Part 3

Kauniston rouva ja Yölinnun rouva lankesivat eteisessä toistensa syliin. Molemmat iloitsivat tapaamisesta. Herrat olivat ajaneet onnettomuuspaikalle, naisille oli kotona käynyt yksinäiseksi. Mathilda-rouva tervehti Ellidaa kuin poikansa kihlattua ainakin.

Kaunistolaiset toivat erään kauhean uutisen entisten lisäksi: sen, että joku ihminen olisi jäänyt liekkeihin.

Mathilda-rouva nosti kädet ohimoilleen ja haki tukea oven pielestä.

— Rakas täti, sanoi Ellida tukahtuneesti, — ei se ole Jaakko, ei, ei...

— Se on tietysti joku lapsi-raukka tai vanhus, rauhoitti Ellidan äiti. — Nehän ne aina tulipalossa ovat eniten vaarassa.

Keskellä yleistä itkua ja vaikerrusta huomautti Yölinnun nuorin, ettei oikeastaan kannattanut surra, ennen kuin tiedettiin jotakin varmaa. Ehkä kaikki oli ollutkin vain huhua. Annaa toruttiin joka taholta sydämettömyydestä, mutta hetkisen perästä alettiin kuitenkin taipua siihen suuntaan, että huhut saattoivat olla liioiteltuja, ja niin tuli kaikin puolin keveämpi olla. Kahvi juotiin puutarhan puoleisella parvekkeella, Yölinnun kauniit vanhat hopeat ja posliinit olivat esillä, kirkonkellot soivat, koirat olivat väsyneet ulvomaan. Nuoret menivät puutarhaan ja puhuivat veljistään ja ystävättäriensä veljistä, äidit istuivat parvekkeella ja puhuivat lapsistaan.

— Jaakko on niin hyvä, sanoi Yölinnun rouva. — Hän ei voi nähdä kärsimyksiä. Kerjäläiset hän kokoaa tiepuolesta ja tuo kotiin ja syöttää. Täällähän on vakituisesti seitsemän henkeä, jotka hän nälkävuosina korjasi hangesta. Takkinsa hän voi antaa. Kellonsa hän voi antaa.

— Ellida on luja, sanoi Kauniston rouva, — vaikka hän tuntuu hennolta. Ja hän rakastaa Jaakkoa.

Äidit hymyilivät. Päivällistä syödessä ilmestyi pitäjän postinhoitajatar, neiti Zaida Sederholm, hiestyneenä ja tomuttuneena ruokasalin kynnykselle. Hänen ensimmäinen kysymyksensä koski Jaakko-herraa. Kun ei Jaakosta voitu antaa tietoja, kertoi hän, kauhu kasvoilla, että Siironmaan nuori tytär oli joutunut liekkeihin.

Huoneessa hiljeni kokonaan. Se ei taaskaan johtunut yksin siitä, että kanssaihminen oli joutunut kauhean kuoleman uhriksi, vaan tietäen tai tietämättään yhdistivät kaikki nämä naiset jollakin lailla Jaakon onnettomuuteen. Jaakon äiti oli tuskassaan ehtinyt kehittyneempään asteeseen kuin siihen, jolloin itketään. Ellida sen sijaan itki. Neiti Zaida Sederholm, joka ontui, nojasi kylkeään ruokakaapin pieleen, nääntyneenä sekä sielun että ruumiin puolesta. Yhtäkkiä päästi Yölinnun nuorin tytär pienen vihellyksen ja marssi kuuluvin askelin salin permannon poikki. Tuskin oli ruokasalissa ehditty vaihtaa muutamia katkonaisia lauseita, kun salista taasen kuului askelia ja Anna marssi sisään, kädestä taluttaen navettapiikaa.

— Nyt te saatte kuulla uutisia Siironmaan tyttärestä, sanoi hän. — No, kerro nyt, mitä sinä tiedät.

— Mitäs minä sitten.

— No, ei sinulle kukaan tee pahaa. Te olitte yhdessä rippikoulussa...

— Niinhän me olimme...

— No, ja hän oli... No, kerro nyt... Hän oli hyvä lukemaan, eikö niin?

— Niinhän hän oli.

— Ja sai testamentin?

— Niin...

— Ja oli kaunis...?

— Niin, hän oli kaunis...

