Part 11

Henderson istui ränstyneen valkokoivun juurella, joka nuokkui padan partaalla. Kädessään sytyttämätön piippu hän melkein kuin lumottu seuraili silmillään pölkkyjen kulkua. Ulkopuolella hän näki niiden kiitävän ohi kömpelössä kiireessä, puskien kosken valkoisien kuohujen läpi hirmuiseen putoukseen. Kun pölkky sattui kulkemaan läheltä rantaa pitkin, näytti sen kohtalo sekunnin tai pari epätietoiselta. Joko se saattoi syöksyä suoraan eteenpäin kynnyksen päällitse häälyvään vihmavaippaan ja sitten kadota kattilan hirmuihin. Taikka saattoi kostevirta viime hetkessä varkain tarttua siihen kiinni ja vetää sen padan synkkään kiertävään pyörteeseen. Siellä se ei kuitenkaan muuta hyötynyt, kuin sai vain lyhyen kamalan armonajan, muutamia tuskastuneen odotuksen hengenvetoja. Ympäri kierrettyään ja jälleen saavuttuaan aukolle, josta oli sisäänkin tullut, se saattoi jatkaa ja samaan tapaan tehdä vielä toisenkin tapauksettoman kierroksen, taikka saattoi se, mikä kulloinkin pyörteen oikku oli, tulla uudelleen auttamattomasti suistetuksi vihaisen virran valtaan. Toisinaan pysähtyi kaksi pölkkyä ikäänkuin salaiseen kamppailuun elämästä ja kuolemasta, tunkeakseen sitten toinen toisensa ulos ja yhdessä putoukseen suistuakseen. Ja toisinaan taas kaikki pölkyt suorittivat kierroksen toisensa jälkeen hyvässä turvassa. Mutta aina oli partaan halkeaman kohdalla epätietoisuuden hetki, pöyristyttävän, kammottavan uhan hetki.

Tämä yhä palaava hetki se näytti saavan Hendersonin mielikuvituksessa niin turmiota tuottavan vallan, ettei hän muistanut piippuaankaan sytyttää. Ennenkin hän oli katsellut Mustan veden pataa, mutta siinä ei ollut koskaan ennen ollut tukkeja. Hän oli sitäpaitsi tänä aamuna ylenmäärin rasittunut ja uupunut. Hän oli melkein kolme päivää jännittänyt ruumistaan, aivojaan ja hermojaan äärimmilleen ajaessaan kiivaasti, vaikka samalla varoenkin takaa rikoksentekijää, jonka hän kreivikunnan sheriffinä oli velvollinen ottamaan kiinni ja tuomaan .tuomittavaksi.

Tämä rosvo, ranskalainen puoliveri, tunnettiin kauttaaltaan koko takalisto-kreivikunnassa »Puna-Pichotin» nimellä. Hän oli erään toisen keralla viimeinen — ja kaikkien tieten vaarallisin — rosvojoukosta, jota Henderson oli ryhtynyt hävittämään. Henderson oli ollut sheriffinä kaksi vuotta ja tullut virkaan valituksi siitä, että häntä nimenomaan tähän tehtävään pidettiin sopivimpana miehenä. Pelko oli hänelle tuntematon, ja lisäksi hän kautta koko ylämaan oli vailla vertaistaan hienon metsätietonsa, valppaan kestävyytensä ja oveluutensa puolesta.

