Part 16

Mies oli tullut ulos mökin ovesta ja nostanut olkaansa vasten kuin pitkän ruskean sauvan. Sauvan päästä oli paikalla tuiskahtanut pitkä valkoinen tulisuihku ja samalla oli paukahtanut lyhyeen ja terävästi. Ja vaikka sarvas oli ollut kaukana raivion toisella puolella, oli se hypännyt korkealle ilmaan ja pudonnut eteenpäin turvalleen, kuolleena. Kylmä väristys oli käynyt karhun hermojen läpi, kun se näki tämän, ja se oli paikalla peräytynyt kauemmaksi tiheikköön.

Ihmekö se, että ne isot punaiset härät pahannäköisistä sarvistaan huolimatta tottelivat tuota olentoa, joka saattoi niin kaukaa tappaa, kun vain pienellä sauvalla osoitti ja kovasti paukautti. Karhu rupesi tämän jälkeen vielä paljoa varovaisemmaksi tämän pelättävän tunkeilijan hommia tarkastellessaan, mutta tämä pelko ja vihamielisyys tekivät sen vain entistä uteliaammaksi. Ei ilmeisestikään ollut hyvä päästää miestä näkyvistään vähänkään pidemmäksi ajaksi, muutoin saattoi tapahtua vaikka mitä kummia ja aavistamattomia asioita.

Ja tämä oli syynä siihen, että kun mies ensi kylvöistään ja istutuksistaan päästyään ja mökkinsä tukittuaan säänpitäväksi ryhtyi karhulle loukkuja rakentamaan, niin tiesi karhu jo hänestä koko joukon. Kaikista niistä näkymättömistä, uteliaista vilkujista, joiden arat metsäläissilmät olivat työtä katselleet — oravista, pyistä, jäniksistä, pesukarhuista, sadelinnuista, metsähiiristä, hirvaista, ketuista ja pöllöistä — karhu oli muita paljoa hartaampi ja muita paljoa paremmin ymmärsi.

Kun ensimäinen ansa — jykevä loukku — oli valmis, syötetty ja viritetty ja mies oli poistunut ja jättänyt sen tihutyönsä tekemään, oli karhu ottanut sen mitä terävimmän tutkistelun alaiseksi. Vaikk'ei kenkään ollut sille maininnut, miksi Troija kukistui, oli se luonnolta saanut sen alkeellisen viisauden lahjan, josta troijalaiset näyttävät olleen niin surkean kuitit; se pelkäsi miestä, lahjojakin tarjoavana. Se haisteli syöttiä — hyvälle tuoksahtavaa lihavaa sianlihan palasta — sopivan matkan päästä; ja päätti, että jääköön häneltä rauhaan. Ei missään hyvässä aikomuksessa, se ajatteli, oltu moista makupalaa jätetty vaikka kenen armoille, joka sattui ensiksi paikalle.

Sen katsellessa ja tuumiessa piiloutuneena nuoreen tiheään näreikköön, jonka hyvä tuoksu sekoitti pois sen oman hajun, kuljeskeli siitä ohi typyhäntä villikissa. Tämä näki hohtavan valkoisen syötin, joka oli siinä niin houkuttelevana loukun tutkaimessa aivan kuin häntä varten. Sen pyöreihin haaleihin silmiin tuli himokas kiilto, vaikka korvat painuivat niuhaan pitkin selkää vihaisen pelon vuoksi — olihan ympärillä jälkiä, jotka haisivat kovin väkevästi ihmiselle. Älyä puuttui villikissalta. Se tiesi vain sen, että herkkupala oli tuon miehen omaisuutta. Mutta miestäpä ei näkynyt. Ääntä vain kuului etäältä, hänen huudellessa typerälle härkäparilleen. Matalaksi kyyristyen villikissa nopeaan ja hiipien juoksi eteenpäin ja matalalla riemastuksen murinalla hyökkäsi syötin kimppuun. Siinä näytti jokin paikka antavan perään. Säikähtynein silmin karhu näki, kuinka ne neljä jykevää hirttä, jotka olivat kuin kattona syötin päällä, pudota romahtivat sen päälle. Onneton villikissa päästi korviasärkevän rääkäyksen, joka katkesi melkein ennen kuin oli alkanutkaan, ja pusertui niiden alle aivan litteäksi.

