Part 15

Piikkisika-heimon kaikkein ankarimpia lakeja on, etteivät ne saa oikaista itseään koukistuksestaan, kun vaara uhkaa. Mutta niiden oli mahdotonta aivastaa niin piukassa asennossa. Sankarillisesti ne koettivat pidättää itseään, mutta lopulti ne eivät enää voineet hillitä itseään. Toinen piikkipalloista oikeni äkkiä kuin löysätty vieteri ja aivasti ja aivasti ja aivasti. Sitten toinen vuorostaan koki saman luonnon pakon, rouva Gammitin nojautuessa puoleksi ulos akkunasta aivan ulvoen ja läkähtyen naurusta. Mutta piikkisiat olivat itsepintaiset, eivätkä vain suostuneet poistumaan juoksujalkaa. Sangen hitaasti ne kääntyivät ja peräytyivät pihan poikki, aina muutaman askeleen päästä pysähtyen aivastamaan. Kyynelet pitkin poskia valuen rouva Gammit katseli niiden peräytymistä, kunnes äkkiä ripponen leijailevaa pippuria sattui hänenkin nokkaansa ja häntä itseään puistatti valtava aivastus. Tämä paikalla tukahutti hänen naurunsa. Hänen kasvonsa kävivät totisiksi, ja harmistuneen näköisenä huoneeseen vetäytyen hän mäjäytti akkunan kiinni.

»Pitihän minun tietää, että siinä saattaa kylmettyä», hän mutisi, »kun tähän aikaan yöstä vedossa istuu.»

Vasta kuin hän oli täydelleen voittanut sieraimiensa kutkutuksen, katsoi hän jälleen ulos. Piikkisiat olivat nyt kadonneet, eikä kaikukaan kantanut hänen korviinsa niiden etenevistä aivastuksista.

Tätä seuraavina päivinä ei rouva Gammitin talolla käynyt portimoa, villikissaa eikä piikkisikaa, ja joka päivä hän nyt sai hänelle tulevan sadon aivan tuoreita munia. Lopulla viikkoa kunnon eukko päätti voivansa hyvällä syyllä lähteä viemään Joe Barronille ansoja takaisin ja kertomaan hänelle, kuinka väärässä hän oli ollut.

»Kas tässä, herra Barron», hän sanoi, ojentaessaan hänelle kolmet raudat, »kiitoksia hyvin paljon, tässä ovat rautanne, mutta yhdet niistä eivät kelpaa mihinkään.»

»Mitkä sitten?» kysyi ylämaan mies ne vastaanottaessaan.

»Minä olen sitonut niihin langan pätkän merkiksi», vastasi rouva Gammit.

»Mikä niitä sitten vaivaa? En minä huomaa niissä mitään vikaa!» sanoi Barron, tutkien niitä tarkoin.

»Eivät ne kelpaa mihinkään! Saatte uskoa minun sanani! Siinä kaikki, mitä voin sanoa!» intti rouva Gammit.

»Jaha, no niin, kun te niin sanotte, niin täytyy uskoa, rouva Gammit», myönsi ylämaan mies kohteliaasti. »Mutta niissä muissa ei suinkaan ollut mitään vikaa, vai? Menikö niihin mitään?»

»Menipä kyllä, iso portimo!» sanoi rouva Gammit, katsoen häneen uhmaten.

Leveä hymy levisi Barronin kasvoille.

»Tiesinhän minä», hän huudahti, »tiesinhän minä, että se oli portimo.»

»Ja _minä_ tiesin, että te sanoisitte juuri samat sanat», vastasi rouva Gammit. »Mutta tepä ette olekaan kaikkitietävä, Joe Barron. Ei se ollut portimo, joka munat vei!»

»Mikäs se oli?» kysyi ylämaan mies epäillen.

»Kaksi isoa piikkisikaa ja kamalan iso villikissa», vastasi rouva Gammit voitonriemuisesti.

