Part 13

Hänen siinä itseään kiikuttaessa ja pohtiessa, puolisen tuumaa vain hukkumisen yläpuolella, selveni tilanteen toivottomuus hänelle kammottavassa alastomuudessaan. Kuinka päiväpaisteiselta, lämpöiseltä ja turvalliselta metsän vihanta maailma ylt'ympärinsä näytti hänen metsätieteiselle silmälleen! Ei ääntäkään kuulunut, joka olisi häirinnyt erämaan lempeätä tyyneyttä, paitsi silloin tällöin hitaan vuolteen salamyhkäinen kohahdus, näkymättömän tiaisen suloisen rattoisa _tsikkä-dii-dii_, taikka taivaannavan hehkuvasta sinestä liitelevän kalasääsken kiperä kiljuna. Barnesista tuo maailma oli niin turvallista, ystävällistä, olihan se ollut hänen läheisin hyvin ymmärretty uskottunsa pienestä pojasta pitäen. Mutta nyt se ilmeisestikin oli lopun lopuksi kääntynyt kavalaksi petturiksi, aikoen nyt tuhota hänet yhtä armottomasti kuin polttavin hieta-aavikko tai lumimyrskyn suomima jääkenttä. Sanaton raivo syttyi äkkiä hänen joka suonessaan — joka olikin hyvä, sillä lähteistä lähteneen virran kylmyys oli alkanut varkain tunnustella hänen sydäntään. Pieni hento, haaleansininen perho, kuin talvivihreän hengen saanut terälehti, lentää lepatteli Barnesin tuimain, ylöspäin kääntyneitten kasvojen yli ja karkeloi iloisesti poikki hohtavan veden, päiväliekkosessa iloiten. Sattui karkeloidessaan laskemaan hiuskarvan verran liian alas. Petollinen kirkas pinta tarttui siihen kiinni, pidätti sen; ja niin sen täytyi lähteä sen mukaan, avuttomana ja hämmentyneenä taistellen tätä äkkiarvaamatonta kohtaloa vastaan. Barnesin vielä nähdessä sen nousi vedestä suuri taimen ja nieli sen suuhunsa. Barnesin riutuneissa silmissä oli sen kohtalo pienoiskuva hänen kohtalostaan.

Mutta metsänkävijän luonto ei myöntänyt ihmisen sen enempää kuin kohtalonkaan itseään voittaneen, niin kauan kuin aivokopassa oli kipinäkään tahtoa ylläpitämässä. Hän alkoi nyt katseillaan etsiä poppelin vesasta siksi vankkaa oksaa, että se olisi pätenyt vivuksi. Saisi vain käteensä vankanlaisen karahkan, hän arveli, niin ehkäpä sillä voisi keinotella satimen sangat auki ja päästää jalan pälkähästä. Vihdoin hän keksikin oksan, jonka hän arveli pätevän. Hän aikoi juuri kurottaa kätensä ja taittaa sen irti, kun hänen korvaansa joen takaa alusmetsästä kantautui pieni risahdus.

Metsämiehen vaisto piti häntä hiljaa, samalla kuin hän käänsi sitä kohti silmänsä. Tiheässä lehvistössä näkyi huisketta, joka eteni rantaa pitkin myötävirtaan, mutta hänen oli mahdoton erottaa, mikä sen sai aikaan. Hän veti varovasti alas lehtevän poppelin oksaa, kunnes se täydelleen peitti hänet, ja katsoi sitten jokea pitkin vastavirtaan, mitä näkymätön matkamies mahtoi seurata.

Mahdottoman suuri lohi, joka oli turhaan koettanut hyppiä putousten päälle, ujui nyt ruhjottuna, haavoissaan ja maha ilmassa virran mukana Barnesin puolta ja aivan hänen ohitseen. Heikko pyörre sai sen valtoihinsa ja kuljetti sen poukamaan. Hiljalleen se ajeli Barnesin kätkettyjä kasvoja kohti. Se pysähtyi poppeliin viimeisen elonkipinän sammuessa suurten veripunaisten kidusten väreilyyn.

