Part 12

»Voi, herra Henderson, tulkaa pian!» tyttö huohotti. »Ne voivat palata takaisin millä hetkellä vain.» Ja tarttuen hänen olkapäihinsä kiinni tyttö koetti kaikki voimansa ponnistaen kiskaista hänet rannalle. Mutta Hendersonia ei tarvinnut kehoittaa. Palanneen toivon keralla tulvi elämäkin takaisin hänen hermoihinsa ja jäseniinsä; ja melkein yhtä lyhyessä ajassa, kuin tarvitsemme sen sanoaksemme, molemmat rinnakkain juoksivat padan reunalle ja syöksyivät huojuvain puitten peittoon.

Tuskin he olivat päässeet piiloon, kun Henderson muisti rihlansa ja hiipi takaisin sitä noutamaan. Vihamiehet eivät olleet sitä huomanneet. Se oli kaatunut sammaleen, mutta hyvin öljytty tarkkatekoinen pesä oli suojellut patruunia kastumiselta. Tämä ase kädessään Henderson jälleen tunsi olevansa tilanteen herra. Väsymys ja pelko jäivät ja yksi ajatus valtasi hänet kokonaan. Hän aikoi tehdä tilinsä Puna-Pichotin kanssa nyt kohta, samassa paikassa, jossa hänelle oli opetettu pelkäämisen kamala läksy. Hän ei enää voinut tuntea itseään oikeaksi mieheksi, ellei hän ennen auringonlaskua selvittänyt tätä asiaa.

Sade ja tuuli alkoivat asettua; salamat olivat enää vain kaameata hehkua joen takaisilla kukkuloilla; eikä ukkosen jyrinä enää kuulunut koprun pauhulta. Sukkelaan Henderson teki suunnitelmansa. Sitten hän kääntyi Sissin puoleen, joka vaieten ja liikahtamatta seisoi aivan hänen rinnallaan, aroin katsein kuin takaa-ajettu hirvas väjyen polkua, jota pitkin Puna-Pichotin piti palata. Sydämessään hän pelkäsi joka hetkeä, minkä Henderson viipyi tässä vaaran piirissä. Mutta niin rohkea hän ei ollut, että olisi mitään ehdottanut.

Henderson äkkiä kääntyi hänen puoleensa ja laski käsivartensa hänen pienien olkapäittensä ympäri.

»Sinä pelastit henkeni, tyttöseni!» hän lausui hiljaa. »Mistä ihmeestä sinä saatoit tietää, että minä olin tuossa kadotuksessa?»

»Minä _tiesin_, että te se olitte, kun minä näin Puna-Pichotin ja Lutu-Mitchellin jälkiä seuraavan», vastasi lapsi, polkua pitkin yhä katsellen, ikäänkuin olisi hänen asiansa ollut pitää huolta siitä, ettei Hendersonin kimppuun päästy äkkiarvaamatta. »Minä _tiesin_, että te se olitte, herra Henderson, ja minä seurasin heitä; ja voi, minä näin kaikki, minä näin kaikki, ja minä olin kuolla, kun minulla ei ollut pyssyä. Mutta minä olisin jonakin päivänä tappanut kummankin, se on vissi, jolleivät — jolleivät ne olisi menneet pois! Mutta ne tulevat hyvin pian takaisin.»

Henderson kumartui ja suuteli tytön märkää mustaa päätä, sanoen: »Jumala siunatkoon sinua, lapsukainen! Sinä ja minä olemme nyt tämän jälkeen ainaiset ystävät!»

Lapsen kasvot lensivät punaisiksi hänen suudellessaan ja sekunnin ajaksi unohtaen väijyä polkua tyttö kohotti hehkuvat silmänsä hänen silmiään kohti. Mutta Henderson jo katseli toiseen suuntaan.

»Tule mukaan», hän kuiskasi. »Tämä ei nyt _vielä_ ole sinulle ja minulle terveellinen paikka.»

Tehden varovaisen kierroksen taajan alusmetsän läpi, nopeaan ja hiljaa kuin kaksi villikissaa, tämä omituinen pari piiloutui taajaan pensaikkoon sen polun viereen, jota Pichotin ja Mitchellin piti palata padan reunalle. Varmaan väijytykseen päästyään Henderson laski kätensä varmasti lapsen käsivarrelle, lepuuttaen sitä siinä pari kolme sekuntia vaitiolon merkiksi.

