Part 7

Niinpä nytkin, kun Elisabetin Pietarissa, rantakadun valomeressä, tuliset kolmivaljakot kiitävät kilpaa toistensa ohitse, tuolla pohjolassa hiljainen, leuto yötuuli käy uneen vaipuvan pikkukaupungin ylitse, tuoden kosteata havuntuoksua vuoren jylhistä metsistä. Uniset yövahdit huutelevat kadunkulmissa kellonlyömiä ja palovaroituksiaan.

Turvallisesti on kaupunki hämärtynyt vuoren kohtuun.

Pienet valot ovat sammuneet.

Vain yhdessä talossa ovat ikkunat valaistut. Se on se talo, jossa tuomiorovasti asuu. Se on harmaaksi maalattu talo ja sen rakennukset ovat peltikatolla varustetut. Päärakennuksen kaikista ikkunoista hohtaa kirkas valo kadulle asti, ja tämä asia on saanut joitakuita kaupunkilaisten palvelijoita kokoontumaan toiselle puolen katua ikkunoihin kurkistelemaan. Mutta uteliaat eivät voi mitään nähdä, sillä toisissa ikkunoissa ovat kaihtimet alhaalla, ja missä ne olisivat hajalla, siellä ovat fiikukset ja palmut tiellä, niin ettei parhainkaan kurkistelija voi ratkaista kuka kulloinkin on liikkunut lehtien ohitse, ei edes oliko se nais- vai miesvierailija. Joku kuski, joka torkkuu odotellen kuomunsa pukilla, ei hänkään ole voinut antaa sen tarkempaa selkoa kuin minkä kaikki jo tietävät: että tuomiorovastilla on kalaasit.

Sisällä ovatkin pidot jo aika pitkälle ehtineet. Illallinen on syöty ja kuvernööri, se korkea vieras, on jo lähtenyt.

Lähteneet ovat myöskin monet muut arvohenkilöt, niiden joukossa rikas ja mahtava patruuna, joka oli kaupungin hienomman seuraelämän johtaja. Samoin suuren, pohjoisen rovastikunnan kirkkoherra, josta oli tuleva hiippakunnan piispa, — niin sanottiin.

Pahinta oli, että tämä lähtö oli ollut mielenosoituksellista. Yleinen tapa olisi vaatinut pitempään istumista illallisten jälkeen niin kunnianarvoisan isännän kuin tuomiorovastin luona, vallankin kun vierailu ei tapahtunut hänen tavallisena vastaanottopäivänään, vaan vuotuisen merkkipäivän johdosta ja erikoisesta kutsusta.

Rikas, sopua ja rauhaa rakastava tuomiorovasti oli saanut päähänsä aivan pöyristyttävän aatteen: kutsua pitoihinsa yhtaikaa kaupungin erimielisimmät ainekset, vaikka hyvin tiesi, että nämä ainekset eivät enää moneen vuoteen olleet tavanneet toisiansa missään kutsuissa, sisukkaan katkeruuden vallitessa kummankin ryhmän välillä.

Ensin alussa oli kaikki käynyt hyvin.

Kuvernööri tosin — se mahtava sotaherra ja sankari — oli sisälle astuttuaan ja huomattuaan, mihin seuraan oli joutunut, osoittanut ilmeistä oman arvonsa tunnon loukkaantumista, mutta hän oli kuitenkin istuutunut ja noudattanut pidättyväisyyttä, puhellen armollisesti isännän ja etevinten rouvien kanssa sujuvalla tukholmanruotsillaan. Viisas tuomiorovasti oli sittemmin istuttanut hänet korttipöydän ääreen kolmen arvokkaimman herran kanssa, nimittäin lukion ensimmäisen rehtorin, yllämainitun patruunan ja kaupungin varakkaimman kauppiaan seuraan, jolloin koko muu seura, joka tunsi itsensä arvossa alemmaksi, pidättäytyi ottamasta kipeitä kysymyksiä kosketellakseen. Naiset salin sohvilla ja nojatuoleissa, keskenään kaikkein erimielisimmätkin, lipivät kauniisti portviiniä laususkellen toisilleen pelkkiä kohteliaisuuksia, ja herrat toisessa huoneessa tupakoivat ja härppivät kuumaa totia, tyytyen pelkkien pilajuttujen kertomiseen, vaikka vielä eilen olivat ja huomenna varmaan tulisivat olemaan tukkanuottasilla. Välistä syntyi herrain huoneessa kuoleman hiljaisuus. Joku kertoi arveluttavan kaksimielistä juttua niin kuiskaavalla äänellä, ettei puhetta kuulunut ovea kauemmas. Mutta se naurunrähäkkä, joka äänettömyyttä seurasi, kuului kaikkiin huoneisiin keittiötä myöten. Ja tuomiorovasti, joka liikkui vieraittensa joukossa huoneesta huoneeseen, tyytyväisenä myhäili sovintojuhlansa onnistumisen johdosta. Se on se siunattu majuri, joka siellä taas leikkasi sakean vitsin, — se herttainen kirjapainon omistaja, — ajatteli hän.

