Part 2

Ensimmäisten virstojen taipaleella antoivat kipeä jalka ja hevonen everstille tarpeeksi mielenkiinnikettä. Sittemmin kävi savu yhä rasittavammaksi. Ei mistään voinut saada yleiskatsausta, maa oli samaa keskeytymätöntä lakeutta. Vielä seisoi metsä kahdenpuolen tietä ulkopuolella liekkejä, mutta se seisoi kuin kuolemaan tuomittu, huumaantuneena kuumuudesta ja odotuksen kauhusta. Koivunrungot häämöttivät sinisessä sauhussa ikään kuin ne olisivat liikkuneet. Lato niittytilkkusen laidassa uiskenteli kuin tulvaveden vallassa. Pian oli mahdotonta päästä eteenpäin. Vähän matkaa Siironmaan talon maiden rajalta juoksi muutama lammas määkien yli tien, lyöden päänsä puihin. Metsästä kuului rytinää ja ihmisääniä. Eversti puhalsi metsästystorveensa, mutta ei saanut vastausta. Äkkiä teki hevonen hypyn syrjään. Tiellä luikerteli joukko kyykäärmeitä, päät pystyssä, ikään kuin ne olisivat uineet kuumuutta pakoon. Eversti näki ne vilahdukselta. Rytinä metsässä vasemmalla puolella tietä kiinnitti koko hänen huomionsa. Joukko miehiä kaatoi puita ja sytytti vastavalkeaa. Sammal syttyi sähisten tuleen ja katajapensaat räiskähtivät ikään kuin ne olisivat lentäneet ilmaan. Lieska loimusi korkealle taivasta vastaan. Kipunoita kiiti kuin palavia sulkia yli tien. Siellä täällä syttyi jo metsä toisella puolen tietä tuleen. Nuori hevonen kiiti lentämällä. Sen kaviot tuskin tuntuivat koskettavan maata. Everstin kädet olivat kuin luutuneet ohjaksiin kiinni. Hän tunsi, kuinka eläin värisi kuoleman hädässä ja syöksyi häviötä pakoon. Häviö oli vastassa joka puolella. Liekit paiskautuivat kuin punaiset vesipatsaat ympäröimään muutamia puita ja jättivät viereiset koskemattomiksi. Tuon tuostakin läikkyi tuli ristiaallokkona. Tien käänteessä nousi hevonen äkkiä takajaloilleen ja työnsi rattaat ojaan. Samassa veti se ne kuitenkin takaisin tielle ja hyppi korskuen paikallaan. Petäjikkö paloi heleänä tulena kahden puolen tietä. Se paloi humisten kuin hiljainen takkavalkea, silmänräpäyksen ajan saattoi kuvitella, ettei se ensinkään ollut vaarallinen. Vallattomasti hyppäsivät liekit yli tien. Varisparvi tuli esiin ties mistä ja putosi maahan. Eversti ymmärsi, että hän oli joutunut saarroksiin ja että liekit ja sauhu tuota pikaa tuhoaisivat hänet. Hän painoi hatun syvälle päähänsä, nosti kauluksen pystyyn ja upotti kasvonsa takin turviin. Hengitys salpautui. Hän ei nähnyt mitään, kylmäverisyys, jonka kuolemanvaara antaa, oli hänet vallannut. Hänelle oli yhdentekevää, pääsikö hän leikistä elävänä vai menehtyikö hän. Joka tapauksessa hän jonkin verran hämmästyi, kun hänen ympärillään taas oli ilmaa ja kuului ihmisääniä.

— Poika, huusi hän taakseen, — mene panemaan hihna kiinni.

Ei vastausta.

— Nukutko sinä tolvana! Etkö näe, että hihna on auki?

Eversti katseli vaahtoa hevosen kupeilla ja tunsi käsiinsä sen ruumiin värinän. No, poika! Hän katsahti taakseen. Mutta hän oli yksin. Oliko poika pudonnut? Karannut? Pyörtynyt savuun?