»Näittekö ne siinä toimessa?» kysyi toinen, vähän ivan häivettä äänessään. Mutta iva kilpistyi rouva Gammitin varustuksista. Hän piti kysymystä kaikin puolin oikeutettuna.

»En, en minä _oikeastaan_ voi sitä sanoa», hän vastasi. »Mutta ne kulkivat ja nuuskivat kaikki talon paikat, ja opettaakseni niitä pitämään nokkansa poissa muitten ihmisten kananpesistä, ravistin minä niitten päälle vähän pippuria. Ja sen minä sanon, että kyllä ne metsään pääsivät ja aivastivat sillä lailla, että minä luulin teidän kuulevan sen tänne asti. Te olisitte aivan läkähtynyt naurusta, jos te olisitte nähnyt niiden menon. Ja siitä pitäen minä, herra Barron, saan niin paljon munia kuin pitääkin. Älkää puhuko minulle _portimoista_ — semmoisista pienistä nahkimuksista. _Ne_ eivät kykene mihinkään, eivät sen enempää kuin maaorava.»

MELINDY JA KEVÄTKARHU.

Vienona, tuoreena ja suloisena oli kevät tullut takaliston yksinäiselle pienelle raiviolle. Kostealla laidunaukiolla oli jo vihannan henkäystä, vaahterilla rusottavaa harsoa, siniharmaiden norkkojen väriä tummilla lepillä. Puron rämeisiltä rantaniityiltä, mökiltä lähtevän tien ja olkiruuhkaisen karjapihan takaa kuului illansuussa tuota pohjolan kevään soitantoa, joka on sen tunnuspiirteitä — sammakkojen väreilevää, pehmyttä, sanomattoman tunnelmallista viheltelyä.

Auringon yläreuna parhaillaan vaipui kuusenlatvain etäisen, mustan reunan taa. Mökin ovi oli selkoisten selällään, jotta herttainen ilmanhenki ja illan sulosoinnut pääsivät mökkiin. Heti oven sisäpuolella istui vanha rouva Griffis, raskaasti ruumistaan häälytellen, ja villasukka, jota hän parhaillaan kutoi, makasi unohdettuna hänen helmassaan. Hän oli lujapiirteinen, jäntevä nainen, tarmoa täynnä vielä, vaikka luuvalo olikin hänet yllättänyt ja seisauttanut elämän uutteran toimeliaisuuden. Hänen terävät ja valppaat silmänsä seurasivat hartaasti hoikan, vaaleahiuksisen tytön joka liikettä, kun tämä siniseen pumpuliliiviin ja kotokutoiseen hameeseensa puettuna puuhaili pihan toisella puolella ja ajoi pientä lammaslaumaa yöksi navettaan petoeläimiltä turvaan.

Tyttö paiskasi nyt kiinni navetan oven, löi määrlyyn tammivaarnan, suori hermostuneesti vaaleita löyhiä hiuksiaan sormillaan ja riensi pihan poikki takaisin mökin ovelle, hymy hienoilla nuorilla kasvoillaan.

»_Kas niin,_ mummo!» hän huudahti semmoisen äänellä, joka juuri on saanut suorittaneeksi koko joukon huolekkaita pieniä velvollisuuksia, »nyt minä en luule ilveksien enkä muittenkaan ainakaan tänä yönä lampaita saavan. Nyt minun täytyy lähteä vanhaa Kirjoa hakemaan, ennenkuin tulee liian pimeä. Mikä lienee saanut sen tänä iltana niin kauas kuljeskelemaan. Tavallisesti se aina pysyy navetan lähettyvillä kuin takkiainen!»

Eukko hymyili, hyvin tietäen, että jäännös metsäeläimen vaistoa oli saanut lehmän etsimään jotakin kodin läheistä, mutta samalla syrjäistä kätköä, kuhun piilottaa äskensyntyneen vasikkansa.

