Part 4

Hetken perästä kaikui maakuoppa huutoja ja lauluja ja paikat ryskivät ikään kuin puolisataa miestä olisi salvanut kirkkoa, jonka oli määrä valmistua viikossa. Äkkiä paukahti ovi pihtipielineen päivineen tantereelle ja suuri punatukkainen nuorukainen syöksyi ulos karjuen ja haeskellen jotakin. Hän polki maata kummallisin kukonaskelin, ikään kuin hän joka askeleella olisi musertanut lohikäärmeitä. Hän tempoi vahingoniloisena käsiinsä puuntaimia, jotka sattuivat hänen eteensä, hihkui ja ärjyi niille, ikään kuin hän olisi nyhtänyt maasta vuosisatoja vanhoja synnin juuria. Äkkiä hän sulki syliinsä suuren harmaan kiven, puski siihen otsansa, sai sen liikkumaan ja tyhjensi siihen kaiken voimansa. Kivi nousi ja vieri hänen jalkojensa juureen. Mikä jumalallinen ilo! Mutta samassa valtasi nuorukaisen mielen haikeus. Itkun hetteet hänen mielensä uumenissa rupesivat kuohumaan ja kuumat vedet nousivat hänen silmistään. Hän oli näkevinään ikään kuin jonkin hätääntyneen katseen, ja hänen kävi sitä sääli. Se oli jossakin kaukana. Hän läksi juoksemaan. Hän juoksi kuin kamelikurki aavikolla. Tuon tuostakin pusersi hän rintaansa vasten jonkin puun ja nosti sen ilmaan. Noin ja noin! Hänen silmissään kipunoi. Ympärillä hyppeli tulikielekkeitä. Hän juoksi juoksemistaan. Hengitys kävi nopeaksi ja poltti kuin kuuma sauhu. Hän vain juoksi. Lopulta ei hän nähnyt mitään eikä tietänyt mistään. Hän upposi sauhuun ja tulikielekkeihin.

Hän heräsi hirveään ääneen, mutta ei voinut nostaa päätään. Ääni oli sellainen, jollaista ei hän milloinkaan ollut kuullut. Jokin karvainen eläin hyppäsi hänen ylitseen, koskettaen kostealla kuonolla hänen kasvojaan. Hän muisti, että oli jotakin, jota sanottiin koiraksi, ja se mahtoi olla sitä. Sitten kuului tutumpi ääni, hän muisti, että hän itse olisi voinut ääntää sillä tavalla. Ääni kirosi ja mies juoksi. Jaakko ponnisti istumaan ja luuli viimeisen päivän tulleen. Samassa oli hän taasen pitkänään maassa ja hänen ylitseen lensi kipunoita ja kekäleitä. Viimeinen tuomio! Hän oli tukahtumaisillaan savuun. Jokin piru juoksenteli savussa ja ajeli edellään kahta karvaista eläintä. Eläimet kääntyivät ja näyttivät pirulle valkeita hampaita. Jaakko rupesi muistamaan ennenkin nähneensä pirun. Se oli Juvela. Ja eläimet, joita hän tahtoi ajaa palavaan tuleen, olivat tietenkin hänen lintukoiransa. Jaakko äännähti ja sai Juvelan huomion heräämään.

— Eivät ne mitään koiria ole, ärisi äijä, nuuskainen suu nauruntapaisessa. — Sudenpentuja. Niillä on jo sama sisu kuin suurillakin susilla. Menkööt tuleen. Koiras ja naaras... niistä sikiää kokonainen karja, ja jos kuolevat, niin kuolee kokonainen susikarja.

Jaakon mieleen tuli kuin piiskaamalla ajatus, että hän aina oli halunnut sudenpentuja kesyttääkseen niitä. Hänellä oli äiti, joka aina oli pannut sitä vastaan. Mutta nyt tulivat sudet itse hänen luokseen.

— Juvela, sai hän suustaan. — Älä hätyytä pentuja. Minä vien ne kartanoon. Leikkitovereiksi kartanon nuorille neideille. He ovat sisariani. Eikö sinulla ole säkkiä tai koppaa. Katso, etteivät karkaa. Mutta mitä tuo valkea on? Onko maailman loppu? Viimeinen tuomio? Viheliäinen on ihminen!