Punaorava, joka oli tätä kaikkea tarkastellut läheiseltä oksalta, puhkesi kiihkeään räkitykseen. Ja puun latvasta pudotti itsensä mustine siipineen varis, laskeutui sievästi hirren selkään, pää kallellaan, ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: »enkö minä sitä sanonut?» ja killisteli kovilla kirkkailla silmillään kuollutta villikissaa. Sen mielestä kaikki villikissat joutivat kuolla. Ei niistä muuhun. Mutta se tapa, jolla tämä tässä oli tuhottu, näytti siitä kovin salaperäiseltä.

Karhun mielestä oli tämän jälkeen kaikki, mitä miehellä oli, ansan luontoista — pelokkaalla mielenkiinnolla tutkittavaa, mutta ei millään ilveellä koskettavaa. Ja niin tapahtui, että kun mies ajan tullen toi laajenevalle raiviolleen lehmän ja vasikan, ja sian ja sitten lampaita, ja puolenkymmentä puuhailevaa kanaa, ei karhu niihin kertaakaan koskenut. Vesi kyllä tuli sen suuhun varsinkin lampaita katsellessa, mutta ne näyttivät niin epäilyttävän huolettomilta. Varmaan nekin olivat ansoja. Jos hän koettaisi jonkun tavoittaa, niin mene tiedä, vaikka taivas putoaisi hänen päälleen ja likistäisi hänet litteäksi kuin pölkyt sen villikissan. Käsittämättä tämän pidättyväisyyden syytä mies piti sitä luonnollisena asiana eikä sen koommin ajatellutkaan sitä. Mutta lopulti hän suuttui, kun kaikki pyydystysyritykset menivät myttyyn, ja vannoi, että karhun talja ennen talven tuloa olisi hänen.

Loppukesästä tuli kovin kuuma ja kuiva aika. Etelähaaran joki, joka aina oli vuolas ja koskinen ja sai vetensä paljaitten ylämaitten lähdejärvistä, ei paljoakaan ehtynyt. Ottanoonsiista sitävastoin ilmestyi näkyviin auringon paahtamia särkkiä ja harmahtavia kynnyksiä, joita eivät kolmen piirikunnan vanhimmatkaan erämiehet vielä olleet kuivilla nähneet. Moni metsäpuro katosi kokonaan, jättäen muistonsa säilyttäjiksi vain jonon seisovia mustia vesilätäköitä, jotka lymysivät ketri- ja lehtikuusisoissa valtavien juurien alla. Ja moni erämaan lampi näki ulpukkainsa kuolevan raakoihin haiseviin, juurisotkuisiin liejuihin. Mies ei kuitenkaan ollut juuri milläänkään, sillä kolmisensadan askeleen päässä virtasi raivion liepeen alla Etelähaara välittämättä kuivista mitään. Hänen tattarinsa ja perunansa olivat ehtineet niin pitkälle, ettei sateen puute enää voinut niitä vahingoittaa. Ja hänen karjansa oli janolta hyvässä turvassa.

Etelähaara oli tältä kohdalta ja puolisen mailia raiviolta sekä ylös- että alaspäin vähän rauhallisempaa, niin että mies vaivatta saattoi sillä liikkua isolla, yhdestä puusta koverretulla kanootillaan ja kalastella sen puhki ja poikki. Alempana kosket olivat puoliväliin toistakymmentä mailia melkein mahdottomat veneellä kulkea, kunnes hurja virta lopulti raukesi matalarantaiseen suvantojärveen, jota mustikkamaat paartoivat.

Metsä näytti raskaasti huokailevan elottoman ilman ja kuivan, liikkumattoman helteen alaisena, sadetta odottaen. Mutta toivottujen harmaanviileiden ja sateentuoksuisten pilvien sijasta maattui taivaan kova sini ruskahtavaan utuun, jonka läpi aurinko kuulsi kuin kuuma kuparikiekko. Metsän palsamituoksu hävisi ja sijaan tuli heikkoja, kitkeriä henkäyksiä, jotka kirvelivät silmiä ja polttivat sieraimia. Kotkat, haukat, varikset ja kaikki muut hyvät lentäjät katosivat. Kaikki metsän lymypaikkojen nelijalkaiset kuljeksijat kävivät levottomiksi, peläten vaaroja, joita eivät tienneet miten vastustaa, miten paeta. Suuri musta karhu haisteli huolestuneena kaikki ilmansuunnat, kuono korkealla ilmassa, menetti sitten kaiken mielenkiintonsa ihmistä ja hänen töitään kohtaan ja kulki viidet mailit vinkuen myötävirtaan, kunnes tuli erääseen kohtaan, jossa Etelähaaran kuohuvasta virrasta poikkesi syrjään syvä umpipudas.

