Part 14

Tyynemmällä mielellä hän ei olisi koskaan niin tehnyt — ei senvuoksi, että se oli raakamaista, vaan koska hän omasta kokemuksestaan hyvin tiesi, että kivi sattuu jos mihin mieluummin kuin siihen esineeseen, johon se on osoitettu. Eikä tämä tapaus suinkaan ollut omiaan muuttamaan tätä hänen käsitystään asiasta. Kivi ei sattunut piikkisikaan. Se ei edes hetkeksikään vieroittanut tämän huomiota hemlokin versoista. Sen sijaan kivi puun takana sattui muutamaan matalaan oksaan ja ponnahti terhakasti takaisin rouva Gammitin varpaille.

Käheästi rääkäisten hämmästyksestä ja tuskasta kelpo rouva hyppäsi taapäin ja hyppi muutaman sekunnin yhdellä jalalla, toista kahden käden puserrellessaan. Se oli tuima ja tyhmistyttävä kolaus. Tuskan hellittäessä tuli sen sijaan kahta väkevöityneempi kiukku. Piikkisika katsoa killisteli nyt häntä puusta, ikäänkuin hieman kummissaan hänen ihmeellisistä pyörähdyksistään. Eukko tuijotti siihen, ja pumpulimyssyn alla hänen harmaat hiustupsunsa näyttivät aivan pystyyn nousevan.

»Luuletpas sinä olevasi sukkela!» hän mutisi hampaisiinsa. »Mutta kyllä minä sinut opetan! Odotas vain!» Ja kannallaan ympäri kääntyen hän ylpeänä astui takaisin tupaan. Uuninkorvalla oli iso ruskea teepannu, oli ollut siinä aamiaisesta pitäen, sisällään ruosteen punainen ja katkeran väkevä liemi, jolla olisi vaikka hirvennahkoja parkinnut. Vasta kun hän oli sen uudelleen kuumentanut ja nauttinut viisi siirapilla imellettyä kuppia, saattoi hän taas vähän tyytyä itseensä.

Vielä samana iltana, auringon viimeisten ruskojen kalvetessa aholla haaleaksi sinipunervaksi ja molempain lehmäin hiljalleen kotia kohti kalkkastessa hämärän lepikkorämeen reunalla, rouva Gammit salavihkaa viritti ansat ylämaan miehen neuvojen mukaan. Jykevien hirsien välissä oli navetan ja vajan perustuksessa kylläkin riittävästi aukkoja, toiset niistä melkein niin väljiä, että vaikka karhu — hyvin pieni ja laiha — olisi läpi mahtunut. Valiten niistä kolme, jotka syystä tai toisesta olivat hänestä semmoisia, että ne piikkisikaa tyydyttivät, hän viritti raudat, sitoi ne kiinni ja peitti ohuelti hienolla ruuhkalla, niin että, kuten hän itsekseen mutisi kaikki tehtyään, »kaikki näytti niin luonnolliselta kuin ei mitään». Ilta-askareensa tehtyään hän sitten kävi nukkumaan siinä levollisessa luottamuksessa, että aamulla raudoissa olisi yksi taikka useampikin piikkisika.

Ja teensä voimallisuudesta huolimatta rouva Gammit nukkui raittiisti, hänellä kun oli hyvä omatunto ja mainio ruokahalu. Siitä huolimatta kantoi hänen korviinsa yömyssyn alle aamupuoleen yöstä, sinä hetkenä, jolloin uni ja todellisuus yhteen sotkeutuvat, ihmeellistä ääntä pihasta. Hän kakisti kärsimättömästi kurkkuaan ja nousi vuoteessaan istumaan. Olisiko joku ystävällinen yöllinen olento tullut sinne hänelle puita sahaamaan? Siltä se kuului. Mutta sitten hän paikalla hylkäsi tämän ajatuksen. Hieroen silmiään molemmilla nyrkeillään hän hiipi akkunalle ja katsoi ulos.