Näin kävi kaikki sovinnollisesti illallisiin asti ja vielä alun illallisiakin. Kohta ensimmäisten ruokaryyppyjen jälkeen syntyi niin äänekkään ilakoiva puheenporina, kuin olisi seura varta vasten ollut parhaista ystävyksistä kokoonpantu ja pelkkää vallatonta nuorisoa. Mutta kaikki olivat kuitenkin joko vanhuksia tai keski-iän miehiä, rouvineen ja arvonimineen.

Kuvernööri istui kunniapaikalla, pöydän yläpäässä, ja hänen lähimpänä seuranaan, paitsi kaupungin arvokkaimpia rouvia, oli se vastainen piispa, hieno patruuna ja rikas kauppaneuvos. Alipäässä sitävastoin nähtiin nuo suuret rupattelijat, joita ei itse kuvernöörinkään läsnäolo voinut hillitä keskenään äänekkäästi kuhisemasta ja liikoja ryyppäilemästä, yläpään tapoja noudattamatta. Siinä oli se hupaisa lääninmaanmittari, siinä kamariherran poika, maalari, siinä iloinen musiikkimies, lukion laulunopettaja, siinä ennen kaikkea se entinen majuri, kirjapainon perustaja, siinä kyttyräselkäinen lukionrehtori, vilkas ja kiivas, siinä entinen piirilääkäri, loppumattomien aatteiden mies.

Näiden iloisten ja innokkaiden pöytävieraiden joukkoon oli sijoitettu myös seuran ainoa nuorukainen, joululomalle Haminasta saapunut upseerikokelas, vielä kadetin puvussa. Hän istui totisena iloisten ukkelien keskellä pöydän alapäässä, asemastaan vähän epävarmana, sillä ensiksikin hänellä ei ollut viiksien paikoilla vasta kuin haituvia, ja toiseksi tuntui osanotto liian äänekkääseen alipään porinaan vähän sopimattomalta kuvernöörin läsnäolon vuoksi. Kolmanneksi, se aihe, josta alipäässä keskusteltiin, lähestyi lähestymistään ajan pahinta riitakysymystä, jota jokainen vieraista oli tähän asti ymmärtänyt välttää, ennenkuin nyt alipään keskustelu alkoi tulla ryyppyjen ja oluvien vuoksi kuuluvammaksi. Niin läheisesti kuin tämä keskustelu olisikin kiinnittänyt nuoren kadetin mieltä, — sillä hän kuuli näitä puheita ensi kerran, — oli hän sentään kuvernöörin tähden kuin kuumilla hiilillä istumassa. Oli ilmeistä, että kuvernööri kuulee kaiken, mitä sanotaan, vaikkei ole kuulevinaan ja on puhuvinaan muista asioista yläpääläisten kanssa.

Kadetin äiti, joka oli omin valloin ottanut lomalle tulleen poikansa tuomiorovastin luo tutustuttaakseen hänet kaupungin seurapiireihin, oli jo usean kerran katsahdellut huolestuneena häneen, ikäänkuin varoittaen mitään virkkamasta.