— Hooi! huusi eversti, mutta kohina ympärillä oli niin voimakas, että hänen äänensä hukkui siihen.

No niin. Hänellä oli Yölinnussa »nälkävuoden lapsia» yllin kyllin, jos joku joutuikin pois.

Eversti puhalsi taasen metsästyssarveen ja hänen hämmästyksekseen vastasi tuttu torvi. Se oli hänen ystävänsä Kauniston herran metsästystorvi. Pian tapasivat naapurukset maantiellä. Kauniston herra oli kuten hänen ulkoasustaankin näki, mieskohtaisesti ottanut osaa sammutustyöhön. Hän astui esiin keskeltä kuloa ja joukko miehiä teki työtä hänen johdollaan.

— Oikea helvetin kokko, sanoi hän ojentaessaan kätensä Yölinnun herralle. — Sinä otatkin nyt komennon tuolla puolen. Kyllä tätä saakelin sulatusta vielä kestää. Rasva selässäni kiehuu, piru vie.

— Millä kannalla asiat oikeastaan ovat?

— Taloa ei voitu pelastaa.

— Palanut?

— Perustuksia myöten.

— Ihmiset?

— Pelastetut. Onko se totta, että Jaakko ja Lippi ovat liikkuneet tällä kulmalla?

— Oletko kuullut jotakin?

— En.

Valtava humahdus metsässä sai Kauniston herran rientämään pois. Everstin edessä seisoi yhtäkkiä Pekka, nokisena, oikea käsi sidottuna rievulla.

— Minä vien Piian rantaan, sanoi hän. — Ranta on tässä likellä. Siellä on Siironmaan väkeä. Emäntä näyttää tulleen hulluksi...

Rattaat alkoivat rytyyttää yli savuavien kantojen.

— Riisu hevonen ja jätä rattaat, huusi eversti. — Oletko kuullut mitään meidän herroista?

Everstin kasvot olivat kuin luu nahan peitossa, kun hän teki kysymyksen. Eikä häneltä jäänyt huomaamatta, että Pekka vastasi vältellen.

— Olivat iltayöstä käyneet talossa.

Eversti seurasi Pekkaa, joka talutti irtonaista hevosta.

— Entä onko heitä nähty aamulla?

— Oli kuultu laukauksia.

— Mitä se on, ettet sinä tottele: puhu, perkele!

— Mitäs minä... en minä.

Kalliokielekkeen alle oli suistunut nuori hieho. Se makasi läähättäen, kieli pitkällään suusta.

— Lopeta tuo, sanoi eversti ja kääntyi äkkiä ympäri.

SIIRONMAAN TYTTÄRET

Kaikki, mitä oli pelastettu palavasta talosta, oli kannettu rannalle nuottatalaan eteen. Siinä oli pata, kirnu, reikäleipiä, vaatteita, rukki ja raudoitettu kirstu, villoja täynnä. Luhtaheinässä, pää mätästä vasten makasi nainen, mielettömästi silmäillen ympärilleen ja lakkaamatta huutaen samaa nimeä. Kaksi lasta nukkui veneessä, joka oli melkein kokonaan vedetty maalle, ja vanha vaimo kulki edestakaisin lasten ja heidän äitinsä väliä. Savupilvet purjehtivat jättiläishahtuvien kaltaisina yli järven. Rasvainen vedenpinta kuvasti sinipunertavia, palaneita rantoja. Tuli kohisi mennessään. Se oli halveksinut luhtaniittyä rannalla ja karkasi kankaalla sihisten ja sähisten.

— Marjaana, Marjaana, Marjaana! huuteli vaimo, joka makasi luhtaheinässä, ja hänen leukansa tärisi ikään kuin häntä olisi palellut.

Hänen vieressään oli kauha, jonka hän oli pelastanut kodistaan, ja siihen hän tarttui, pidellen sitä kuin valtikkaa.

— Lapseni, lapseni, pani hän uikuttaen kuin lintu.

