilo jokaisessa mielessä pitäjällä ja Jumalan enkeleillä taivaassa.

— Mitä minuun kuuluu pitäjäläisten mielet ja enkelien ilot, sanoi Filip-herra, nenä kiinni taskukellon pienessä osassa, jota hän piteli pihdeillä. — Kuka kysyy minun ilojani ja minun mieltäni? Minulla on säveä ja rauhallinen mielenlaatu, minä en hae riitaa kenenkään kanssa, kunhan vain saan pysyä terveenä. Mutta kun paikkoja kolottaa ja naiset ryöstävät rahat röyhelöihinsä ja hetaleihinsa, niin minä ärisen ja murisen. Antakaa tekin, laupias samarialainen siinä, lääkepisara kurkkuuni niin teen sovinnon koko maailman kanssa ja pakotan everstin, laihan, punatukkaisen veljeni, sovintoon vaikkapa viime tingassa kirkon pääkäytävällä.

Filip-herralle tuli sillä hetkellä tuuma. Mikä tuuma? Hän päätti rangaista Jaakon isää sillä, että hän tarjoaisi sovintoa kirkossa, juuri ennen kuin polvistuttaisiin ehtoollispöytään. Siinä olisi everstin mahdoton olla antamatta sovinnon kättä. Mikä kepponen everstille! Siinä nyt nähtiin: vanhempi veli oli taivuttanut hevosenkengän käsissään, mutta nuorempi oli sen taittanut.

Vanha rovasti näki viekkaan ilmeen kaljupään herran kasvoilla, mutta sanat, jotka vuotivat hänen suustaan, olivat sulaa sovintoa. Vähitellen vanha Lippi puhuessaan kuitenkin itsekin rupesi uskomaan sovinnolliseen mielenlaatuunsa ja unohti, että hänen tarkoituksensa oli ollut nujertaa veljensä. Viekas ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hän ainoastaan valitteli kipujaan.

‒ Naisilla on takanaan, kuiskasi hän, — niillä on aina, ne juovat itse. Mutta minulle ei anneta. Saisitte, rovasti-kulta, osoittaa heille, kuinka suuri synti on salata sairaalta lääkettä.

‒Missä naiset sitten ovat? kysyi rovasti. — Tahtoisin muutenkin mielelläni nähdä heitä. Ovathan Sigrid ja Fina minun rippilapsiani.

Filip-herra yskähti.

— Fina ei ole minun tyttäreni — tarkoitatte Karinia. Fina on se piika, josta minä tein rouva von Toliin. Mutta ykskaikki...

— Mutta sitten neiti Karinin toinen nimi on Fina, Adolfina, riensi rovasti korjaamaan.

— Taitaa olla, taitaa olla — siunatkoon heidän nimiään, niinhän heille piti annettaman niinkuin kuninkaallisille... Kuka niitä muistaa...

— Taitaa ehkä minunkin muistini heiketä, otti rovasti osaltaan niskoilleen syytä.

Talon naiset löydettiin keittiöstä. He eivät olisi mitenkään tahtoneet tulla näkyviin. Ensin heidän kumminkin täytyi saada pukeutua. Ampumisen uhalla ajoi perheenisä heidät saliin, missä rovasti odotti. Hän oli odottaessaan pannut merkille, että kaikki huonekalut olivat rikki: tuoleista poissa jalkoja, sohvista ja pöydistä kulmia ja nurkkauksia. Talon naiset astuivat esiin harmaina, likaisina ja risaisina. Vaikea oli uskoa, että he ryöstivät rahoja pukuihinsa.

— Kyllä heillä on vaatteita, sanoi Lippi, arvaten mitä rovasti ajatteli, — mutta vieraille näytetään rääsyt etteivät he tietäisi...! Ne ovat viekkaita nuo piiat ja piikojen tyttäret. No, menkää nyt ja tulkaa paremmissa vaatteissa ja tuokaa kunnollista kestitystä.