Kuu oli taivaalla täytenä, paistaen navetan katon takaa, ja piha oli täynnään valkoista taikahohdetta. Keskellä pihaa kyyrötti kaksi isoa piikkisikaa, pientä puupönttöä uutterasti nakertaen. Niiden toimeliaiden hampaiden jyrsiessä lähti kovasta puusta yön hiljaisuuteen paljon ääntä, ja laitumelta kuului lehmänkellojen leppoisaa kalahtelua, elukkain kohottaessa päätään kuunnellessaan.

Pönttö oli hyvä ja moitteeton ja rouva Gammit harmistui kovin nähdessään sitä syötävän. Siinä oli ollut suolattuja sillejä; ja hän oli aikonut suolata siihen talvivoinsa, kalan maun pois virutettuaan. Eukko ei tiennyt, että juuri suolan vuoksi piikkisiat sitä jyrsivät, vaan hänen päähänsä iski paikalla se ajatus, että niiden ainoa tarkoitus oli kiusata ja vainota häntä.

»Huis! huis!» hän huusi, tempaisten päästään yömyssynsä ja huiskien sitä vimmatusti. Mutta eläimien oli liian kiire, eivät ne viitsineet edes katsoa häneen. Ainoaksi merkiksi siitä, että olivat kuulleet, ne nostivat kaikki piikkinsä pystyyn, niin että ne äkkiä näyttivät entistään kahta vertaa suuremmilta.

Tämä oli rouva Gammitista jo liikaa. Kääntyessään ja juostessaan portaita alas hän mutisi, »ensiksi munani — ja nyt pikku pönttöni — ja Herra tiesi, mitä ensi kerralla!» Sitten hänen peloton sisunsa jälleen leimahti ja hän tiuskaisi: »Mutta sitä ensi kertaapa ei tulekaan!» ja katseli ympärilleen, missä luuta oli.

Mutta tätä tavallisissa oloissa niin mallikelpoista esinettä ei tietysti näkynyt siinä, missä sen olisi pitänyt olla — pystyssä astiakaapin luona — juurikuin sitä kaikkein kipeimmin tarvittiin. Kun ei ollut aikaa sitä etsiä, sieppasi rouva Gammit perunapulkin ja hyökkäsi ulos kuutamoon korahtavalla kiljauksella, varmasti aikoen pelastaa pönttönsä.

Hän oli pelättävä katsella pihan poikki hyökätessään, ja tavallisissa oloissa piikkisiat ehkä olisivat paenneet. Mutta kun piikkisika on tavannut oikein mieleistänsä syötävää, on se mainion rohkea. Näiden molempien piikkisikojen mielestä sillipönttö oli herkullisinta syötävää, mitä ne olivat vielä milloinkaan maistaneet. Vastahakoisesti ne hetkeksi herkesivät jyrsimästä ja jurolla uhmalla käänsivät vilkkuvat silmänsä rouva Gammitia kohti.

Tätä hän ei suinkaan osannut odottaa, ja hänen hyökkäyksensä hurjuus laukesi. Jos se olisi ollut ilves, taikka vaikkapa karhukin, niin rohkeus luultavasti ei olisi pettänyt. Jos se olisi ollut mies, rosvo puukko kädessä ja murhanliekki silmissä, olisi hän luultavasti hyökännyt kimppuun halveksivalla raivolla. Mutta piikkisikain laita oli toinen. Ne olivat hänelle salaperäisiä olentoja. Hän kiven kovaan uskoi, että ne kykenivät ampumaan piikkinsä kuin nuolen kymmenen jalan päähän. Vilaukselta hän jo näki itsensä kuin neulatyynyn piikkejä täynnään. Yhdentoista jalan päähän päästyään hän äkkiä pysähtyi ja nakkasi perunapulkin vimmatulla voimalla, niin että se lensi kerrassaan navetan yli. Piikkisiat jatkoivat sitten taas ateriaansa ja eukko tuijotti niihin avuttomana. Eukon silmissä kimalsi kaksi isoa kiukun kyyneltä, vierähti hänen riutuneille poskilleen; ja peräytyen sitten muutamia askelia hän istahti sahapukille tilannetta aprikoimaan.