Vanha vaimo taittoi kosteita oksia rantalepästä ja koetti niillä vilvoittaa palohaavoja hänen käsivarsillaan, mutta viskellessään itseään heitti hän lehvät menemään. Lapset toki nukkuivat. Ne olivat nukkuneet itkuunsa.

Vanhus otti kappaleen reikäleipää, istuutui kirstunkannelle sitä jyrsimään ja koetti päästä ymmärtämään, mikä oli Jumalan tarkoitus. Hänen ajatuksensa menivät taaskin siihen, missä ne kaiken aamua olivat olleet: tulipaloon.

He olivat kaikin väin olleet kaskessa leikkaamassa ruista — hänetkin oli isäntä käskenyt mukaan, kun ruis yritti varista käsiin. He olivat vasta päässeet aamiaiselle, kun savu oli ruvennut näkymään. Isäntä itse sen oli huomannut, käydessään juomassa kaljaa kiven takana koivun juurella. Hän oli noussut kivelle katsomaan ja heti hätääntynyt talon puolesta. Juoksujalan he olivat lähteneet tulemaan, eikähän matkaa ruishalmeelta Siironmaahan ollut kuin pitkän virstan verran. Mutta kun he pääsivät kotiin, olivat liekit jo tavoittelemassa riihtä. Miehet rupesivat heti sitä purkamaan. Emäntä juoksi kuin mielipuoli, kauha kädessä, pitkin pihaa ja huusi tytärtään. Karja mylvi, koira haukkui, kanat lensivät. Isäntä käski nyt vaimoväen nopeasti pelastaa henkensä ja viittasi rantaan päin. Sinne he lähtivätkin emännän ja lasten kanssa. Kerran oli isäntä juossut heidän luokseen ja kysynyt Marjaanaa. Isäntä oli painunut polvilleen emännän eteen ja ravistellut häntä, että hän vastaisi. Mutta ei hän mitään osannut vastata. Hän oli sekaisin. Ja niine hyvineen sai isäntä lähteä. Hän, vanhuskin, oli vielä kerran yrittänyt mennä pelastamaan tavaroitaan — ei hän muusta, mutta äiti-vainajansa silkin hän olisi ottanut vinniltä, siitä piti tulla hänen kuolinsilkkinsä — mutta talo oli jo ilmitulessa ja savu oli hänet tukahduttamisillaan. Kun hän pääsi takaisin rantaan, olivat lapset itkemässä äitinsä vieressä ja selittivät nähneensä vuorenpeikon. Sillä oli ollut kiiltäviä nappeja rinnassa, punainen tukka ja sarvet. Ja se oli tuonut heille kultakellon ja sitten oikopäätä juossut tuleen. Kultakello oli todella heinässä emännän vieressä. Hän ei pannut siihen enempää arvoa kuin jos se olisi ollut nauris. Suuri se oli ja painava. Kuka sen oli tuonut ja mikä vuorenpeikko oli ollut — sitä oli mahdoton tietää. Jollei näkyvää esinettä olisi ollut, olisi luullut lasten pelästyksissään nähneen liikoja. Tai kukaties kartanon herrat olivat käyneet, heidän laukauksiaan oli paukkunut iltayöstä talon ympärillä. Ettei vain luultaisi hänen, vanhan vaimon, varastaneen kelloa. Mitäpä hän sellaisilla! Mikä lieneekään ollut Jumalan tarkoitus tällaisella viimeisellä tuomiolla, jonka hän oli lähettänyt.

Eversti ja Pekka astuivat näkyviin savuavien kantojen seasta. Vaimo siunasi ja nousi seisomaan. Hän vapisi kautta koko ruumiin. Tuopa ensimmäinen mahtoikin olla juuri vuorenpeikko, jonka lapset olivat nähneet. Mutta ihmisen tavalla se puhui ja sen seuralainen oli kuin talonpoikainen ihminen ikään. Vaimo rauhoittui ja koetti vastata kysymyksiin, joita kiiltonappinen teki. Tämä otti ensi työkseen käteensä kellon ja kysyi, mitenkä se oli tullut tänne. Lapsilla se oli ollut, vastasi vaimo. Lapset nukkuivat veneessä. Täytyi mennä niitä herättämään.