Tämä arvoisa rouva, ruununvoudin leski, joka oli omaisuutensa huonojen holhoojain vuoksi peräti köyhtynyt, istui kuitenkin pöydän yläpäässä, kuvernöörin lähettyvillä, joka ahkeraan ja armollisesti jutteli hänen kanssaan. Mutta tuskinpa rouva ruununvoudin leskenä olisi istunut kunniapaikalla, vaikka vainaja tosin olikin ollut aatelismies, — ellei leskellä olisi ollut oman sukunsa ylhäisyyttä. Hän oli ensiksikin piispan tytär, ja toiseksi hänen äitinsä oli ollut Ruotsissa kreivilliseen arvoon koroitetusta suvusta, mikä seikka antoi hänelle erikoista arvoa ylhäisen, tukholmalaistuneen kuvernöörin silmissä.

Armollisesti luoden katseensa pöydän alipäässä istuvaan kadettiin, jopa hänelle hymähtäen, kuvernööri puhui rouvalle, miten tärkeätä olisi, että kadettikoulussa kasvatetut aateliston pojat saavuttaisivat arvoasemia venäläisessä sotalaitoksessa, jotta heistä sitten voitaisiin tehdä korkeimman hallinnon miehiä Suomen senaatissa ja asettaa kuvernööreiksi Suomen lääneihin. Ja vielä tärkeämpää, jopa ehdottoman välttämätöntä olisi, sanoi hän, että nuo miehet kuuluisivat Suomen juurevaan ruotsalaiseen ylhäisöön, jotta olisi takeita että he, vaikkakin Venäjällä ollen ja tsaaria palvellen, eivät venäläistyisi, vaan säilyttäisivät puhtaana rakkautensa vanhaan emämaahan, sen lakeihin ja laitoksiin. Tämän sanottuaan kuvernööri kohotti merkitsevästi hymyillen lasinsa kadetille, joka kumarsi nousten seisaallensa.

Mutta illallisen jo ollessa päättymässä alkoi alipään keskustelu arveluttavasti erota yläpään hillitystä äänilajista, ikäänkuin alipää olisi peräti unohtanut yläpään. Ja kasvava porina alkoi jo tuottaa kuvernöörille hankaluutta yleisen keskustelun arvokkaassa hallitsemisessa, jota olisi pitänyt osata tehdä ääntänsä koroittamatta eli äänekkyydessä kilpailematta meluajien kanssa.

Tähän tuli lisäksi, että itse patruunakin ilmeisesti kuunteli toisella korvallaan mitä alipäässä puhuttiin, vastaten siis kuvernöörille hajamielisesti, jopa joskus aivan asiattomastikin.

Patruuna näytti jostakin syystä kiihtymistään kiihtyvän, vaikka olikin kääntyneenä kunniavieraaseen päin ja koetti hyväksyvästi hymyillä tämän lausumille valtioviisauksille. Patruuna oli kaupungin hienoin seuramies. Mutta semmoisillekin voi joskus kiihtymyksen hetkinä sattua kompastuksia. Yht'äkkiä hän hypähtäen käännähti alipäähän päin ja kiljaisi:

— Se ei tule koskaan tapahtumaan!

Alipäässä ensin hämmästyksestä vaiettiin, mutta kohta kuului majurin veitikanääni:

— Kuinka ei tule tapahtumaan, herra patruuna, kun se on jo tapahtunut!

— Ei tule koskaan tapahtumaan! — toisti patruuna mahtipontisesti.

Kuvernööri rykäisi läsnäolostaan huomauttaen, mutta patruuna huohotti raivosta, valmiina taistelun jatkamiseen.

Majuri sanoi voitosta nauttivalla nöyryydellä, joka oli teeskenneltyä:

— Soldanin neitien tyttökoulussa opetetaan suomen kieltä kahdesti viikossa; eivätkö herra patruunan omat tyttäret ole siitä patruunalle kertoneet?

Nyt ei patruuna enää voinut ollenkaan hillitä mieltänsä, vaan hyökkäsi seisaalleen, jolloin hänen täysinäinen viinilasinsa kaatui.

— Minun tyttäreni — huusi hän, — minun tyttäreni voivat oppia suomenkieltä karjakoiltakin!