Mutta ei olisi rouva Gammit ollut se, mikä hän oli, jos hänessä olisi ollut tappionsa myöntäjää. Muutamassa harvassa hetkessä hänen kekseliäs päänsä jälleen piti puolensa.

»Kumma tuo!» hän tuumi. »Kun sitä ei näy koskaan osaavan siihen, mihin sitä yrittää! Mutta _johonkin_ sitä aina osaa! Ainakin minä! Entä jos minä nakkaan hyvin paljon ja kyllin kauan, niin voi se lopulti käydä piikkisikaan yhtä hyvin kuin mihin muuhun tahansa. Ei suinkaan piikkisiassa ole mitään yliluonnollista, miksei voisi siihenkin sattua.»

Puupino oli siinä ääressä; ja nalikat, jotka hän oli kyökin hellaan sahannut ja pilkkonut, olivat juuri parhaan kokoisia. Nyt hän piti tarkkaan varansa, ettei tähdännyt, vaan kuvitteli suurella hopulla muuttavansa puupinon juuri siihen paikkaan, josta kuului tuo härnäävä yötä häiritsevä jyrsintä. Ja siinä samassa alkoi sillipöntön ympärille joka puolelle sadella jykevänlaisia nalikoita.

Vaikutus oli paikalla huomattava. Jyrsiminen taukosi ja piikkisiat vilkuivat levottomasti ympärilleen. Keskelle pöntön pohjaa lensi nalikka, puhkaisten pohjan. Piikkisiat kulkivat jonkun askeleen taapäin ja silmäilivät sitä murheellisella epäluulolla. Toinen nalikka sattui pöntön laitaan, niin että se pompahti kuin hyppäävä elävä olento ja sattui kipeästi toiseen piikkisikaan, keikauttaen sen selälleen. Paikalla sen urheat piikit lankesivat alas aivan pitkin selkää; ja kun se säikähdyksestä kiljaisten ponnisteli jaloilleen, niin näytti se äkkiä pieneltä ja laihalta ja tummalta kuin märkä kana. Rouva Gammit hymyili tuikean hymyn.

»Ei taida haluttaa pahantekoon tällä haavaa, vai mitä?» eukko mutisi; ja yhä sukkelammin alkoi nalikkoja lentää hänen pontevista käsistään. Monikaan ei tosin lentänyt vähääkään siihen suuntaan kuin hän oli osuuttanut, mutta sillipöntön ympärillekin putoili kuitenkin siksi paljon, että piikkisiat muistivat itsellään olevan muuta hommaa. Se, johon oli sattunut, ei enää vähääkään välittänyt arvostaan, vaan tekeytyi niin pieneksi kuin suinkin ja luikki pois kuin pelästynyt rotta. Toinen, joka oli voittamaton ja kiukustunut, peräytyi hitaasti, pystyssä joka piikki. Nalikkoja lenteli sen ympäri joka puolelle, mutta voitonkiihkoissaan rouva Gammit hairahtui tähtäämään, eikä senvuoksi ainoakaan heittoase sattunut siihen. Ja nyt se kiirettä pitämättä katosi navetan taa.

Rouva Gammit katseli sen lähtöä melkein ihailun tuntein.