— Marjaana, Marjaana! parkaisi nainen maasta, kun miehet astuivat hänen ohitseen.

Hänen pieni, ohut palmikkonsa oli irtaantunut niskasta ja kiertyi kaulalla. Eversti seisahtui. Naisen silmät, jotka eivät mitään nähneet, pysähtyivät häneen.

— Onko tuo Siironmaan emäntä? kysyi Yölinnun herra.

— On.

Everstin valkeilla kasvoilla ei voinut erottaa, että hän vieläkin kalpeni. He tulivat veneelle, jossa nukkui kaksi hyvin vaaleatukkaista lasta, tyttö ja poika, molemmat paitasillaan. Tyttöä heräteltiin eikä mitenkään tahdottu saada valveille. Hänelle luvattiin makeisia ja eversti silitti hänen päätään. Kun hän vihdoin heräsi, pelästyi hän ja rupesi itkemään.

— Mistä sinä sait tämän kellon? puheli eversti ystävällisesti, vaikka hän mieluummin olisi lyönyt lasta. — Muistelepas nyt. Saat tulla kartanoon ja pääset kirkkoon, jos sanot, mistä sait tämän kellon.

— Kuuletkos nyt, touhusi vanha vaimo, joka oli ymmärtänyt, että itse Yölinnun herra heitä puhutteli, — pääset kartanoon ja saat sokeria — sanopas nyt.

Everstin pyynnöt alkoivat käydä kärsimättömiksi.

— No, lapsi, keneltä sinä sait tämän kellon?

Eversti piteli suurta, raskasta kelloa kädessään lapsen edessä. Lapsi hypisteli sitä ja sanoi äkkiä:

— Sinulta.

— Aijai kun sanoo herraa sinuksi, ehätti vanha vaimo pelästyneenä. — Ei se ymmärrä — mitäs ne sydänmaan lapset. Herra on hyvä ja antaa anteeksi...

Mutta eversti tuijotti lapseen äänettömänä.

— Sinä et koskaan ole nähnyt minua. Ehkä sinä löysit kellon? Ehkä se oli nurmessa, tai täällä veneessä?

Lapsi loi everstiin silmäyksen, joka oli kuin vanhalla ihmisellä, ja rupesi itkemään.

— En minä tee pahaa, sanoi eversti äänellä, jota hän ei tuntenut omakseen. — Tuliko vieras herra tänne? kysyi hän hätääntyneenä ja silitti lapsen hiuksia. — Sano, oliko hänellä tällaiset napit ja tällainen takki. Sano, sano. Tiedätkö missä herra nyt on? Minne hän meni?

Lapsi viittasi metsään.

— Menikö hän tuonne?

— Tuleen, sanoi lapsi.

Eversti otti kätensä hänen päälaeltaan ja tuijotti kankaalle.

— Tuonneko?

— Tuonne.

Everstin pää kohosi ja hän läksi astumaan siihen suuntaan, jonka lapsi oli hänelle viitannut. — Marjaana, Marjaana! huusi vaimo maasta.

Huuto kuului kauas, vaikka kulo humisi ympärillä.

* * * * *

Sill'aikaa asteli Yölinnun rouva huoneesta huoneeseen ja portailta portaille huutaen poikansa nimeä. Mutta jos hän painoi kasvonsa peräkamarin ruutuun, jonka alla maantie kulki, ei hän nähnyt muuta kuin auerta, ja vaikka hän tuijotti silmänsä kipeiksi pihamaan hiekkaan, ei hän nähnyt muuta kuin samaista auerta. Se tuntui tulevan tänne aina onnettomuuspaikalta asti.

— Everstihän käski lyödä koiria, että ne olisivat hiljaa, huusi hän palvelijoille.