Pari vuotta hän nyt oli ollut tässä hommassa. Yksi rosvoista oli hirtetty. Kaksi oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Henderson oli täyttänyt kaikkien muitten paitsi itsensä toiveet. Niin kauan kuin Pichot ja hänen typerä apurinsa, Lutu-Mitchell, vielä olivat hirttämättä, piti Henderson työtään keskeneräisenä, jopa häpeällisesti epäonnistuneena. Mitchelliä hän halveksi. Mutta Pichotia, joukon neroa, hän kunnioitti persoonallisella vihalla, joka melkein haiskahti kilpailijakateudelta. Sillä vaikka Pichot oli petomaisen julma ja petollinen ja hänellä oli naisenkin murha mustassa ansioluettelossaan — ja tämä Hendersonin mielestä asetti hänet aivan eri luokkaan kuin ne, jotka olivat murhanneet vain miehiä — niin oli hän kuitenkin samalla kuin johtajaksi luotu ja rohkeudestaan tunnettu. Joku satunnainen tippa Skotlannin ylämaitten verta, joka monen muun sekoituksessa juoksi hänen suonissaan, oli pannut hänen mustien, tylyjen silmiensä ja julmain tummain kasvojensa yläpuolelle tulipunaisen hiusmättään. Se lisäksi oli lyönyt hänen konnantöihinsä mielikuvituksellisen leiman, joka teki ne sitä julmemmiksi. Ja samalla kuin Henderson häntä ihmisenä vihasi, kunnioitti hän häntä kykynsä arvoisena vastustajana.

Putoukselle tultuaan Hendersonin oli täytynyt tunnustaa, että Pichot jälleen oli hänet jäljiltään eksyttänyt. Siinä vakaumuksessa, että hänen saaliinsa tällä kertaa oli kaukana saamattomissa Kaksoisvuoren takaisissa sotkuisissa rotkoissa, hän lähetti kotia molemmat uupuneet jokimiehet, jotka olivat olleet mukana apulaisina, käskien heitä menemään jokivartta alas Greensvilleen ja siellä häntä odottamaan. Hän aikoi jatkaa ajoa yksin pari päivää, toivoen yllättävänsä vastustajansa näiden aavistamatta. Hänellä oli liittolainen, josta ei kukaan tiennyt, mutta joka oli sitä arvokkaampi, pitkäsäärinen kesytön tyttöletukka, joka eli isänsä kera kahden pienessä mökissä mailin verran putouksen alapuolella, ja lapsen tavoin jumaloi Hendersonia sankarinaan. Tämä ujo pikku metsäläinen, jota kautta kyläkunnan sanottiin »Baisleyn Sissiksi», tunsi vaistomaisesti erämaan ja sen polut, jopa niin hyvin, että tuskin Hendersonkaan kaikkine kehittyneine metsätietoineen veti hänelle vertoja; ja uupumaton sheriffi arvasi hyvin suureksi tämän tytön avun. Nyt hän oli aikeissa tuota pikaa lähteä mökille ja kysyä tytöltä muutamia asioita. Mutta ensin hän tahtoi vähän ajatella. Voidakseen paremmin ajatella, paremmin koota uupuneet ja hajaantuneet kykynsä hän oli huolellisesti asettanut repeteririhlansa seisomaan kahden näreen väliin, täyttänyt piippunsa, sytyttänyt sen nautinnolla ja istahtanut vanhan koivun alle, josta hän saattoi katsella suoraan alas Mustan veden padassa piiriään kulkevia pölkkyjä.

Hänen katsellessaan tätä kammottavaa pyörrettä petti ajatuskyky ja piippu sammui ja pyörteen vangitsemien pölkkyjen kohtalon herättämä mielenkiinto vähitellen yöpainajaisen muodossa valtasi hänen rasittuneen mielikuvituksensa. Hän pani tähdelle, kuinka toinen toisensa jälkeen joutui oikulliseen pyörteeseen ja senkautta lyhyeksi hetkeksi vältti kohtalonsa. Toisen toisensa perästä hän näki jälleen selittämättömän oikun pakosta kulkevan ulos ja syöksyvän putouksen riehuvaan hornaan. Hän tuli kuvitelleeksi vangittua pölkkyä eläväksi olennoksi, että sillä oli tuntoa, ja kuvitteli, mitä se mahtoi tuntea joka kerta, kuin se niin pöyristyttävän läheltä kulki paarteen halkeaman ohi, saaden jälleen lyhyen rupeaman armonaikaa.