Lippi laski oikein: tuli sisään valtava teetarjotin ja konjakkipullo. Lippi tuli siitä niin hyvälle mielelle, että hän tanssitti tyttöjä, halasi vaimoaan ja selitti rovastille, että näin hän heitä pitää, kunhan he vain ovat hyvät hänelle. Ja sovintoa hän tahtoo koko maailman kanssa. Ja hän sovittaa veljensä ja koko pitäjän, ennen kuin sovintosunnuntai koittaakaan.

Toivo sydämessä läksi rovasti Alakartanosta.

* * * * *

Sunnuntai tuli. Kun talonpojat olivat jättäneet kirkon, pani suntio auki ovet, että herrasväille ehtisi tuulettua ja lakaisi sylkeä pois penkkien edestä. Läpi kypsyvien viljojen ajoivat sitten vaunut toistensa perästä kirkolle. Aurinko paistoi ja tomu kohosi tieltä. Naisia vanhanaikaisiksi käyneissä hameissa ja hatuissa ja herroja haaltuneissa frakkipuvuissa astui alas ajopeleistä. He pudistelivat pölyä vaatteistaan ja tulivat kiviaidan sisäpuolelle. Pitkämatkalaisemmat menivät haudoilleen, kirkonkyläläiset astuivat suoraan temppeliin. Vuodet hävisivät omituisesti mielestä, kun taasen istuttiin tutussa ympäristössä. Muuttumattomat olivat paljaat, ruskeat penkit, muuttumaton alttari valkoisine liinoineen ja kynttiläjalkoineen. Ja aurinko paistoi kuvaan, joka esitti Kristuksen taivaaseenastumista ja apostoleja. Joka kerta, kun täällä odotti jumalanpalveluksen alkamista, tuli miettineeksi, mikä opetuslapsista tarkoitti mitäkin. Pietarin ja Johanneksen tunsi helposti, mutta muista oli vaikeampi saada selkoa.

Etupenkkiin oikealle tulivat von Tollit Yölinnusta. Eversti ja everstinna astelivat ensin, sitten tulivat tyttäret. Vanhemmat olivat laihtuneet sitten viime vuoden, tyttäret lihonneet. Naiset ottivat esiin virsikirjansa ja lukivat, katsomatta oikeaan tai vasempaan. He tunsivat kuitenkin selvästi, koska Kauniston herrasväki tuli pääkäytävää myöten. Patruunan askeleet olivat samat hätäiset kuin ennen ja kuiskeesta, jonka hän lausui rouvalleen, saattoi hiljaisessa kirkossa selvästi kuulla tutun kirouksen. Yölinnun tyttäret painuivat syvemmä penkkiinsä ja veri valahti heidän kasvoilleen, kun hameiden kahina ehti heidän kohdalleen. Ottokar ei ollut mukana, hän oli naimisissa ja muilla mailla. Ellidalla tuntui kahinasta päättäen olevan uusi, kallisarvoinen puku. Patruuna asteli edellä, naiset rinnan perässä. Patruuna päästi heidät edellään penkkiin ja jäi päähän. Hän rupesi paikalla katselemaan ympärilleen ja katseli kauan ja kainostelematta, ikään kuin tunkeakseen jokaisen luihin ja ytimiin asti. Yölinnun tyttäret eivät voineet tuijottaa kirjoihinsa niin hartaasti, etteivät he olisi tunteneet patruunan pienten, kierojen silmien katsetta vasemmalla puolella kasvojaan ja hartioitaan. Heidän taakseen tulivat Tollit Alakartanosta. Lippi-setä yski ja sylki. Tytöt ja rouva hajusivat saippualta. Outo tärkeys oli Lipin levottomassa liikehtimisessä. Tuntui siltä kuin toimituksen koko meno olisi levännyt hänen hartioillaan. Yhtäkkiä hän pudotti lattialle kovan, korkean hattunsa ja rupesi syyttämään tyttöjä siitä, että se putosi. Yläkartanon tyttöjä rupesi naurattamaan ja he iskivät kaikella voimallaan katseensa alttaritauluun. Päähenkilö, joka leijaili pilviä kohti, oli heleissä sinisissä ja punaisissa vaatteissa. Apostolit olivat hekin iloisesti puetut. Nyt putosi taemmassa penkissä virsikirja, ja taasen torui Lippi... Joku koira tuli sisään ja kulki nuuskien penkistä penkkiin. Kauniston penkissä syntyi keskustelua siitä, mihin toimenpiteisiin ryhdyttäisiin. Onneksi ei koira ollut Yölinnusta. Mutta Yölinnun koiria saattoi vielä tulla. Omituinen jännitys tuntui ilmassa köyhien puuparrujen alla. Ainoa etupenkeissä, joka ei tuntunut tietävän siitä mitään, oli Yölinnun armo, joka painuneena penkkipöytää vastaan viipyi rukouksessa, kasvojaan nostamatta. Kellot soivat.