Vähän myöhemmin mies, joka oli alakuloisena mullannut kituvannäköisiä perunoitaan, seisahtui kuokkansa nojalle ja silmäili pelokkaasti muotoaan muuttavaa taivasta.

»Metsävalkea», hän mutisi, »jossakin, missä lienee, ehkä likelläkin! Kun nyt vain ei rupeaisi tuulemaan!»

Heittäen kuokan maahan hän sitten valjasti härkäparin reen eteen vedättääkseen joesta mökilleen pari kolme tynnyriä vettä. Jos sattuisi raivion poikki kipeniä lentämään, hän ajatteli, niin oli hyvä olemassa vettä lähellä.

Jotenkin haluttomana hän lähti tähän hommaan, häntä masensi painostava ilma ja epämääräinen aavistuksen tunne. Mutta pysäyttäessään jokirantaan hitaat juhtansa hän sen takana näki näyn, joka äkkiä antoi hänelle kiirettä. Härätkin sen huomasivat ja havahtuivat ja alkoivat korskua ja levottomina kiskoa iestään. Toisella rannalla tuprusi metsänlatvain takaa savupilviä ja juurella pisteli siellä täällä punaisia liekkejä.

Mieheen iski vimmattu tarmo. Juosten sankoilleen edes ja takaisin rannan ja reellä olevan tynnyrin väliä ja rajusti huutaen härille olemaan alallaan hän nopeaan täytti tynnyrin reunoja myöten. Mökille palatessaan hän ei kuitenkaan voinut rientää kiireellä. Polku oli koleikkoa ja hänen täytyi alinomaa tukea tynnyriä, ettei kallis neste päässyt maahan kaatumaan. Mutta härkiä ei tarvinnut hoputtaa, ja hikipäissään ponnisteltuaan tynnyrinsä rinnalla helteisellä kapealla polulla hän vei sen raivatulle kunnaalle, joka oli mökin takana. Siihen hän äkkiä hämmästyen pysähtyi.

Raivion takana tupruaa eteläiselläkin ilmalla samoja uhkaavia pilviä, tuikkaa taivaalle ja taas katoaa samoja hoikkia häijyjä punaisia kieliä. Palo lähestyi häntä vastakkaisilta puolilta. Ja vasta nyt hän käsitti, mikä hirmuinen vaara häntä uhkasi. Vesitynnyreistäkö apu, muka! Katkerasti naurahtaen ja ponnistustensa turhuutta kiroten, raivosta kähähtäen, kun kaikki hänen toiveensa näin sortuivat, hän päästi härkäparin valjaista ja harppasi pitkin askelin rinnettä alas, laskeakseen irti muunkin karjansa. Olkoon heillä ainakin tilaisuus paeta henkensä edestä, sama tilaisuus kuin hänelläkin. Hairaten sitten käteensä tyhjän matkalaukkunsa ja vuoteestaan peitteen hän karkasi joelle.

Karhu oli sillävälin tullut pienelle umpiputaalle — eli boganille, intiaanien sanaa käyttääksemme — joka oli viisi mailia alempana. Se tapasi sen jo täpö täynnään äänettömiä, väriseviä pakolaisia. Sillä sekä pohjoisella että eteläisellä ilmalla taivas jo oli täynnään savupilviä, jotka sankkoina ja tummina tuprusivat taivasta kohti, ja siivekkäät liekit hyppivät ahnaasti latvasta latvaan.

Iltapuolella molemmat palot nopeaan yhtyivät kiihtyvän itätuulen viimassa. Suunnattoman nopeaan ne lähenivät jokea, joka juuri tällä kohdalla teki mutkan ja louhisten kynnysten poikki kuohuen pauhaten kääntyi lounasta kohti. Kosken pauhun alkoi kuitenkin voittaa kammottavampi ääni — palon kihisevä humu ja rytinä. Oksien läpi puhalsi milloin mistäkin pistäviä, tukehduttavia savunpöllähdyksiä, laskeutuen sitten veden päälle, siinä ohetakseen ja levetäkseen ja ikäänkuin suotaakseen vaahdon sisään, joka hetkeksi muutti väriään. Siellä täällä puhkesi ahtaaksi sulkeutuneella ilmanrannalla korkea yksinäinen honganlatva loimuaviin liekkeihin kuin suunnaton merkkisoihtu. Ja tuota pikaa alkoi kuin jostakin näkymättömästä räjähdyksestä raketteina sinkoilla palavia, kipenöiviä kekäleitä, jotka virittivät edessäpäin kuin tiedustelijain tulia tai käheästi, kammottavasti kihahtaen putosivat veteen.