Tyttö vei suurilla punaisilla käsillään esiliinan kasvoilleen. Ei voinut tietää, itkikö hän vai nauroi. Hän kääntyi ympäri ja läksi. Hänen paljasjalkaiset askeleensa jymisivät salin siltapalkeilla.

Naiset tuijottivat toisiinsa.

— Kaunis, pääsi vihdoin Ellidan huulilta.

— Kaunis, lausui postinhoitajatar kuin kaiku.

Kirkonkellot lakkasivat äkkiä soimasta. Niihin oli pitkän päivän mittaan ennättänyt tottua. Hiljaisuus tuntui nyt pahaaennustavalta.

* * * * *

Iltayöstä tuotiin Jaakon nuori hevonen taluttamalla kotiin. Everstinna kävi itse tarjoamassa sille leipää ja sokeria, mutta se ei huolinut kummastakaan. Mies, joka toi hevosen, ei tietänyt mitään Jaakosta. Valkea oli saatu pysähtymään suurten soiden laitaan. Torpparit olivat jääneet vartioimaan yöksi.

Kaikki Yölinnun ikkunat olivat valaistut. Puoliyön aikaan saapui sammuttajajoukko kotiin ja tuskin olivat miehet päässeet keittiöön syömään, kun everstin askeleet kopisivat keittiökamarissa. Hän oli päässyt tulemaan kenenkään huomaamatta ja hänen kasvoillaan liikkui sinisiä varjoja, kun hän astui ruokapöydän eteen ja iski nyrkkinsä pöytään kuin minkäkin puunuijan.

— Missä on nuori herra? huusi hän, — missä? Mutta minäpä sanon teille, ettei yhtä suupalaa, ennen kuin Jaakko-herra on kotona. Metsään paikalla, jokainen — eikä kotiin, ennen kuin nuori herra on löydetty!

Hän tarttui pitkän pöydän toiseen päähän ja nosti. Leipäläjät ja puurovadit lensivät permannolle. Miehet karkasivat ovea päin. Kalpea, nokinen poika sai reikäleivän niskaansa. Toinen leipä sattui seinään.

— Vai te täällä söisitte ja joisitte, huusi eversti, — vaikka se, joka teidät pelasti nälkäkuolemasta, on metsässä. Ei ruokaa eikä juomaa teille, vaan ruoskaa...!

Hän tarttui halkoon, mutta huomasi, ettei huoneessa enää ollut kuin Mathilda-rouva ja Pekka. Pekka pisti leipää taskuunsa.

— Etkö sinä kuullut, että minä kielsin! huusi eversti.

Pekka ei puhunut mitään.

— Etkö sinä pelkää? sanoi eversti ja nosti halkoa.

— Mitäs minä, sanoi Pekka.

Halko putosi everstin kädestä. Mathilda-rouva puheli Pekalle:

— Ota mitä tahdot, mutta älä tule kotiin ilman häntä.

Pekka painoi lakin päähänsä ja läksi. Eversti tuli Mathilda-rouvaan nojaten sisään. Hän ei ottanut einettä enempää kuin hevonenkaan, joka oli palannut palopaikalta. Mathilda-rouva koetti viihdytellä häntä ja puheli:

— Me autamme hädänalaisia. Heidän pitää saada sama, minkä he ovat menettäneet. Mitä sanot, jos antaisimme heille Juurikkaan torpan maat ja metsästyslinnan. Minä olen suunnitellut kaikki valmiiksi. Päivä on ollut pitkä.

Eversti pani kädet silmilleen, ikään kuin suojellakseen niitä joltakin näyltä.

— Heille tulee hyvä, saat nähdä. Kunhan Jaakko vain palaa. Ja mitäpä hänelle olisi voinut tapahtua. Huhut liioittelevat aina.

— Tuo konjakkia, sanoi eversti. — Tätä särkyä ei pirukaan kestä.

Avainkimppu helisi Mathilda-rouvan käsissä, kun hän meni konttoriin, missä sekatavaravarastoa säilytettiin.

— Varmaankaan ei sekään ole totta, että ihminen olisi joutunut liekkeihin, sanoi hän tunnustellen.

Eversti nauroi hirtehisen naurua.

— Vai et usko, että se on totta. Minä olen näillä silmilläni nähnyt hänen hiiltyneen ruumiinsa. Tahdotko tietää, minkä näköinen se oli, vai uskotko ilman...

Mathilda-rouva lyyhistyi istumaan...