Pitkä virsi alkoi jumalanpalveluksen. Jotkut nuoret naisäänet lauloivat kainosti lukkarin kanssa, mutta vaikenivat pian, ja niin liversivät kahden lukkari tuolissaan ja peräpuolella kirkkoa joku vanha matami, joka veisasi suuret silmälasit nenällä ja edessään vanha suuri kirja. Ennen pitkää yhtyi veisuuseen myöskin Krouvin Kerstin ja hänen veljensä Svanberg. Tuntui turvalliselta niin kauan kuin istuttiin, mutta kun alttarijumalanpalveluksen aikana noustiin seisomaan, kävivät kaikki, harvoja kuin heitä penkeissä istui, ikään kuin suojattomiksi. Herrat seisoivat tottumattomina toimitukseen eivätkä tietäneet, minne olisivat panneet kätensä. Saarna oli pitkä ja muuten niin kalpea rovasti huusi sen kasvoiltaan tulipunaisena alas kirkkoon. Hän nähtävästi kärsi siitä, mikä oli hänen edessään, kun varsinainen tekstinselitys alkoi. Ja sitten tuli seurakunnalle opetus sovinnosta ja rakkaudesta, mikä kuului kristikansalle, jollei se mielinyt paaduttaa sydäntänsä ja joutua niinkuin kuivettunut oksa putoamaan elämän viinapuusta. Naisten päät painuivat syvemmä penkkeihin, herrat oikaisivat selkänsä entistä suoremmiksi ja katselivat alttaritaulua. Lippi pudotti taasen kovan hattunsa ja tiuskahti.

Saarna päättyi. Jännitys ilmassa kasvoi. Tuskin kukaan seurasi virttä, jota lukkari ja matami veisasivat. Naiset järjestivät pukujaan. Heidän poskensa hehkuivat. Toiset heistä näyttivät hartaasti rukoilevan. Heillä olikin syytä rukoilla, eikä yksin omasta puolestaan, vaan että kaikki yleensä kävisi hyvin. Rovastin käynnit kartanoissa ennen ehtoollissunnuntaita olivat kaikkien tiedossa. Mitä seuraisikaan? Suuri yhteinen katuminen ja anteeksipyyntö — varmaan.

Suloiset sanat »Oo Jumalan karitsa, joka poisotat maailman synnit» vierivät lukkarin käheästä kurkusta kirkkoon. Harras sävel viritti katumukseen ja anteeksiannon tarpeeseen. Yölinnun rouva nousi, laski hartioiltaan suuren huivin ja ojensi itkien kätensä peräpenkkiin alakartanolaisille. Kun hän tuli käytävälle, lankesi hän Kauniston rouvan kaulaan. Molemmat itkivät. Papit katselivat juhlallisina alttarilta liikutusta seurakunnassa. Lippi tunsi hetken tulleen. Tärkeänä, lyhyin askelin ja yskähdellen työnsi hän tieltään pari naista, kiiruhti alttarin eteen, missä hänen veljensä eversti oli asettumassa vanhalle paikalleen, ja ojensi hänelle kätensä. Silmänräpäyksen ajan katselivat veljekset toisiinsa, toinen kalpeana kuin kuollut, toinen punaisena kuin humalainen Sitten lankesi vanhempi veli polvilleen alttarin ääreen ja nuorempi pudotti kätensä ikään kuin se olisi ollut eloton esine. Eversti ei ollut tarttunut sovinnon käteen.