Eläimiä keräytyi joka puolelta kapean putaan rannoille, jossa ne suurin lumotuin silmin katselivat näitten tuhoisain heittoaseitten lentoa ja putoamista. Veden partaalla ja ulkonevilla oksilla ja juurilla kyyhötti useita villikissoja ja valtava harmaa Canadan ilves. Kekäleen pudotessa lähelle ne painoivat korvansa pitkin kalloa, hypähtivät taapäin ja sylkivät vihaisesti. Pelko oli kerrassaan vienyt niiltä raatelevan riistanälän eivätkä ne vähääkään välittäneet värisevistä jäniksistä, kujertelevista oravista tai jäykistä, harmistuneista murmeleista, joita tunkeili niiden ympärillä. Verenhimoiset portimotkin kerran unohtivat tappamisen halun ja puikkivat hermostuneesti sinne ja tänne värisevillä oksilla. Rantaan ajautuneen lieon päässä istui punainen kettu, joka ei malttiaan eikä tarmoaan menettänyt, olipa mimmoinen paikka tahansa, katsellen puunlatvoja. Syvämietteisessä viisaassa mielessään se etsiskeli jotakin keinoa, jolla tämänkin kamalan vastustajan pettää. Putaan pinnalla vilisi uivaa minkkiä, biisamia ja vesirottaa, jotka maailmaa uhkaava tuho oli liikkeelle säikähyttänyt ja jotka nyt luottivat siihen, että niiden suosiman kylmän elementin voima olisi riittävä suoja. Musta uroshirvi kahden lehmän keralla ja kymmenkunta punaista hirvasta seisoi mahaa myöden vedessä, silloin tällöin piehtaroiden siinä itseään jäähdyttääkseen. Mutta karhuja ei tässä omituisessa kokouksessa ollut ainoatakaan, suurta mustaa karhua itseään lukuunottamatta, se kun oli kateellisena karkoittanut läänistään kaikki kilpailijat.

Tilannetta hetkisen tarkasteltuaan karhu kahlasi veteen. Se upotti päänsä veden sisään lieventääkseen polttavien silmien ja sieraimien tuskia. Pudas oli matala siltä kohdalta, josta se siihen poikkesi, ja pohja oli pehmeätä, sitkeätä, vastenmielistä sen jalalle. Sen siinä seistessä ja levottomana nostellessa jalkojaan singahti sankkenevasta savuvaipasta suuri punahehkuinen kekäle ja sattui läheisellä oksalla kyyröttävään villikissaan. Rääkäisten kissa ponnahti ilmaan, mutta huomatessaan putoavansa veteen, jota se inhosi, se kierteli itseään vähän sivulle päin ja sai kiinni karhun leveästä selästä. Sen kynnet upposivat syvään ja tuskasta mörähtäen karhu koetti ravistaa sitä irti. Pelosta mielettömänä ja ilmeisestikin pitäen karhua vain elollisena liekona kissa piti kiinni ja kynsi kahta kovapintaisemmin. Milloin muulloin tahansa karhu olisi kiskaissut kissan paikaltaan ja reväissyt sen kappaleiksi. Mutta nyt ei sen mieleen juolahtanutkaan vihastua. Tässä ei ollut mitään yksilökohtaista. Karhu vain käsitti, että hänen selässään oli jotakin, joka koski kipeään, ja tahtoi päästä siitä erilleen. Kumoon heittäytyen se piehtaroi vedessä ja upotti kissan liejun sisään. Sen ylös noustessa oli paha taakka tiessään. Mutta nyt karhu oli tyytymätön paikkaan. Vesi ei ollut niin syvää kuin sille olisi pitänyt. Ja sitäpaitsi se mielestään oli umpimutkassa. Se kaipasi enemmän tilaa, enemmän ilmaa, laajempaa näköalaa, vaikkapa ei ollutkaan muuta kuin hirmuja, mitä katsella. Työntäen syrjään pari punaista sarvasta, jotka tuskin vilkaisivat siihen suurilla, lempeillä, kauhua-uhovilla silmillään, se kahlasi putaan suulle. Siinä se tunsi pyörteen, joka pyrki koskeen kiskomaan, ja meni lapojaan myöten veteen. Aivan vieressä seisoi kömpelö naarashirvi raukeasti lepattaen suuria korviaan ja tuijottaen, ei liekkeihin, vaan samentuneisiin aaltoihin ja vaahtoriekaleisiin, joita kiiti siitä ohi. Sitten sen nenän editse kaikessa rauhassa uiskenteli iso ruskea saukko. Kohottaen päänsä ja lapansa korkealle vedestä kuin tähyilevä hylje uija silmäili koskia ja laski sitten oikopäätä niihin, paetakseen rohkeasti virran mukana. Ilmeisestikin se oli tullut vakuutetuksi siitä, ettei pikku pudas kauan kelpaisi pakopaikaksi. Karhu katseli sen lähtöä kaihomielin ja punnitsi asiaa, mutta ei uskaltanut lähteä tyrskyviin aaltoihin, jyriseviin kopruihin.