»Eiköhän vanha Kirjo ole niin viisas, että tulee kotia, kun sen aika on, lapsukainen!» hän vastasi. »Se on ollut kaiken talvea niin ahtaalla tilalla, kun on ollut niin vahvalti lunta, ja nyt se tahtoo kuljeskella vähän kauemmaksikin, kun pääsee. Hyvä Jumala, kun _minäkin_ voisin vielä vähän kuljeskella näillä vanhoilla huonoilla säärilläni, eikä tarvitsisi aina vain istua ja istua ja kutoa ja kutoa aamusta iltaan kaiket päivät!»

»Mummoparka!» sanoi tyttö hiljaa ja hellästi, kyyneltyvin silmin. »Kun voisimme lähteä ulos näihin hyvänhajuisiin kevätmetsiin poimimaan yhdessä ensimäisiä toukokukkia [amerikkalainen kevätkukka, _Epigaea repens_. S.m.]. Etkö voisi nyt koettaa, mummo? Minä luulen, että sinä tuota pikaa taas pääset aivan hyvin liikkumaan, yhtä hyvin kuin kukaan meistä. Koetappas!»

Näin vaadittuna vanha eukko tarttui käsin vankasti nojatuolinsa kaiteihin kiinni, puri hammasta ja nousi aivan seisomaan. Mutta ponnistus pusersi valituksen hänen huuliltaan ja hän vaipui raskaasti takaisin paikoilleen, kasvot tuskista vääntyen. Malttaen mielensä lujalla päätöksellä hän kuitenkin hymyili, vaikka surunvoittoisesti.

»Ehkäpä kyllä jonakin päivänä, jos Jumala suo!» hän sanoi, päätään pudistaen. »Mutta tänään ei ole se päivä, Melindy! Sinä vielä tapat minut, lapseni, kun niin aina tahdot saada minut liikkeelle!»

»Mutta mummo, sehän kävi mainiosti!» huudahti lapsi. »Se oli paras yritys, minkä sinä olet vielä milloinkaan tehnyt siitä kuin minä tulin luoksesi. Sinä seisoit minuutin suorana kuin vaikka kuka. Nyt minun täytyy lähteä Kirjoa hakemaan». Ja hän kääntyi pientä polkua kohti, joka kulki laitumen poikki palomaille.

Mutta rouva Griffis huusi hänet takaisin.

»Älä nyt välitä Kirjosta tänä iltana, Melindy! Antaa sen nyt juosta vähän. Nuo sammakot ne ovat syynä, että minusta tänä iltana tuntuu niin yksinäiseltä, niin etten minä voi päästää sinua hetkeksikään näkyvistäni, lapseni! Ei ole minun mielestäni yhtään toista ääntä, joka soisi niin kauniilta ja yksinäiseltä. Sen sulous saa aivan sydämeni pakahtumaan, niin suloiselta se kuuluu, kun se noin kohoo ja laskee hämärässä. Mutta jonkun pitää olla minun luonani, kun minä sitä kuuntelen!»

»Kyllä, kyllä, mummo, minäkin pidän siitä!» myönsi Melindy huolestuneella äänellä, »kun vain joudan kuuntelemaan. Mutta tällä haavaa juuri ajattelen vanhaa Kirjoa, joka on yksin metsässä, ja nälkäisiä ilveksiä, jotka ehkä väijyvät sitä ja odottavat, että se menisi nukkumaan. Ja sinä tiedät, mummo, kuinka nälkäisiä karhut ovat tänä kevännä, kun lumi on ollut niin kauan maassa. Minä en saisi unta silmiini, jos tietäisin Kirjon olevan yötä synkässä, harmaassa, tyhjässä metsässä. Kesällä asian laita on toisin ja silloin metsä on kuin koti.»

»Niin, mutta», sanoi mummo, nähdessään tytön vakaasti aikovan lähteä, »jos sinä pelkäät vanhan Kirjon puolesta, niin olisi sinun parempi vähän pelätä itsesikin puolesta, lapseni! Ota pyssy mukaasi. Ehkäpä näet maaoravan oikein pahasti purevan vanhaa lehmää!»