JUVELAN KATTILASSA

Mennään makaamaan Juvelan kattilaan! oli Jaakko-herra huudahtanut, kun Lippi astui ulos kalamökistä, missä hän oli viettänyt yönsä. — Ei tällaisella kuumalla kukaan jaksa.

Hän kellahti kyljelleen setäänsä päin ja hymy hänen kasvoillaan oli sekä valoisa että surunvoittoinen, mutta ennen kaikkea vuolas, kuten hymy on, kun se puhkeaa esiin kylläisestä mielestä.

Noo, oletko... yksin? sanoi setä ja vilkutteli ripsettömiä, punalaitaisia silmiään.

Jaakko kellahti takaisin selälleen, tuijotti taivaan sineen ja ravisteli päätään, niin että hiuksiin tarttui sammalia.

— Herra Jumala sentään!

Hän veti paidanliepeitä paljaalta rinnaltaan ja pusersi ne palloksi kouraansa.

— Itketkö sinä vai naurat? sanoi setä ja katseli häneen pää kallellaan. — Mikäs nyt sitten on? Onko lintu lentänyt tiehensä? Anna lentää, johan se oli sovittu, että palataan nousevalla viikolla.

— Viheliäinen on ihminen! sanoi Jaakko hampaittensa lomitse ja repi rintaansa.

Lippi-setä päästi pitkän vihellyksen ja silmäili ulappaa, joka uneliaana kuvasteli rantoja kalvoonsa. Veneen kuva kallion alla vedessä oli lasisessa liikkumattomuudessaan epätodellisen läheinen, talo salmen takana nuottatalaineen vaikutti sen sijaan kaukaiselta kangastukselta ja etäisyys saarten takana toisella puolen oli autereinen kuin unennäkö.

— Herranpoika se on ihminen! huusi Jaakko, hypähti ylös ja karkasi veneelle. — Lähdetään Juvelan kattilaan makaamaan.

— Et siis ole nukkunut? sanoi Lippi ja naurahti. — Mutta minä en lähde ilman aamiaista. Minulle pitää olla jotakin syötävää, muuten ei maistu juotavakaan.

— Mutta minä olen laiska, Lippi-setä.

— Mitä päästit pois tytön.

— Älä puhu, Lippi-setä.

— Pitelitkö häntä pahasti?

— Älä puhu. Viritä valkea ja keitä. Minä menen järveen.

— Pese nyt sitten syntinen nahkasi, että olet kelvollinen taas syömään ja tekemään syntiä... — Ei se syntikään miltään maistu, jos sitä kokoontuu kerroksittain.

— Lippi-setä — ei se ole syntiä.

— Mitäs sitten?

— En minä tiedä — jokin toinen nimi sille!

Lippi-setä nauroi ja toi veneen pohjalta maihin padan ja kopan ruokatarpeineen.

— Mutta kuinka tyttö on päässyt pois, kun vene on täällä? Hänen täytyy olla saaressa.

— Ei ole.

— Oletko hakenut? Mitenkä hän sitten on mennyt?

— En tiedä.

Lippi kävi yhtäkkiä totiseksi ja vakava ajatus iski hänen päähänsä, mutta kun Jaakko muutenkin oli alakuloinen, niin ei hän huolinut ajatustaan lausua. Se olisi kokonaan tärvellyt heidän matkansa. Sitä paitsi ei olettamus ollut todennäköinen. Eivät talonpoikaistytöt niin arkoja olle.

Lastupinkka kädessä kulki vanha punatukkainen pitkin rantaa.

— Helmiäkö haet? sanoi Jaakko.

— Ei ole leikintekoa, jos tuli pääsee irti tällä helteellä, vastasi Lippi ja latoi puut veden rajaan kallion kuoppaan. — Saat uskoa, että kulo voi kiehauttaa tämän järvenkin näin suotuisissa olosuhteissa...

Jaakkoa ihastutti ajatus: koko järvi kiehuu kaloineen päivineen ja ihmiset voivat pistellä kalakeittoa kuin padasta. Hän nauroi, niin että suuret, tasaiset hampaat paljastuivat.

— Minun on ikävä Juvelan äijää, sanoi hän. — Ja hänen viinojansa. Mitähän ne »noidanluut» ovat, joita hän sekoittaa viinaansa? Nerokas äijä!