Viimein hän, joko siitä syystä, että oli uupuneempi kuin itse tiesikään, tai että oli nukahtanut avosilmin ja haaveellisine kuvitelmineen luiskahtanut todelliseen uneen, äkkiä tunsi olevansa yksi samaisista pölkyistä. Ja pölkky, joka juuri kiersi uhkaavaa halkeamaa kohti. Pääsisikö se vielä kerran ohi? Ei; se oli liian reunalla. Se tunsi, kuinka sitä alkoi imeä ulospäin, hiljaa ja salakavalasti alussa, sitten vastustamatta kuin vuoren vyöry. Jännitetyin hermoin ja pamppailevin sydämin Henderson koetti pidättää sitä sulalla tahdonvoimalla ja silmäin ponnistuksella. Mutta se oli suotta. Hitaasti pölkyn pää kääntyi ulospäin piiriä kiertävistä tovereista, tutisi hetken halkeamassa ja syöksyi sitten tasaisesti könkääseen. Voihkaisten Henderson samalla tointui tajuihinsa, kavahti pystyyn ja vaistomaisesti tapasi vyöltään ison revollinsa perää. Samassa silmänräpäyksessä putosi hänen olkapäilleen köyden silmukka, joka likisti hänen käsivartensa kylkiin kiinni, ja hänet temmattiin taapäin niin rajusti, että hän melkein ilmassa lensi esiinpistävän koivun juuren yli. Pudotessaan hän satutti päänsä kantoon eikä sen koommin tiennyt maailmasta mitään.

Kun Henderson jälleen tuli tajuihinsa, huomasi hän olevansa sangen ihmeellisessä asemassa. Hän makasi tukin päällä, kasvot alaspäin, suu karkeaan kaarnaan painettuna. Hänen kätensä ja säärensä olivat vedessä, pölkyn kahden puolen. Muita pölkkyjä kulki hitaasti hänen sivuitseen. Hetkisen hän luuli yhä olevansa yöpainajaisensa lumoissa ja pinnisti ajatuksiaan herätäkseen. Mutta nämä pinnistykset osoittivat hänelle, että hän olikin sidottu pölkkyyn kiinni. Nyt hänen tajunsa äkkiä selkeni tuskan kouristuksella, joka oli lähempänä epätoivoa kuin kaikki, mitä hän oli siihen saakka tuntenut. Sitten hänen hermonsa vakautuivat takaisin tavalliseen mielenmalttiin.

Hän käsitti, mitä hänelle oli tapahtunut. Vihamiehet olivat seuranneet hänen jälkiään ja tavanneet hänet tuolla varomattomuuden hetkellä. Hän oli nyt juuri siellä, missä hän kamalassa unessaan oli kuvitellut olevansa. Hän oli sidottu pölkkyyn, joka kiersi rataansa Mustan veden ison kivipadan pyörteessä.

Sekunniksi tai pariksi veri hyytyi hänen suonissaan, kun hän oli huomaavinaan pölkkynsä horjahtavan ulospäin koskea kohti, syöksyäkseen sitten hornan myllerrykseen. Sitten hän huomasi, että muut pölkyt saavuttivat hänet ja kulkivat hänen sivuitseen. Hänen pölkkynsä ei tosiaan liikkunutkaan ensinkään. Ilmeisestikin sitä joku piti kiinni. Hän koetti katsella ympärilleen, mutta huomasi olevansa niin tiukkaan sidottu, että saattoi kohottaa kasvojaan pölkystä vain muutaman tuuman. Niinkin hän kuitenkin saattoi nähdä pyörteen koko pinnan ja turman halkeaman ja sen kautta raivoisen virran aina valkoiseen vihmavaippaan saakka, joka häälyi kattilan päällä. Mutta vaikka hän olisi kuinka väännellyt ja kurottanut kaulaansa, ei hän voinut nähdä kuin pari jalkaa padan sileätä kalliopaarretta.