Ja taas alkoi hänen retkensä ikkunalta ikkunalle, toisesta päästä rakennusta toiseen ja portailta portaille. Tallin ja vaunuliiterin ovet olivat jääneet auki ja lisäsivät ammottavaisuudellaan levottomuuden tunnetta, ikäänkuin näissä rakennuksissa olisi säilytetty jotakin onnettomuuden varastoa, joka vuoti ulos, kun ovet olivat auki.

— Menkää sulkemaan nuo ovet! huusi everstinna portailta muonamiesten vaimoille, jotka seisoskelivat takapihalla, tuijottaen vainioiden yli kaukaisuuteen.

He kääntyivät huutoa kohti ja joku läksi liikkeellekin, mutta kun everstinna jonkin ajan kuluttua palasi portaille, ammottivat oviaukot ennallaan. Ihmiset tuntuivat käyneen aivan tylsiksi.

— Jos te kuulette jotakin, sanoi everstinna palvelustytöille, raottaen keittiökamarin ovea, — niin tulkaa heti sanomaan.

Kukaan ei tullut tuomaan hartaasti odotettua sanomaa.

Olisivatkohan Alakartanossa saaneet jotakin tietää? ajatteli everstinna, mutta välit Ala- ja Yläkartanon kesken olivat rikki, kuten tavallisesti, joten ei hän voinut lähettää kysymään.

— Jaakko, Jaakko, Jaakko! äänteli hän yksinäisyydessään, saamatta rauhaa.

Koirat eivät lakanneet ulvomasta. Mathilda-rouva meni portaille ja koetti huutaa omenapuiden alle, missä koirakopit seisoivat kuin mehiläiskeot vierekkäin. Turhaan. Tunsivatko luontokappaleetkin palaneen maan käryn tihenemistään tihenevän ja yhä kasvavan levottomuuden värinän itkuraitojen oksissa pihamaalla!

— Jumala! Jumala! äänteli Mathilda-rouva.

Nuoret neidit olivat nousseet vinnille ja seisoivat puolipyöreiden, vihertävien ruutujen edessä. Hekään eivät voineet nähdä muuta kuin tutut vainiot, asumusten rydön maantien laidassa ja sauhun. Heidän nuori mielensä, jolle elämä oli tarjonnut niin vähän vaihtelua, lainehti oudossa liikutuksessa. Se mitä he tunsivat tällä hetkellä oli sekä pelkoa että riemua. Jokin tuntematon lähestyi. Se oli ehkä vaaraa — se oli samalla ehkä jotakin muutakin! He huudahtelivat ja pelästyilivät, mutta heidän veressään leikki ja heidän oli vaikea pysyä vakavina.

— Me emme voi olla kirjavissa vaatteissa! sanoi Anna, nuorin sisaruksista, ja hänen punatukkainen päänsä otti määräävän asennon.

Pienen äänettömyyden perästä kysyi Fredrika Lovisa:

— Ja minkä tähden?

— Kukaties Jaakko jo on kuollut!

— Sinä olet sietämätön! sanoi Fredrika Lovisa. — Sinä näyt kaikella muotoa tahtovan, että Jaakko...

— Olkaa Jumalan tähden hiljaa! sanoi vanhin sisaruksista, Amalia Karolina.

Nuorin sisar naurahti.

— Etkö sinä luule, että minä tiedän, minkä tähden muka nyt ei saa häiritä? Ajattelet erästä... joka ehkä on mukana sammuttamassa...

— Sinä sietämätön olento...!

— Sanonko ketä...?

— Kukaan ei ole utelias.

— Mutta minäpä tahdon sanoa: Ottokar af Ehneä.

— Anna!

Nuorin sisar nauroi, mutta kun hän ei saanut Amalia Karolinaa eikä Fredrika Lovisaa ärtymään, päätti hän mennä muuttamaan ylleen valkeaa pukua. Se sopi joka tapauksessa tällä hetkellä paremmin kuin kirjava. Hän oli jo keskellä vinttiä, kun hänen epäluulonsa heräsi.

— Te molemmat, huusi hän, — ettekö te luule minun näkevän, että teillä on jotakin mielessä. Sanotteko heti paikalla, mitä... Jaa-ah, minä en mene minnekään! Ahaa — te olette löytäneet iso-isän memoaarit ja aiotte lukea niitä. Mutta minäpä tahdon kuulla minäkin... Sanokaa heti paikalla...!