Minuutti toisensa jälkeen kului jännitetyssä hiljaisuudessa. Vihdoin lapsi, jonka korvat olivat vielä tarkemmat kuin Hendersonin, vetäisi ja pidätti henkeään ja katsoi toveriaan kasvoihin. Henderson ymmärsi; ja hänen joka lihaksensa jäykistyi. Hetkisen kuluttua hänkin kuuli nopeaan lähestyvien askelien töminää. Sitten Pichot kulki sivu rennoin askelin ja Mitchell tottelevaisena kämpi hänen perässään.

Henderson kohotti rihlansa puolitiehen ja hänen kasvonsa kävivät harmaiksi ja kylmiksi kuin teräs. Mutta hänen luonnolleen ei sopinut ampua takaapäin edes Puna-Pichotia. Molempien roistojen käytös osoitti selvään, etteivät he vähääkään epäilleet, miten asiat olivat kääntyneet. Henderson tietysti vielä oli padassa pölkkynsä selässä, se oli heistä yhtä selvää, kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, ellei hän nimittäin jo ollut hornankattilaan suistunut. Kun he olivat tulleet sen partaalle, astui Henderson polulle heidän taakseen, pyssy valmiina poskella kuin ansa-ampujan.

Kun Pichot aivan partaalle tultuaan katseli alas pataan ja huomasi, ettei hänen uhrinsa enää ollutkaan siellä, kääntyi hän Mitchellin puoleen samalla sekä voitonriemusta että pettymyksestä hymyillen.

Mutta samassa hymy jähmettyikin hänen kasvoilleen. Oli kuin olisi hän tuntenut Hendersonin kylmän, harmaan katseen niskassaan. Epäilemättä välähti joku varoitus tuolle salaperäiselle kuudennelle aistille, joka joskus näyttää olevan erämaan kansalla, sekä ihmisillä että eläimillä. Hän kääntyi ympäri kuin leimaus ja revolveri näytti itsestään hyppäävän käteen hänen vyöstään samalla liikkeellä. Mutta samassa sekunnin murto-osassa, jona hänen silmänsä kohtasivat Hendersonin, kohtasivat ne myös Hendersonin rihlan tulen tuiskahduksen — ja sitten pimeyden. Maahan lyyhistyessään Pichotin ruumis suistui partaalta Mustan veden pataan ja putosi poikittain kahden rataansa kiertävän pölkyn päälle. Mitchell oli kohottanut molemmat kätensä ilmaan samalla kun Pichot kaatui, hän kun paikalla älysi, että se oli ainoa keino välttää johtajan kohtalo.

Vilkaus Hendersonin kasvoihin kuitenkin riitti hänelle vakuuttamaan, ettei hänen tilejään selvitettäisi siinä samassa, ja yrmeästi hän jäykisti paksun leukansa. Sitten hänen silmänsä vaelsivat pataan, seuraten johtajaansa, jota hän tavallaan oli rakastanut, jos hän yleensä oli ketään tai mitään rakastanut. Lumottuna hänen katseensa seurasivat molempia pölkkyjä, niiden ympäri kulkiessa, Pichotin hervoton ruumis selässään poikittain reuskottaen, kasvot taivasta kohti. Ne saapuivat aukolle, kääntyivät ja syöksyivät edelleen raivoisaan putoukseen, ja kauhistuksen mörähdys pääsi »Ludun» huulilta. Siitä Henderson tiesi, mitä oli tapahtunut, ja syvästi hän halveksi itseänsä, kun mieleen muistuvan pelon kouristus pöyristytti hänen sydäntään. Mutta ei hänen äänessään sen enempää kuin kasvoissaankaan huomannut siitä mitään.

»Lähdetäänpäs nyt, Mitchell!» hän sanoi reippaasti. »Minun on kiire. Astupa edelle ja pidä varasi, että molemmat kätesi pysyvät selvinä ilmassa, muutoin säästät maalta hirttonuoran hinnan. No, mars matkaan.»

