Part 7

Sellaisetkin ystävykset kuin Kauniston patruuna ja Yölinnun eversti, joutuivat riitaan. Ellidalla oli käynyt suuria sulhasia ja Ellida oli antanut rukkaset: hän rakasti Jaakkoa ja odotti häntä. Silloin lauloi isä tyttärelleen ilmoille, kuka Jaakko oli. Se ei auttanut. Silloin läksi isä Yölintuun, esitti everstille asian ja kehoitti vanhempia päästämään tytön lupauksesta, jota ei hän koskaan sanoin ollut Jaakolle antanut, koskei Jaakko milloinkaan ollut sitä pyytänyt. Ellida oli vain sydämellään ja silmillään vannonut Jaakolle rakkautta, ja sellaiset valat menivät tietenkin rikki samana hetkenä, jolloin mies häpeällisten tekojensa vuoksi häpeällisesti pakeni. Keskustelu vanhojen ystävysten välillä päättyi siten, että Yölinnun eversti käski Kauniston herraa poistumaan talosta.

Sellaista ei Kauniston patruunalle vielä ikinä ollut tapahtunut. Mutta sellaisia kirousten panoksia, jollaisia Kauniston herra tilaisuudessa päästi ilmoille, ei liioin Yölinnussa milloinkaan liene laukaistu.

Kauniston herran viha lauhtui kuitenkin nopeasti, ja hän olisi ollut valmis taasen seurustelemaan Yölinnussa ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta eversti ei unohtanut yhtä pian. Niin alkoi Kanniston herra takanapäin — ja edessäpäinhän ei hänellä enää ollut tilaisuutta puhua, koska kaikki kanssakäyminen oli lakkautettu ja tielläkin vastaan sattuessa herrat astuivat toistensa ohitse vieraampina kuin ventovieraat — niin alkoi Kauniston herra takanapäin hammastella ja naureskella entistä ystäväänsä, ja eräänä päivänä hän sai ovelan päähänpiston.

Hän ajoi herrojen kapakkaan sillankorvassa, Bellevuehyn, ja hän oli niin mielissään, että hän naureskeli itsekseen laskettaessaan Yölinnun kartanon ohitse.

— No, Svanberg, sanoi hän, ja hänen oli vaikea pysyä vakavana, — voitteko illaksi valmistaa hyvät kemut — piru vie, tiedättehän te, kellarimestari, kuinka minä ne tahdon: voileipäpöydässä kaalipiirakkaa, mateenmätiä, piru vie, olenko minä mikä keittäjätär, että minä ne kaikki tietäisin — kyllähän Svanberg tietää! Sitten kalaa — nythän mateet menevät ansaan kuin jos piru itse niitä sinne seipäällä ajaisi. Ja antakaa teurastaa vasikka tai lammas ja laittakaa paistia ja kyljyksiä ja piru ties mitä niistä voi laittaa. Mutta niin, ettei kukaan saa sanoa — minä tarkoitan, ettei kukaan pääse sanomaan, ettei saanut kupuaan täyteen. Svanberg ymmärtää. Ja sitten tietysti parhaat »Ukot» kellarista esiin!

Kauniston herra näpäytteli sormiaan ja hänen kasvojensa oli mahdoton enää teeskennellä, kun hän ajatteli »Ukkoja» Bellevuen kellarissa. Hänen kasvonsa hymyilivät ja loistivat. Svanbergin varaston ei olisi tarvinnut hävetä minkään ruhtinaallisen viinikellarin rinnalla. Herrat olivat alun pitäen päättäneet, kun Bellevuen rakensivat, että velkoja kellarimestarille on pidettävä kunniavelkoina, ja Svanberg olikin saanut omansa, vaikka kartanoista monesti täytyi myydä paras lehmä Bellevuessä vietetyn illan vuoksi. Erikoisasema, mihin herrat itse olivat asettaneet ruotsinmaalaisen kellarimestarin saamamiehenä, teki, että Svanberg aina oli valmis ja palvelunhaluinen.