Fredrika Lovisan onnistui tehdä uskottavaksi, että isoisän memoaarit olivat lukon takana siinä konttorissa, missä vanhat kirjeet ja paperit säilytettiin. Mutta niin pian kuin Annan askeleet likenivät portaiden alapäätä, kuiskasi hän Amalia Karolinalle, että hän todella oli nähnyt parrun päällä pienen, punaiseen nahkaan sidotun kirjan, joka ei voinut sisältää muuta kuin samaiset memoaarit. Kirja oli toisessa päässä vinttiä. Täytyi kulkea hiljaa, ettei Anna kuulisi.

— En minä nyt viitsi, kun en tiedä mitään Jaakosta ja isästä, sanoi Amalia Karolina ja painoi kasvonsa ruutuun. Mutta kun ei näkynyt muuta kuin alituinen sauhu eikä kuulunut muuta kuin tasainen kellonsoitto kirkontornista, jatkoi hän: — ei, kyllä meidän on velvollisuus katsoa, etteivät isoisän memoaarit ole joutuneet harhateille. Kuka hyvänsähän voisi lukea niitä, vaikkapa piiat... Mutta miten isoisän memoaarit olisivat joutuneet avonaiseen vinttiin?

Tytöt hiipivät yli permantolautojen ja parrujen, kumartuivat vällyjen, peitteiden ja mattojen alitse, joita riippui orsilla, sivuuttivat äidin vanhat, silkkiset krinoliinipuvut, jotka salaperäisinä olivat lakanoiden peitossa, ja tulivat avaran vintin toiseen päähän, missä oli suljettuja karsinoita. Todella löytyi niskahirsien nurkkaukselta pieni punainen kirja. Ja todella sisälsi se vanhanaikaiselle paperille huolellisesti piirrettyä kirjoitusta.

Isoisän memoaarit? — oliko se mahdollista?

Isoisä oli tyttöjen mielikuvituksessa ritarien ritari. Hän oli matkustanut, hän osasi kieliä, hän oli viehättänyt naiset, hän oli ollut hoveissa, hän oli rakastunut omaan miniäänsä, hänen kuvansa Yölinnun punaisessa peräkamarissa oli kauneinta, mitä saattoi nähdä. Isoisän memoaareja mainittiin joskus, kun sukulaisia oli koolla, ja aina uhattiin ottaa ne esiin, mutta niitä ei koskaan kuulunut ja tytöt tiesivät, etteivät ne olleet heitä varten. Ääni, millä niistä puhuttiin, ja kasvonilmeet, jotka säestivät ääntä, olivat selvästi sen sanoneet. Ja nyt olivat memoaarit tässä — todella heidän käsissään!

Amalia Karolina ehdotti, että kirja vietäisiin alas äidille, mutta koko ajan, kun hän puhui siitä, miten mukavaa olisi voida sanoa äidille, etteivät he olleet lukeneet kiellettyä kirjaa, nielivät hänen silmänsä sivuja ja poimivat yksityisiä sanoja.

»Tullitarkastuksessa uhkasi minun käydä huonosti. Ranskalainen, joka nähtävästi ei voinut antaa minulle anteeksi, että olin lyönyt hänet laudalta postivaunuissa...» »Minä siunasin kohtaloa, joka pidätti minut rajalla, sillä elin täällä pienessä maantieravintolassa yhden mieltäkiinnittävimpiä seikkailuja, mitä minulla elämässä on sattunut. Juodessani viiniä salissa kuului nyyhkytyksiä viereisestä huoneesta, jonka ovi oli kiinni. Kysyin isännältä, mitä se merkitsi. Hän selitti minulle, että eräs nainen ja herra olivat tuoneet ravintolaan nuoren, kauniin tytön ja käskeneet pitää häntä siellä, kunnes he tulisivat takaisin. Kun kaikki olivat erittäin hyvin puettuja ja kaksivaljakko toi herrasväen paikalle, ei isäntä voinut epäillä mitään, vaan lupasi pitää tytön päivän ravintolassa...»