Hän vaipui voihkaisten maahan ja oli kuin kuollut, Juvelan asumuksen ympärillä ryski, paukkui ja humisi. Lintuja tuli savun mukana. Kukkometso putosi maahan, räpytteli siipiään, mutta ei päässyt lentoon. Kipunoita ja kekäleitä satoi. Tulikielet hyppelivät kattilan laidalla, ottivat siinä vauhtia, hyppäsivät yli ja jatkoivat iloisesti matkaansa loputtomissa metsissä.

Juvela jätti hetkeksi pienet sudet rauhaan. Ne painuivat läähättäen toisiaan vastaan hiekkaan ja katselivat ulisten valkean menoa. Juvela nousi majansa katolle ja korjasi pois palavan kekäleen. Sitten hän läksi hakemaan säkkiä sudenpenikoita varten. Molemmat herrat makasivat kuin kuolleet.

Ensinnä heräsi Lippi ja konttasi ulos majasta. Liikkuva säkki tuli häntä vastaan, keikkuen ja kierien pitkin maata. Sammuneita kekäleitä ja kärventyneitä kuusenkäpyjä oli tanner mustanaan. Vihdoin hän ulkoa löysi Jaakon, nokisena, vaatteissa pieniä läpiä, ja sai hänet valveille. He rupesivat muistuttelemaan, missä he olivat ja mitä oli tapahtunut. Jaakko etsi kelloaan, mutta sitä ei ollut. Lipin kello oli seisahtunut. Heillä ei ollut aavistusta, mikä viikon päivä oli. Juvelaa ei näkynyt eikä kuulunut. Sunnuntai-iltana he olivat lähteneet kotoa, sen he muistivat. Ei mitään muuta.

— Mutta ovathan toki sudenpenikat, sanoi Jaakko, kun sai selville mikä se uliseva säkki oli, joka kierteli pitkin pihamaata.

— Mitä sinä niillä aiot?

— Vien kotiin. Ne ovat hauskat.

Heidän täytyi levätä, ennen kuin he taas jaksoivat muistaa jotakin, ja vasta kun Lippi oli löytänyt heidän eväskoppansa ruokineen ja juomineen, virkosivat he sen verran, että jaksoivat nousta horhan pohjalta katsomaan, miltä maailma näytti.

Silminkantamiin asti oli mustuneita puunrunkoja ja kärventyneitä latvoja.

Yölinnun herrat katselivat toisiinsa.

Kummalliselta näytti.

— Kulo, sanoi Lippi vihdoin.

— Kulo, toisti Jaakko, ikään kuin hän olisi opetellut oudon käsitteen nimeä.

— Pitelevät tulta niin varomattomasti. Tällainen hävitys.

— Me olemme taitaneet maata täällä viikon, sanoi Jaakko ja muisti, että kotona ovat mahtaneet olla levottomia. — Kun saisi tietää, mikä viikonpäivä on.

He saivatkin pian sen tietää. Kartanon miehet löysivät heidät ja herättivät heidät sikeästä unesta. Ei ollut kuin vasta tiistai. Kylläpä oli maailma muuttunut nokiseksi lyhyessä ajassa. Kotimatkalla kuulivat he kulon tuhoista. Lippi kuuli enemmän, Jaakko vähemmän. Jaakko ajoi Pekan kanssa ja sudenpenikat antoivat hänelle niin paljon hauskaa ajankuluketta, ettei hän kuunnellut rengin puhetta kuin puoleksi ja renki ei sanallakaan maininnut herrojen osallisuutta onnettomuuteen. Kun lähestyttiin taloa ja ajettiin asumusten kujan läpi, juoksivat lapset ikään kuin säikähtyneinä tiepuoleen eivätkä tytöt uskaltaneet näyttää itseään ikkunoissa. Jaakko laulatti susia painellen jaloillaan pussia ja heitteli rahoja tielle. Hän oli loistavalla tuulella.

— Noo, vanha Leena, mitä sinä itket — ota!

Leena oli hänen lapsenpiikansa. Häntä elätettiin talosta. Jaakko pudotti kultarahan hänen käteensä ja rupesi taasen hoitamaan pussia.

— Luuletko sinä, sanoi hän Pekalle, — että minä paljain käsin voisin kantaa nuo otukset sisään. Jos minä koettaisin. Se olisi niin muhkeaa!

Hän iloitsi jo etukäteen tyttöjen, sekä sisartensa että palveluspiikojen pelästyksestä.