Barnes käsitti nyt, mikä näkymätön liikkuja se rannalla seurasi kuolevan lohen menoa. Hän ei vähääkään hämmästynyt, kun kellertävälle hiekkasärkälle ilmestyi suuri musta karhu, seisahtuen siihen joen poikki katsomaan. Se näytti katsovan suoraan Barnesin vedenpinnalla taivasta kohti käännettyihin kasvoihin. Mutta Barnes tiesi, että se silmäili kuolleeseen loheen. Hänen sydäntään hytkäytti äkillinen toivonvälähdys, aivoihin juolahti ihmeellinen pelastuksen mahdollisuus. Tuossahan oli hänen pelastajansa — vaikka kieltämättä vaarallinen — metsän tutkimattomien kohtalon oikkujen lähettämä. Hän taivutti vielä toisen lehvän kasvojensa eteen, peläten piiloaan riittämättömäksi. Mutta kiihkossaan hän menetti tasapainonsa ja sitä taas tavoitellessaan liikutteli vettä aivan huomattavasti. Häntä peloitti. Varmaankin karhu säikähti, eikä uskaltaisikaan tulla kalaa ottamaan.

Mutta hänen ihmeekseen iso peto, joka oli näyttänyt epäröivän, nyt hyökkäsikin virtaan rajulla kiireellä. Mikäs muu kuin kalanahne saukko tai minkki olisi karhun asiantuntemuksen mukaan aikaansaanut tuon äkillisen liikkeen, aikeissa anastaa saaliin. Se vimmastui ajatellessaan, että moinen hiipivä rosvo ennättäisi ennen häntä, ja pyyhälsi eteenpäin semmoisella voimalla, että vesi roiskui korkealle lehviin, ja se kun vettä läiskytteli, niin oli se selvä tieto, että kaikkien sivullisten ja varkaitten oli parasta pysyä loitompana. Lohi oli hänen, löydön oikeudella; ja hän se aikoi sen ottaa.

Ruhonsa näennäisestä kömpelyydestä huolimatta karhu oli erinomainen uimari; ja melkein ennenkuin Barnes vielä oli päässyt selville siitä, miten tässä oli paras keinotella, kuuluivat sen röhkivät korskahdukset ja mahtavat puuskutukset aivan hänen korvanjuurestaan. Ne olivat aivan tavattoman äänekkäät tullessaan niin vierestä veden pintaa pitkin. Pakostakin Barnes siinä samassa teki päätöksensä.

Oksakimppu, joka oli pidättänyt veden pinnalla kelluvan lohen, oli sopivasti käsivarren mitan päässä Barnesin kasvoista. Uiden korkealla ja nostattaen inahtavilla olkapäillään aallon, joka hautasi Barnesin pään aivan näkymättömiin, karhu saavutti lohen. Voitonriemuisena sen kitaansa haukaten karhu kääntyi, palatakseen takaisin rantaan.

Nyt oli Barnesin hetki tullut. Hän kurotti äkkiä molemmat kätensä. Tukahuttavan tuhrun läpi hänen kouraavat kyntensä tapasivat karhun reidet. Upoten pitkien karvojen sekaan ne teräskouristuksella tarrasivat niihin kiinni. Sitten Barnes vaistomaisesti sulki silmänsä ja puri yhteen hampaansa ja odotti kovan koetusta, keuhkot hengen pidättämisestä repeämäisillään.