— Juuria, suojuuria, sanoi Lippi kyyköttäessään tulen ääressä. — Kas, kas, kas, huudahti hän äkkiä ja valeli vedellä sammalta, — mikä halu tulella olisi päästä valloilleen. Kyllä nyt tulisi kokko, jos päästäisin sen menemään. Äijä on ennen kuolemaansa luvannut ilmaista minulle, mistä hän kaivaa noidanluunsa. Niitä ei kuulu olevan saatavissa muuta kuin täällä Siironmaan sydänmailla. Kyllä mies tuntee saaneensa, kun juo Juvelan viinaa.

Lippi maiskutteli suutaan ikään kuin hän olisi tuntenut nesteen vuotavan kielenselkää alas kurkkuun.

Hän kertoi erinäisistä viinoista, mihin hän elämänsä varrella oli tutustunut. Ruotsissa oli viina kuten ruokakin parempaa kuin Suomessa. Mutta täällä sydänmailla saattoi joskus kuin vahingossa tavata erinomaisen taitavasti valmistettua viljanydintä. Niinkuin timantti! Nuuskainen Juvela oli mestari. Sitä voimaa, mitä ihminen tunsi otettuaan hänen pullostaan — niin että teki mieli nostaa hongat maasta juurineen tai temmata täysikuu lakiksi pörrölleen! Sellainen voimantunne tekee ihmisen jättiläiseksi.

— Tuli menee! huusi Jaakko.

— Kas kyytä ja käärmettä...

Katajapensas ylempänä kallionrevelmässä todella paloi heleällä liekillä. He sammuttivat sen helposti.

— Kukaties sinun tyttösi on hypännyt yli lahden, sanoi Lippi ajattelemattomasti. — Tai uinut. Kuule — sydänmaan töllikkä hän on, ethän sinä nyt häntä noin...!

Jaakon kasvot saivat ilmeen, joka oli sekä onnellinen että tuskallinen, ja hän katseli siniselle ulapalle.

— Hän oli kaunis... ja viaton... hänellä oli hiukset — keltaista silkkiä... Hän itki. Viheliäinen on ihminen!

Jaakko paiskautui pitkälleen.

— Juo, poika, sanoi Lippi ja ojensi hänelle pullon.

* * * * *

Kun Yölinnun herrat olivat syöneet, sammuttivat he valkean ja soutivat mantereelle. Vene jäi luhtaheinään rannalle, matkan päähän talosta. Herrat suuntasivat askeleensa kohti Juvelan mökkiä, jonne hevonen ja koirat iltamyöhällä olivat lähetetyt. Kaste metsäpolun kahden puolen ei vielä ollut kuivanut. Hämähäkinverkot kimmelsivät ikään kuin ne olisivat olleet lasisäikeistä. Pingotettuina kaskihalmeiden nokisiin aitoihin olivat kudokset todella suuria, uhkaavia pyydyksiä. Rukiintähkät kumartuivat jo syvälle. Sirpin viiltävät nykäykset likenivät niitä likenemistään.

Heti Siironmaan »holman» eli vasikkahaan takana alkoi maa oikullisesti hyppelehtiä. Se kohosi ja aleni, kohosi ja aleni. Horhista nousi naavaisia kuusia, jotakin uhkaavaa oli tummien puiden kasvussa, kun ne ponnistivat ylös rotkoistaan. Kun maa tarpeekseen oli hyppelehtinyt, rauhoittui se ja lepäsi suurina, itkevinä soina virstamääriä aina sydänmaihin asti, missä Yölinnun torpparikulma oli. Mutta sinne ei vienyt herrojen matka tällä kertaa. He pysähtyivät Juvelan hornalle, jota he sanoivat kattilaksi.