Kun hevonen kääntyi pihaan portista piilipuiden alitse, aukaisi hän pussin, otti sudet syliinsä ja piteli niitä kuin koiria olkapäillään. Ne olivat niin nääntyneet, etteivät jaksaneet näyttää hampaitaankaan. Sillä lailla astui Jaakko äitiään ja sisariaan vastaan, jotka kahtena viime päivänä olivat laihtuneet ja kalvenneet. Jaakko ei sitä kuitenkaan huomannut.

— Päivää, päivää! huusi hän tartuttavan iloisesti ja nousi kaksi porrasta kerrallaan.

Mutta kun kahlekoirat omenapuiden alla olivat heränneet ja nostivat haukun, heräsivät sudetkin. Vaivoin sai Jaakko ne pysytetyksi sylissään. Ne ehtivät purra jo ennen kuin hän päästi ne eteisen permannolle.

— Tässä saatte leikkikaluja, tytöt. No, mitä luulette niiden olevan? Koiria? Ei! Mutta ovatpa ne koiran näköisiä. Pelkäävät, pienokaiset. Ettekö te toisi niille vähän ruokaa. Lihaa sen pitää olla. Ne ovat susia.

Tytöt kiljaisivat kuin yhdestä suusta ja pakenivat saliin, sulkien oven jälkeensä. Mathilda-rouvakin vetäytyi taaksepäin, minne pääsi. Kyyneleet olivat hänen silmissään.

— Jaakko, sanoi hän vapisevin huulin. — Jaakko...

Hän ei päässyt kauemma, sillä hänen äänensä petti. Jaakko jätti sudet ja tuli äitinsä luo.

— Anteeksi, rakas äiti. Minä arvaan, että te olette olleet levottomat. Mutta mitä turhasta. Meillä on ollut hauska retki. Emme saaneet paljon mitään, oli niin kuuma, ettemme jaksaneet liikkua.

— Oletko sinä aivan vahingoittumaton? kysyi äiti ja painoi päänsä Jaakon rintaa vasten.

— Aivan. Mitäs minä. Me olimme niin kaukana silloin, kun kulo raivosi. Aivan toisessa päässä järveä...

Mathilda-rouva kuunteli häntä henkeä pidätellen.

— Oletteko te sitten koko ajan olleet siellä? Hyvin kaukana palosta? Ehkä suurten soiden takana?

— Niin, vielä kauempana. Kuinka niin?

Suuri siveellinen suuttumus leimusi Mathilda-rouvassa.

— Ja täällä voidaan uskoa, että te olisitte varomattomalla pitelyllä aiheuttaneet koko onnettomuuden! Sanoinhan minä, että sinä olet syytön, sinä rakas, rakas lapseni...!

Jaakko puri huultaan.

— Mitä me nyt enää niistä. Minä olen terveenä kotona...

— Minä menen heti isäsi luo.

— Missä isä on?

— Hän on eilisillasta ollut vuoteen omana.

— Onko isä sairaana?

Jaakko ei ehtinyt odottaa vastausta, sillä tytöt toivat sudenpenikoille lihaa. Niiden nälkä oli pohjaton. Lihankappaleet katosivat hienontamatta kitoihin ja paksut luut rusahtivat hampaissa rikki. Tuotiin koirien kahleet ja sudenpenikoita alettiin kuljettaa. Liha oli antanut niille uutta voimaa, ne purivat kahleitaan, vetivät pään hihnan reiästä, pääsivät irti ja ne oli otettava suurella melulla kiinni. Tytöt riemuitsivat, kuten nuoret ihmiset riemuitsevat painostavien päivien jälkeen, ja talo kaikui naurua, huutoja ja kiljahduksia. Sudet näytettiin koirille ja koirat haukkuivat ja ulvoivat, niskaharjakset pystyssä. Vihdoin vietiin sudet muurattuun komeroon jyväaitan kupeelle, josta kerrottiin käyvän maanalaisen käytävän kirkkoon. Kellari oli miesmuistin ajan ollut virkaheittona ja pysytettiin pystyssä vain tarinoiden tähden, jotka siihen liittyivät. Jaakko ankkuroi omin käsin sudet seinään ja otti avaimen suulta.