Kauan hänen ei tarvinnut odottaa — ehkä kaksi sekuntia, kunnes hämmästys oli muuttunut karhun aivoissa kauhuksi, kauhu toimeksi. Suunniltaan kauhistuen tästä takaa ja syvyydestä tulevasta selittämättömästä hyökkäyksestä karhu ponnisti olkapäitä myöten ylös vedestä ja syöksähti koko voimallaan eteenpäin. Barnes tunsi, kuinka sen hirmuiset reidet vastustamattomalla voimalla ponnistivat hänen kouristavain sormiensa alla. Hän tunsi, kuinka hänet vedettiin oikopäätä ulos ja raastettiin eteenpäin, niin että hän luuli nilkkansa katkeavan. Hän oli vähältä päästää irti pelastaakseen nilkkansa. Mutta piti sittenkin kiinni, yhtä paljon tahdollaan kuin käsillään. Ja nyt syvyyden limaiset sangat hellittivät. Hän tunsi puhkaisevansa vettä — vapaana. Hän hellitti sormensa karhun karvoista — ja nousi pinnalle huohottaen, silmiään vilkuttaen ja yskien.

Vähän aikaa hän uiskenteli hiljalleen, päästäkseen hengästyksestään, ja ravisteli vettä silmistään ja sieraimistaan. Hetkisen hän pelkäsi, että karhu kääntyisi häntä vastaan ja kävisi hänen kimppuunsa tässä tukalassa tilassa; ja varovaisuuden vuoksi hän sentähden päästi hurjan, läpitunkevan kiljauksen, minkä huohottavista keuhkoista suinkin ääntä lähti. Mutta pian hän näki, ettei siitä ollut mitään pelkoa. Karhu oli perin pohjin säikähtynyt ja ui vimmatusti hiekkasärkkää kohti; ja kuollut lohi taas ajelehti aivan unohdettuna hiljalleen pois untelon vuolteen kantamana.

Barnesin jalkaa särki ankarasti, mutta hänen sydämensä oli kevyt. Hiljalleen uiden, niin ettei virta juuri päässyt alaspäin kantamaan, hän näki karhun hyppäävän hietikolle. Kuivalle maalle päästyään iso peto kääntyi ja katsoi taakseen arasti nähdäkseen, minkälaatuinen olento se oli, joka oli niin kuulumattomalla tavalla hänen kimppuunsa käynyt. Ihmisiä se oli nähnyt ennenkin, mutta ei milloinkaan ihmistä, joka ui kuin saukko; eikä näkö suinkaan ollut omiaan sitä rauhoittamaan. Se loi kaipaavan katseen loheen, joka jo oli jonkun matkan päässä; mutta säikähtyneessä mielessään se nyt luulikin sitä syötiksi, saman peloittavan ja kavalan olennon asettamaksi, jonka kirkkaat harmaat silmät nyt katsoivat häneen niin vakaasti vedenkalvosta. Se teki äkkiä koko käänteen ja pakeni metsään kamalan naurun rähäkän saattamana, joka kannusti sen lähdön hurjaksi laukaksi.

Barnes ui sen mentyä hietasärkälle. Sillä hän väänsi kuiviksi vettävaluvat vaatteensa, kävi sitten pitkäkseen kuumaan hiekkaan, antaakseen päivänpaisteen lämmitellä hänen syvälti jäähtyneitä suoniaan.

ROUVA GAMMIT JA PIIKKISIAT.

»Nyt minä en tullut teiltä pyssyä lainaamaan, herra Barron, vaan kysymään neuvoa.»

Rouva Gammit esiintyi vieraisiin tullessaan yhtä äkkikääntein kuin puheissaankin; ja hämmästymättä Joe Barron kääntyi häntä tervehtimään — vaikk'ei ollut häntä nähnyt kuukauteen tai enempäänkään.

»Se on teidän käytettävänänne, samoinkuin olisi pyssykin ollut, jos olisitte sitä tarvinnut, rouva Gammit — ja olkaa tervetullut! Mutta käykää pirttiin levähtämään ja vähän vilvoittelemaan. Ei täällä käy juttuun rupeaminen, palavassa päivänpaisteessa.»