Nytkin hän paikalla, Kauniston herran puhuessa, järjesti ruokalistan. Täytyi heti lähettää sana sisarelle kirkonkylään, Kerstinille.

— Viime kerralla oli lammasta, sanoi kellarimestari, — nyt pitäsi olla vasikkaa. Tässä naapurissa juo kyllä paraikaa yksi, mutta en usko, että se vielä on täysi...

— Piruko sitä muistaa, että viimein oli lammasta, sanoi Kauniston herra. — Jollei se saakelin vasikka ole syötävässä kunnossa, niin otetaan lammas.

Svanberg rupesi nauramaan.

— Kyllä kruununvouti muistaa, mitä viime kerralla oli, sanoi hän. — Kun minulla kaksi kertaa perätysten oli porsashyytelöä, tuli hän sanomaan minulle: »Porsashyytelö on erinomaista, Svanberg on mestari porsashyytelön alalla, mutta missä on fantasia — Svanberghan on taiteilija! kun porsashyytelö ei enää jaksa kävellä pois Bellevuen juhlapöydästä!» Minä kumarsin kohteliaasti ja uskalsin sanoa, että porsashyytelö edellisellä kerralla oli saavuttanut niin suuren suosion, että se oli loppunut kesken ja että sen tähden tahdoin koettaa tyydyttää niitä, jotka ehkä jäivät ilman. Kruununvouti taputti minua olalle ja meni oikopäätä ja otti aika annoksen samaista hyytelöä...

— No niin, Svanberg, sanoi Kauniston patruuna, — ykskaikki, porsasta tai lammasta tai vasikkaa, kunhan Svanberg vain laittaa pöytään oikein saakelinmoisen aterian. Svanberg ei vielä lainkaan tiedä, mistä on kysymys. Kas täällä vietetään muistojuhlat: se piru, se Yölintu, joka täällä poltti puolen pitäjää, on nyt joutunut helvettiin... Niin, niin...

Svanberg oli käynyt kauhusta sanattomaksi ja päivitteli päivittelemistään, päästäen suustaan epämääräisiä ääniä ja häälytellen käsiään.

— Jaakko-herra, sai hän vihdoin sanotuksi, — minun kaikkein paras ystäväni. Onko hän... onko todella...? Monet hauskat pidettiin. Hän oli niin nöyrä ja ystävällinen. Monet lasit juotiin yhdessä. Onko hän kuollut? Ei patruuna sano — ei hän ole joutunut helvettiin, kyllä hän on päässyt lampaiden puolelle, hän oli niin hyvä... Onko hän kuollut — onko tullut kirje?

— On, sanoi Kauniston herra vakavana.

Hän oli ajatellut, että herrat yhdessä pystyttäisivät Jaakon muistoksi patsaan jonnekin, — vaikkapa Bellevuen edustalle — koska eivät he voineet pystyttää hautakiveäkään, sillä kukapa Yölinnun hautaa tiesi siellä kaukana vieraalla maalla. Tosin kaikki syystä olivat suuttuneet Jaakolle, mutta hänen kanssaan oli kuitenkin vietetty monta hauskaa hetkeä — ja täytyihän ihmiselle antaa anteeksi hänen kuolemansa jälkeen. Patruuna af Enne oli ajatellut, että rahat muistopatsaaseen koottaisiin illalla. Vieraina olisi ainoastaan tuttu seura: kruununvouti, nimismies ja hänen poikansa, niinsanottu Hongankolistaja, rovasti naapuripitäjästä, jota sanottiin »meidän Herramme kavaljeeriksi», Kaskisten herra, Palkolan herra poikineen ja Alakartanon herra — Yläkartanon ei.

— Laitetaan lista, keksi kellarimestari innostuneena ja meni hakemaan paperia.