Ja nyt vaikka keisari itse olisi istunut pöydän ylipäässä ja huomattavasti rykinyt, ei väittelyn kohinalle olisi voinut patoja panna. Alipäässäkin oli patruunan sanoista kiivastuttu. Usea nousi pystyyn, päästäkseen lähempään väittelyyn patruunan kanssa. Istumaan jääneet vaihtelivat paikkojansa, kuullakseen paremmin mitä vastustajilla oli sanomista tässä rähinässä. Rouvat väittelivät keskenään, pian jäätyään eristetyiksi herroista, jotka selät kumarassa huusivat toistensa korviin. Rouvat rähisivät oikeastaan toisesta asiasta kuin herrat, jotka koettivat puolustaa suomen kielen asemaa ruotsin kielen rinnalla tai päinvastoin. Rouvilla väittely kiertyi siihen mikä heistä tuntui olevan kysymyksen ydin: oliko ollenkaan hyödyllistä, että perustettaisiin kansankielisiä sivistyskouluja? Eikö siitä voisi olla seurauksena, että minun piikani — sanoi asessorskakin — kun minä käsken huonetta steedaamaan, vastaisi minulle: minun täytyy ensin kirjoittaa kirje sulhaselleni! Kauhistavassa tulevaisuuden ajatuksessa he vetivät olkavaippojaan kireälle ja heiluivat, koettaen olla kuulematta vastustajiensa soraääniä ja ajatellen pikaista tästä seurasta poispääsemisen mahdollisuutta. Mitä sanoo herra kuvernööri, ja missä hän on?

Ja todella — katselipa mihin suuntaan tahansa — kuvernööriä ei enää näkynyt missään. Ensin sen huomasi vain yksi rouvista. Sitten levisi hämmästyttävä tieto laajemmalle: kuvernööri oli lähtenyt hyvästeltyään vain isäntäväkeä! Hän oli tietenkin tuntenut ylhäisen asemansa arvon loukatuksi! Oli tapahtunut ilmeinen skandaali!

Nyt kaikki arvonsa tuntijat kohensivat itsensä ja alkoivat toinen toisensa jälkeen tehdä lähtöä. He puhelivat keskenään, ivallisesti toistaen vastapuolueen käyttämiä sanoja ja niitä äärimmäisiin seurauksiin johtaen: "suomenkielisiä senaattoreja! suomenkielisiä kuvernöörejä! Voiko hullunkurisempaa kuvaa syntyä järkevän ihmisen päässä!"

Ja onnettoman tuomiorovastin kehoituksista huolimatta, hänen piikojensa kantaessa sisälle tarjottimia täynnänsä viinilaseja ja viinejä patruuna ja hänen jäljessään kaikki vähänkin arvokkaat vieraat poistuivat pidoista.

Kadetin äiti olisi hänkin jo noussut lähteäkseen, sillä aika oli käynyt myöhäiseksi, mutta hän ei malttanut huomauttaa pojallensa, jonka hän näki herrain huoneessa niin totisen hartaasti kuuntelevan jääneiden herrain keskustelua. Nämä tuntuivat nyt vasta oikein laskevankin juurensa vieraanvaraisen talon tarjoilupöytiin.

Joku oli ehkä maistellut jo liikaakin. Suuri Dos amigues-sikari suussaan, toinen peukalo liivin kainalolävessä — sillä herrat olivat riisuneet takkinsa — majuri piti puhetta. Hänen kielensä hiukan sammalteli, mutta ajatus oli vain terästynyt. Ja piirilääkäri tuskin saattoi pysyä paikallaan, sillä majuri haasteli kauan, mutta lääkärin aatteet kiehuivat ylimmillään, purkausta odotellen. Joka hetki syntyi hänen päässään parvittain uusia aatteita.

Vihdoin joku keskeytti perusteellisen majurin ja huusi, kuvernööriä tarkoittaen:

— Mikä hänet ryssästä erottaa?! On yhdentekevää hallitseeko lääniä joku Ramsay vai joku Popohvi, sillä kumpikaan ei ymmärrä suomenkieltä eikä tunne Suomen kansaa. Pois läänistä semmoiset!