Alakartanon tytöt kuulivat aidan taakse iloisen puheensorinan Yläkartanosta ja liukuivat äänettöminä sireenipensaiden varjossa. Jaakko muisti heidät ja päätti huomenna viedä sudet heidän luokseen vieraisiin. Tänä iltana hän tunsi velvollisuudekseen olla äitinsä luona. Hän oli sitä paitsi hyvin uninen. Sisaret kävivät kiinni hänen käsivarteensa ja Anna puhui puhumistaan.

— Me luulimme sinua kuolleeksi. Äiti kulki edestakaisin ja huusi sinun ja Jumalan nimeä. Me panimme jo yllemme valkoiset vaatteet — eihän olisi sopinut olla kirjavissa. Ja kaikki sinun rakastettusi riensivät tänne sinua kysymään... No kutka? Niinkuin et sinä sitä tietäisi! Luonnollisesti Ellida — hän on todella hyvin kaunis ja sopii rouva von Tolliksi. Hänet sinä saat naida, mutta et Zaidaa, postineitiä. Etkä Sigridiä. Hän on meidän serkkumme ja se ei sovi. Kaikki he ottaisivat sinut... Mutta kuule sitten eteenpäin...

Hän yritti ruveta kertomaan Siironmaasta ja Siironmaan tyttärestä, kun he tulivat portaille ja tapasivat äitinsä.

— Isäsi pyytää sinua luokseen, sai Mathilda-rouva vaivoin suustaan.

Jaakko hätkähti. Jotakin vakavaa oli tapahtunut, sen hän tunsi. Äiti tuli, painoi päänsä pojan käsivartta vasten ja nyyhki.

— Älä ota isän sanoja liiaksi sydämellesi, lapsi, sanoi hän. — Tiedät, ettei hän tarkoita kaikkea, mitä hän sanoo...

— Mitä sitten on tapahtunut? kysyi Jaakko.

Äiti vaikeni ja he astuivat ääneti läpi eteisen ja isän kirjoitushuoneen.

— Miksi pappa makaa täällä? sanoi Jaakko peräkamarin oven edessä.

Mathilda-rouva pyyhki nenäliinaansa.

— Hän luulee kuolevansa eikä tahdo...

— Eikä tahdo...?

— tehdä minun huoneitani minulle pelottaviksi.

Mathilda-rouva vaipui tuoliin ja itki. Jaakko silitteli hetken hänen olkapäätään ja avasi sitten peräkamarin oven.

Lapset olivat aina kammoneet pientä, viileää huonetta, koska tiedettiin Tollien kuolleiden läpi sukupolvien levänneen siellä ennen hautaamisen päivää.

Ensimmäinen, mitä Jaakko näki, oli kellonsa tuolilla isän vuoteen vieressä. Jokin muisto alkoi herätä hänessä.

— Hyvää iltaa, pappa.

Isä vastasi hetken jälkeen:

— Sinä olet taas valehdellut äidillesi.

Jaakko todella ei tietänyt valehdelleensa. Silloin eversti sairaan ja murtuneen miehen kootulla ja hillityllä äänellä lateli hänen eteensä hänen syntiluettelonsa. »Sinä olet...» sanoilla alkoi joka lause eikä siitä ollut ulospääsyä. Viimeinen syytös tuli kysymyksen muodossa:

— Mitä sinä olit tehnyt Siironmaan tyttärelle? Koira oli haukkunut iltayöstä, ja kun äiti aamulla meni tytön aittaan, oli vuode tyhjänä. Tyttöä ei kuulunut lypsämään eikä muutenkaan auttamaan äitiä. Kun tuli oli sytyttänyt talon, nähtiin hänen juoksevan esiin metsästä. Hän oli sitten pitänyt kädenselkäänsä silmien edessä, kääntynyt ja juossut liekkeihin. Minä kaivoin itse esiin hänen hiiltyneen ruumiinsa. Mitä sinä olit hänelle tehnyt?

Jaakon leuka liikkui, niinkuin häneltä olisi puuttunut ilmaa ja hän olisi koettanut saada sitä keuhkoihinsa suun kautta. Hän ei vastannut mitään, hän seisoi niinkuin puu, johon ukkonen on lyönyt hamasta latvasta juureen asti. Hetken perästä hän näki, missä ovi oli ja avasi sen.

— Hyvästi, pappa, sanoi hän.

Eversti ei vastannut.