Ja hänen päässään oli jo selvillä, että varmaan naapurin vasikka kuitenkin jo kelpaa. Tällaisessa tilaisuudessa täytyy olla vasikkaa. Jaakko-herra sitä paitsi oli elonsa päivinä enemmän pitänyt vasikasta kuin lampaasta. Oikeastaan olisi pitänyt olla hirveä. Jos ajoissa olisi tietänyt tämäntapaisen juhlan olevan tulossa, niin olisi hankkinut hirveä vaikkapa pilvistä.

Kauniston herra kirjoitti muistopatsaslistaan tarvittavan selityksen ja kellarimestari merkitsi siihen kaikkein ensinnä kaksisataa markkaa. Kauniston herra puri huulensa kokoon, ettei näyttäisi iloisuuttaan.

Illalla saapuivat kutsutut puettuina valkoisiin paidanedustoihin ja frakkeihin. Heitä oli kutsun ohella kehoitettu saapumaan juhlapuvuissa ja he tulivat Bellevuehyn ylen uteliaina. Kauniston herran jäykkä hahmo oli omiaan lisäämään uteliaisuutta, hän kun muuten aina nauroi ja kiroili. Juhlapöytä oli sekin omiaan herättämään hämmästystä: vadit olivat koristetut valkeilla paperileikkauksilla ja »Ukkojen», so. pullojen kauloissa oli mustat nauharuusut.

Kun oli istuuduttu pöytään — kruununvouti toisessa päässä, Kauniston herra toisessa, oikealla puolellaan rovasti — niin esitti Kauniston herra yhdessäolon tarkoituksen. Se oli muistojuhla ystävävainajan kunniaksi, iloisen ystävän, joka nuoruutensa kukoistuksessa, liian varhain oli paennut heidän piiristään ja joka nyt oman käden kautta oli poistunut elämästä.

Uutinen herätti tavattoman hämmästyksen. Kruununvouti nyökäytti äänetönnä päätään ikään kuin sanoakseen! arvasinhan minä! Nimismies vaihtoi katseita hänen kanssaan ja oli täydelleen samaa mieltä, hänen poikansa, Hongankolistaja, tuijotti puhujaan ikään kuin hän olisi kuullut julistettavan omaa kuolemaansa, rovasti pani kätensä ristiin ja näytti ääntelevän rukousta, Ottokar-herra katseli isäänsä epäluuloisena ja vastaansanomisen haluisena, Kaskisten herra silmäili juhlaisäntään ikään kuin hän ei olisi ymmärtänyt hänen puhettaan ja Palkolan herra rupesi uteliaana tekemään kysymyksiä. Hänen äänensä ei kuitenkaan pian kuulunut missään, sillä Filip von Toll nosti melun.

— Jaakko kuollut, surmannut itsensä — valehtelet! Ei Jaakko kuole. Ei Jaakko pelkää vaaroja, eivätkä vaarat pysty häneen! Ei Jaakko läkähdy ylellisyyteen eikä hän kuole nälkään. Jaakko osaa asettaa suun säkkiä myöten, sellainen on Jaakko. Tule, sinä vanha roisto, sanomaan minulle, että Jaakko on kuollut! Mene hiiteen uskottelemaan, että Jaakko on kuollut — ei hänen vanhalle sedälleen.

— Yölinnussa ei tiedetty tästä mitään! huudahti Ottokar Ehne kiivaasti. — Poikkesin juuri siellä... Mathilda-rouva ei tietänyt mistään.

— Saavat tietää, saavat tietää, sanoi Kauniston herra tyyneydellä, joka hämmästytti hänen vieraansa. — Sinulla, Ottokar, ei enää ole mitään tekemistä Yölinnussa, muista se.

Mistä tulikaan Kauniston herraan tämä tyyneys? Kuolinsanoma sen nähtävästi antoi. Ja hänen puhetapansakin oli kaunista kuin papin. Äkkiä purskahti nuori Ottokar af Ehne itkuun, nousi pöydästä ja meni ulos. Nyt alkoi Alakartanon herrakin uskoa asiaa todeksi. Hän huusi ja huitoi käsillään.