Amalia Karolina läiskäytti vihon kiinni.

— Me menemme nyt mamman luo.

— Et voi hyvällä omallatunnolla sanoa, ettet olisi mitään lukenut...

— Voin, väitti vanhin sisar. — Olen nähnyt vain yksityisiä sanoja.

— Ja lauseita! Minä ainakaan en ole niin pyhä, minä tahdon tietää, miten ravintolassa kävi.

»— — — pitää tytön päivän ravintolassa. Herra maksoikin sen päivän hänen puolestaan. Mutta nyt oli kulunut kaksi päivää eikä vanhempaa naista eikä herraa kuulunut. Pistin kolikon isännän käteen ja sain hänen kysymään, eikö nuori nainen haluaisi tutustua muukalaiseen, joka ehkä voisi olla hänelle avuksi. Isäntä meni, kuulin seinän läpi, että naisen ääni oli sointuva ja sivistynyt ja ennen pitkää seisoi edessäni mitä ihanin nuori tyttö, joka avuttomana rupesi kertomaan, kuinka hänen kotiopettajattarensa ja tämän ihailija olivat hänet pettäneet. Minä, hänen silmiensä lumoamana, tein kohteliaimman kumarruksen, lausuin ilmi iloni siitä, että kohtalo salli minun...»

Amalia Karolina oli toiselta puolen vihkoa lukenut:

»... Me vuokrasimme ainoan huoneen, mikä koko kaupungissa oli saatavana, sillä oli markkinat. Sinne tuskin mahtui vuode, mutta muuta ei...»

Hän läiskäytti vihon kiinni ja kääntyi pois, posket kuumina. Mutta Fredrika Lovisa ei hellittänyt kirjaa käsistään, intti vain:

— Minä tahdon nähdä, kuinka kävi!

Silloin kuului askelia portaista, punainen kirja lensi sinne, mistä se oli löytynyt, ja tytöt seisoivat hartaasti ikkunan ääressä, kun kamarineiti tuli ilmoittamaan, että armo pyysi neitejä alas. Toinen Jaakko-herran koirista oli tullut kotiin.

Ah, todella, oliko se tullut!

Koiralle oli tuotu ruokaa portaille ja se söi, räiskytellen ympärilleen maitoa ja leivänmuruja. Mathilda-rouva oli hyväillyt sitä, ikään kuin se olisi ollut osa hänen pojastaan.

— Kun sinä osaisit kertoa! vaikeroi hän.

Mutta koira ei voinut kertoa ja muut eivät mitään tietäneet.

— Jos Alakartanossa olisi kuultu jotakin? tuli Annan mieleen.

Mathilda-rouva ei sanonut siihen mitään, hän oli itse ajatellut samoin, ja Anna vastatärkätyssä valkeassa puvussaan suuntasi, riitaisista väleistä huolimatta, askeleensa omenapuiden alle, missä koirakoppien takana Alakartanon ja Yläkartanon raja-aita kulki.

Alakartanossa asui Yölinnun herran vanhempi veli Filip von Toll, joka aikoinaan oli myynyt perintöosuutensa maahan nuoremmalle veljelleen. Rahat olivat pian menneet, mutta runsas elinaikainen muona ylläpiti perheen ja kaikkinaisella pikkunävertämisellä, kuten kellojen korjuulla ja muulla sellaisella sai Filip-herra irti sen verran rahaa, että pysyi viinoissa. Yläkartanossa ei suvaittu alakartanolaisia, osaksi juopottelun vuoksi, johon setä aina veti veljensä pojan Yläkartanosta, osaksi Fina-rouvan vuoksi, joka suorastaan oli ollut palvelustyttö — ja muutakin — ennen kuin joutui rouva von Tolliksi. Tyttäret olivat kuin kaksi pelästynyttä vesilintua maalla — aina ikäänkuin vailla siipiä, aina tiellä, minne he tulivat. Kodin ulkopuolelle eivät he tulleetkaan. Ainoa, jonka he näkivät, paitsi talonpoikia, jotka pyhäaamuisin tulivat heidän isänsä luo asialle, oli Jaakko Yläkartanosta. Hän ei tullut portista, häntä huvitti hypätä yli aidan ja hän toi iloa taloon ja antoi naurullaan tyttöjen aavistaa, että elämässä oli jotakin muutakin kuin riitaa ja pelkoa, lyöntejä ja lymyilemistä. Jaakko oli ainoa, johon ei vanha Lippi suuttunut eikä kyllästynyt.