Välittämättä mummonsa pilapuheesta Melindy, jonka löyhäin vaaleain hiuksien alla oli sangen käytännölliset aivot, otti kätevän pienen kirveensä, jolla hänen oli tapansa syttöjä pilkkoa.

»Mitä minä pyssyllä, mummo», hän vastasi. »Tämä pikku kirves on minulle kyllin hyvä!» Ja heittäen sen olalleen hän kepein askelin riensi polkua ylöspäin, päätään kääntäen ja pieni suu kurtussa, hän kun kaikin mokomin, vaikka huonolla menestyksellä, yritti oppia viheltämään.

Se, mitä Melindy ja hänen isoäitinsä sanoivat »palomaaksi», oli alue, jota ulottui raiviolta monet mailit samaan suuntaan. Kulovalkea oli sen takavuosina polttanut, leikaten metsään teräväreunaisen, vähitellen leviävän aukeaman ja jättäen sen taa vain sinne tänne muutaman kuivan kelon tai pitkiä oksattomia, monen talvimyrskyn valkoisiksi haalistamia pökköjä. Sinne tänne oli näille karuille aloille versonut taajaa, matalaa alusmetsää, tehden turvallisen piilopaikan joka notkelmasta, jonka maaperästä palo ei ollut kaikkea elämää näivettänyt.

Kuljettuaan laitumen poikki Melindy piankin löysi semmoisia heikkoja jälkien merkkejä, joita tottumattoman silmän on niin mahdoton huomata. Hänen huomionsa kiintyi mustikanvarsiin ja kalmiavarvukkoihin, missä ne olivat hieman taipuneet tai rikki tallatut. Sitten hän eräästä paljaasta paikasta löysi selvän sorkan painalmuksen. Nyt hän oli jäljistä aivan selvillä; ja ilmeisestikin ne olivat vanhan Kirjon jäljet. Etsintäänsä kiintyneenä hän riensi eteenpäin, välittämättä keskitaivaan herkistä vaihtelevista värivivahduksista, ensimäisistä pääskysistä, jotka sen poikki suihkivat ja visertivät, kirpeästä, mutta samalla suloisesta tuoksusta, jota nousi mehun täyttämistä umpuista tai sammakoiden suloisesta suostuttelevasta vihellyksestä, jota kuului rämeniityltä. Hän ei joutanut tällä hetkellä muuta ajattelemaan, kuin mistä löytäisi viivyttelevän lehmän ja saisi sen navettaan hyvään turvaan ennen pimeän tuloa.

Jäljet johtivat oikopäätä kalliorotkoon, johon laitumelta oli satakunnan askelta — ja ehkä sataviisikymmentä avoimelta ovelta, jonka pielessä rouva Griffis istui, tarkkaan katsellen Melindyn hommaa. Rotkossa kasvoi taajaa nuorta näreikköä ja koivuviidakkoa yhden ainoan pitkän ja paksun kelohongan ympärillä.

Tähän varjoisaan tiheikköön impi rohkeasti tunkeutui, kurkistellen eteensä tummien, pihkalle tuoksuavien oksien alle. Hän näki, vaikka vain laikoittani, aina kelohonkaan saakka, jonka juurella makasi poikittain valtava kaatunut puunrunko. Mutta vanhasta Kirjosta ei näkynyt merkkiäkään, vaikka se kirkkaine punaisine ja valkoisine täplineen olisi paikalla pistänyt silmään tässä tummassa ympäristössä.

Hiljaisuus ja se, ettei lehmää löytynyt, kuten hän oli varmaan luullut, sisälsivät jotakin kammottavaa, ja pieni kylmän väristys kävi hänen ruumiinsa kautta. Hän kouraisi kovemmin kirvestään ja seisoi aivan hiljaa, totuttaakseen silmiään sekavaan pimeään; ja tuota pikaa hän luuli erottavansa pienen ruskahtavan olennon, joka lepäsi sammalmättäällä kelohongan juurella. Kun oli kulunut vielä vähän aikaa, huomasi hän sen katselevan häntä suurilla lempeillä silmillä. Sitten liikahtivat suuret korvat. Impi älysi, että se oli vasikka, jota hän katseli. Vanhan Kirjon viivyttely oli saanut selityksensä.