Pingoittaessaan siteitään hän kuuli takaansa raakaa naurua; ja pölkky lähti äkkiä nytkähtäen liikkeelle, josta hän saattoi päättää, että sitä oli keksillä pidetty kiinni. Tuossa tuokiossa keksin terävä nokka sitten iski terävästi kiinni pölkyn etupäähän, jalan päähän Hendersonin päästä, puraisten varmasti kiinni. Pölkky jälleen pysähtyi. Hitaasti se pyörähti ulospäin, keksin painamana, niin että Hendersonin oikea olkapää joutui veteen ja hänen kasvonsa kääntyivät ylöspäin, kunnes hän näki padan koko äyrään.

Ja hän näki nyt Puna-Pichotin, joka seisoi kallioportaalla, kolmisen jalkaa vedestä, keksin varsi kädessään ja hänelle lipeästi hymyillen. Korkeammalla partaalla kyykki Lutu-Mitchell ilkeästi virnistäen ja puukko kädessä, ikäänkuin himoiten tehdä paikalla kaikki tilit selviksi. Mitchellin luonnonlaadussa ei ollut vähääkään mielikuvitusta; ja hän oli kärsimätön — mikäli uskalsi — Pichotin haaveellisten viivyttelyjen vuoksi.

Kun Hendersonin silmä kohtasi vihamiehen ilkeän, hymyilevän katseen, oli se vakaa ja kylmä kuin teräs. Hendersonille, joka aina ja joka tilanteessa oli tuntenut itsensä valtiaaksi, ei nyt jäänyt muuta kuin oman tahtonsa, oman henkensä valtius. Hänen käsityksensä mukaan ei saattanut olla niin kamalaa kuolemaa, ettei olisi kymmentä vertaa pahempaa antaa mielensä lannistua vastustajansa edessä. Vaikka hän oli niin avuton, niin häpeällisen ja hurjan kamalassa asemassa, ja vaikka hirmukuolema oli aivan vieressä ja silmäin edessä, niin eivät hänen hermonsa hetkeksikään pettäneet. Kylmän halveksiva ja uhmaava oli se katse, joka kohtasi Puna-Pichotin hymyn.

»Minä olen aina ihmetellyt», sanoi puoliveri, nyt lipeällä äänellä, joka tunkeutui kautta putouksenkin mahtavain vavahdusten, »että eiköhän mies pölkyn päällä sentään meloskelisi aika kauan tämän pyörteen ympäri, ennenkuin hän pakostakin imeytyisi putoukseen!»

Tämä oli kieltämättä sangen mieltäkiinnittävä tuuma, mutta Henderson ei vastannut siihen mitään.

»Minä olen kauan hautonut tätä tuumaa, vaikk'en ole vielä koskaan tavannut miestä, enkä sen puolesta naistakaan, joka olisi suostunut kunnolla koettamaan. Mutta minä olen varma siitä, että te olettekin se mies, joka teette minulle tämän palveluksen. Minä olen jättänyt teidän käsivartenne jonkun verran vapaiksi, ainakin kyynärpäästä alkaen, ja sääret samoin jonkun verran, niin että teidän on helpompi niillä soudella. Kun padan reunat ovat joka puolelta niin sileiksi kuluneet tulvavesirajasta alkaen, niin ei niissä ole mitään, josta voisi pitää kiinni, niin etteivät nekään voi huomiotanne vieroittaa. Minä toivon, että te teette tämän koetuksen oikein perusteellisesti. Mutta jos te sattuisitte väsymään ja haluaisitte luopua yrityksestä, niin älkää suinkaan ottako lukuun minun tunteitani. Onhan siellä putous odottamassa. Enkä minä kanna kaunaa, vaikk'ette voisikaan täyttää kaikkia toiveita, mitä minulla on teistä.»