Rouva Gammit istahti penkinpäähän, aivan kyökin ovipieleen, nykäisi päästään velton, punaisen pumpulimyssynsä ja pyyhkieli punoittavia kasvojaan karttuuniröijynsä hihaan. Vähääkään välittämättä paahteisen päiväsydämen helteestä ja hiestä ja yhdeksän mailin jalkapatikasta läpi metsän hänen lyhyet, kankeat, harmaat hiuksensa seisoivat epäsäännöllisissä tupsuissa päivänpaahtaman otsan päällä. Talon isäntä, joka istui sivuittain pöydän kulmalla, niin että hän vapaasti saattoi heiluttaa toista säärtään ja säädyllisesti sylkäistä avoimesta akkunasta, puraisi miettiväisenä pikanellista palasen ja odotti, että eukko puhuisi asiat, jotka häntä huolestuttivat.

Rouva Gammitin tuimat kasvot olivat siihen laatuun muotoillut, että lujan, jopa taistelunhaluisen itseluottamuksen ilme asui niillä luontevammin kuin mikään muu. Hän tunsi voimansa, jonka kuudenkymmenen vuoden olo vanhanapiikana ja suojelijaa vailla oli hyvin koetellut. Ansiot ne olivat, eivätkä lemmenliitot, jotka olivat tälle tahrattomalle neitsyelle hankkineet »rouvan» kunnianimen. Hän enimmäkseen piti jykevää ja tarmokasta nenäänsä jotenkin korkealla, ikäänkuin hyvällä syyllä uhmaten kaikkia typeriä asioita, jotka ehkä aikoivat vastustaa hänen tahtoaan.

Mutta tänään nämä tarmokkaat kasvonpiirteet oli yllättänyt epäilyksen, hämmästyksen, melkeinpä tekisi mieli sanoa nöyryyden ilme. Hänen pienellä uudismökillään suuren erämaan sydämessä oli tapahtunut asioita, joita hän ei ihmeekseen voinut käsittää. Tähän saakka hän ainakin itse mielestään oli löytänyt syyt ja selitykset kaikelle, mitä hänelle tapahtui näissä äänettömissä, muiden mielestä niin kumman salaperäisissä ylämaan metsissä. Itseluottamuksensa turvissa hän oli tähän saakka selviytynyt joka tilanteesta, johon oli joutunut, vieläpä tavalla, joka täydelleen tyydytti häntä, vaikkapa ikuiset totuudet ehkä sille hymyilivätkin. Mutta nyt hän oli joutunut ymmälle.

Joe Barron odotti kärsivällisenä kuin takaliston mies ainakin, taikka kuin intiaani, jolle ei aika, sen enempää kuin itse luonnollekaan, merkitse mitään, vaikka kumpikin tavalla tai toisella aina on ajoissa paikallaan. Rouva Gammit yhä löyhytteli palavia kasvojaan myssyllään ja punnitsi asioitaan, silmäinvälisten ryppyjen syventyessä. Suuri mustan ja keltaisen kirjava kimalainen puski vihaisesti akkunaruutua vastaan ymmällään siitä, kun ei päässyt läpinäkyvästä seinästä ulos. Kynnykselle hyppäsi pieni harmaa kana, jolla oli suuret, riippuvat, tulipunaiset heltat, katsoi rouva Gammitiin hämmästyneenä ja paheksuen, juosten sitten pois varoittamaan muita kanoja, että taloon oli tullut nainen. Se merkitsi, kuten ne kaikki tiesivät esipolvien kärsimistä hätistyksistä, ettei niitä enää laskettaisi kyökkiin murenia noukkimaan.

Rouva Gammit vihdoin sai puheen päästä kiinni, vaikka se olikin tukalaa, sillä vaikeaksi hänen kävi ruveta keneltäkään neuvoa kysymään.

»Minä tässä ajattelen, herra Barron, että kai te sentään mahdatte tietää metsän eläimistä enemmän kuin minä?» hän kysyi toivovana, vaikka epäröiden.

Takaliston mies kohautti silmäkulmiaan, hieman hämmästyneenä semmoisesta kysymyksestä.