»Jaa, siihen nähden, ettet sinä ole sen pahemmin pelästynyt», hän kuivakiskoisesti mutisi, »niin ehkä minun mielikseni palaat takaisin ja menet ansaani. Mutta koetaskin vielä tulla syömään minun hyvää sillipönttöäni. Se ei olekkaan sinun syötäväs.» Ja hän kulki pihan poikki pönttöä ottamaan. Mutta se ei enää ollut hyvä pönttö, piikkisiat kun olivat jyrsineet laitoihin kaksi isoa reikää ja rouva Gammitin oma heittoase oli pohjan puhkaissut. Mutta itsepäisenä hän kantoi rauskan kyökkiin. Menköön vaikka pesään, mutta ei koskaan vihollisten ruuaksi.

Sinä yönä ei kunnon eukon unta enää häiritty ja hän nukkui tavallista myöhempään. Kun hän oli nousemassa ylös kuullessaan tunnonpistoksin lehmäin laitumelta ammahtelevan lypsäjäänsä, kuului navetan alta rääkynää ja siipien lepatusta ja kesken pukeutumistaan hän juoksi ulos katsomaan, mitä se oli. Hän oli varma siitä, että hävyttömistä piikkisioista toinen oli mennyt ansaan.

Mutta ei, se ei ollut piikkisika eikä kettu eikä portimo. Hänen surukseen se olikin hänen vanha punatupsuinen kanansa, joka nyt makasi raudoilla selällään siivet levällään, vimmatusta räpyttelystään uupuneena. Eukko nosti sen ylös, irroitti reidestä kamalat sangat ja nakkasi kehnon ansan navetan poikki semmoisella voimalla, että se poukahti maasta ja putosi likavesipönttöön. Hiukan kevennettyään täten kiukkuaan hän huolellisesti tutki Punatupsun reittä. Se oli ruhjoutunut ja repeytynyt aivan kunnottomaksi.

»Ethän sinä enää voi kuopia tuommoisella jalalla, ethän!» rouva Gammit mutisi säälitellen. »Voi sinua raukkaa, ethän sinä enää kelpaa muuksi kuin pataan pantavaksi! Voi kumminkin! Voi kumminkin! Sinä, joka aina munit niin hyvin ja haudoit niin mainiosti!» Ja kantaen uhrin pölkylle, jolla hänen oli tapansa pilkkoa syttöjä, hän säälien, mutta varmasti löi siltä pään poikki.

Kun rouva Gammit puolen tuntia myöhemmin palasi laitumelta, rainta reunojaan myöten maitoa täynnä, kuuli hän jälleen navetan alta meteliä. Mutta hän ei nyt pitänyt kiirettä, peläten maidon läikkyvän. »Mitä lieneekään, pysyy kai se siellä, siksi kuin tästä kerkiän!» hän järkevästi päätteli; ja jatkoi maitoineen kulkua viileään kellariin. Mutta heti rainnan kädestään saatuaan hän kääntyi takaisin ja aivan juoksi hopuissaan. Pilkullinen kana kaakatti kopeasti; ja kun rouva Gammit vajassa kulki pesärivin ohi, näki hän valkoisen munan hohtavan. Mutta hän ei pysähtynyt sitä ottamaan.

Kun hän astui navettaan, juoksi häntä vastaan pieni kellervän ruskea eläin, jolla oli terävä kolmikulmainen kuono ja vihaiset silmät kuin tulipisarat, juoksi semmoisella raivolla, että hän hetkeksi peräytyi takaisin. Karjaisten kiukusta moisen uhkarohkeuden vuoksi eukko hyökkäsi eteenpäin ja potkaisi sitä. Potku tapasi tyhjää ilmaa, mutta jalan melkoinen koko näytti säikäyttävän rohkeaa pikku petoa ja se livahti pois kuin nopea liekki navetan permannon alle. Kun hän sitten kumartui katsomaan lähempää molempia ansoja, hyppäsi toinen hoikka, edellistä suurempi kellervä eläin ilmaan ja ilkeästi kirkaisten oli vähältä purra häntä kasvoihin. Mutta eukon onneksi sen molemmat takakintut olivat raudoissa kiinni ja se putosi voimatonna takaisin.