Soo-oh! sanoi Lippi ja ravisti päätään. — Soo-oh!

Hänen naisensa olivat jo polvillaan alttarin vasemmanpuoleisessa päässä. Hänen paikkansa jäi tyhjäksi. Hän astui kolisten kirkon läpi, kuuli Kerstinin tutun äänen vetelevän suloista virttä, pujotteli kiroillen kaikkien ajopelien lomitse ja alkoi kävellä kotia kohti.

Tällaista häpeää ei hän ikinä ollut kokenut, tällaista jumalatonta häpeää. Kyllä hän nyt tiesi, ettei Tolleja voinut sovittaa Jumalan edessä. Eläkööt ja kuolkoot synneissään.

Hän meni Krouviin, löi nyrkkinsä pöytään ja komensi esiin »Ukot».

PUNAISET LIPUT

Syyskesästä meni kaksi pitäjän suurta herraskartanoa vasaran alle. Muualta tulleet talonpojat huusivat ne ja ennen pitkää oli entisten asukasten tehtävä tilaa tuleville.

Pitäjän herrasväet katselivat tätä tosiasiaa silmiin, niinkuin he olisivat katselleet aasialaista ruttoa, jos olisivat kuulleet, että se oli alkanut tuhotyönsä heidän kotinurkissaan. He hakivat nyt entistä enemmän tukea toisistaan ja lohtua yhdessäolosta. Unohdusta oli vaikeampi löytää. Bellevue oli aikoinaan antanut iloa kukkuramitoin. Nyt katselivat herrat nurjin mielin yksin Svanbergia ja hänen sisartaankin. He olivat syypäät heidän köyhtymiseensä, juuri he! Herrat suorastaan vihasivat sisaruksia kotoa käsin ajatellessaan heitä. Toista oli kun he joutuivat Bellevuen ystävällisen isännän seuraan. Silloin lauhtui heidän mielensä ja he tunsivat, että Bellevue oli heidän kohtalonsa, Bellevue lumosi, vangitsi heidät, kuten nainen voi vangita miehen. Vakituista kaunaa kantoivat he Yölinnun everstiä kohtaan siitä, että hän murjotti kotonaan eikä ottanut osaa heidän iloihinsa. Hän suojeli rikkauksiaan — siitä ei ollut pelkoa, että Yölintu joutuisi vasaran alle! Varmaan hän sieltä pesästään pilkkasi heidän köyhtymistään. He vihasivat häntä eivätkä saaneet tilaisuutta lauhtua, kun eivät enää koskaan tavanneet entistä ystäväänsä.