Useat tyypertyivät näin hurjista ajatuksista.

Joku huusi: oikein! ja hurraa! ja nyt useat toistivat: pois läänistä semmoiset! —. Taas rupesi osa vieraista lähtemään.

Nyt ruununvoudin rouva sai vihdoinkin annetuksi toisesta huoneesta merkin pojallensa, että oli lähdettävä. Alkoi jo olla sopimatonta kadetin kuunnella niin paksuja puheita.

Nuori upseerinkokelas nousi ja suorana, totisena, kohteliaan kankeana kumarteli hyvästelynsä. Sen jälkeen hän meni saliin, kumarsi äidillensä, ja he menivät hyvästelemään isäntäväkeä.

Mutta heidän mentyänsä oli savuinen herrainhuone vapaa viimeisistäkin siteistä, ja aatteet alkoivat välähdellä kuin kirpeät salamaniskut mustien pilvien halki. Piirilääkäri oli saanut puheenvuoron.

Oli käynyt niin kuin jokainen vieraista oli edeltäpäin aavistanut. Vettä ja tulta ei voi toisiinsa yhdistää, toisen voitto on toisen häviö, ja kummankin elämä on sovittamaton taistelu toisensa tuhoamiseksi. Jo kymmenen vuotta ennen näitä tuomiorovastin suuria sovintopitoja oli taistelu tässä pienessä kaupungissa ilmi liekkiin leimahtanut, se oli kasvamistaan kasvanut, se oli kuin omasta voimastaan ja tehostaan levinnyt kauas tulenpesän ulkopuolelle, niinkuin kipinästä syttyvä kulovalkea, kun kanervikko on kuivaksi paahtunut. Kaikista sammutuksista huolimatta tulenpesä yhä kuumeni, sen sydän hehkui yhä polttavammin ja joka suunnalle siitä viskautui yhä uusia kipunoita, uusia paloja sytyttäen.

Eikä ihmekään.

Sillä olihan tämä kaukainen maaseutukaupunki juuri se kaupunki, jonne tuo paljon matkustellut, häikäilemätön lehtori oli, pääkaupungista karkoitettuna, asettunut palotorveansa toitottamaan. Ja olihan tämä arvonsa tunteva, ruotsalaisuudestaan ylpeilevä kuvernöörikin juuri se kuvernööri, joka oli heittänyt tappuroita tuleen lakkauttamalla ainiaaksi lehtorin pienen ruotsin kielisen lehtipahasen, jolla suuri sytytys oli toimitettu, kieltäen suomeksi julkaisemasta muuta kuin mikä koski maanviljelystä tai taloutta. Lehtorin asema oli käynyt mahdottomaksi ja hänen oli jo kolme vuotta sitten ollut pakko muuttaa tästä kaupungista muuanne. Mutta vähentyikö tuli? Ei. Nyt se vasta leimahtikin täyteen loimuunsa. Ja pian olivat viranomaisten pakkotoimet samoin kuin rauhanmiesten sovintosaarnatkin kaikki yhtä tehottomia keinoja yli maan leimahtaneen palon sammuttamiseksi.

Mielissä oli alkanut sota, pitkäaikaisempi ja syvähaavaisempi kuin se parivuotinen asemelske, jolla Ruotsin upseerit olivat luovuttaneet Suomen Venäjälle.

X. ÄITI JA POIKA.

Tuomiorovastilta tultua ruununvoudin rouva ja hänen poikansa menivät kotiinsa jalkaisin, muiden ajettua pois hevosillaan. Harvojen katulyhtyjen kohdalla suuret lumihiutaleet putoilivat kierrellen valoja, tullen pimeästä ja kadoten pimeään. Hetkeksi lyhdyn tuikahdus valaisi silloin nuo kahden kulkijatkin. Kadetti tuki äitiään, käsikynkässä kannatellen mummon käsivartta. Pitkän pojan piti käydä vähän sivullepäin taipuneena, sillä äiti oli pieni ja lyhytkasvuinen. Huolehtiessaan näin äitinsä parhaasta tukemisesta ja keinoista lumen estämiseksi lentämästä suoraan mummon kasvoja vastaan, poika ei puhunut mitään, harmittelipa vain, ettei heillä voinut olla hevosta, ei rekeä eikä kuskia.