Mutta missä oli vanha Kirjo? Melindy hetkisen ajatteli ja arvasi aivan oikein, että emä, vasikan hyvin kätkettyään, oli pujahtanut lähteelle juomaan. Hän aikoi juuri astua eteenpäin ihaillakseen nuorta vastasyntynyttä ja katsellakseen, oliko se niin voimallinen, että sen saattoi navettaan viedä, kun tiheikön takapuolelta kuului hiipivää rapinaa, joka kiinnitti hänen huomionsa.

Lehmä se ei saattanut olla, se ei suinkaan kulkenut hiipien. Mutta mikä sitten?

Melindy tunsi äkillistä vaaran aavistusta. Mutta hän karkaisi hermonsa eikä ajatellutkaan pakoa. Ehkäpä se oli vihainen ilves, joka emän poissa ollessa vainusi vasikkaa. Tämä ajatus sai Melindyn tuimasti jäykistämään pienen suunsa ja hän oli hyvillään nyt, kun oli ottanut kirveen mukaansa. Kaikista metsän pedoista hän piti ilveksiä erikoisina vihollisinaan.

Hiipivät liikkeet tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi, sitten äkkiä taukosivat. Sitten haahmoutui kuusenoksain sekaan, kymmenisen jalan päähän siitä paikasta, jossa saamaton pikku vasikka makasi, tumma musta ruho.

Hetkeksi Melindyn sydän seisahtui. Mitä apua oli hänen pienestä kirveestään karhua vastaan! Sitten hän muisti ylämaan yleisen luulon, että isoinkin musta karhu juoksee ihmisen edessä pakoon, jos sillä vain on riittävästi tilaa juostakseen. Impi katsahti saamattomaan pienokaiseen, joka makasi koukussa sammalvuoteellaan. Sitten hän katsahti julmaan mustaan muotoon, joka hitaasti hiipi eteenpäin sen syödäkseen. Ja immen sydän paisui palaavasta rohkeudesta.

Karhu oli nyt sylen päässä himoitsemastaan saaliista, vilkuen julmilla silmillään puoleen ja toiseen. Kimakalla varoituksen ja uhman huudolla Melindy hyppäsi eteenpäin kirveensä kohottaen ja huutaen pedolle: »Pois täältä!» Hän toivoi suuresti, että ihmisäänen arvovalta taltuttaisi pedon ja saisi sen häpeissään poistumaan.

Jonakin muuna vuodenaikana karhu luultavasti olisi menetellyt juuri niinkuin hän toivoi. Mutta nyt siinä asui hiukaisevan kevätnälän rohkeus. Se kuitenkin pelästyi ja hämmästyi tytön äkillisestä ilmestyksestä ja kimakasta kiljauksesta; ja epäröiden se vähän taantui. Mutta Melindykin epäröi; ja karhu sukkelaan huomasi hänen epäröintinsä. Muutaman sekunnin se seisoi ja katseli häntä, pää kumarassa ja puolesta toiseen häälyen. Sitten se näytti päätelleen, ettei tämä ollut mikään vaarallinen vastustaja, päästi kovan rohkaisevan mörähdyksen ja kämpi eteenpäin vasikkaa kohti.

Hurjasti parkaisten, puoleksi vihasta, puoleksi pelosta Melindykin syöksähti eteenpäin, luottaen siihen, ettei eläin, tosi edessään, uskaltaisi vastustaa hänen hyökkäystään. Kauhistuneena äkillisestä huudosta vasikkakin kompuroi jaloilleen, ääneensä mölähtäen.

Karhu oli sen juuri saavuttamaisillaan, surman iskuun kohotettuna valtava musta kämmen, joka olisi sen selän katkaissut, mutta huomasi samalla Melindyn kirveen iskevän. Taitavasti kuin tottunut nyrkkeilijä se poikkeutti iskun suunnastaan ja torjui sen niin sukkelasti, että kirves oli lentää tytön kädestä. Pystyvä terä kuitenkin tapasi mitä purra ja halkaisi karhun kämmenen luuta myöden.