— Hän oli ainoa ihminen maailmassa, ainoa todellinen ihminen... jonka kanssa saattoi olla... jolla oli sydän. Mutta jos sinä... sinä senkin... proprietääri valehtelet, niin... niin sinun käy pahasti! Sen saat uskoa. Minä Flip von Toll omassa persoonassani panen ruutia Kauniston nurkan alle... ja... ja... Hän oli ainoa ihminen, sanon minä...

Vähitellen saatiin seura rauhoittumaan, niin että taasen voitiin asettua pöytään, ja nyt esitti Kauniston herra muistopatsasasian. Se vastaanotettiin innostuksella. Mielenliikutus, jonka odottamaton sanoma oli tuottanut, löysi muistopatsaan kautta ikään kuin ulospääsyn, ja jokainen kyseli vain listaa saadakseen merkitä osansa. Kellarimestari Svanberg toi juhlallisena sisään paperin, hänen sisarensa, puettuna mustaan, päässä valkea pitsimyssy, täytti lasit vanhimmalla »Ukolla», ja niin kierteli lista. Kellarimestarin merkitsemä rahaerä jonkin verran oudostutti herroja suuruudellaan, heistä tuntui halventavalta panna muistopatsaaseen vähemmän kuin hän, mutta useimmat kestivät nöyryytyksen ajatellen, että Svanberg saikin panna, hän oli kyllä rikastunut heidän kaikkien kustannuksella.

— No, ei ainakaan Filip von Toll ole huonompi kuin kellarimestari Svanberg! huusi Filip-herra, kun lista kiertoretkellään tuli hänen luokseen.

Kaikki tiesivät, ettei Alakartanon Lippi ikinä maksaisi merkitsemäänsä erää ja hymähtelivät itsekseen. Yleiseksi hämmästykseksi veti Lippi lompakon taskustaan ja löi setelit pöytään. Muutkin huomasivat viisaaksi heti luovuttaa rahat, mikäli niitä sattui olemaan varattuna mukaan, ja Kauniston herra valittiin kassanhoitajaksi. Hän laski juhlallisesti kaikkien kuullen setelipinkan. Summa likenteli tuhatta markkaa! Keskusteltiin muistopatsaan paikasta. Toiset ehdottivat terassia Bellevuen luona, toiset Yölinnun puutarhaa. Alakartanon herra väitti, että vapaassa metsässä pitää muistopatsaan seisoa, siellä missä pyssynpauke vinkuu sen ympärillä ja hirvet voivat käydä sitä nuuskiskelemassa. Kun Kauniston herran piti panna setelipinkka taskuunsa, kävi hänen poikansa kiinni hänen ranteeseensa.

— Pappa antaisi minun säilyttää rahat, sanoi Ottokar.

— Mitä pirua sinä tarkoitat, poika? vastasi isä ja tuijotti poikaansa.

Hän oli jo juonut ja hänen silmänsä verestivät.

— Pappa saa ne jo huomenna. Minä vain sentähden, että... jos on epämukavaa näin seurassa... kun on juhlat.

— Kyllä minä sinut, nallikka, arvaan. Sinä pelkäät, että isäsi... hävittää rahat, ehkäpä varastaa ne. Piru vie, tämä on liikaa...

Kauniston herra saatiin rauhoittumaan. Hän pisti rahat taskuunsa ja krouvin Kerstin tuli pyyhkimään kastiketta, jota oli pudonnut hänen kuluneen hännystakkansa käänteille. Palvelustyttö oli ollut kömpelö tarjotessaan paistia — tiesihän nämä kömpelöt suomalaiset piiat, ja Kerstinin liverrellessä ja laverrellessa lauhtui patruuna af Ehne. Kun Kerstin oli poistunut, huomasi herra äkkiä, että hänen rinnallaan äsken oli ollut mukava, pyöreä ihminen, ja käski kellarimestarin toimittaa hänet takaisin. Kerstin ei olisi ehtinyt kokonaan heittää keittiötä, mutta Kauniston herra tahtoi kuin tahtoikin häntä pöytään ja hän tuli.