Putousten jyrinää ei kuitenkaan enää kuulunut liekkien laajalta ahnaalta pauhulta. Hyppiessään ja hyökätessään ne melkein näyttivät karjuvan ja oli kuin itse savupilvetkin olisivat saaneet äänen ja alkaneet jyristä. Kuumuus kävi tukehduttavaksi, sietämättömäksi; ja kipeniä ja kekäleitä putoili putaaseen niin tiheään, että toiset eläimistä karvansa äkkiä kärventyessä mielettömän kauhun valtaamina karkasivat suoraa päätä palavaan pätsiin, toisten taas kupsahtaessa suinpäin veteen ja paikalla hukkuessa. Ne eläimet, joille vesi oli tuttava, upottivat itsensä siihen niin syvään kuin saattoivat ja vavistuksella odottivat lähestyvää tuhoa, mutta viisas kettu, varovaisesti uiskenneltuaan putaan rantoja ja niitä tutkittuaan, löysi vihdoinkin rantaäyrään alta kolon, jonka suuta vettyneet juuret peittivät. Tämä oivallinen pikku tyyssija oli jo tunkien täynnään biisamirottia ja minkkejä, mutta kettu kursailematta tunkeutui sisään, työntäen toisia ulos, tulemaan toimeen miten parhaiten taisivat. Ja kun heimon hämärät aikatiedot kertovat, että se myöhemmin vielä pyydysti monet jänikset ja metsälinnat miehen hylätyn raivion lahoavilla kannokoilla, niin oli pakopaikka ilmeisestikin turvallinen.

Tulikuoleman lähestyessä karhu kuitenkin alkoi vavista. Viisasta kettua lukuunottamatta se oli tässä kurjassa joukossa ainoa eläin, jolla oli sen verran älyä, että se pystyi käsittämään heidän kohtalonsa koko hirmuisuuden. Törmässä ei ollut niin suurta koloa, että sen valtava ruho olisi siihen mahtunut. Surkeasti vinkuen se katseli alaspäin pitkin kuohuvaa solaa, jota pitkin saukko oli paennut. Mutta ei uskaltanut lähteä perään. Se näytti yhtä varmalta tuholta. Ja se olikin jo vain kiehuvaa pimenevää kauhujen kujaa kahden savu- ja liekkiseinämän välissä.

Ja pudaskin oli nyt hirmujen paikka. Sen pinta oli täynnään pieniä eläimiä, mitä oli eloon jäänyt, siinä oli villikissa tai pari, lukemattomia oravia, portimoita, näätiä, murmeleita, hiiriä, pesukarhuja ja moniaita jäniksiäkin, jotka suurimman epätoivon hetkellä olivat oppineet uimaan. Loput olivat joutuneet surman omaksi. Hirvaistakin oli useita tuhoutunut siinä mielettömässä kamppailussa, joka parhaillaan umpimähkään myllerteli lampareen keskellä. Paitsi karhua pysyivät vain synkät, jäykät hirvet erillään tästä vaarallisesta sotkusta. Ne olivat kyyristyneet syvälle veteen ja vain turpaansa kohottelivat vähän väliä vetäistäkseen henkeensä palavaa, tukehduttavaa ilmaa.