Juvelan vaari oli kerran kaivanut itselleen maakuopan asuakseen siinä sysiä polttaessaan. Mutta mielistyneenä sydänmaan rauhaan oli hän sittemmin jäänyt sinne kokonaan. Maakuoppa oli jonkin verran suurentunut ja saanut hirsiseinän, ikkunaraon ja oventapaisen. Juvela oli pitäjäläisten silmissä puoleksi noita, puoleksi metsäneläin. Hänen luonaan olivat ihmiset joskus saaneet juomaa, joka oli vienyt heidän muistinsa. Juvelan tiedettiin seurustelevan hirvien kanssa. Jokin musta hirvi oli hänen nimikkonsa. Se kävi hänen rannassaan juomassa ja otti leivän hänen taskustaan. Juvela ei milloinkaan pessyt itseään, hän oli kasvoiltaan ja käsiltään mustanharmaa, ja hänen vaatteensa olivat kuin naavaa. Hän ei tullut ulos pesästään muuta kuin sen verran, että hän toi sydet sepille, jotka kuluttivat niin paljon kuin Juvela ennätti polttaa. Sellaisia sysiä kuin Juvelan käsistä läksi, sai hakea pyöreän maan piirin päältä. Juvela ei pelännyt ketään ja tämä etenkin veti Yölinnun ainoaa poikaa hänen puoleensa. Kukaan ei tietänyt Jaakon käynneistä Juvelan majalla, sillä Juvela ei puhunut niistä enempää kuin hän puhui muistakaan asioistaan. Ihmiset olivat hänelle vaivaksi eikä Jaakko-herran käynti suinkaan merkinnyt enempää kuin jonkun muunkaan. Jaakko itse salasi retkiään hornalle ja oli niin muodoin eilenkin tahallaan vienyt kotiväkeä harhaan, koska Mathilda-rouva inhosi ja pelkäsi Juvelaa. Vanhus oli kerran maantiellä hautausmaan ja kartanon välillä tavannut Yölinnun rouvan ja oudolla äänellä sanonut jotakin, jota ei Mathilda-rouva ymmärtänyt, ja sylkenyt hänen eteensä. Mathilda rouva oli sairastunut pelästyksestä. Tämä oli tapahtunut Jaakon ollessa pieni ja tapaus oli jo silloin tehnyt Juvelan pojalle houkuttelevaksi.

Kun herrat laskeutuivat alas metsästä ja horhan pohja, jonka miilunpolttaja oli raivannut itselleen pihamaaksi, tuli näkyviin, astui äijäkin majastaan, joka oli kuin pääskysen pesä hiekkatörmän laidassa. Äijä ei ollut tietävinään vieraista, vaikka hänen oli täytynyt nähdä heidät polulla näreikön rinteellä. Hänen yllään oli tuskin nimeksi vaatteita. Hän oli karvainen kuin karhu. Hän piti jotakin ääntä ja hävisi metsään. Herrat hakivat turhaan hevostaan ja koiriaan.

— Ne voivat olla jossakin kauempana, sanoi Lippi. — Luultavasti hän meni niitä noutamaan.

— Mies on suuttunut, sanoi Jaakko loistavalla tuulella.

Horha oli pahanhajuinen ja kuuma kuin kattila, jonka alla palaa rovio. Jaakko hengitti tuttua löyhkää ihastuksissaan ja otti taskustaan piippunsa. Hän asettui sileälle kivelle, jolla Juvelan oli tapana survoa jyviä jauhoiksi, ja sytytti tupakan. Likaläjän päällä kiven vieressä surisi pilvellinen kärpäsiä. Vedettyään ensimmäiset savut hyppäsi Jaakko äkkiä korkealle ilmaan ja hihkaisi niin että kumisi ikään kuin hän olisi huutanut kuivuneeseen kaivoon.

— Täällä sitä taas ihmistyy, kun tänne pääsee.

Kuinka hyvin onkaan osannut asettaa elämänsä tuo vanha peikko...

Lippi oli riisunut vaatteet yltään ja paistatteli vatsaansa auringossa. Hän makasi Juvelan omassa kuopassa, joka vuosien mittaan oli syventynyt rinteen alalaitaan, kun Juvela siinä oli vedellyt unia. Siinä oli sija jokaiselle ruumiin jäsenelle, sijat vain eivät tarkalleen sopineet Lipille, hän kun oli joka suhteessa pienempi Juvelaa.

— Jollei se ruoja annakaan meille viljanydintään, sanoi Lippi vainuten, että retki ikävöityyn kattilaan epäonnistuisi.

Ja niin oli todella käymäisillään. Kun Juvela tuli esiin, ei hän aluksi puhunut mitään. Jaakko oli niin ihastuksissaan, että hän olisi ollut valmis sulkemaan syliinsä koko äijän. Hänestä tuntui siltä kuin hän siinä syleilyssä olisi painanut rintaansa vastaan koko vapaan metsän petoineen päivineen. Mutta hän koetti salata iloista välkettä silmissään ja puheli kuumuudesta, sudenpesistä ja hirvistä. Vihdoin viimein hän uskalsi kysyä hevosia ja koiria. Silloin aukeni äijän suu, joka oli kuin linnunpesä puunkolossa.