Keskellä juhlaa kuului äkkiä kova koputus oveen. Herrat hätkähtivät ikään kuin se olisi ollut muistutus siitä maailmasta, jonne Jaakko oli mennyt. Mutta se olikin vain Juurikk'oja, entinen Siironmaa, joka tahtoi tulla seuraan. Hän oli humalassa ja lateli ikkunan takana koko ruotsalaisen sanavarastonsa. Svanberg selitti hänelle, ettei hänen humalaisena sopinut tulla herrojen seuraan, Kauniston herra lähetti hänelle puolillaan olevan »Ukon» surunauhoineen päivineen, ja isäntä kiljahti niin iloisesti ikkunan alla, että herrat salissa rämähtivät nauramaan.

Laulettiin. Kukaan ei enää muistanut Jaakkoa. Filip-herra huusi joskus haikeasti Jaakon nimeä, ikään kuin tämä olisi ollut siinä keväisessä yössä, joka valkeni yli joen ja petäjikön. Mutta hän lausui nimen ilman sisältöä, siksi vain, että hän illan kuluessa oli tottunut sitä lausumaan. Kerstin valmisti väsyneille herroille tiloja sohville ja permannolle. Hän kävi taputtelemassa heitä vuoronperään ja antoi heille hoidon, minkä he tarvitsivat. Lippi ja Kauniston herra voittivat sitkeydessä kaikki muut. Kauan he tanssivat ja lauloivat, vuoroin suuttuen ja sopien. Äkkiä nousi Lippi pöydälle, keskelle surupukuisten »Ukkojen» joukkoa ja rupesi pitämään puhetta.

— Hän oli mies, ainoa mies seitsemässä pitäjässä — mitä te muut olette hänen rinnallaan! Ainoastaan hirvet vetävät vertoja hänelle. Hänen pitää saada seisoa hirvien keskellä... hirvien kunniavahti aina ympärillään... Pronssinen Yölintu... Juvelan kattilan partaalla... keskellä mustia kantoja Siironmaan sydänmaalla... Ainoa mies!

Lipiltä loppui ääni ja hän rupesi itkemään. Hän yritti alas pöydältä. Krouvin Kerstin tuli häntä auttamaan. Hän veti perässään pöytäliinan ja pulloja ja tuli nelinryömin permannolle. Aurinko nousi.

Hetkisen perästä seisoivat Lippi ja Kauniston herra kaulatusten Bellevuen portailla ja tuijottivat metsään, joka kirpeän punertavana erottautui taivaanrannan loistosta.

— Mistä sinä sait tietää, että minun rakas Jaakkoni on kuollut? kangersi Alakartanon herra.

— Mistä minä sen olisin saanut tietää, kangersi Kauniston herra takaisin. — En mistään, piru vie. Omasta päästäni.

— Mitä?

— Ei mitään, piru vie.

— Eikö Jaakko sitten saakaan muistopatsasta?

— Mitäs hän muistopatsaalla, kun hän elää. Emmekö ole juoneet hänen kunniakseen!

Lippi paljasti kaljun päänsä, jonka niskassa törrötti seppel harmahtavaa punatukkaa. Kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan. Hän oli pakahtua hartauteensa.

— Jaakko elää, minun Jaakkoni, minun Jaakkoni! Kerstin... Kerstin, pois surunauhat Ukkojen kauloista. Jaakko elää!

Hän hoippui saliin, lyyhistyi lattialle keskelle auringonpaistetta ja rupesi tyhjien pullojen ympäriltä hypistelemään irti mustia nauharuusuja.