Tuskasta raivostuen ja tappelun himo nyt täysin heränneenä karhu unohti vasikan ja hyökkäsi rohkean vastustajansa kimppuun. Kevyesti kuin kissa impi hyppäsi syrjään viime tingassa, hyppäsi kaatuneen puun yli ja kiersi kelohongan taa. Hän käsitti nyt ryhtyneensä liian rohkeaan yritykseen ja hänen ainoa toivonsa oli, että joko pääsisi juosten pakoon, taikka että karhu jälleen kääntäisi huomionsa vasikkaan ja unohtaisi hänet.

Karhulla ei kuitenkaan ollut vähääkään aikomusta säästää häntä kostoltaan. Valtavasta koostaan huolimatta se oli hämmästyttävän sukkela ja silmänräpäyksessä seurasi hänen kintereillään. Vaikka neitonen ehkä olisikin ollut avomaalla nopeampi, olisi karhu luultavasti kuitenkin hänet tavoittanut hankalassa viidakossa; mutta tällä täperällä hetkellä sen takaa kuului mölinää ja oksien ryskettä ja karhu pyörähti ympäri juuri siksi, että ennätti vastaanottaa vasikkansa apuun ryntäävän Kirjon hyökkäyksen.

Karhulla ei ollut aikaa tämän hyökkäyksen väistämiseen eikä torjumiseen, se vain ennätti rohkaista itseään. Pahaksi onneksi lehmän sarvet olivat liian lyhyet ja levällään. Kirjo puski keskelle karhun rintaa muurinmurtajan voimalla ja olisi tölmäissyt sen nurin niskoin, elleivät sen mahtavat kynnet ja etukämmenet samalla haavaa olisi iskeneet lehmän lapoihin kiinni raatelevaan kouristukseen. Lehmä puski sen taapäin puuhun saakka, mutta siinä karhu teki tenän; ja kun lehmä yritti peräytyä, ottaakseen vauhtia uuteen hyökkäykseen, ei se päässytkään erilleen. Kun tästä tempusta ei tullut mitään, niin se taas koko voimallaan töytäsi eteenpäin yhä uudelleen ja uudelleen, raivoisasti mölisten ja koettaen rusentaa vastustajansa hengettömäksi puuta vastaan. Mutta röhisten, möristen ja vinkuen karhu piti siitä kiinni ja repi sitä hirveillä kynsillään.

Liian kiihtyneenä enää pakoa ajatellakseen Melindy seisoi kaatuneella puulla ja henkeään pidätellen katseli tappelua. Tuota pikaa hän älysi, että vanha Kirjo oli joutumaisillaan alakynteen; ja samalla hänen rohkeutensa taas palasi. Juosten puun selkää niin lähelle kuin uskalsi kohotti kirveensä ja hieman viivähti, ennenkuin iski. Juurikuin hän aikoi iskeä, pysäytti iskun tutun tuttu ääni ja hän hypähti takaisin.

»Pois tieltä, lapsi», se käski, tunkeutuen läpi metelin. »Pois tieltä, että saan ampua!»

Rampa vanha vaimokin oli kuullut lapsensa huudon. Kun Melindyn parkaus oli leikannut läpi iltatyvenen, oli rouva Griffis ponnahtanut tuolistaan, ikäänkuin hän ei olisi kuullut puhuttavankaan leinistä. Hän ei tuntenutkaan kipua. Tämän pakottavan hädän vaatimus palautti häneen entisen voiman. Tempaisten nurkasta jykevän haulikon, joka seisoi siinä aina ladattuna ja valmiina, hän riensi poikki laitumen ja puhki kalmiavarvukkojen sitä kyytiä, ettei Melindynkään olisi tarvinnut sitä hävetä. Kun hän pensaitten läpi hyökkäsi notkelmaan ja näki asian kannan, niin terästi rautainen tahto hänen hermonsa hetken pakon mukaisiksi.