Yläkartanon nuorin tytär silitteli kahlehdittuja koiria, jotka hetkeksi lakkasivat ulvomasta ja pyrkivät häntä kohti. Sitten hän meni säleaidalle ja katseli toiselle puolelle. Orpanat Sigrid ja Karin kävelivät kuluneissa vaatteissaan sireenimajan takana ja kuuntelivat kellonsoittoa. Anna otti maasta suurimman omenan, minkä löysi, ja heitti. Serkut aidan takana säpsähtivät ja heidän pyöreät kasvonsa pitkän kaulan varassa tähtäsivät ylöspäin. Toinen omena!

— Päivää!

Sigrid kasasi vyöltään likaisen esiliinan ja heitti sen pensaisiin. Anna heristeli luotaan ainoaa koirista, joka oli valloillaan, koska sillä oli pentuja, ja huusi:

— Oletteko kuulleet mitään?

Hän teki sen ikään kuin eilen olisi erottu, vaikkei oltu puhuttu sitten kuin juhannuksena, jolloin molempien Yölinnun kartanoiden herrojen välillä oli ollut suuri riita, ja ojensi kätensä aidan yli.

— Kauhea kulo on Siironmaassa, sanoi Alakartanon serkku, Sigrid, ja katsoi suurin, pelästynein silmin, kun ojensi kätensä aidan yli. — Me pelkäämme, että isä ja Jaakko jotenkin... en minä tiedä... että isä ja Jaakko jotenkin ovat olleet mukana, tai...

— Niin mekin pelkäämme, sanoi Anna.

— Karjaa kuuluu palaneen, jatkoi Sigrid, — monta lehmää.

— Karjaa! huudahti Anna huvitettuna, — sitä me emme ole kuulleet.

— Kauheaa! lausuttiin omenapuiden alta.

Amalia Karolina ja Fredrika Lovisa olivat tulleet perässä. Ja valkoisissa, tärkätyissä hameissaan hekin! totesi Anna eikä voinut olla vetämättä suutaan hymyyn. Serkukset seisoivat kahdenpuolen aitaa ja toistelivat toisilleen tietoja palosta, jotka tiedot kaikki tunsivat. Kun vanhemmat sisarukset olivat menneet pois, katsoi Anna taakseen ja sanoi serkulleen Sigridille:

— Sinulla on oikein kauniit silmät. Mutta älä rakastu Jaakkoon. Hänet on määrätty Ellidalle. No älä nyt noin hätäänny — voisi luulla, että jo olet häneen rakastunut.

— Jaakkohan on minun serkkuni, änkötti Sigrid.

— Äh, ei se mitään tee, kyllä serkut voivat mennä naimisiin...

— Jaakko on aina ollut meille niin hyvä, sanoi nuorempi Alakartanon tytöistä, Karin.

— Kas kuinka sinulla on kaunis tukka, huomautti Anna. — En ole sitäkään huomannut ennen. Oikein meidän suvun tukka. Te saisitte vain olla paremmin puetut. No niin, antakaa anteeksi. Te olette niin täynnä arkoja kohtia, ettei teihin voi ensinkään koskea.

Koirien ulvonta muuttui äkkiä vimmatuksi haukuksi ja tytöt huomasivat, että Kauniston vaunut ajoivat pihaan. Silloin ojensi Anna nopeasti kätensä aidan taakse ja palasi kotiin.