Vihdoin mummo sanoi:

— No, Sander, nyt olet omin silmin nähnyt millaisissa oloissa me täällä elämme.

Aleksander kulki totisena, kulmat tapansa mukaan vähän rypistyksissä.

— Mitä te, äiti, ajattelette asiasta?

Hekin puhuivat ruotsia keskenänsä, niinkuin kaikki sivistyneet, sillä suomeksi puhuteltiin vain palvelusväkeä ja maalaisia talonpoikia tai muita koulunkäymättömiä.

— Mistä asiasta? — mummo kysyi.

Aleksander sanoi vähän kärsimättömästi:

— No kaiketi siitä, mistä tuomiorovastilla puhuttiin.

— Mitäpä minä osaisin siitä sanoa — vastasi mummo. Ja vasta pitkän välin perästä, ainakin kolme lyhtyä sivuutettuansa, kun ei enää ollut lyhtyjä, vaan oli edettävä pilkkopimeää sivukatua, hän taas sanoi:

— Enhän minä ole milloinkaan pitänyt politiikasta, enkä tahdo nytkään siihen sekaantua. Jumala johtakoon ihmisiä.

Tähän he molemmat vaikenivat, niinkuin melkein aina kun tuo nimi oli tullut mainituksi. Se oli niinkuin piste, joka pannaan viimeisen sanan jälkeen. Varmaankin oli mummon vaikea puhua sakenevassa lumisateessa.

Mutta kun lämpimään huoneeseen tultua silmät olivat pyyhityt ja lumenmärkä kasvoilta kuivattu, — kun posket pyöristyivät ja iloisesti punoittivat kodikkaan kitupiikin säästeliäässä valossa, joka tuikki pöydällä kotijuustopalasen, reikäleipäviipaleiden, sahtikarahvin ja kiehautettua maitoa höyryävän kannun keskeltä, niin mummo alkoi, kovaa ruisleipää vaivoin mutustaessaan, auliisti puhua siitä asiasta, josta hänen Sanderinsa oli tahtonut puhua.

— Kysyit minulta äsken mitä ajattelen näistä riitakysymyksistä. Minun täytyy myöntää, että kuvernööri oli oikeassa. Ja niin sinäkin Sander, jos todella aiot matkustaa Pietariin ja ruveta Venäjän palvelukseen, älä vain venäläisty.

— Äidillä on huono käsitys minun isänmaallisuudestani, — sanoi Aleksander, vähän tyytymättömänä.

Mummo kiiruhti taputtamaan hänen kättänsä ja sanoi lempeästi:

— Jumala tietää, etten minä väheksy sinun luonteesi lujuutta, Sander. — Ja ruveten sekoittamaan lasiin poikansa lempijuomaa kuumasta maidosta ja sahdista hän sitä tehdessään jatkoi:

— Mutta minä tiedän useita nuoria miehiä, isänmaallisia ja lupaavia aatelisten poikia, jotka ovat siellä venäläistyneet ja sinne jääneet. Alku on aina ollut sama: he ovat ruvenneet seurustelemaan venäläisten naisten kanssa, muka kieltä paremmin oppiakseen.

Aleksander sanoi:

— Siinä he ovat menetelleet sangen viisaasti.

Mutta mummo katsahti häneen merkitsevästi ja varoittavasti:

— Ai, ai, Sander, etköhän luota liiaksi itseesi? Venäläiset naiset ovat kauniita ja osaavat hyvin veikistellä. Moni lujaluontoinen suomalainen on antautunut heidän pauloihinsa.

— Eikö äiti voisi nimittää joitakuita noista lujaluontoisista? — kysyi Aleksander, hiukan ivallisesti väräyttäen silmää, ja sen sovittamiseksi pyytäen lisää mielijuomaansa.