Yölinnun ainoa poika astui läpi kotinsa huoneiden, ohitse seinien perhekuvien ja vanhojen muistoesineiden. Hän tunsi, että hän oli täällä viimeistä kertaa ja että jokin outo kohtalo odotti häntä. Oliko hänen mentävä jokeen vaiko hirttäydyttävä siihen metsään, missä jokainen puu ja ruoho oli elävästä muuttunut vainajaksi ja missä...? Hän puristi sormet päätään vasten ja hänestä tuntui, että hän taasen näki pahaa unta, kuten nämä kaksi päivää Juvelan kattilassa. Entäpä jos hän yhä olikin siellä ja äijä oli juottanut hänelle jotakin helvetinjuomaa...?

Kun hän tuli huoneeseensa, lankesi hän polvilleen vuoteensa ääreen ja kyyneleet pääsivät valloilleen. Äiti tuli ja he itkivät yhdessä ikään kuin olisivat nojanneet alttaripöytää vasten ja rukoilleet anteeksi syntejään.

— Anteeksi, anteeksi, anteeksi! huusi Jaakon koko sielu, mutta hän ei itkultaan voinut puhua, hän vain painoi otsaansa äidin polvia vasten.

Äiti auttoi hänet puhtoiseen vuoteeseen ja Jaakko suuteli hänen käsiään ja antoi hänen olla siinä uskossa, että hän jää nukkumaan. Mutta hän tiesi, ettei hänen enää ole lupa olla kotinsa valkeiden patjojen varassa.

Äiti suuteli hänen hiuksiaan, jotka tulivat sauhulta, luki polvillaan hänen edessään isämeidän, lausui vielä jotakin, niin hiljaa, että se oli kuin yninää, ja läksi varpaisillaan huoneesta. Jaakosta tuntui siltä kuin hänen hautansa ylitse olisi luettu viimeinen siunaus.

* * * * *

Kun kaikki oli talossa hiljaista, nousi hän, pukeutui nopeasti ja hyppäsi alas ikkunasta. Kivijalkaa myöten hiipien meni hän portille ja maantielle. Hän ymmärsi, että hänen täytyy saada talon nopein hevonen, muuten hänet otetaan kiinni ja kuljetetaan takaisin.

Pitkä päärakennus oli pimeänä. Ainoastaan everstin ikkunassa näkyi tulta. Jolleivät rengit olekaan jättäneet avainta rakoon tallin oven päälle, missä aina riippui ammuttu haukka, niin mistä hän saa hevosen? Mutta avain oli kolossaan.

Piia makasi kyljellään, kaula pitkällä. Jaakko ei uskaltanut silittää sitä, ettei heltyisi. Hän valitsi hevosen, otti pienimmät rattaat, valjasti ja sulki tallin ja liiterin ovet. Talo nukkui ikään kuin sydänmaan vanhus olisi juovuttanut sen noidanyrteillään. Ainoastaan Yölinnun peräkamarin ikkuna eli kuolleiden ikkunoiden rivissä. Ihme, että koiratkin vaikenivat. Ne oli nähtävästi isän sairauden vuoksi ankkuroitu koppeihinsa. Yökin oli pimeä.

Jaakko koetti, että hänen taskussaan oli kallis sormus, jonka perheen vanhin poika aina oli saanut haltuunsa täysi-ikäiseksi tultuaan. Jaakko oli aikaisemmin saanut sen toivotuksilla, että miehistyisi ja menestyisi... Sormus oli tallella.

Hän hyppäsi rattaille, antoi hevosen käyden mennä ohi talon, ohi pimeän päätyikkunan, jonka ruutuun hänen äitinsä niin monena päivänä ja yönä odottaessaan kotiin poikaansa oli painanut kasvonsa — ja kiristi ohjaksia.

JUURIKK'OJA

Siironmaan talo oli palanut vakuuttamattomana. Eikä siinä kyllin, että karja oli mennyt: oli mennyt rahaa. Isäntä oli salarikas ja hän oli säilyttänyt rahansa sekä kirstuissa että sukanterissä ja seinänraoissa. Tärkeimmän kirstun hän hengenvaaran uhalla kyllä oli saanut temmatuksi palavasta talosta. Mutta kulo oli pihamaalla kärventänyt sen niin, että kun se avattiin, setelit hajosivat tomuksi ja tuhaksi.