Kun ensimmäiset kellastuneet lehdet ilmestyivät puihin, tapahtuivat herrojen suuret hirvenajot pitäjän takamailla. Tänä vuonna, jos koskaan, vaati masentunut mieli iloista menoa. Lisäksi tuli hirvenajojen muodostua jäähyväisjuhlaksi niille kahdelle kartanonomistajalle, joiden tilat olivat menneet ja joiden pian ikipäiviksi piti poistua kotoisilta metsästysmailta. Itse kierroksen teko ja hirvien ajo oli ammoin uskottu kokeneiden miesten käsiin. Svanbergin tuli pitää huolta ruokapuolesta. Edellisenä iltana saapuivat herrat ja asettuivat yöksi metsätorppaan. Unesta ei tullut paljon mitään, sillä Svanbergin herkut ja vanhat muistot houkuttelivat valvomaan. Kuitenkaan ei mieliala päässyt kohoamaan koko siihen kylläisyyteen, mihin se pahnoilla pystyvalkean ääressä saattoi kohota. Mukaan oli päässyt outo aines, joka ei ottanut sulautuakseen. Se oli Kauniston herran nuori vävypoika. Hän tahtoi, että nukuttaisiin ja lausui varoituksen sanoja ylensyömistä ja juomista vastaan. Lisäksi kehui hän koiraansa, niin että Lippi jo aikoi potkaista kuoliaaksi pystykuonon buldoggin, joka rähisi koirien joukossa, kuten sen isäntä ihmisten. Uutta pyssyänsä tulokas niinikään tahtoi korottaa pitäjän vanhojen maineikkaiden kiväärien tasalle. Hän vakuutti luotinsa menevän kolmen paksun puuseinän lävitse. Kauniston herra kirosi ja ehdotti, että heti paikalla suoritettaisiin koe. Vanhaa patruunaa vaivasi vävypojan läsnäolo ja riippuvainen suhde, jossa hän tähän oli. Hän oli vakuutettu, että vävypojan kuula pysähtyisi ensimmäiseen seinään. Hän olisi tahtonut sen nähdä ja nauraa. Ammuskeleminen hiljaisessa yössä olisi tietenkin ollut samaa kuin hirvien karkottaminen. Kauniston herra oli kuitenkin niin ärtynyt, että hän olisi uhrannut hirvet, kunhan olisi voinut perin pohjin masentaa tyttärensä miehen. Lippi täytti täyttämistään vanhan ystävänsä lasia ja kierteli ärsyttävästi, pää kallellaan, naapuripitäjän suurta perijää.

— Hirvet on yksi asia, sanoi hän. — Ilman hirviä ei ole metsää. Ajatella nyt viidakkoa, jonka läpi eivät kaksitoistahaaraiset koskaan ole rähmineet! Hirvet ovat siis yksi asia. Toinen asia ovat miehet. He hikoilevat leipää... ja tottelevat... ja käyvät kirkossa. Miehet ovat siis myöskin yksi asia. Kolmas asia ovat herrat. He eivät tee työtä eivätkä kehrää. Laulavat ja metsästävät. He ovat siis hekin asia, ja tärkeä asia. Mutta mikä on se limainen olio, joka ei ole hirvi eikä mies eikä herra? Se on epäsikiö, se on... etana?

Kauniston herra pani riemuissaan käsivartensa Lipin kaulaan ja he tepastelivat nauraen pahnoissa vävypojan edessä.

— Hirven esikuvaksi, jatkoi Lippi pysähtyen, — kelpaa se vanha härkä, jota Juvela kattilassaan pitää kotieläimenään sen jälkeen kun hänen kissansa katosi. Sillä on silmät kuin nahkamunat. Ja kun se nostaa päätänsä, niin puut panevat polvilleen — jumal'avita, minä olen sen itse nähnyt!

— Lippi! huudettiin ympäriltä, — halaile »Ukkoja» äläkä saarnaa.

— Hänen pitää saarnata, piru vie, sanoi Kauniston patruuna. — Minä tahdon tietää ne muut esikuvat, ainakin sen limaisen etanan...

— Lyhyesti sitten, Lippi!

— No niin, lyhyesti sitten, sanoi Lippi. — Herran esikuva on Jaakko, minun kadonnut, ikuisesti kaivattu ystäväni... Tuhat kertaa hänen maljansa. Mitä te luulette, että hän olisi tehnyt, jos etana olisi tullut hänen tielleen — luuletteko, että hän olisi sen tallannut? Hyi — sen voi tehdä mies, hän joka tottelee ja käy kirkossa — ei herra. Jaakko olisi nostanut hattua ja tehnyt kierroksen, jotta etana saisi kulkea... Herra ei koskaan polje etanaa — kengät tulevat likaisiksi. Herra...

— Riittää jo, Lippi...

— Tuhat tulimmaista, hänen pitää esittää etanan esikuva! vaati Kauniston patruuna.