Hän astui syrjään, Sissi vieressään, antaakseen rosvolle tilaa. Kun Mitchell kulki ohi, molemmat kädet suorina ilmassa, leimahti raivoisa tuli hänen kolkkoihin silmiinsä, ja hän oli vähällä syöksyä kuin susi vangitsijansa kurkkuun kiinni. Mutta Hendersonin katse oli kylmä ja vakaa ja rihla ojennettu. Päähänpisto sammui pedon juroihin suoniin. Mutta Sissin huomatessaan hän äkkiä älysi, että tämä se oli saanut kaiken tämän aikaan. Hänen mustat kasvonsa ärähtivät lapselle kuin henkeänsä puolustavan suden, syytäen tolkuttoman kirouksen, joka oli kamalampi kuin mitkään sanat. Väristen lapsi pujahti Hendersonin selän taa ja kätki kasvonsa.

»Älä säikähdä häntä, tyttöseni, älä vähäistäkään», sanoi Henderson rauhallisesti. »Hän ei tee tässä maailmassa enää kenellekään pahaa. Ja minä hankin isällesi paikan jossakin Greensvillen seuduilla, otan apulaisekseni — sillä minä en saisi yöllä unta, jos tietäisin sinun yhä juoksentelevan tuon helvetin kuopan likettyvillä!»

TALVEN RAUTAINEN REUNA.

Lehtien syysihanuus oli mennyt; lumen ihanuus ei ollut vielä tullut; ja purevan pakkasen lyömänä maailma oli harmaa kuin teräs. Metsälampareet olivat jäässä, mustina, kiiltävinä ja lasimaisina. Kynnetyillä pelloilla olivat viilut, laidunmailla rikkisotketut mättäät, ylämaan kiertelevällä tiellä raitti kova kuin rauta, helkkyen kavioissa. Äänettömät paljaat metsät, joita pohjoisen kalsea viima häälytteli, olivat kuin elämän hylkäämät.

Äkkiä kuului keveätä tupsahtelua ja hauraitten lehtien rapinaa; ja joutilas jänö loikki sivu, ilmeisestikin ilman erikoista asiaa. Heti näiden äänien kuuluessa oli vanhan vaahteran juuren alta reiästään ilmestynyt pieni ruosteenkarvainen pää, ulospullistuvine, isoine kirkkaine silmineen. Nämä kirkkaat silmät olivat paikalla huomanneet jänön ja kurkistelivat nyt huolestuneina joka suunnalle nähdäkseen, oliko vihollista tulossa. Ei näkynyt vaaraa minkäänlaista.

Jänö pysähtyi parin kolmen jalan päähän reiästä, vaahteran alle, nousi istumaan kuin kerjätäkseen, heilutteli suuria korviaan puoleen ja toiseen ja mulkoili ympärilleen uteliaasti hupsuine muljosilmineen. Noustessaan istumaan se tunsi valkoisen villahäntätypykkänsä alla jotakin kovaa, joka ei ollut kivi, ja laskeutui paikalla takaisin neljälle jalalleen asiaa perätäkseen. Kuonollaan lehtiä kaahien ja etukäpälillään kuopien se keksi kasan pyökin terhoja ja alkoi niitä haistella. Mutta aivan samassa pyörähti vaahteran alta reiästään punaorava kimakasti sättiä räkättäen ja uhkasi aivan lentää ison hyvänluontoisen tunkeilijan silmille. Säikähtyneenä ja hämillään tästä kovin äänekkäästä väliintulosta jänö loikki pois kellastuneitten lehtien poikki ja katosi metsän hylättyihin, harmaihin holveihin.

Äänettömyys oli nyt perusteellisesti häiritty. Kirkuen ja sättien kuin hermokohtauksessa, pitkää häntäänsä katkonaisesti nytkäytellen ja kutsuen elottoman erämaan todistamaan, kuinka typerä tunkeilija oli paljastanut hänen aarteensa, kiukustunut orava karkasi runkoa ylös ja alas ainakin kaksi minuuttia. Lauhdutettuaan kiukkuaan hieman tällä rajulla tunteenpurkauksella se sitten ryhtyi kokoamaan hajoitettuja terhoja ja viemään niitä toiseen, varmempaan talteen.