Mahtava isäntä oli repaleisena, kasvot ja kädet palohaavoilla, eräänä aamuna ilmestynyt Yölinnun kartanoon vaatimaan hyvitystä: hänen tyttärensä oli menettänyt henkensä, hänen vaimonsa oli mielipuolena ja hänen omaisuutensa oli mennyt. Hän seisoi kuin raivohullu eteisessä, huutaen, huitoen käsiään ja uhaten. Jos hän olisi tullut jonakin toisena päivänä, vaikkapa yhtä ainoaa päivää myöhemmin, niin hänen tulonsa olisi tehnyt järkyttävämmän vaikutuksen. Nyt hän tuntui tungettelijalta, joka tuli meluamaan surutaloon.

Hän oli sattunut tulemaan Yölintuun sinä päivänä, jonka aamuna ainoan pojan pako oli huomattu. Hänen menetyksensä eivät Yölinnun herrasväen silmissä voineet merkitä mitään heidän surunsa rinnalla. Ruotsinmaalainen pehtori lausui hänelle tyynesti ja kohteliaasti muutaman sanan. Tulevassa oikeudenkäynnissä luonnollisesti selviäisi, oliko niissä raskaissa syytöksissä, jotka hän kohdisti herrasväki von Tolliin, perää. Siinä tapauksessa hän tietenkin saisi täyden hyvityksen.

— Viisikymmentäkaksi tuhatta kolmesataa neljäkymmentäyksi markkaa viisikymmentäkolme penniä! huusi isäntä ja hänen kasvonsa vääntyivät sekä ruumiillisista että henkisistä tuskista. — Annatteko te ne minulle takaisin!

Olisi pitänyt säilyttää rahat pankissa ja talo olisi pitänyt vakuuttaa.

— Entä tytön henki — se olisi kai sekin ollut säilytettävä pankissa ja vakuutettava, kun tiedettiin, että Yölintuja liikkuu...

Niin, luonnollisesti vanhempien oli katsottava, että heidän lapsensa olivat turvassa.

— Entä emäntä? huusi isäntä keskellä Yölinnun pihamaata ja heristeli nyrkkejään, — kuka sitten on edesvastuussa emäntien ymmärryksestä? Olisiko heitäkin säilytettävä pankeissa ja palovakuutuksissa?

— Vähemmän ääntä, hyvä ystävä, sanoi pehtori. — Ei ole lupa tulla ihmisten pihamaille meluamaan ja...

— Mutta on lupa polttaa ihmisten lapset...

— Menkää nyt kotiin rauhoittumaan...

Nauru, joka läksi isännän suusta, rämisi Yölinnun pihamaalla.

— Missä minun kotini on, että minä sinne menisin — sano se, sinä susi ja ryöväri...

Pehtori kävi lujalla kädellä nyrkkiin, joka vapisi hänen leukansa alla.

— Yölinnulle minulla on asiaa! huusi Siironmaan isäntä. — Tuokaa tänne se punatukkainen koira, joka...

Karkeat sanat räiskyivät pitkin rakennusten seiniä, ikään kuin niihin olisi paiskattu likaa. Oli vaikea saada isäntää poistumaan, sillä talon miesvoimat oli lähetetty eri tahoille etsimään Jaakko-herraa. Rukiillakin oli sinä päivänä miltei pelkästään naisväkeä. Pehtorin täytyi kiireistään huolimatta lähteä saattamaan pois isäntää. Hänet pantiin köysiin kuin vanki, mutta häntä ei voitu estää huutamasta ja hän huusi yliluonnollisin voimin rattaiden ajaessa kirkonkylän läpi. Kauheata puhetta se oli Yölinnusta. Pehtori oli uhannut isäntää, luvaten haastaa hänet oikeuteen kotirauhan rikkomisesta ja kunnianloukkauksesta. Kun he kuitenkin ajoivat siitä, missä jokin päivä sitten oli ollut eläviä puita ja missä nyt oli savuavia kantoja, ja kun he tulivat rantaan, missä äsken hyvinvoipa, nyt koditon perhe majaili, kävi kartanon miestenkin surku.

— Marjaana, Marjaana! kuului ladosta järven rannalta.

Ja ääni oli kuin voitelemattoman koneen, jota lakkaamatta käytetään.

Kun isäntä sen kuuli, riuhtaisi hän poikki köytensä, karkasi alas rattailta ja tahtoi syöstä latoon.