Säikähtyneenä ja raivostuneena rouva Gammit potkaisi sitä, sen maassa nyökkäillessä ja kiemurrellessa kuin käärme. Hän ei tietysti osannut; mutta se osasi häneen. Erehtymättömän tarkkaan se sai hampaisiinsa hänen vankkain lehmännahka-kenkäinsä varpaan ja puri sitkeään nahkaan kiinni. Tämä oli rouva Gammitille täydellinen yllätys ja hän koetti hypätä taapäin. Mutta sen sijaan hän lensikin selälleen, kovasti parkaisten. Hänen jykevät kantapäänsä keikahtivat ilmaan ja hameet heilahtivat kasvoille, niin että hän oli aivan ymmällä. Mutta portimo vain piti kiukkuisesti kiinni kengänvarpaasta; jonkin tässä siis _täytyi pettää_. Ja se nauha petti, jolla ansa oli kiinni sidottu. Se katkesi rajusta tempauksesta. Raudat ja portimo lensivät yhdessä rouva Gammitin maassa makaavan pään yli. Ne lensivät isolla mäjäyksellä sikolätin seinää vasten, niin että porsas säikähdyksestä kiljaisi.

Ymmällään ja häveten rouva Gammit kompuroi pystyyn, pudisteli hameensa suoriksi ja katsoi ympärilleen, oliko erämaa yleensä nähnyt hänen tapaturmaansa. Ilmeisestikään ei mikään ollut sitä huomannut. Helpotuksen tuntein hän sitten katsoi alas häijyä pikku vastustajaansa. Portimo makasi tunnotonna, näköjään kuolleena. Mutta hän ei aikonut luottaa ulkonäköön. Ottaen raudat ja saaliin yhdessä heinähangon päähän hän kantoi ne ulos ja pudotti ne mökin nurkalla seisovaan sadevesi-tynnyriin. Puoleksi toipuen kylmässä vedessä kellertävä ruumis vähän aikaa väänteli tynnyrin pohjalla. Katsellessaan sitä rouva Gammit tunsi epäilyksen hiipivän mieleensä. Oliko tuo Joe Barron sittenkin oikeassa? Portimotko ne perältikin olivat ottaneet hänen munansa? Mutta hän hylkäsi paikalla sen ajatuksen. Ei Joe Barronkaan sentään ollut kaikkitietävä! Eivätkö piikkisiat tehneet hänelle koko ajan kiusaa kuulumattoman julkeasti? Vai portimot!

»En minä _sinua_ pyytänyt», hän itsepintaisesti mutisi, kääntyen sanoineen vesitynnyrin pohjalla makaavaan, liikkumattomaksi jäykistyneeseen eläimeen. »Vaan niitä kirottuja piikkisikoja, jotka varastavat munani. Mutta kelvottomia olette tekin, ja onpa mieleni hyvä, ettet enää pääse pahantekoon.»

Mielenliikutuksesta vielä väristen rouva Gammit kiireesti teki aamuaskareensa eikä suonut itselleen muuta aamiaista kuin puolenkymmentä tuimaa kuppia teetä imellyksineen. Vakuutettuna sitten siitä, että tynnyrin pohjalle jäänyt portimo niihin aikoihin jo oli varmasti ja pysyväisesti kuollut, hän onki sen pois ja viritti pyydyksen uudelleen navetan permannon alle. Toisen ansan hän kauan etsittyään löysi likavesipöntön pohjasta. Keventyneellä mielellä, kun se oli ehjä, hän puhdisti sen huolellisesti ja pani sen talteen palauttaakseen sen ajan tullen omistajalleen. Sitä hän ei enää huolinut virittää –– mieluummin hän olisi lyönyt sen mäsäksi, kunnioittaakseen Punatupsu-raukan muistoa.

»Minulle ei kelpaa semmoinen piikkisika-ansa, joka unohtaa tehtävänsä ja rupeaa kanoja pyydystämään», hän nurkui.