Mukavuudesta se ei paljoa piitannut tässä hommassa, ajanhukasta se ei näyttänyt välittävän vähääkään. Osan terhoista se vei viidenkymmenen askelen päähän suuren jalavan juurelle, tupaten ne yksitellen huolellisesti ja lujaan kaarnan rakoihin. Toiset se kantoi vastakkaiseen suuntaan, sen aukean reunaan, josta tie kulki sivu. Nämä se kätki kiven alle, jotta ohikulkijat kyllä saattoivat niiden päälle astua, mutta eivät osanneet aavistaakaan, mikä aarre heidän jalkainsa alla oli. Sen näitä puuhaillessa astua laahusti siitä sivu vanha maamies, nenä punaisena kirpeästä, tuimasta pakkasesta, raskaat saappaat kolisten jäätyneellä tiellä. Aidan seipäälle nousten orava tervehti häntä viheltävällä ja räkättävällä haukkumatulvalla; ja ymmärtämättä oravien kieltä ukko melkein kadehtien mutisi itsekseen: »Kumma, kun nuo oravat ovat niin hyvällä päällä, vaikk' on tämmöinen ilma.» Väsymätön pikku eläin seurasi häntä aidan selkää juosten ehkä puolensataa syltä, saatellen häntä pois omilta mailtaan ja kehoittaen häntä olemaan vasta tulematta, ja palasi sitten työhönsä kovin koppavana. Kun kaikki terhot taas olivat kunnolla kätkössä, paria kolmea lukuun ottamatta, kantoi se nämä kannon päähän lähelle vaahteran koloa ja rupesi murkinoimaan. Kannolta oli hyvä näköala joka puolelle; ja siinä istuessaan, terho pienissä käsimäisissä sukkelissa etukäpälissään, se säteilevin silmin vahti joka polkua, jota vihollinen ehkä saattoi lähestyä.

Syönnin lopetettuaan ja korvansa kynsittyään, sekä kahdesti ympäri hypähdettyyn kannon päällä, ikäänkuin täynnään oikkuilevia vietereitä, se ilmaisi mielihyvänsä pitkällä värisevällä _tshirr-r-rillä_ ja aikoi palata reikäänsä vaahteran tyvelle. Mutta aivan ovella se muutti mieltään. Sipsutteli sinne tänne ilman huomattavaa syytä, hyppeli maata pitkin suurelle jalavalle, juoksi suoraan ylös sen pitkää runkoa ja katosi risukimppuun, joka oli latvaoksien seassa.

Tämä risukimppu oli hylätty variksen pesä, jonka orava, yhteen asumukseen tyytymättä, oli sovittanut omiin yksityisiin tarpeisiinsa. Se oli paljon parantanut variksien rakennusta, varustanut pesälle oksista ja sammalesta tiiviin katon ja sisustanut sen kodikkaaksi hienolla kuivalla heinällä ja ketrinkaarnan pehmeillä säikeillä. Tässä turvallisessa ja hiljalleen häälyvässä tyyssijassa, korkealla väijyvistä ketuista, se hommainsa päälle koukistui nukkumaan.

Se nukkui makeasti, mutta ei kauan; sillä punaoravalla on aina jotakin hommaa mielessään. Vajaan puolen tunnin kuluttua se jälleen pujahti ulos kovin kiihtyneenä, hyppi oksalta oksalle, kunnes oli monen sylen päässä omasta puustaan ja puhkesi sitten kiukkuiseen rupatukseen. Se oli mahtanut nähdä unta, että joku oli käynyt hänen varastojaan rosvoamassa, sillä nyt se intoillen juoksi piilopaikasta toiseen ja tutki kaikki epäluuloisena; kun niitä oli puoleen sataan, niin eivät ne olleet niinkään käden käänteessä tarkastellut; mutta vasta kuin se oli jokaisella käynyt, näytti se tyytyvän. Sitten se suuttui ylenmäärin ja sätti ja parpatti, ikäänkuin olisi joku koettanut pitää sitä narrinaan. Että se todella olikin ollut narri, se tuskin milloinkaan juolahti sen luottavaan ja itsekylläiseen pikku päähän.

Antaessaan näin valtaa meluisille tunteenpurkauksilleen se istui ruokakantonsa päässä. Äkkiä se näki näyn, joka sai sen vaikenemaan kuin seinä ja sekunnin ajaksi jähmettymään kiveksi. Muutaman askeleen päässä vain oli portimo, joka hiipi sitä kohti kuin turmantuova valojuova. Mutta vain sekunnin ajan orava viivytteli. Sitten sen kyvyt palasivat ja kautta ilman ponnahtaen se iski kiinni vaahteran runkoon ja syöksyi oksain sekaan.