Päätettyään harkitun puheensa Pichot vetäisi keksinsä irti. Pölkky alkoi paikalla hivuutua eteenpäin, yhtyen muitten pölkkyjen vastahakoiseen jonoon. Hetken Hendersonin teki mieli sulkea silmänsä ja purra hammasta ja päästää itsensä kiiruimman kautta kadotukseen, josta ei ollut mitään pelastusta. Mutta sitten hän, harmissaan moisesta heikkouden puuskasta, muutti mieltään. Viimeiseen hengenvetoon hän aikoi taistella henkensä edestä ja luottaa onneen, jos se ehkä auttaisi häntä. Sittenkuin hän ei kauempaa jaksaisi, olisi edesvastuu kohtalon, eikä hänen. Voidakseen paremmin taistella kamalassa koetuksessa, joka häntä nyt odotti, hän kokonaan karkoitti mielestään Puna-Pichotin ja Mitchellin, jotka ylhäällä partaalla istuen tupakoivat ja nauroivat uhrinsa tuskille. Paikalla kuin pölkky alkoi lähestyä halkeamaa, hän kokonaan unohti heidän kuvansa. Hänen kaikissa sielunkyvyissään ei nyt ollut sijaa muuta kuin yhdelle ajatukselle, yhdelle huolelle.

Pölkky, johon hänet oli sidottu, oli äärimmäisenä jonon ulkoreunalla, ja Henderson arvasi, että se todennäköisesti paikalla työntyisi ulos, kun oli aukon kohdalle tullut. Epätoivon ponnistuksella hän sai kiinni lähimmästä pölkystä, sen eteenpäin työnnetyksi, ja viime tingassa, juurikuin oli halkeaman kohdalle päässyt, oman pölkkynsä työnnetyksi sen tilalle. Seuraavassa silmänräpäyksessä se tutisten syöksyi könkääseen; ja tuntien äkkiä kylmän hien tihkuvan pitkin koko ruumistaan, Henderson hitaasti kiersi kamalan halkeaman ohi. Partaaltakatsojat onnittelivat häntä ivallisilla huudahduksilla. Mutta hän tuskin kuuli niitä eikä välittänyt niistä mitään. Hän teki epätoivon ponnistuksia, souti toisella kädellä eteenpäin, toisella taapäin, ohjatakseen hitaan, syvässäkulkevan pölkkynsä ulkopiiristä sisempään. Hän oli jo huomannut, että ulkopiirillä oleminen tuottaisi paikalla tuhon, koska ulontava virtaus oli syvemmältä kovempi kuin pinnalta ja hänen syvälläkulkeva pölkkynsä ennen tunsi sen tehon kuin nuo toiset. Hänen käsivartensa olivat niin sidotut, että hän vain kyynärpäätä myöten saattoi niitä vapaasti liikuttaa. Hän sai kuitenkin, hengästyksiin saakka ponnistellen, pujotelluksi itsensä toisen pölkyn taa — siksi ajoissa juuri, että näki tämänkin pölkyn imeytyvän pois hornan kuiluun ja itse taas joutuneensa kiertävän jonon ulkoreunalle.

Tällä kertaa Henderson ei tiennyt, nauroivatko partaaltakatsojat vai eivätkö hänen pelastuessaan halkeaman ohi. Hän tuumi epätoivoisesti, eikö keksisi jotakin vähemmän uuvuttavaa menetelmää. Vakaasti ja tahdissa, mutta kaiken voimansa takaa, hän huopasi sekä käsin että jaloin, kunnes hänen pölkkynsä melkein pysähtyi. Sitten hänelle onnistui ohi mennessä tavoittaa vielä muuan pölkky ja päästä sen taa. Tämän tapahtuessa hän taas oli kulkenut puolen kierrosta padan ympäri. Mutta jälleen hän epätoivoisella huopauksella sai pysäytetyksi itsensä ja tuota pikaa erinomaisen taitavilla tempuilla pujotelluksi vielä uuden pölkyn taa, niin että kun hän jälleen tuli halkeaman kohdalle, oli hänen ja kuoleman välillä kaksi pölkkyä. Ulompi näistä kuitenkin imeytyi tuota pikaa könkään kitaan, ikäänkuin olisi Hendersonin syvälläkulkevan pölkyn paino sen ulos työntänyt. Vaikka hän tunsi melkein nääntyvänsä uupumuksesta, huopasi hän kuitenkin yhä ja ohjaili ja pujotteli sisemmäksi, kunnes oli saanut kolme pölkkyriviä itsensä ja ulkoreunan väliin. Sitten hän puolisokeana ja veren kiehuessa korvissaan niin ääneensä, että tuskin kuuli putouksen pauhua, raukesi pölkylleen hervottomaksi ja rukoili, että voimat nopeaan virtaisivat takaisin hänen suoniinsa ja hermoihinsa.