— Ensin miehen esikuva, sanoi Lippi. — Se menee lyhyesti. Se on yksi Yöjärven herran orjista, yksi niinsanotuista »nälkävuoden lapsista», nimeltänsä Pekka. Se on oikea suomalainen jäärä... Se jaksaa se, sillä on hartiat kuin myllynkivet...

— Mutta etana! huusi Kauniston herra.

Lippi kierteli hämärää huonetta, jonka seinillä varjot tanssivat.

— Voiko minusta, Filip von Tollista erehtyä? Minä olen täysverinen herra! Minä olen Jaakon lihallinen setä — minä teen niinkuin Jaakko tekisi: en likaa saappaitani, nostan hattua ja — annan etanan kulkea.

Kumarrus, jonka hän teki Kauniston herran vävypojan edessä, nauratti suuresti herroja, mutta eiväthän he voineet suututtaa rikasta naapuripitäjäläistä. He vaikenivat siis, huulta purren. Vävypoika nousi, selitti kiukkuisesti, ettei huomenna ammuttaisi yhtä hirveä ja lupasi vaikkapa lyödä vetoa siitä asiasta. Yleinen vastamurina kohosi silloin pahnoissa permannolla. Kauniston patruunaa huvitti niin, että hänen täytyi mennä ulos nauramaan. Hän veti Lipin mukaansa. Yö oli tähtikirkas, ilmassa tuntui lakastuvien yrttien ja sydänmaan lemu. Yksinäisyys oli niin suuri, ettei herroja pitkältikään naurattanut. Ääneti tähyilivät he eteensä. Muuan vanha metsänkävijä, joka astui esiin puiden pimennosta, toi hyviä tietoja: ainakin seitsemän hirveä oli saarroksessa. Uusi virkeys heräsi tämän tiedon tullen pirtissä pystyvalkean ääressä. Herrat rupesivat rauhoittelemaan koiria ja tarkastamaan pyssyjään.

Niin pian kuin päivänvalo oli ruvennut tuntumaan, oli sata paria ihmiskättä ja ihmisjalkaa alkanut hääriä metsässä. Kapea harjanne ja suot sen kahden puolen saarrettiin ja ala merkittiin punaisilla lipuilla. Tämä metsästystapa oli Jaakon ja hänen setänsä keksimä ja sitä oli pitäjissä käytetty suurella menestyksellä. Metsän kuninkaalliset eläimet olivat niinmuodoin verkossa, jonka ympärimitta oli muutamia kilometrejä ja jota pitelivät koossa paperiset liput. Mitään aavistamatta seisoivat hirvet yötiloillaan hongikossa. Ajomiehet liikkuivat äänettöminä kuin hämähäkit punomassa paulojaan. Vaikka salolla oli toimessa sata miestä, ei kuulunut risahdustakaan. Tuskinpa erotti harmaita miehiä vesaikosta, joka ympäröi kierrettyä alaa. Heidän puheensakin, kun he sanoivat jotakin toisilleen, oli soinnutonta, ikään kuin olisi laholla puulla koskettanut toista lahoa puuta. Hiljainen tuulenhenki varjeli heidän työtään kuulumasta sinne, missä arat eläimet lepäilivät. Taivaankansi vaihtoi väriä yön sinestä aamun vihertävään valkeuteen. Sitten tuli punerrus ja vihdoin itse aurinko. Itkevät suot ja keltaiset puut tihkuivat kultaa. Kaste, vahva kuin härmä, kiilsi maassa. Hämähäkinverkot värisivät kuin hopeahelyt satupuiden oksilla. Punaisten lippujen nuotta lepäsi kaameana ja epätodellisena ansana syksyisessä luonnossa, jonka viimeiset kukat heräsivät tuoksumaan.