Yhtä sukkelaan portimo tuli perässä, nälkäisenä, verenhimoisena, hellittämättä seuraten jälkiä. Mielettömän pelon vallassa kuolemanvaaran äkillisyydestä orava juoksi puuhun liian korkealle ja oli vähällä joutua umpimutkaan. Kun oksat olivat niin heikot, ei ollut mahdollista hypätä toiseen puuhun. Huomatessaan tämän erehdyksen se päästi kauhun rääkäyksen ja hyppäsi sitten hurjasti aivan vihollisensa pään yli ja onnekseen tapasi paljon alemman oksan ulkopään. Paikalla mielensä malttaen se ponnahti toiseen puuhun ja siitä yhä toiseen ja toiseen. Sitten se, kauhistuksesta pikemminkin kuin uupumuksesta hengästyneenä, vavisten kyyristyi oksan taa ja odotti.

Portimo seurasi hitaammin, mutta hellittämättä kuin kuolema. Se ei ollut yhtä sukkela oksalta oksalle hyppäämään kuin vainoamansa saalis, mutta se oli itsepintainen. Tuskin oli minuuttiakaan kulunut, ennenkuin se jo oli hajua myöden nousemassa siihen puuhun, johon orava oli piiloutunut; ja taas orava syöksyi epätoivoiseen pakoonsa. Kahdesti tämä sama vielä uudistui ja orava yhä enemmän kauhusta lamautui, sen hermot ja lihakset yhä enemmän herpaantuivat. Sitten järki kerrassaan pakeni sen aivokopasta. Se pakeni suoraa päätä jalavaansa ja kiirehti pesäänsä, joka oli sen huojuvassa latvassa. Portimo juoksi notkeasti ylös puun rosoista runkoa, hyvin tietäen, että takaa-ajo nyt oli päättynyt. Tästä umpimutkasta oravan oli mahdoton paeta.

Mutta oikullisesti kohtalo sekaantuu luonnonlasten elämään. Sitä näyttävät huvittavan odottamattomat ratkaisut. Oravan väristessä pimeässä pesässään ja portimon mistään välittämättä juostessa ylös oksatonta tyveä, tuntien jo lämpöisen veren esimakua kurkussaan, huomasi riistaaetsivä haukka odottamansa hetken tulleen. Haukkakin oli seurannut tätä tuimaa ajometsästystä, mutta välissä olevat oksat olivat aina tehneet tyhjiksi sen aikeet. Nyt se sukelsi alas ja iski. Kuin teräs sen kynnet kouristivat. Vastustamattomalla voimalla puun rungosta irti temmattuna kynsissä vääntelevä portimo jo oli matkalla haukan pitoihin. Kun orava vihdoin huomasi, että uhkaava kuolema tavalla tai toisella oli tullut vältetyksi, lähti se pesästään ja koetti heikosti rupattaa voittonsa kunniaksi.

SYVYYDEN SATIMESSA.

Putousten jyrinä, koskien keveämpi ja korkeampi kohina oli viimeinkin kuollut metsän sankan seinän taa, kun Barnes laaksoa pitkin tunkeutui myötämaahan. Tyynessä alusmetsässä oli tukahuttavan kuuma ja kiehui hyönteisiä. Hän päätti uudelleen palata jokirantaan, toivoen sen luonteen jo muuttuneen avoimemmaksi ja helpommaksi kulkea. Tunkeutuen sivulle vasemmalle kädelle hän tuota pikaa näki synkän vihannuuden edessään vaalenevan. Sinitaivasta ja kultaista valoa näkyi yhä alempaa harvenevien puitten läpi ja sitten kareettoman veden kiiltoa. Hän lähestyi nyt äyrästä; ja alusmetsä kun oli joka puolella niin sankkaa, alkoi hän astua varovammin.

Yht'äkkiä hän tunsi jalkainsa vajoavan; ja hänen edestään sakea pensaspeitto kallistui alas kuin ankaran vihurin taivuttamana. Hätääntyneenä hän kahden käden kävi kiinni kummankin puolen pensaihin ja näreihin; mutta ne antoivat kaikki perään. Lehtien ja sokaisevain, kasvoja piiskaavain oksien sotkussa hän vaipui alas, alussa hitaasti, siltä tuntui, koska hänellä oli aikaa ajatella paljon asioita sydämen kurkkuun hytkähtäessä. Sujahtaen kevyempien putouskumppaniensa, pensaitten läpi ja yhä kouristaen kovaan niitä, joista oli kiinni saanut, hän jalat edellä pulahti mustaan veteen.