PUNATUKKAISET

Kun eversti ja everstinna von Toll olivat tulleet terveiksi, läksivät he kuomireellä ja kahdella hevosella, Pekka ajamassa, vierailulle naapuripitäjiin. Paluumatkalla yllätti heidät lumituisku.

Suurissa turkeissaan istuivat he ääneti puolipimeässä kuomissa. Kuomipeite oli laskettu alas ja tuisku ajoi pienet lasiaukot heidän silmiensä kohdalla lakkaamatta täyteen lunta. Hevoset vetivät yhä raskaammin. Everstinna ja eversti istuivat ääneti. Aviopuolisoilla oli viime aikoina ollut yhä vähemmän puhuttavaa toisilleen. Eversti oli tullut sairaaksi ja äreäksi, everstinna laihtunut ja saanut ajatuksia. Joka päivä toi mukanaan uusia ja kuitenkin aina samoja. Ne koskivat kaikki hänen ainoaa poikaansa, josta ei hän tietänyt mitään — jollei ottanut lukuun sairaan vaimon ilmestyksiä. Tälläkin matkalla oli tullut ajatuksia.

Everstinna oli ensi kerran eläissään pannut merkille, miten paljon punatukkaisia lapsia pitäjissä näillä seuduin oli. Eikä yksin lapsia, vaan nuortenkin joukossa oli punatukkaisia. Milloin oli hän nähnyt punatukkaisen tytön jonkin torpan kaivolla, milloin oli nuori mies, ajaessaan halkokuormaa, paljastanut pään, joka oli punatukkainen. Milloin oli jonkin asumuksen ovesta juossut lapsi, ohuissa risaisissa pukimissaan, kasvot oudon tuttuina ja hiukset samoin. Everstinna ei enää itkenyt niin helposti kuin ennen. Hänen sydämessään asui vakituinen kalvava suru. Kun he tulivat suuriin kartanoihin, hymyili hän ja eversti nauroi. Yleisessä keskustelussa tekivät he toisilleen kysymyksiä ja antoivat toisilleen vastauksia. Heidän välinsä oli silloin luonteva ja ystävällinen. Mutta niin pian kuin vierashuoneen ovet olivat suljetut ja vuoteet silkkipeitteineen, pitsilakanoineen heitä odottivat, kuolivat sanat heidän huuliltaan.

Kotimatkalla tapasi heidät, kuten sanottu, lumituisku. Kun he ensi kertaa juottivat hevosia peninkulman päässä kirkonkylästä, oli kuomipeite ylhäällä ja jo silloin vinkui ja vonkui reen ympärillä. Kuivana kuin lentohiekka tuli valkoinen nöyhtä pitkin kylän peltoja, hiljensi vauhtia aitojen kohdalla, pääsi yli lumiharjan, joka oli muodostunut aidanseipäiden väliin, ja kiersi pyörteissä aukeilla. Alaston koivumetsä ryski ja huojui. Reen jäljet tiellä, jota ei aurattu, menivät menemistään umpeen. Kiiltäviksi hioutuneet vaot paljastuivat hetkeksi ja vierivät samassa täyteen kuivaa lunta.

— Luuletko, että jää tulee olemaan kovin tukossa? sanoi eversti Pekalle hevosten juodessa.

Äänettömyyden perästä, joka oli hänelle ominainen, vastasi Pekka:

— Tohtii kyllä olla tukossa.

— Jos ajettaisiin maata myöten, ehdotti Mathilda-rouva.

Mutta molemmat miehet vastustivat maatietä, koska yleinen talvitie kulki järven selkää, oikaisten runsaan puolen peninkulman.

— Saaressahan taas annetaan hevosille leipää, sanoi Mathilda-rouva.

— Leipä on jäljellä kummallekin, vastasi Pekka.