Vasta kuin hän oli kulkenut vielä kahdesti padan ympäri ja vielä kahdesti nähnyt pölkyn työntyvän ulos aivan kyynärvartensa äärestä kuilun valkeihin hirmuihin syöstäkseen, Henderson jälleen ryhtyi työhön. Lyhyt, tahdon hallitsema lepo oli hetkeksi häntä virkistänyt. Hän oli nyt kylmäverinen, suunnitteli terävästi, säästeli taiten voimiaan. Viimeiseen sekuntiin hän aikoi taistella henkensä edestä, niin kauan kuin se oli mahdollista, toivoen yhä odottamatonta onnen sattumaa.

Kun enää oli vain yksi pölkky hänen ja kuoleman välillä, hän taas kulki halkeaman ohi ja näki sen ainoan pölkyn lähtevän ulos. Ollen aivan lähellä padan seinää hän koetti pidättää kulkuaan tarraamalla siihen kiinni vasemmalla kädellään ja jalallaan siitä jarruttamalla. Mutta kallion pinta oli kulunut niin sileäksi pyörteen ainaisesta hinkkauksesta, ettei näistä yrityksistä ollut paljoakaan apua. Ennenkuin hän huomasikaan hän jälleen oli kierroksen päättämäisillään ja vain mitä epätoivoisimmilla ponnistuksilla hän vielä kerran pelasti itsensä. Tällä kertaa ei siinä lähettyvillä ollut toista pölkkyä, jonka hän olisi voinut tavoittaa ja sysätä eteen omalle paikalleen. Hän ei muuta voinut kuin käsin ja jaloin soutaa ulospäin vetävää virtaa vastaan. Lähes minuutin tukki viipyi aivan aukon edessä kahden vaiheilla, virtauksen imiessä sen päätä ulospäin kääntymään ja Hendersonin soutaessa vastaan ei vain käsin ja jaloin, vaan myös jokaisella tahdon ja mielenlujuuden hitusella, mitä oli hänen ruumiissaan. Viimein hän tuuma tuumalta alkoi voittaa. Hänen pölkkynsä kulki surman portin ohi; ja hämärästi hän taas kuuli pauhun puhki saman ilkkuvan äänen.