Vesi oli syvää ja kylmää. Barnes putosi suoraan, aivan upoksiin kurkkua kurovalla korahduksella. Hänen jalkansa sysäsivät melko kovaan jotakin sotkuista myötäävää risua, joka taas ponnahdutti häntä ylöspäin. Pää pulpahti vedestä vaahdon, lehtien ja ruuhkan keskeltä; ja sylkien vettä suustaan hän taas ahmaisi keuhkonsa täyteen ilmaa. Mutta ennenkuin hän vielä ennätti selvittää silmiään ja sieraimiaan, taikka mieltään malttaa, veti häntä taas jokin salakähmää syvyyteen. Ja kauhusta jähmettyen hän älysi tarttuneensa jalastaan kiinni.

Voimallisena uimarina Barnes väkevästi tempoi vettä käsivarsillaan ja pullahti taas äkkiä pinnalle, kohoten vedestä hartioitaan myöten. Mutta sitä rajummin se taas tempasi hänet takaisin, hänen epätoivoisista ponnistuksistaan huolimatta, ennenkuin hän oli ennättänyt edes keuhkojaan tyhjentää ja uudelleen henkeä vetää. Tällä kertaa pelästys vaikutti häneen selvittävästi, välähdyttäen aseman vaaran yht'äkkiä hänen säikähtyneen mielensä tietoisuuteen. Julmalla tahdonponnistuksella hän lakkasi tepastelemasta ja tyytyi vain hiljalleen käsin soutelemaan, pystyssä pysyäkseen. Tällä kertaa hän nousi pinnalle hiljemmin, jääden leukaa myöten veteen. Hänen huulillaan hääri vaahtoa, ruuhkaa ja pientä karetta ja päivänpaiste läikkyi hämmentävästi hänen vettävaluviin silmiinsä; mutta hän sai vetäistyksi keuhkonsa täyteen ilmaa, ennenkuin taas painui veden alle.

Soudellen nyt varovasti hän taas nousi veden pintaan ja kätensä levittäen saattoi ylläpitää epävarmaa tasapainoa, suu juuri ja juuri veden pinnan yläpuolella, kun hän taivutti päätään hyvän matkaa taapäin. Pysytellen aivan hiljaa hän selvitteli hämmentynyttä mieltään ja antoi häiriytyneen veden tyyntyä.

Hän oli syvässä tyvenessä poukamassa, johon tuskin tunkeutui ainoakaan pyörre. Kymmenisen askelta kauempana rannasta valtavuo hitaasti vieri edelleen, ikäänkuin uupuneena putousten ja koskien riehunasta. Lehtevästä rannasta pisti virtaan poikittain pieni hiekkasärkkä, joka kultaisena loisti päivänpaisteessa. Ei vastavirtaan sen enempää kuin myötävirtaankaan näkynyt, mikäli hänen kovin rajoitettu näköpiirinsä salli selvittää, mitään muuta kuin tiheitä virran päälle riippuvia oksia ja unteloa virtaa. Hyvin varovasti hän käänsi päätään — vaikkapa vesi nousikin huulien yli hänen niin tehdessään — ja näki takanaan juuri mitä oli odottanutkin näkevänsä. Korkeassa, melkein äkkijyrkässä äyräässä näkyi kirkkaan veres, punertava repeämä, maa oli siitä paikasta lohjennut ja suistunut jokeen hänen painonsa alla.

Aivan hänen kätensä ulottuvissa oli puoleksi veteen vajonneen nuoren poppelin paksu lehtevä latva, juuret ilmeisestikin vielä törmässä kiinni. Varovasti hän tarttui siihen kiinni ja koetteli sitä, toivoen sen kestävän hänen vetäistä itsensä irti. Mutta se myötäsi paikalla hänen kiinni käydessään. Ja tämä pieni tasapainon häiritseminen painoi hänen päänsä taas veden alle.

Barnesille tämä tuotti pettymyksen, mutta nyt hän täydelleen hallitsi mieltään. Tuokiossa hän taas sai asettuneeksi ainoaan asentoon, joka salli vapaasti hengittää. Aurinko paahtoi polttavasti hänen päälakeaan, ja varovasti hän veti puoleensa poppelin tuuhean latvan semmoiseen asentoon, että se häntä varjosti. Sen juuret kun olivat vielä maassa kiinni, ei se pyrkinyt pois uimaan ja hylkäämään hätääntynyttä miestä.