Paikalla kuin Melindy oli hypännyt tieltä, juoksi rouva Griffis aivan tappelevain viereen. Karhulla oli niin täysi työ, ettei se joutanut häntä huomaamaankaan. Työntäen jykevän pyssyn suun (se oli susihauleilla ladattu) kylmäverisesti melkein pedon kylkeen kiinni, aivan etulapain taa, eukko painoi liipaisinta. Kuului räjäys, joka täytti notkelman kuin tykin laukaus, ja karhu lyyhistyi kokoon jäseniään oikoen, suuri reikä läpi sydämen.

Vanha Kirjo peräytyi hämmästyneenä, korskui kovaa ja mulkoili emäntäänsä hurjin silmin. Käsittämättä, ettei äskeisestä vihollisesta enää ollut sen rakkaalle vasikalle vaaraa, se uudelleen kävi hengettömän ruhon kimppuun ja alkoi muokata sitä niin, ettei sitä tuota pikaa olisi tuntenutkaan karhuksi. Vasikka, joka oli tullut kumoon survaistuksi karhun hyökätessä Melindyn kimppuun, oli jälleen kompuroinut jalkeille; ja rouva Griffis työnsi sitä eteenpäin, jotta emä sen huomaisi. Tämä temppu tehosikin; ja nuollessaan pienokaisen kiireestä kantapäähän paremmin älytäkseen, ettei sille ollut tullut mitään vikaa, Kirjo unohti pyhän vihansa. Työntäen, vetäen ja maanitellen molemmat naiset sitten hitaasti ja kärsivällisesti saivat vasikan notkelmasta kototielle, emon verta valuvista haavoistaan huolimatta tupatessa niin lähelle kuin suinkin ja tyytyväisyydestä hiljaa ynisten. Nyt se vaati pienokaiselleen karjapihan varmaa suojaa.

Kaivolla tämä kumma seura pysähtyi ja vasikka rupesi imemään. Melindy taas sillä välin pesi lehmän haavat ja rouva Griffis lähti tervaa hakemaan sillä voidellakseen ne. Hänen rivakasti liikkuessaan pitkin pihaa Melindy puhkesi riemuiseen, melkeinpä hysteriseen naurun helkkynään.

»No, mutta hyvänen aika, mummo», hän huudahti vastaukseksi eukon kysyvään katseeseen, »sinähän olet aivan yhtä virkku kuin minäkin. Minä olen kuullut sanottavan, että karhun rasva on kaikkein parasta rohtoa leiniä vastaan. Kyllä näkee, mummo, että sinä olet käyttänyt kokonaisen karhun tautiisi.»

»Ei se karhu ollut, lapseni!» vastasi eukko vakavana. »Vaan se sinun kamala huutosi, se paransi minun leinini! Vanha Kirjo tuli pienokaisensa avuksi, kun se kutsui. Saatoinko minä tehdä vähempää, lapseni, kun kuulin sydänkäpyni minua huutavan?»

KUJANJUOKSU KULOVALKEASSA.

Tavallaan he tunsivat toisensa kylläkin hyvin, mies ja karhu. Lähes kaksi vuotta he olivat olleet julkiset vihamiehet.

Mies oikeastaan oli nähnyt karhun vain kerran ja silloinkin vain vilaukselta — viekkaitten, vihaisten, uteliaitten silmäin leimauksen tiheästä näreiköstä ja kammottavan suuren mustan haahmon, joka ääneti painui alas tiheikön sekaviin varjoihin. Mutta hän tunsi hyvin sen suuret jäljet — ne olivat kolmannesta suuremmat kuin Itä-Canadan tavallisen mustan karhun — jotka uhkaavasti kiertelivät ylt'yleensä hänen mökkinsä ympärillä. Hän tunsi sen kynnen jäljet syvään uurretuista hinkkuupuista, niiden kynsien haltija oli pistänyt merkkinsä melkein yhtä korkealle kuin valtava harmaakarhu olisi raapaissut.