Hän tarjosi hevosille lisää vettä, ja kun eivät ne huolineet, laski hän kipon pyöreäksi jäätyneelle kaivonkannelle, käänsi hevoset tielle, puhdisti sormillaan kuomipeitteen pienet lasiaukot ja laski peitteen alas. Tielle päästyä nousi hän kuskipukille ja käänsi yli peltojen jäälle. Rantaan oli ehtinyt kasaantua korkea nietos, jonka poikki hevoset kahlasivat polvia myöten lumessa. Kahden puolen seisoivat rannat yksinäisinä ja kuolleina ja edessä kävi viittatie, joka hukkui lumilakeuden kaukaisuuksiin. Reenjalasten jälkiä ei enää paljon erottanut. Tie kohosi vallina lumitasangosta. Viittapuut nousivat kallellaan lumesta ja narisivat myrskyssä. Valkea nöyhtä tuli tuhansin siivin tuulen alta, ikään kuin liikkeellä olisi ollut pakenevia joutsenia. Kun Yölinnun rouva nosti kuomipeitettä, näki hän vetohihnan, hevosen pitkät häntäjouhet, joita tuuli kuljetti sivullepäin, sihisevän lumenjuoksun pitkin valkoista lakeutta ja viittapuut, jotka säännöllisesti palasivat pienen matkan päässä. Hevoset vetivät yhä raskaammin.

Mathilda-rouva muisti, miten pitkältä tie yli järvenselän oli tuntunut, kun hän ensi kertaa teki tämän matkan, viisikolmatta vuotta sitten. Ja kuitenkin olisi hän silloin suonut sen vielä kestävän.

Hän ei silloin ollut tietänyt mitään surusta. Hänellä ei ollut aavistusta siitä, että pitäjällä voisi olla punatukkaisia lapsia. Hän ei kaikkina näinä vuosina ollut heitä huomannut. Miten hän oli ollutkin niin sokea? Hän muisti hämärästi, että niitä joskus oli ollut kirkonkylässä ja että ne olivat hävinneet. Hän ei ollut kysynyt, minne ne raukat olivat joutuneet ja kuka ne oli toimittanut pois. Hän oli elänyt onnessa. Vasta onnettomuus oli avannut hänen silmänsä.

— Älä availe peitettä, sanoi eversti. — Tiedäthän, että minulla on särkyä.

Mathilda-rouva pyysi anteeksi ja koetti korjailla vällyjä miehensä ympärille. Hän muisti, miten ensimmäisinä aikoina eversti oli tahtonut, että kuomipeite olisi ylhäällä, jotta hän saisi näyttää nuorelle vaimolleen seutuja. Siitä oli kauan.

He tulivat saaren rantaan ja kuomireki kallistui pahasti, kun ajettiin nietosten halki. Tie kulki ahtaana pajupensaiden läpi, jotka raapivat kuomin syrjiä. Kevät oli vielä kaukana, pajuissa ei näkynyt mitään elonmerkkejä. Pienellä aukealla, missä oli heinäsuova, astui Pekka alas, otti laatikosta istuimensa alta kaksi leipää ja antoi ne hevosille. Se oli tullut tavaksi. Hevoset seisahtuivat itsestään tällä saarella ja tällä aukealla.

Järvenselkä saaren toisella puolen oli niin lumen vallassa, että täytyi ajaa suurin osa matkaa käyden, ja kun mäentöyryn alla rannassa piti noustaman maihin, oli vastassa sellainen nietos, että hevoset upposivat kuin järveen. Oikeanpuoleinen hevonen huppuroi lumessa, ikään kuin hukkumaisillaan. Kun Pekka pääsi apuun, oli ehtinyt tulla vahinko. Eversti riuhtaisi auki kuomipeitteen ja torui. Pekka sai kuulla, että hän oli torkkunut, kuten aina, ettei hän ikinä oppisi mitään eikä kelpaisi mihinkään.