»No niin, vaikk'en tietäisikään, niin ainakin minun kai _pitäisi_ tietää», hän sanoi, »joka olen koko elämäni niiden parissa viettänyt. Jos minä _mitään_ tiedän, niin kai maar juuri nämä metsät!»

»Niin aina, kyllä teidän _pitäisi_ tietää niistä enemmän kuin minun!» myönsi rouva Gammit, äänessä jyrkkyyden soinnahdus, joka tuntui lisäävän »ja katsokin, ettäs tiedät!» Sitten hän sulki suunsa lujasti ja alkoi taas löyhytellä itseään ja näytti ajattelevan muita kaukaisia asioita.

»Minä toivon, ettei teille ole sattunut mitään _vakavaa_ ikävyyttä!» yritti nyt talon isäntä ystävällisessä aikomuksessa auttaa eukkoa vapautumaan mieltään painavasta taakasta.

Mutta miesten tapaan hän iski harhaan. »Luuletteko te», kivahti rouva Gammit, »että minä kömpisin yhdeksän mailia näitä palavia metsiä kysymään teiltä neuvoa, ellei asia _olisi_ vakava, herra Barron?» Ja eukkoa alkoi jo kaduttaa, että hän oli ollenkaan tullut. Miehet eivät kumminkaan käsitä mitään.

Tämä äkillinen pistopuhe sai talon isännän kädellään leukaansa pyyhkäisemään, salatakseen naurun henkäyksen, joka värähti hänen laihoilla huulillaan. »Niinkuin nainen ainakin, suuttuu tyhjästä!» hän ajatteli. »Kuuluu oikein somalta ja kodikkaalta!» Mutta ääneensä hän sanoi, kärsivällisyyteen ja mielistelyyn tottuneena toisen sukupuolen kanssa:

»Sitten minä olen oikein ylpeä, että te olette tullut minulta neuvoa kysymään, rouva Gammit. Ehkäpä minä tiedänkin avun. Mikä nyt sitten on käynyt hullusti?»

Huojennuksen äkkinäisellä tunteella rouva Gammit ilmaisi surunsa syyn.

»No ne munat», hän sanoi kiihkoisasti. »Kun minulta on nyt melkein kuukausi viety niitä yhtä sukkelaan, kuin kanat ovat ennättäneet niitä munia. Ja vaikka minä tekisin mitä, niin minä vain en saa selville, mikä niitä vie.»

Päästyään niin pitkälle, että oli saanut neuvoa kysyneeksi, eukko tunsi toiveikasta mielenliikutusta, joka kuvastui hänen ahavoituneisiin kasvoihinsa. Aivan toisenlaisissa oloissa rouva Gammit ehkä olisi voinut kerrassaan oppia mieheen turvautumaan, jos tämä huolella olisi välttänyt olemasta hänen kanssaan eri mieltä.

»Ahaa! Vai munia!» sanoi ylämaan mies, jonka jännittynyt osanotto hieman laukesi. »Jaha, niin aina, koetetaanpa nyt päästä pahan perille. Olettekos te ensiksikin aivan vissi siitä, että kanat todella munivat ne munat, joita te ette saa?»

Rouva Gammit oikaisi selkäänsä.

»Näytänkö minä itiootilta?» hän kysyi.

»Ette vähänkään vertaa, ettehän toki!» myönsi ylämaan mies paikalla ja kaikesta sydämestään.

»Minä jo aloin luulla, että ehkäpä näytän!» intti loukkaantunut eukko.

»Tietäähän sen jokainen», puolusteli takaliston mies itseään, »että mitä te ette tiedä, rouva Gammit, ei se ole juuri tietämisen väärttiäkään.»