Sivu päästyään Henderson jälleen rupesi huopaamaan — tyynemmin tällä kertaa — kunnes tuli muita pölkkyjä hänen kätensä ulottuviin ja hän saattoi pujotella vähäksi aikaa niiden taa turviin. Hän tuli pian pakostakin vakuutetuksi siitä, että jos hän ponnisteli vähän vähemmän kuin kaikella voimallaan, niin hän saattoi pitää puolensa ja aina pitää yhden pölkyn itsensä ja aukon välillä. Mutta samalla hän käsitti, että se, mikä nyt vaati hänen koko voimansa, tuota pikaa kävisi kerrassaan ylivoimaiseksi. Muuta neuvoa ei kuitenkaan ollut kuin yrittää ja yrittää. Ja niin hän jatkoi kiertokulkuaan kamalan tyynen, varman pyörteen keralla, ympäri ja ympäri, yhä ja yhä, ja joka kerta sulkien silmänsä, kun hänen viereisensä pölkky sukelsi könkääseen. Vähitellen hän sitten tunsi turtuvansa alati palaavan hirmun ja niiden välisen pidemmän odotuksen vaikutuksesta. Hänen täytyi uudella tuimalla voimanponnistuksella kannustaa itseään saattaakseen uudelleen vapaasti käyttää kykyjään. Vihaisesti hän otti kiinni pölkystä toisensa jälkeen vähääkään herkeämättä, kunnes hän, onnen jälleen kerran häntä suosittua, huomasi päässeensä jonojen sisä- eikä ulkoreunalle. Sitten hänen nopeasti sumentuvaan mieleensä iski uusi ajatus, ja hän kirosi itseään, kun ei ollut sitä ennen huomannut. Aivan pyörteen keskellä tietenkin täytyi olla jonkinmoinen tyyni kohta. Ankaran taistelun jälkeen hän sen saavutti ja sai kartetuksi, ettei kulkenut sen poikki. Hiljaa ja varovaisesti meloskellen hän pysytteli pölkkyään poikittain pyörteen navassa, johon oli ajautunut koko joukko lastuja ja ruuhkaa. Pölkky pyöri siinä keskustansa ympäri hitaasti, ylen hitaasti; ja muutaman sekunnin suloista lepoa saadakseen Henderson salli itsensä vaipua puolihorroksiin. Hänet havautti siitä äkillinen laukaus ja ison luodin räiskähdys pölkkyyn kolmisen tuuman päähän hänen päästään. Koprun järisevän pauhunkin läpi hän oli tuntevinaan oman ison colttinsa äänen; ja se ajatus, että se koettu ase nyt käännettiin häntä vastaan, täytti hänet lapsellisella raivolla. Päätään kohottamatta hän makasi ja kirosi, purren voimattomana hampaitaan. Muutaman sekunnin kuluttua tuli toinen laukaus, ja tällä kertaa luoti sattui pölkkyyn aivan hänen oikean olkansa eteen. Silloin hän älysi ja havahtui. Pichot osasi, mihin tahtoi. Tämä oli hänen ilmoituksensa, että Hendersonin oli taas ruvettava jonottamaan. Pyörteen navassa hän tuotti liian vähän huvia pyöveleilleen. Ajatus, että hän saisi luodin päähänsä, ei ollut häntä suurestikaan huolettanut — hänestä oli tuntunut, että se kaiken kaikkiaan olisi miltei lohdullista. Mutta se ajatus, että hän saisi luodin käsivarteensa, joka vain ottaisi häneltä työkyvyn ja jättäisi hänet avuttomana ulospäin menevän virtauksen armoille, se sai kauhun väristyksen käymään kautta ruumiin. Hän lähti taas soutamaan kaikin voimin, mitä hänellä vielä oli jäljellä, ja kuljetti pölkkynsä uudelleen kammon jonotukseen. Ne kehuvat huomautukset, joilla Pichot säesti tätä tekoa, kulkivat hänen korvainsa ohi kuulematta.

Näihin saakka oli pataan paistanut päivä täydellä terällään, eikä tuulen hengähdyskään ollut liikuttanut sen äyräillä seisovia puita. Mutta nyt vaipui äkillinen pimeys kaikkialle ja halkeamasta alkoi tulla tuimia oikullisia tuulenpuuskia, jotka auttoivat pölkkyjä pyörteessä pysymään. Henderson oli silloin jo niin vähällä pyörtyä uupumuksesta, että hänen järkensä menetti selkeytensä. Ainoastaan se kauhu, jota kuolonportti, raivoava putous, häälyvä vihmavaippa hänessä synnyttivät, pysyi edelleenkin selkeänä. Mutta kaikesta muusta hän alkoi sekaantua, niin että hän tuskin älysi sitäkään, kuinka aukosta tulevat kovat, vihmaa mukanaan tuovat vihurit häntä auttoivat. Hän souteli ja ohjaili ja pujotteli nyt sisemmässä jonossa pysyäkseen melkein koneellisesti. Kun äkkiä häikäisevä sinertävä leimaus kirkasti hänen ympärillään vallitsevan pimeyden ja ukkonen jyrähti kajahtelevan padan päällä räjäyksellä, joka voitti putouksenkin jyrinän, niin hän tuskin huomasi sitä. Kun taivas näytti aukeavan ja rankkasade kaatui maahan tuulen kanssa, joka melkein puhalsi sen vaakasuoraan, niin ei se tehnyt hänelle eroa. Hän jatkoi tylsällä mielellä souteluaan, välittämättä pölkyistä, jotka puskivat häntä olkapäihin.