Hiljainen kesä-aamupäivä tämän jälkeen kului muitta seikkailuitta. Rouva Gammit puuhaili puutarhassaan tupansa takana, sieraimissaan kukkivan tatarvainion kuuma makea tuoksu, nakkasi maahan kuokkansa joka puolitunti ja juoksi navettaan suurin odotuksin ansojaan kokemaan. Mutta ei mikään häirinnyt niiden rauhaa. Eikä mikään häirinnyt hänen kanojaankaan, jotka nyt tekivät tehtävänsä niin reippaasti, että rouva Gammit puolenpäivän aikaan saattoi kantaa varastoonsa seitsemän verestä munaa. Kun tuli yö eivätkä portimot sen enempää kuin piikkisiatkaan enää itseään näyttäneet, joutui rouva Gammit ymmälle. Hän oli yksi niitä rajuluontoisia naisia, jotka luulevat kaiken tapahtuvan yht'äkkiä. Kun hän oli lypsettävät lypsänyt ja nauttinut yksinkertaisen vankan illallisensa, kävi hän kyökin kynnykselle istumaan ja punnitsi tilannetta perusteellisesti.

Keskustelu Joe Barronin kanssa oli kypsyttänyt hänessä sen ajatuksen, että hänen oli paras pyydystää piikkisika omilla ansoillaan ja siten, semmoinen oli hänen omituinen ajatuksenjuoksunsa, saada itsestään luuleva ylämaan mies vakuutetuksi siitä, että piikkisiat todella _söivät_ munia! Mitä portimojuttuun tuli, niin siitä eukko ei aikonut sanoa mitään, jottei hän saisi siitä syytä väittää olleensa oikeassa. Mitä niihin seitsemään munaan tuli, jotka hän nyt oli saanut suureksi ilokseen pitää, niin päätteli hän portimon pyydykseen menemisen ja kaiken sen yhteydessä tapahtuneen metelin varoittaneen piikkisikoja, niin että ne nyt tiesivät pitää varansa. Jaa, mutta hän aikoi antaa niille muuta ajattelemisen aihetta. Hän oli nyt kovin malttamaton, eikä halunnut odottaa seuraavaan päivään, miten asiat kehittyisivät, että jospa ne eivät kehittyisikään! Äkkipäätöksen tehden hän nousi ylös, otti kyökistä oven takaa sillipöntön tähteet kätköstään ja pani ne rakennuksen seinälle pystyyn, aivan makuuhuoneensa akkunan alle.

Ensin hän ei itsekään oikein älynnyt, mikä hänen tarkoituksensa oli. Mutta muisto menneen yön voitosta kutitteli vielä hänen suoniaan ja hän vain tiesi haluavansa houkutella piikkisiat takaisin voidakseen niille yleensä _jotakin_ tehdä. Ja kun hän oli nainen, niin se jokin hänen mielessään ensimmäiseksi liittyi kiehuvaan veteen. Se vasta olisi, jos odottaisi, kunnes piikkisiat olisivat täydessä touhussa sillipöntön kimpussa ja sitten kaataisi niiden päälle tulikuumaa vettä! Olihan perältikin tärkeämpää voittaa viholliset kuin mokomalle miehelle todistaa, että ne ne todella olivat hänen vihollisensa. Mitä hänen tarvitsi välittää siitä, mitä Joe Barron ajatteli? Mutta sitten häneen taas iski uusi epäilys. Entäpä jos tuo mies pahus olikin oikeassa? Ei silti, että eukko hetkeksikään olisi sitä myöntänyt. Mutta otaksuen! Kaataisiko hän nyt piikkisikani päälle kuumaa vettä ja kalttaisi niiden selästä kaikki piikit, elleivät ne todella olleetkaan munavarkaita? Rouva Gammit oli pohjaltaan oikeamielinen ja helläsydäminen ihminen, ja hän lopun lopuksi päätti, että tuuma ehkä oli liian julma.