»Se tietenkin on sentään vähän liikaa, herra Barron», vastasi eukko, melko lailla leppyneenä. »Mutta jotakin hevosen järkeä on sentään minunkin päässäni. Niin aina, minä _ajattelinkin_, että jos ne kanat _olisivat_ äkkiä lakanneet munimasta; ja minä senvuoksi nousin pitämään niitä silmällä. Mitä kanssa, ne munivat ettei sen paremmin. Aina kuin minulta liikenee aikaa seisoa vieressä ja _vahtia_, kun ne munivat, niin minä saan niin paljon munia kuin pitääkin. Mutta kun minä _en_ jouda vahtimaan, niin ei munaakaan. Ette kaiketi te voi väittää, että kana voi heittää munimisen, kun sen päähän pistää, ja odottaa siksi, kunnes te ojennatte kätenne ja sanotte, että tehkää niin hyvin!»

»Niitä on paljon semmoisia kanoja, jotka ovat niin nurinkurisia, että syövät omat munansa!» arveli talon isäntä, sylkäisten miettiväisenä avoimesta ikkunasta. Kissa, joka makasi pölkyllä ulkona päivää paistattamassa, hypähti vihaisena ylös, tuijotti viheriäisin silmin häijyyn akkunaan ja juoksi pois puhdistamaan ryvetettyä turkkiaan.

»_Minun_ kanani eivät ole sentapaisia!» sanoi rouva Gammit päättävästi. »Ajattelin minä jo sitäkin. Ja minä pidin niitä salavihkaa silmällä. Mutta niiden joukossa ei ole ainoatakaan, jolla olisi niin luonnottomia konsteja. Kun ne ovat munineet, niin ne hyppäävät ylös ja juoksevat pois kaakattamaan, niinkuin niiden pitääkin.» Ja hän pudisti raskaasti päätään kuin semmoinen, joka ei enää uskalla toivoakaan valoa asiaan. »Niin aina, ellette te tiedä muuta syytä, niin voin yhtä hyvin mennä matkoihini.»

»Kah, minä vain raivasin pois alusmetsää, että paremmin näemme asianlaidan», selitti Barron. »Tiedän minä asiasta vähän kuin tiedänkin. Ensiksikin se voi olla portimo, kun se on niin viekas ja sukkela ja rohkea! Kymmenen yhtä vastaan, että se on portimo; ja teidän täytyy virittää sille ansa. Ja toiseksi, ellei se ole portimo, niin se on kettu ja kovin viekas kettu, jota ette saakaan niin vähällä kiinni. Ja kolmanneksi — ja viimeiseksi — ellei se ole portimo eikä kettu, niin sen täytyy olla oikein sakramentskatun viekas skunkki, joka on ruvennut varovaiseksi. Eivät skunkit kyllä ylimalkaan ole varovaisia, niiden kun ei tarvitse olla, sillä kenenpä juuri tekisi mieli sekaantua niiden asioihin. Mutta joskus sitä aina tapaa niidenkin joukossa jonkun, joka on viekas kuin portimo.»

»Voi, voi! ei se ole mikään niistä!» sanoi rouva Gammit äänellä, joka ilmaisi sangen huonoja luuloja talon isännän älystä ja metsätiedosta. »Minä olen epäillyt portimoita ja kettuja ja murmeleita, mutta en merkkiäkään minä ole niistä tavannut koko paikalla. Ja mitä taas _skunkkeihin_ tulee, niin — on kai minulla naamassani nenä.» Ja tätä seikkaa painostaakseen hän haisteli halveksien.

»_Tiettä_-västi! Ja kaunis ja hyvä nenä onkin!» vastasi ylämaan mies diplomaattisesti. »Mutta sitä asiaa te _ette_ näytä skunkeista tietävän, että kun ne ovat pahanteossa, niin silloinpa ne eivät haisekaan. Pitäkääpä se mielessänne!»

Rouva Gammit katsoi häntä epäluuloisena.

»Onkos se totta?» hän ankarasti kysyi.

»Totta kuin evankeliumi!» vastasi Barron. »Skunkki ei haise, ellei itse halua.»

»No niin», sanoi eukko, »mutta ei se taida sentään olla skunkkikaan. Minä tunnen vähän kuin luissani, ettei se ole skunkki, haisipa tuo tai ei.»