Sattuessaan kääntämään epätoivoiset silmänsä vastavirtaan karhu äkkiä näki kumman otuksen, joka läpi tyrskyjen ja savun syöksyi alaspäin häntä kohti. Ja samalla se jo tunsikin tulijan. Se oli mies, joka oli kyyristynyt matalaksi puukanoottinsa perään ja hurjasti melallaan vettä piesten ohjasi sitä louhien ja pystyynkarkaavien hyökyaaltojen välitse. Peitteensä hän oli osaksi kietonut päänsä ympäri; ja takana liehuen yksi kulma savusi ja kyti. Kanootin hän pyöräytti lahdelmaan ja hädin tuskin pelastui kaatumasta ajaessaan viistoon hirven vedenalaiselle selälle. Käsivarren matkan päähän karhusta hän pysähtyi, ja karhu näki, että hänen muotonsa oli kummasti muuttunut. Suuret suonikkaat kädet ja laihat kasvot olivat mustuneet ja näivettyneet ja silmät tuijottivat kaameina kuopista, joitten sekä silmäkarvat että ripset olivat kärventyneet. Siitä huolimatta hänen tulonsa tuotti karhulle turvallisuuden tunteen. Tässä se oli hallitsijahenki, se ajatteli, jota eivät edes tulen hirviöt kyenneet voittamaan. Se vinkui ja tuli lähemmä kanoottia ja sen sydämessä alkoi orastaa hämärä toivo. Mies huomasi sen ja tälläkin epätoivon hetkellä, kasvojensa irviin vääntyessä, tunsi sen vastustajaksi, joka oli niin kauan välttänyt hänen ansansa.

»Tällä kertaa olemme molemmat kiikissä, vanha kaveri, eikö niin!» hän mutisi hampaisiinsa, tempasi peitteen päänsä ympäriltä ja upotti sen kanootin viereen veteen. Kietaisten sen sitten jälleen olkainsa ja päänsä ympäri vettä valuvana ja pistäen kulman hampaisiinsa voidakseen hengittää sen läpi paksussa savussa hän jälleen sysäsi virtaan venhonsa ja matalalla vyöryvän savupeitteen alla kiiti koskelle. Hetkisen karhu epäröi, vinkuen kuin koiranpenikka, sitten hyppäsi hänen peräänsä.

Karhu tietenkin oli paljoa parempi uimari kuin se itse tiesikään. Muutaman silmänräpäyksen hämmennyksen jälkeen virran kamalassa kiertävässä puserruksessa ja kiskonnassa se huomasi yleensä voivansa pitää päänsä veden päällä ja sitten johonkin määrään kykenevänsä suuntaansakin katsomaan.

Ensiksi se valitsi sen huonosti, kun ei ymmärtänyt veden merkkejä. Pulikoituaan ensin puoliläkähdyksissään peräkkäisissä hurjissa aallokoissa se huomasi edessään oikean käden puolessa tyrskyjen välillä näköjään aivan sileän väylän. Päättäväisenä se ponnisteli sitä kohti, veden mukana alaspäin kiitäessään. Ja se pääsikin sinne. Sen kämmenet kolusivat pitkin pohjaa. Vimmatusti kynsien se koetti pysäyttää itsensä, mutta mukelsikin kuperkeikan ja ponnahti pystysuoran kynnyksen reunalta alla olevaan kirnuavaan kattilaan.

Kattila oli karhun onneksi kyllin syvä lauhduttaakseen koprun suoranaista survontaa, ja se joutui jonkinlaiseen pyörteeseen, kunnes tointui pökerryksistään ja taas sai henkeä vedetyksi. Sitten se pääsi soutamaan vähän syrjään ja pyyhkäisi taas alaspäin raivoavaa koskea laskien. Mutta nyt se oli sen verran viisastunut, että vältti moisia petollisia tyveniä ja valitsi ennen jyrkät pauhaavat solat suurine hyrskyineen, joissa oli vettä vahvalti ja selvä väylä.