Hetkisen ajatus ja vapaan jalan varovainen tunnustelu riitti vakuuttamaan Barnes'ille, kokeneelle metsänkävijälle, ettei ansa, johon hän oli tarttunut, voinut olla muuta kuin jonkun varhaisemman repeämän johdosta jokeen sortuneen puun yhteenpunoutuneiden oksien tai juurien muodostama päläs. Sielunsa silmillä hän oli selvään näkevinään sen pimeässä syvyydessä, jossa hänen jalkansa oli kiinni — vettyneen, ruskeanvihertävän, limaisen, hellittämättömän silmukan, joka oli sen verran auennut, että oli pälkääseensä ottanut hänen jäsen-parkansa, mutta sitten käynyt hänen nilkkaansa kiinni kuin saukonrautain sangat. Hän selvään tunsi, kuinka tämä paula hellittämättömän itsepäisesti, vaikka tuskattomasti, piti pihdissään hänen nilkkataivettaan. Kun hän asiaa punnitsi, lohdutti häntä se, että näkymätön vangitsija oli jonkun verran myödännyt sekä itseensä että pois päin. Tämä joustavuus osoitti, että joko olivat ne pari kiinnipitävää oksaa siksi hoikkia, että ne taipuivat, taikka oli vedenalainen puu itse pieni, eikä kovin lujaan pohjaan juuttunut. Hän senvuoksi päätti kylläkin helposti irti pääsevänsä, kunhan rupeaisi kylmäverisesti ja järjestelmällisesti yrittämään.

Henkeään pitkään vetäen hän upotti päänsä veteen ja katsoi alas pihkanruskeaan läpikuultavaan pimeyteen. Ulomman virtauksen pyörteistä sattui sinne pieniä väreileviä, väänteleviä kirkkaampia valonvälähdyksiä. Barnes ei voinut nähdä haudan pohjaan asti, se ilmeisestikin oli sangen syvä; mutta hän näki aivan selvään sen osan vedenalaisesta puusta, jonka oksiin hänen jalkansa oli sekaantunut. Hohtava kultainen säde sattui juuri siihen kohtaan, jossa hänen jalkansa nilkkaa myöten katosi kahden jykevän kaaren väliin, ikäänkuin limaisen ruskean touvin tai jämeän käärmeen muodostamiin pitimiin.

Epäilemättä se oli sangen ilkeän näköinen ansa; ja Barnesin täytyi arvelematta tunnustaa, että hän oli pahassa pälkähässä. Hän kohotti kasvonsa veden päälle, vakaannutti varovasti asentonsa ja hengitti muutaman minuutin sysään ja rauhallisesti, kooten voimia nopeaan, voimalliseen ponnistukseen. Täyttäen sitten keuhkonsa vain kohtuullisesti, ponnistuksen paremmin kestääkseen, hän äkkiä kumartui alas, syvälle keltaiseen hämäryyteen ja alkoi kaikin voimin reutoa mutaisia oksanmutkia, saadakseen ne eroamaan. Vähän ne liestyivät, mutta eivät niin paljoa, että tarttunut jalka olisi irti päässyt. Tuokiossa hänen taas oli nostettava päänsä pinnalle hengittääkseen.

Muutaman minuutin levättyään hän taas uudisti tukehduttavan yrityksensä, mutta nytkin turhaan. Sen verran hän saattoi liikuttaa ansansa sankoja, että sai toivoa, mutta ei sen vertaa, että olisi irti päässyt. Kerran toisensa jälkeen hän yritti, kerran toisensa jälkeen yritys petti, juurikuin hän luuli sen menestyvän. Viimein hänen täytyi hetkeksi myöntää tappionsa, ja nyt hän oli niin uupunut, että tuskin jaksoi pitää suutaan veden päällä. Vetäen alas kankeahkon pystyn poppelin oksan hän puri siihen hampain kiinni pysyäkseen pystyssä sen aikaa, kuin lepuutti käsivarsiaan. Tämä oli lepoa sekä hermoille että lihaksille, se kun tuki tasapainoa, joka oli hengityksen ehtona.