— Täällä ei tarvita koiria. Enkö minä ole sanonut, ettei. Minä lyön kintut poikki jok'ainoalta.

Kävi selville, että koirat olivat pelottaneet karkuun kissan, Juvelan ainoan kotieläimen, joka oli sellainen kissa, että se piti isäntänsä sekä linnussa että jäniksessä. Tuossa tuskin olivat päässeet höyryämästä sisukset tunkiolla. Jänis oli kissan tuoma. Ja joka satutti kätensä kissaan, satutti sen Juvelaan itseensä. Ja jos kissa jäi sille tielleen, niin hirvet Juvela lupasi nostattaa horhista ja lähettää syyllisten kimppuun. Juvela sylkäisi ruskean lammikon kuivaan tuhkaan Jaakko-herran edessä ja ärtyi ärtymistään tuntiessaan, ettei saanut vieraita suuttumaan niinkuin olisi tahtonut.

— Sinä saat uuden kissan, sanoi Jaakko. — Toimitan kissojen maasta, Afrikasta. Siellä on kissoja niin suuria kuin susi ja ne ovat punaiset niinkuin Yölinnun suku.

— Saatte mennä ja vielä oikaista nopeasti, sanoi Juvela. — Siitä ei kissa parane. Se on sellainen kissa, että se tuntee vihamiehen ja kynsii ja höyhentää. Ei sille yksi koira mitään olisi voinut, mutta kaksi.

Jaakko-herra ei enää uskaltanut kysyä, missä koirat ja hevonen olivat. Lippi veti vaatteita selkäänsä, kun aurinko paahtoi liiaksi, ja kehoitti Jaakkoa maksamaan kissasta kymmenen markkaa.

Jaakko, jolle ainoastaan kultarahat olivat rahan arvoiset ja joka sen vuoksi aina koetti pitää niitä taskussaan, veti esiin kolikon ja tarjosi sitä Juvelalle.

— Vai napin arvoiseksi sinä panet sellaisen kissan. Saatte nopeasti lähteä sinne, missä koirannekin juoksentelevat ja hakea minulle kissan. Taikka muistatte.

Jaakko olisi jo halunnut todenperään lauhduttaa Juvelaa.

— Kuule nyt, Juvela, kissa on linnustamassa ja sinä pauhaat pauhaamistasi, sanoi Lippi. — Se tuo meille vielä paistit päivälliseksi. Eräällä miehellä Ruotsissa oli myöskin sellainen kissa, että se toi hänelle lampaankin, kun hän kyllästyi metsän lihaan...

— Mene Ruotsiin — mitäs sinä täältä tahdot, sanoi Juvela vihaisena, ja herrat näkivät, että hän mietti lähtöä metsään.

— Viinaa, sanoi Lippi. — Mitenkäs sen luvatun viinan on.

— Hyvä Juvela, älkää nyt menkö, pyyteli Jaakko. — Saatte minulta, mitä tahdotte. Kelloni tai saappaani.

Juvela vaikeni hetken ja herrat odottivat jännittyneinä, mitä tulisi.

— No, jos pyssyn annat.

Jaakko muisti, että hänen pyssynsä oli isoisältä peritty, harvinainen kivääri, mutta hänen ei ollut vähääkään vaikea luopua siitä. Hän veti hihnan olkapäältään ja ojensi pyssyn Juvelalle. Äijä iski siihen silmäyksellään ikään kuin hän olisi lingonnut kiveä ainoaan pieneen kuolettavaan kohtaan metsäotuksen kallossa. Sitten hän sanaa lausumatta vei kiväärin majaansa ja jäi sinne. Jaakolla oli se tunne, että hän heti ryhtyi johonkin salaperäiseen toimitukseen. Etteihän vain kostaisi heille kissan häviämistä ja juottaisi jotakin helvetinmoista ainetta.

— Tiedätkö, mitä sinä nyt teit? sanoi Lippi. — Se oli kuninkaan lahja isäsi ja minun isoisälle.

— Se joutui kuninkaallisiin käsiin. Hänhän on itse metsänhaltija.

— Mutta jollei hän nyt tule ulos viinoineen, niin... niin minä asetan myrkkypaloja sydänmaat täyteen sekä hänen hirvilleen että kissoilleen.

Juvela tuli ulos viina-astia kädessä. Se oli korkea, tummunut savinen ruukku, joka suippeni päästään hyvin pieneksi suuksi ja josta korva oli lähtenyt.