Mies voimallisella melallaan työnnellen oli päässyt kauas edelle, näkymättömiin, mutta karhu seurasi luottavaisena samaa tietä, jota hän oli edellä kulkenut. Joen molemmat rannat olivat nyt hehkuvana pätsinä, myllertelevinä mustina savunpurkauksina, joita valtavat punaiset, keltaiset liekkiläikät repelivät. Mahtavat rungot loimottivat moniaan minuutin muuta mullerrusta korkeammalla, sitten katkesivat ja kaatuivat, tämän romahduksen vähääkään erottumatta kaiken rytinästä. Kohottaessaan vedestä vettävaluvaa päätään ja vaivalla henkeä haukkoessaan karhu toisin ajoin tunsi, kuinka hänen huulensa ja sieraimensakin jo alkoivat kuumuudesta riutua. Mutta se ei ollut enää toivoton, niin täydellisesti se luotti miehen johtajakykyyn.

Etelähaaran valtavesi lopulti pusertui kammottavaan kaukaloon ja syöksyi siitä alas jyrinällä, joka kuului liekkienkin riehunnassa. Karhu ponnisteli kovasti päästäkseen kivisille matalikoille, joita oli rannoilla, mutta liian myöhään. Armotta vuoksi tempasi sen mukaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä se jo oli kuurnassa. Vastustamattomat ristivirtaukset anastivat sen, pyörittelivät nurin niskoin, vetivät veden alle. Kumeita ääniä jytisi sen korvissa ja keuhkot olivat haljeta. Sitten se taas äkkiä ponnahti pinnalle, läkähtymäisillään, ja tunsi, kuinka jalkain alitse luisti sileitä kallioita. Ja sitten sen kynnet tapasivat puuta, tarrasivat kiinni kuin takkiainen ja pysyivät kiinni. Sekunnin tai parin kuluttua se saattoi kiskaista itsensä aivan koskesta pois ja koko voimallaan pitää kiinni muutamista pölkyistä, jotka olivat tunkeutuneet ja suutiutuneet sivuhalkeaman leukoihin. Aivan kuononsa edessä karhu hämmästyksekseen näki miehen kiinni pitävän kallion halkeamasta, ruumis vedessä ja pää, silmiä lukuunottamatta, vettävaluvaan peitteeseen kietaistunsa. Kanoottia ei näkynyt missään.

Mies loi punoittavista silmistään tuttavallisen katseen rähjäytyneeseen, läähättävään petoon ja siirtyi pölkkyjä pitkin vähän etäämmälle, sillekin tilaa antaakseen.

»Hauska tavata, toveri!» hän huusi. »Ole vain kuin kotonasi. Me taidammekin olla ainoat, mitä näillä mailla on henkiin jäänyt!»

Lieneekö karhu kuullut heikkoa kaikua miehen sanoista, vai häiritsikö sitä se, että miehen silmät kohtasivat sen katseen, kun se niin arastellen vetäytyi kauemmaksi. Mutta tuntiessaan virran uudelleen käyvän takapuoleensa kiinni, se taas palasi lähemmäksi ja kyyristyi kosteveteen käden ulottuviin miehestä.

Toistaiseksi molemmat pakolaiset nyt olivat turvassa. Vettä oli siksi vahvalti, että se peitti heidät, ja siitä nousevat kallion syrjät suojelivat heidän kasvojaan tuhoisilta liekin löyhäyksiltä, jotka toisinaan nuolaisivat kosken pintaa. He eivät voineet muuta tehdä kuin odottaa.

Kaiken sen päivää ja koko yönkin (vaikk'eivät he tienneet, koska päivä vaihtui yöksi) mies ja peto siinä makailivat rinnan henkeänsä säilytellen, valkean raivotessa kahden puolen ja ylhäällä ilmassa. Mutta sitten palo alkoi laimeta, jättäen molemmille rannoille hehkuvia kantoja ja pökköjä savuamaan ja kytemään sekä vasta- että myötävirran puolessa. Siellä täällä vain palaa soikotti enää yksinäinen kuusi. Ilma oli nyt siksi viilennyt, että saattoi vaivatta hengittää; ja toivottoman harmaa aamuhämärä valaisi palon hävityksiä.

Mies nousi vedestä, oikoi turtuneita jäseniään, väänteli vettä vaatteistaan; ja niin pian tarpeemme vaihtuvat, että hän nyt käänsi ruumiinsa lähintä tulta kohti lämmitelläkseen. Karhu vahti häntä hätäisenä, mutta ei uskaltanut tulla likemmäksi. Se seurasi silmillään miehen liikkeitä kuin koira. Hetkeksi se menetti kaiken aloitekykynsä.