Ja hän oli siellä täällä tutkistellut isoja, vain puoleksi lahonneita kantoja, jotka ne samat kamalat kynnet olivat repäisseet auki kuin käävän, muurahaisia ja toukkia etsiessään. Tästä kaikesta oli helppo älytä, että mahtava vastustaja kilpaili hänen kanssaan tämän erämaaläänin omistamisesta, jonka hän juuri oli omakseen katsonut — vastustaja, joka luultavasti vielä ottaisi kovat vaot hänen lammas- ja lehmikarjastaan, kun hän oli saanut pienen talonsa täyteen kuntoon.

Ja vielä hän älysi, että tällä kilpailijalla mahtoi olla erikoisen komea nahka, josta turkismarkkinoilla maksettaisiin aivan erikoinen hinta. Mies, milloin jouti puunhakkuulta ja maanraivaukselta, perunainistutukselta ja tattarinkylvämiseltä, navetanrakennukselta ja rovioiden poltolta, viritteli ansoja tälle vaaralliselle vastustajalleen, joka, kuten hän aivan oikein päätteli, oli liian viekas, tullakseen hänen pyssynsä kantomatkan päähän.

Karhu puolestaan tunsi miehen paljoa paremmin kuin mies sen. Heti siitä pitäen, kuin mies oli ensiksi saapunut jylhän Etelähaaran rannoille, oli tämä suuri musta peto pitänyt häntä silmällä — tietenkin jossakin määrin vihamielisenä, koska hän oli muukalainen ja oli tullut erämaata häiritsemään, mutta vielä enemmän hartaasta uteliaisuudesta. Valtavasta koostaan huolimatta se saattoi liikkua, milloin hyväksi näki, ääneti kuin minkki tai käärme. Liikkumatonna kuin joku ammoin unohdettujen tukkimiesten jättämä kanto se oli katsellut miehen kirveen välähtelyä ja heilumista, koivun ja kuusen ja saarnen rytisevää kaatumista raivion levetessä ja auringonpaisteen päästessä valaisemaan metsän takkuista permantoa.

Ihmetellen se oli nähnyt, kuinka voimallinen punainen härkäpari, miehen tuimia käskysanoja totellen, oli vetänyt oksitut hirret yhteen paikkaan; ja sitten se oli huomannut mökin kohoavan ja saavan muodon, ihmeellisen muodon, miehen taitavain kätten toimesta. Ensinnä se oli hämmästellyt, kuinka ne kaksi suurta härkää viitsivät olla niin kuuliaisia, sen sijaan että olisivat kääntyneet häntä vastaan ja lävistäneet hänet pitkillä sarvillaan, taikka sotkeneet hänet kaksijakoisiin sorkkiinsa.

Mutta pian se oli oppinut huomaamaan selittämättömän valtiuden miehen äänessä ja hänen itsetietoisessa huolettomuudessaan, väijyivätpä häntä synkkäin salokätköjen piiristä mitkä silmät tahansa. Selvää se, ettei mies pelännyt. Varmaan hän siis oli sangen voimallinen. Karhu senvuoksi rupesi pelkäämään, vaikk'ei alussa voinutkaan huomata mitään pelon syytä, lukuunottamatta tuota äänen salaperäistä mitä lienee ollut, joka näytti pakottavan härät kärsivällisesti, vaikka vastahakoisesti tottelemaan ja työtä tekemään.

Ja muutamana päivänä mökin valmistumisen jälkeen, miehen ollessa sisällä näkymättömissä ja auringonpaahteisen kuuman raivion kiehuessa sääskiä ja kärpäsiä ja punaisten härkien maatessa varjossa ja märehtiessä laiskasti purujaan ja puhaltaessa täyteläitä ilmakkaita huokauksia, se sitten oli nähnyt ison sarvaan astuvan esiin metsästä ja seisahtuvan mökkiä ihmettelemään.