»Jos te olette se, joka varastaa minun munani», hän miettiväisenä mutisi, »niin kannattaisi teidän kyllä saada kattilallinen kuumaa vettä selkäänne! Mutta _jos_ te ette muuta hae kuin vanhaa sillipönttöäni, niin sitten kiehuva vesi on liian ankara kuritus!»

Lopun lopuksi hän päätti aseena käyttää suurta pippuritölkkiään ja panna sen täyteen jauhettua pippuria.

Rouva Gammit istui kärsivällisesti ja liikkumatta avoimen akkunansa ääressä koko hämärän ajan, pihan ollessa kauttaaltaan vielä pimeänä. Kuu nousi, näyttäen vaivoin selviytyvän sekavista etäisistä metsänlatvoista. Erämaan heikkoon, sykähtelevään hengitykseen, jonka herkkä korva aina erottaa syvimmänkin hiljaisuuden vallitessa, tuli yön voittaen salaperäisyyden kuiskaus, uhkauksen hiipivä vihje, joka päivänvalolta puuttuu. Rouva Gammit tunsi tämän kaiken siinä väijyessään ja hänen innostuneet kasvonsa kävivät hiljaisiksi, kalpeiksi ja juhlallisiksi kuin kuvapatsaan. Kuutamo hiipi alas pitkin navetan ja vajan ja asuinrakennuksen kattoja ja sitten seiniä pitkin, kunnes vain maa oli varjossa. Ja kautta tämän alemman pimeän kerroksen rouva Gammit vihdoin näki kaksi jäntterää typykkää olentoa, jotka kiirettä pitämättä lähestyivät navetan takaa.

Hän pidätti henkeään. Niin aina, siinä epäilemättä tulivat piikkisiat. Entisistä vastoinkäymisistään välittämättä ne tulivat suoraan pihan poikki asuinrakennukselle ja paikalla rupesivat sillipönttöä syödä herkuttelemaan. Kiihkeän jyrsimisen ääni kuului kummalta herkässä ilmassa.

Sangen hiljaa, melkein huomaamattomalla liikkeellä rouva Gammit ojensi oikean kätensä pippuritölkkeineen ikkunalaudan reunalle. Piikkisiat eivät edes silmiään nostaneet, niin innostuneet ne olivat sillin makuun. Rouva Gammit aikoi juuri kumota pippuritölkin, kun hän näki kolmannen hämärän olennon lähestyvän ja pidätti kätensä. Se oli suurempi kuin piikkisiat. Eukko pysyi aivan hiljaa, hengittäenkin suun kautta. Kuutamo ennätti nyt maahan, varjot katosivat ja hän näki ison villikissan, joka hiipien lähestyi katsomaan, mitä piikkisiat söivät.

Huomatessaan piikkisikain niin luottavaisina ja melua pitäen ja siitä huolimatta häiritsemättä olevan ruokansa kimpussa, arveli villikissa, joka tavallisesti on kovin varovainen, ettei tässä voinut olla vaaraa minkäänlaista. Jos rouva Gammit olisi liikahtanut kuinkakin vähän, niin se olisi hänet huomannut; mutta liikkumattomuudessaan hänen päänsä ja kätensä kävivät vaarattomista elottomista esineistä. Villikissa, hiipi hiljaa lähemmäksi ja sen lähestyessä piikkisiat nostivat piikkinsä uhkaavasti pystyyn, kunnes niiden ruumiista ei näkynyt muuta kuin tylpät kuonot, jotka yhä uutterasti askaroivat sillipöntön laidassa. Noin kuuden jalan päähän iso kissa pysähtyi ja kyyristyi, suurilla kalpeilla silmillään tuijottaen ja ahnaasti haistellen. Rouva Gammit hämmästyi, kun piikkisiat eivät paikalla ampuneet sitä vastaan piikki-yhteislaukausta, niin että tunkeilija olisi saanut ruumiinsa niitä täyteen.