Erämies näytti ällistyneeltä. Hän ei ollut luullut mahdolliseksi, että tämä vieras olisi niin tolkuttoman itsepintainen. Hän alkoi itsekseen ihmetellä, oliko hän mahtanut luulla liikoja eukon älystä.

»Sitten minä en yritäkään arvata enää», hän sanoi sillä äänellä, kuin olisi hän kokonaan menettänyt mielenkiintonsa koko asiaan.

Mutta se ei vähääkään tyydyttänyt hänen vierastaan. Eukon käytös muuttui leppoisemmaksi. Nojautuen eteenpäin, kasvoillaan melkein mielistelevä ilme, hän kuiskasi —

»Minä olen vähän ajatellut, että se _voisi_ olla — huomatkaa se, etten minä väitä, että se _on_, vaan että se _voisi_ olla —» ja hän piti nyt vaikuttavan paussin.

»Voisi olla mikä?» kysyi Barron, jonka mielenkiinto taas alkoi herätä.

»Piikkisika!» huudahti rouva Gammit, voitonriemun äkkihymähdyksellä.

Joe Barron ei puhunut eikä hymyillyt. Mutta hänen vaikenemisensa oli sitä laatua, että rouva Gammit kävi siitä levottomaksi.

»Miksikä ei piikkisika?» hän kysyi, ja hänen kasvonsa kävivät jälleen ankariksi.

»Se _saattoi_ olla piikkisika, joka otti ne teidän munanne, taikka vaikka _mettiäinen!_» vastasi Barron. »Mutta se ei ole luultavaa.»

Rouva Gammit sähähti pistopuheesta.

»Ehkäpä te», hän tiuskaisi, »sitten voitte sanoa senkin, miksi se on niin mahdotonta, että se olisi piikkisika. Minä näin navetan takana ison piikkisian vielä eilispäivänä. Mutta sitä ei voi sanoa teidän portimoistanne, eikä ketuistanne, eikä skunkeistanne, joista te olette niin varma, herra Barron.»

»Ei piikkisian välttämättä tarvitse olla munia varastamassa silti, vaikka se onkin navetan takana», sanoi ylämaan mies. »Ja oli miten oli, niin ei piikkisika syö munia. Sillä ei ole sensorttisia hampaita, joita semmoiseen ravintoon tarvitaan. Sille pitää olla semmoista, jota se voi jyrsiä, jotakin kovaa ja tukevaa — ja kaikkein mieluimmin hyvä sitkeä kuusen oksa, vaikka sen liha saakin siitä vähän makua. Ei, rouva Gammit, ei se ole piikkisika, joka teidän munanne vie, sen saatte uskoa. Ja kuta enemmän minä asiaa ajattelen, sitä varmempi minä olen, että se on portimo. Kun portimo oppii munia juomaan, niin se käy kovin viekkaaksi. Saattepa käyttää hyvin järkeänne, sen minä sanon, jos aiotte saada sen ansaan.»

Barronin tätä todistellessa hänen itsepintainen ja loukkaantunut vieraansa oli tullut täydelleen vakuutetuksi omien johtopäätöstensä oikeudesta. Pistopuhe se ratkaisi asian. Eukko tiesi nyt, että hän oli ollut kaiken aikaa oikeassa piikkisikoja epäillessään. Ja tämä varmuus lauhdutti äkkiä hänen kiukkunsa. Varmuus on aina niin lohdullista. Hän ei siis sanonut metsämiehelle vasten kasvoja, että tämä oli tietämätön houkka, vaan oli uskovinaan — muistaen tarvitsevansa hänen neuvojaan siitä, miten nuo kehnot piikkisiat oli ansaan saatava.

»Niin no, herra Barron», hän sanoi, ikäänkuin olisi mielisuosiolla myöntänyt väärässä olevansa, »jos otaksumme teidän olevan oikeassa — ja _pitäisihän_ teidän tietää — niin kuinka te ottaisitte portimot kiinni?»