— Siinä pitäisi olla voimaa, sanoi äijä lauhtuneena. — Kaivoin tässä toisella viikolla noidanluut suosilmästä ja panin niitä kaksin kerroin. Kun tätä juo, niin ei jalka paina, vaikka juoksisi Turun taakse, ja sormissa taittuu puu kuin kaislankorsi.

Jaakosta tuntui verrattomalta, että hän voisi taittaa yhden noita kuusia, joiden ympäri kaksi miestä seisoalta tuskin olisi ulottunut panemaan käsivartensa. Mikä jumalallinen mies Juvela olikaan.

Lippi oli noussut seisomaan, ja pidellen vaatteita sylissään tuli hän Juvelan luo, otti pullon ja rupesi silmiään siristellen ja pää kallellaan tarkastamaan sitä. Suulla ei ollut korkkia, vaan tahmea tulppa, joka tuntui olevan tehty vanhasta tupakkamällistä. Mikä korkki, ajatteli Jaakko. — Juuri sellainen kuin metsän jumalalla sopii olla!

Juvela itse otti tulpan suulta, niinkuin hän olisi ollut kuningas, joka armollisesti tarjoaa vierailleen kellarinsa vanhinta.

Lippi haisteli ja hänen vanha, punainen nenänsä vainusi ryppyisenä ja arvostelukykyisenä.

— Käynyt läpi suurenmoisen kirkastuksen, sanoi hän ja ojensi ruukun Jaakolle.

Jaakko tunsi ihanan pistoksen päässään. Hän oli kolme vuotta sitten käydessään everstin kanssa sukulaisia tervehtimässä Tukholmassa juomisen taidollaan hämmästyttänyt sekä vanhat upseerit että taiteilijat, mutta hän seisoi Lipin ja Juvelan edessä kuin koulupoika.

— Siunatkoon, poika, pyörrytkö sinä? sanoi Lippi.

— Minkä puun sinä tahdot taittaa, setä? huusi Jaakko ja hänen silmänsä kipunoivat. — Minä otan tuon kuusen tuosta. Ensin minä nostan sen juurineen maasta, sitten minä paiskaan sen ylös, sitten...

Lippi katsahti epäluuloisena Juvelaan.

— Juotkos sinä itse? sanoi hän.

— Juon.

— No, juodaan sitten.

— Tuolla sisällä, sanoi Juvela ja avasi majansa oven.

Hän selitti, että hän kerran juotuaan viinaansa pihamaalla oli lähtenyt kulkemaan ja tehnyt kaikkinaista turhaa hävitystä, josta Siironmaan isäntä oli suututellut. Jaakkoa ihmetytti, että niin voimallinen mies kuin Juvela välitti jonkun isännän suuttumisista ja että hän vältti jotakin hävitystyötä, jos sen tekeminen vain häntä huvitti. He menivät päitään kumartaen sisään oviaukosta ja olivat pimeässä luolassa. Pimeydessä oli viileää ja ilmatonta. Tuskin saattoi hengittää.

— Mutta jos me hajoitamme seinät, sanoi Jaakko, ajatellen tulevaa voimakauttaan.

— Kyllä kestävät, vastasi Juvela.

Äijä olisi tahtonut tehdä tulta kiukaan pesään, mutta Lippi kielsi häntä. Kiuas oli pyöreä kivikasa eikä mitään muuta. Savu olisi voinut tappaa heidät kaikki, kun ei sillä ollut ulospääsyä. Räppänästä tuli poljetulle maalle, joka oli majan permantona, pienoinen, nelikulmainen valotäplä ja sen heijastuksessa näki, kun tottui. Lippi pakotti Juvelan itsensä juomaan ensinnä ja juomaan syvältä. Sitten otti Lippi ja vihdoin Jaakko.

He tulivat kaikki heti hyvin iloisiksi. Jaakko hypähti penkiltä ja rupesi laulamaan. Juvela korjasi kiukaan syrjältä pois halkopinon, ettei hän kaatuisi siihen. Lippi ei vielä tuntenut mitään keveyttä jäsenissään, pakotti Juvelan juomaan lisää ja joi itse. Varmuuden vuoksi kysyi hän Juvelalta, oliko viina kaikki tässä. Juvela otti nurkkakaapista puisen lekkerin ja antoi sen Lipille.