Villikissa tunsi piikkisiat liian hyvin ajatellakseenkaan hyökkäystä. Mitä ne siinä söivät, se asia sitä huvitti. Ne kun näyttivät olevan siihen niin kovin ihastuneet. Se hiipi vielä muutaman tuuman lähemmäksi, ja sillipönttö haiskahti sen nokkaan. Totta tosiaan, kalaa. Todellisena kissaeläimenä se kovin piti kalasta, suolaisestakin. Se hiipi taas varovasti eteenpäin, toivoen piikkisikain hyvällä poistuvan. Mutta nämä sen sijaan vain herkesivät jyrsimästä, panivat kuononsa etukäpäliensä väliin, kyyristyivät maahan ja käänsivät vaarallista lähestyjää vastaan aukottomat neulankärki-varustuksensa.

Iso kissa ymmällään tästä pysähtyi, vinkkuroiden vihaisesti pientä lyhyttä, tuskin kolmen tuuman mittaista häntäänsä. Se ei nähnyt, että pönttö olikin tyhjä; se vain haistoi ja veti sen lemua henkeensä kuuluvasti nuuskien. Se raivostui, kun ei voinut asialle mitään; sillä se tiesi, kuinka vaarallista oli mennä lähemmäksi, niin että piikkisiat olisivat voineet aseellisella hännällään antaa hengenvaarallisen sivalluksen.

Mitä se ahneudessaan viimein olisi tehnyt, se ei koskaan tule tunnetuksi. Sillä tällä hetkellä rouva Gammitin uteliaisuus sai väistyä malttamattomuuden edestä. Varovaisella ranteen liikahduksella hän käänsi pippuritölkin ylösalaisin ja hiljaa ravisteli sitä. Villikissan silmät olivat kiintyneet ihmeelliseen, saavuttamattomaan sillipönttöön, eikä se mitään muuta nähnyt. Mutta rouva Gammit näki kirkkaassa kuutamossa, kuinka hieno pippuripilvi verkalleen laskeutui alas liikkumattomassa ilmassa.

Äkkiä villikissa pyyhkäisi nokkaansa, peräytyi jonkun askeleen ja jäykistyi, ikäänkuin kaikin voimin koettaen hallita jotakin syvää sisällistä liikutusta. Seuraavassa silmänräpäyksessä siltä pääsi kova kouristusmainen aivastus, ja se alkoi vimmatusti sylkeä. Se näytti kiukustuneen aivan suunniltaan ja hämmästyneenkin. Rouva Gammit oli aivan läkähtyä nauruaan pidätellessään, kun se molemmilla käpälillään alkoi hurjasti kynsiä silmiään ja kuonoaan. Mutta hän piti puolensa ja ravisteli yhä tölkistään nenään pistävää pippuripilveä. Ja villikissa räjähteli aivastuksiin, niin että oli melkein päällään seistä, puhkesi sitten hämmästyksen naukunaan ja kääntyi käpälämäkeen. Pihan poikki loikkiessaan se ei ilmeisestikään kovin tarkkaan nähnyt, minne meni, sillä se juoksi suoraa päätä työntökärryihin, jotka paikalla käänsivät sen nurin niskoin ja antoivat sille kelpo kolauksen. Hetkisen se hurjasti kynsi niitä, luullen niitä eläväksi viholliseksi. Sitten se hiukan toipui ja lähti laukkaamaan laitumen poikki, aivastaen ja sylkien mennessään.

Piikkisiat taas, nenä maassa ja silmäluomet alhaalla, olivat siihen saakka välttäneet katalan pippurikoetuksen. Mutta vihdoin pilvi yllätti nekin. Rouva Gammit näki omituisen väristyksen käyvän kautta piikkivarustuksen.