— Minä tapan emännän, jos hän vielä panee noin. Jumal'avita tapankin...

Yölinnun miehet pitelivät häntä. Vanha vaimo tuli ja otti häntä kädestä. Raivo mies seurasi häntä lauhana ja väsyneenä. Vaimo johdatti hänet luhtaheinään rannalle ja rupesi puhumaan hänelle jumalansanaa. Emäntä ei enää huutanut. Kaksi lasta leikki palaneiden kantojen joukossa. Yölinnun miehet viipyivät hetken. Tuntui siltä kuin Jumala joskus panisi ihmisten hartioille suurempia kuormia kuin he jaksavat kantaa, vaikka vaimo kuului vakuuttelevan isännälle, ettei hän sitä tee.

Siironmaan isäntä ei seonnut, vaikka siitä yleisesti puhuttiin pitäjällä. Yölinnun herra kutsutti hänet pian sairasvuoteensa ääreen, puhui hänen kanssaan kuin ihmisen kanssa, ehdotti muuttoa Juurikk'ojaan, jossa lupasi samat etuudet, mitkä Siironmaassa oli ollut ja tarjoutui itse ottamaan Siironmaan alueen. Emännän vuoksi oli parempi, ettei perhe ruvennut rakentamaan synkälle palopaikalle. Varmaan emäntä paranisi, kun joutuisi toisiin oloihin. Lisäksi lupasi Yölinnun herra hevosia, karjaa, jopa puhdasta rahaakin. Itsetietoinen Siironmaa, joka oli läpikäynyt outoja sielunvaiheita ja ennen kaikkea maistanut köyhyyden häpeän uhkaa, tunsi äkkiä taas pääsevänsä kiinni siedettävään aineelliseen asemaan ja tyytyi tarjottuihin sovintoihin. Yölinnun everstin ystävä Kauniston herra läksi edustamaan ensinmainittua Juurikk'ojan näyttäjäisissä ja palatessa niinsanotulta metsästyslinnalta, jonka eversti luovutti asuinrakennukseksi Siironmaan väelle, vei Kauniston herra talonpojan herrojen puolelle Bellevuen hotelliin sillankorvassa. Se oli kaiken sovituksen huippu: talonpoikainen isäntä Kauniston herran kanssa Bellevuen herrassalissa, ja kellarimestari Svanberg, krouvin Kerstinin veli, valkoisissa paidoissaan, kakkulat nenän selässä palvelemassa heitä! Kauniston herra sopi everstin puolesta Siironmaan kanssa kaikista asioista. Siironmaa ei enää ajatellutkaan oikeudenkäyntiä. Eihän hänen tyttäreensä sillä olisi tullut henkeä eikä emäntä parantunut, vaikka oikeus olisi istunut kuinkakin monta kertaa. Ja olihan kartanon herrasväkikin saanut palkkansa — vaikka olisi nuori herra lopettanut päivänsä. Isäntä nauroi jo tuttavallisesti, kun lihava ruotsinmaalainen kellarimestari veti pitkiä korkkeja pullojen kauloista. Hyvissä aineissa on pitkät korkit — sen tiesi isäntä. Ja mitä ei ikinä mikään oikeus olisi saanut aikaan, sen sai seurustelu Bellevuessä: täydellisen mielensovinnon.

* * * * *

Perhe muutti Juurikk'ojaan ja asui »metsästyslinnassa». Karjalle saatiin suojaa läheisestä torpasta, jonka maita isännän keväällä piti ruveta viljelemään. Emäntä oli nostamalla nostettu rattaille syntymäkotinsa rannassa ja perille tullessa hänet kannettiin vuoteeseen. Hän ei päässyt kävelemään. Hän ei muutenkaan ollut selvillä siitä, mitä hänelle tehtiin. Vanha vaimo asui rukkeineen emännän kanssa ja hoiti häntä. Heillä oli kaksikerroksisen rakennuksen kaunein huone, josta näkyi Yöjärvi syksyn kuulaassa kirkkaudessa. He tosin eivät sitä katsoneet. Eivät he myöskään nähneet, mitä esittivät kuvat seinillä, eivätkä he tietäneet, että Jaakko-herran oli ollut tapana asua tässä huoneessa, kun hän metsästeli Juurikk'ojan mailla.