Mielissään tästä äkillisestä sävyisästä mielen maittamisesta ylämaan mies taas alkoi ajatella asiaa mielenkiinnolla.

»No _siitä_ pian taidamme päästä selville!» hän sanoi luottavasti ja herttaisesti. »Annan teille kolmet pienet minkin raudat. Varmaan on teidän vajanne tai navettanne alla reikiä, vai missä kananne pesivät?»

»Onpa tietenkin!» vastasi rouva Gammit. »Eiväthän toki kehtaakaan mennä sisään etuovesta, aivan nokkani edessä, varastamaan, vai mitä?»

»Eipä tietenkään!» myönsi ylämaan mies. »Niin aina, pankaa nyt nämä raudat kolmeen reikään, aivan niskahirsien alle ja siten, ettei niitä huomaa. Mutta syöttiä niihin ei pidä panna, sillä muutoin herra Portimo paikalla alkaa epäillä. Ripotelkaa vähän olkia ja heinänsiemeniä ja muuta ruuhkaa päälle, niin että paikka näyttää aivan tavalliselta. Tehkääpäs tämä vain oikein, rouva Gammit; niin äkkiäpä on varas kiinni. Minäpä tuon raudat ja näytän teille, kuinka ne viritetään.»

Ja kun rouva Gammit lähti matkoihinsa, kolmet raudat kainalossaan, mutisi hän itsekseen:

»Niin, Joe Barron, minä teille näytän, kuka varas on. Ja takaanpa minä, että sillä on semmoiset piikit, ettei vielä koskaan _portimolla_ ole semmoisia ollut.»

Rouva Gammitia tervehti kanatarhassa, hänen palatessaan, suuri kiihtymys. Kaikki kanat kaakattivat vimmatusti ja ojentelivat kaulaansa vajaan katsellakseen, ikäänkuin juuri olisivat nähneet siellä kummituksen. Rouva Gammit juoksi sisään katsomaan, mistä kaikki tämä meteli johtui. Paikka oli tyhjä; mutta erään pesän vieressä oli särkynyt muna, ja melko kimppu vereksiä höyheniä osoitti, että siinä oli kahakoitu. Vihoissaan mutta uteliaana rouva Gammit poimi höyhenet ja tutki niitä asiantuntijan silmillä nähdäkseen, mikä kanoista oli ne menettänyt.

»Hyvä Jumala!» hän tuota pikaa huudahti, »eikös vain ole ollut vanha kukko itse! Se on tapellut tuon munan puolesta! Olipa se onni, että se säilyi piikeiltä!»

Sitten hän ehkä sadannen kerran juoksi ankarana ja suurella melulla navetan taa, toivoen yllättävänsä siellä vihollisen. Tietysti hän ei yllättänyt mitään, jolle luonto olisi antanut silmistä ja korvista merkkiäkään; ja metsäkirsikkapuista kattirastas räkätti hänelle pilkallisesti. Hiipiminen oli niitä asioita, joihin rouva Gammitin oli vaikein tottua. Kun hän uhmaa uhkuen katseli ympärilleen, sattuivat hänen silmänsä tummaan palleroiseen elukkaan, joka oli aidan takana vanhan hemlokin latvassa. Näköjään aivan välinpitämättömänä hänen kiihtyneestä läheisyydestään ja kokonaan omiin asioihinsa syventyneenä se ryömi ylhäiselle oksalle ja sitä tehdessään näykkäsi sieltä täältä vereksiä versoja.

»Ahhaa! Mitä minä sanoin? Tiesinhän minä alusta saakka, että se oli piikkisika!» huudahti rouva Gammit voitonriemuisena, ikäänkuin olisi Joe Barron voinut sen kuulla kahdeksan mailin salomatkan taa. Sitten hänen kasvonsa äkkiä lensivät punaisiksi, kun hän katsoi oksalla istuvaa rauhallista eläintä, ja kopaten maasta nyrkin kokoisen kiven hän nakkasi sen koko voimallaan, eläintä tavoittaen.