Mutta Puna-Pichot ja Mitchell eivät suinkaan olleet välinpitämättömiä tästä ankarasta myrskystä, joka taivutti padan äyräällä puut melkein maata myöden. Muutaman kymmenen sylen päässä putouksen liepeestä heillä oli sievoinen pakopaikka, josta he samalla saattoivat väijyä. Se oli mökki, joka oli rakennettu kuilun seinämän komeroon ja johon pääsi vain kapeata, helposti puolustettavaa polkua. Rajuilman puhjetessa Pichot hyppäsi pystyyn.

»Mennään takaisin läpeemme», hän huusi seurakumppanilleen, kopauttaen perät piipustaan. »Me näemme sieltä yhtä hyvin kuin täältäkin, kuinka aarteemme koskea laskee, sittenkuin hänen aikansa tulee.»

Pichot kulki edellä soutavien, viuhuvien puitten keskitse, ja Mitchell tuli perässä, vastaan muristen, mutta totellen. Mutta Henderson, melkein tiedottomana pölkyllään luonnonvoimien riehunassa, ei tiennyt mitään heidän lähdöstään.

Tuskin oli kulunut paria minuuttia heidän lähdöstään, kun viuhtovien koivujen välistä kurkisti märät pienet tummat kasvot, joille mustat hiussuortuvat olivat kiinni liivautuneet, vilkaisten sitten hätääntyneesti pataan. Tyttö näki Hendersonin pölkyllään aivan melkein rannassa kiinni ja kaukana kammottavasta aukosta, ja hänen metsäläissilmiinsä tuli kauhun sijasta sanomattoman lohdutuksen ilme. Kasvot nyt katosivat; mutta tuossa tuokiossa ilmestyi paljassäärinen lapsi, kantaen keksiä, jonka Pichot oli nakannut pensaihin. Välittämättä roiskuvasta sateesta ja tuimista vihureista, jotka pieksivät kotokutoista hametta polvia vasten, tyttö ketterästi kapusi kalliorinteen alle pykälälle, jolla Pichot oli seisonut. Huolellisesti ruumistaan tukien hän kurotti keksillään, jota hän näytti osaavan hyvin käyttää, niin lapsi kuin olikin.

Henderson alkoi juuri toipua horrostilastaan ja kiinnittää huomiotaan myrskyn vimmaan, kun hän tunsi, että terävä esine iski pölkkyyn jalkopäähän. Hän älysi, että se oli keksin isku ja halveksivalla inholla ihmetteli, mitä Pichot nyt mahtoi hänestä tahtoa. Hän tunsi, kuinka pölkkyä kiskottiin taapäin ja sitten pidätettiin padan sileässä seinässä kiinni. Samassa hänen siteitäänkin ruvettiin leikkaamaan, mutta suurella vaivalla, ikäänkuin pienellä veitsellä ja heikoin käsin. Sitten hän näki kädet, jotka olivat pienet, ruskeat ja karkeat, ja ihmetykseen ja hellyyteen sulaen käsitti, että vanhan Baisleyn »Sissi» jonkun ihmeen kautta oli tullut häntä pelastamaan. Muutaman sekunnin kuluttua köydet katkesivat ja Henderson pääsi kohottamaan itseään, nähdäkseen lapsen kumartuvan hänen puoleensa, silmät tuskallisesta ihailusta loistaen.

»Sissi!» vapautettu huudahti. »Sinäkö!»