— Siinä oli oja, sanoi Pekka. — Kun eivät ole panneet viittoja. Tie on muina talvina käynyt ylempää.

Syytä sinä viittoja ja ojia. Sinä nukuit tietysti, niinkuin sinä aina teet. Koko tämä suomalainen kansa nukkuu. Laita vain, että päästään kulkuun.

— Aisa on poikki.

— Aisa on poikki! karjaisi eversti. — Sinä tarkoitat tietysti, että meidän pitää yöpyä tuohon tölliin tuossa!

Eversti kirosi. Pekka riisui hevosen siltä puolen, mistä aisa oli vikaantunut, ja kopeloi taskujaan. Niissä oli aina varasto nuoraa, nauloja ja muita tarpeita. Hän ei kuitenkaan tällä kertaa tullut niillä toimeen. Everstin suuttumus ei parantanut asiaa. Täytyi lähteä noutamaan torpasta apua. Everstinna olisi mieluimmin jäänyt kuomiin istumaan korjaustoimituksen ajaksi. Hän pelkäsi jalkojensa kastuvan. Mutta kun eversti kehoitti häntä menemään torppaan, jossa joka tapauksessa olisi lämmin, totteli hän, nousi vaivalloisesti peittojen sisästä ja astui lumeen. Aukealla pellolla ei ollutkaan paha kävellä, tuisku oli nuollut kentän puhtaaksi. Yölinnun armo asteli raskaissa turkiksissaan, kädet suuressa puuhkassa, köyhän torpan peltoa, jonka tantereelta kohosi pari tunkiota. Lumimyrsky tuntui olevan tyyntymässä. Saattoi jo erottaa taivaanrannat. Ilman puhtaus oli niin tuntuva, että olisi saattanut ajatella joidenkin ihmeellisten lumikukkain puhjenneen hankiin tuoksumaan. Viimeiset tuulispäät tulivat rajuina ja yksitellen, ikään kuin suorittaakseen viimeisen silittelyn lumiharjanteilla, jotka tuisku oli muovaillut päivän aikana. Yölinnun armo pysähtyi nietoksen eteen harmaan asumuksen seinävierellä ja päätti siinä astellen odottaa rikkoutuneen aisan korjausta. Rakennus oli nostettu neljän kiven varaan. Sen alta näkyi rattaiden kori, vanha luudantynkä ja homeenkarvainen kenkä.

Ikkunasta oli pian huomattu, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Pää toisensa perästä tunkeutui pienen ruudun eteen katselemaan naista hangessa, jonka turkinpäällys välähteli silkiltä. Vihdoin tuli keski-ikäinen nainen ulos ja aukaisi puulapiolla tien lumeen. Yölinnun rouva ymmärsi, että hän pyysi häntä lämpimään odottamaan. Hänen jalkojaan oli ruvennut palelemaan ja hän meni.

Ovessa tuli vastaan nuori tyttö, köyttäen liinaa leukansa alle ja mennen ikään kuin pakoon. Lapset pysyttelivät hekin aluksi paossa uunin nurkassa, mutta tulivat vähitellen esiin, kun rohkein oli saanut kauniin rahan vieraalta. Kaikki lapset saivat rahan ja heidän äitinsä päivitteli ja siunaili rouvan hyvyyttä. Hän kertoi ja kyseli kaiken aikaa, mutta vieras vain ystävällisesti hymyili ja lausui joitakin käsittämättömiä sanoja. Lapsi kehdossa rupesi itkemään. Vaimo meni ja nosti sen ylös. Viihdyteltyään sitä toi hän sen vieraan nähtäväksi. Yölinnun rouva aikoi ensin etsiä kukkarostaan rahan tällekin lapselle, mutta muisti samassa, että se oli liian pieni ymmärtämään rahan arvoa ja ojensi etusormensa pientä kättä vastaan. Silloin lankesi ruudusta kituvan kasvin takaa valoa ja hän näki tutut, punaiset hiukset.