Herrat tulivat ulos hyväntuulisina ja raukeina, mutta virkistyivät ulkoilmassa. Heidän oli ainoastaan vaikea noudattaa sitä varovaisuutta, mikä hirvenajoissa on tarpeen. Kun Kauniston vävypoika taasen rupesi mahtailemaan, kävivät toiset herrat malttamattomiksi ja sanoivat, että kai toki sata miestä jaksoi paimentaa muutamia hirviä, vaikka ne kuulisivatkin jotakin ääntä ja kävisivät levottomiksi. Nähdessään liput kaarevana vyönä pitelemässä harjannetta, jonka kätkössä kallisarvoinen saalis oli, kävi herrojen mahdottomaksi vaieta. Koiratkin tempoivat kahleitaan ja kiemurtelivat isäntiensä edessä kuin paksut mateet. Ne tunsivat tuulenhengessä riistan läheisyyden ja vingahtelivat. Verkon avonaisessa mutkassa odotti satapäinen miesjoukko, käsissä kalistimet ja rämistimet, ajojen alkamista. Koirat luovutettiin miehille. Tärkeinä, pyssyt käsissä, kiirehtivät herrat suonkurkkuun vartiopaikoilleen.

— Lyönpä vetoa, panenpa Kaaroni, naurahteli naapuripitäjän suurperijä katsellessaan tovereja, — ettei saada yhtään otusta.

Vartiopaikalla oli herroja vastassa iloinen yllätys. Kruununvouti, jonka käden heilahdusta koko ajojoukko odotti, jäi suu auki katselemaan ja hänen kanssaan muut herrat. Kädessä punainen, pitkän tangon nenään neulottu vaate, hääräsi Svanberg kiven vierellä nurmessa. Valkoiselle liinalle oli asetettu pulloja ja muuta hyvää. »Ukot» nostivat kutsuvasti päitään voileipälaitteiden keskeltä. Svanberg tervehti, ikuinen hymy kasvoillaan, ja tuli lippu kainalossa kattelemaan herroja.

— Minua ilahuttaa suuresti, sanoi hän muistamatta varovaisuutta, jota hänelle oli tyrkytetty kaiken yötä.

— En tiedä, olisinko asettanut sopimattomaan paikkaan tämän keitaan, jonka pitäisi virkistää arvoisia herroja korvessa.

— Taiteilija! kuiskasi kruununvouti. — Olenhan minä aina sanonut!

— Svanberg, kunnon mies! huudahti Kauniston herra.

— Hitto vie, hän tietää aina olla esillä, kun häntä tarvitaan. Minulla on perhananmoinen pääkipu, minä vakuutan, etten jaksa pidellä pyssyä...

Svanberg lankesi polvilleen ruohoon ja täytti lasit.

Otetaan ryyppy, sanoi kruununvouti, — mutta ei mitään laulua.

Herrat kyykistyivät ottamaan lasejaan.

Jaakko, Jaakko, äänteli Lippi. — Tämä olisi ollut juhla sinulle. Meille kahdelle. Olisit juonut. Olisit hypännyt hirven selkään ja ratsastanut kirkonkylään. Voi sinä poikani...

Lippi lankesi polvilleen ja ojensi tyhjennetyn lasinsa Svanbergille. Kellarimestarin oli hankalaa liikkua lippu kainalossa, mutta hän ei päästänyt sitä käsistään. Hän oli kaiken yön liikkunut lipun turvissa. Hirvethän pelkäsivät punaista lippua, niin käsittämätöntä kuin se olikin.

— Porsashyytelöä! huudahti kruununvouti ja koetti tukahduttaa nauruansa. — Svanberg — teillä ei ole fantasiaa — aina ja alati porsashyytelöä! No, no, leikkiähän minä. Te olette mestari porsashyytelön alalla. Antakaa tänne! Ei sillä ole väliä, tulen toimeen linkkuveitselläni...

Svanberg oli loihtinut keskelle sydänmaata herkullisen aterian. Vasta makuun päästyä herrat huomasivat, miten heidän oli nälkä ja miten hyvää ruoka teki. He olivat polvillaan pulloryhmän ympärillä ikään kuin he olisivat suorittaneet salaperäisiä juhlamenoja, joiden yliohjaajana tai pappina oli kellarimestari, lippu kainalossa.