Mummo kaatoi, hyvin tietäen, että pojan hellyys äitiä kohtaan oli paljon suurempi kuin hänen tunnettu valmeutensa sukkeluuksiin. Usein mummo vähän pelkäsi Sanderinsa teräväkielisyyttä, jonka lähestyminen näkyi jo kaukaa: pojan nenänpielet painuivat vähän alemmas, ikäänkuin estämään ylähuulta osoittamasta mielihyvää valmistuvan sukkeluuden johdosta. Mutta vaikka lähestyvä sukkeluus nytkin näin edeltäpäin ilmaisi itsensä, jatkoi mummo urhoollisesti puheensa juonta.

— Se vanha kamariherra, — sanoi hän, — huomasitko hänet illallisilla, kolmantena kuvernööristä? — hän on ollut osallisena Suomen sodassa ja hän sanoi, että Sveaborgin oikeat valloittajat olivat kauniit venakot, jotka joka ilta tanssivat upseerien kanssa Helsingin rantapuistossa.

Aleksanderin kasvot kävivät äkkiä vilpittömän totisiksi ja kaikki leikinlasku jäi. Hän nousi pöydästä ja alkoi kävellä edestakaisin ruokahuoneessa, kädet housuntaskuissa ja katse maassa. Hän sanoi:

— Se, mistä aioin kysyä äidin mieltä, ei oikeastaan ollut tämä kuvernöörin puhe. Tahtoisin vain tietää mitä te ajattelette siitä, mitä puhuttiin pöydän toisessa päässä, siitä mitä kuvernööri ja ne muut pitivät mahdottomana, siitä että ruotsin kieli vaihdettaisiin suomeen?

Luullen, että Aleksander oli tässä kysymyksessä ehdottomasti kuvernöörin kannalla mummo alkoi puhua ikäänkuin puolustautuakseen, jos hänen omassa kannassaan näyttäytyisi jotakin toista.

— Katsoppas, Sander, minä olen kasvanut papillisissa piireissä, ja niinkuin sinä tiedät, he eivät ainoastaan saarnaa suomeksi, vaan kansan tähden he usein jokapäiväisessä elämässäkin viljelevät tätä kieltä, ja monet — niin, isänikin oppi ja rakasti sitä. Sitten olen miesvainajani kanssa asunut Hovilan kartanossa — kuinka monta aikaa olenkaan! — sydän-Karjalassa, jossa te lapset kasvoitte, ja siellä ei ruotsia kuulekaan. Te haastelitte kotonakin usein pelkkää suomea, ja isä oli iloinen, kun teidät saatiin kouluihin, ettei ruotsi päässyt unohtumaan. Minä puolestani olen aina suomea rakastanut.

— Mutta kuvernööri vihaa sitä ja lakkautti sen lehdenkin. Hänen mielestään vain se, joka vihaa suomen kieltä, on kelvollinen mies.

— Katsoppas, hän ja patruuna ja kaikki ne muut pelkäävät, että jos ruotsin kielestä luovutaan, niin venäjä tulee sijaan, ja silloin koko maa venäläistyy.

— Oho, oho, vai sitä he pelkäävät!

Mummo sanoi ikäänkuin omissa ajatuksissaan:

— Minä en oikeastaan ymmärrä, miksi kuvernööri luulee, että vain puhtaasti ruotsalainen mies voi Pietarissa olla venäläistymättä.

Ja hän vaipui vielä syvemmälle ajatuksiinsa.

Sen vuoksi mummo ei voinut nähdä, että eloisa puna oli noussut hänen Sanderinsa poskille ja silmät uhmaavasti välähtelivät.

— Äiti, — virkahti Aleksander äkkiä.

— Niin, niin, missä me olimmekaan ... sanoi mummo heräten ajatuksistaan, — minä vain tarkoitin, että kuvernööri...

Mutta malttamatta kuulla loppuun Aleksander sanoi päättävästi:

— Minun mielestäni majuri, piirilääkäri ja keitä niitä olikaan siellä pöydän huonommassa päässä, he olivat aivan oikeassa. Suomalainen rahvas on saatettava arvonsa tuntoon, sanoi piirilääkäri. Ja niin se on.

Mummo vähän hätääntyi.

— No, no, Sander, — hän kiirehti oikaisemaan, nyt kohdistaen koko huomionsa poikaansa, — eivätköhän he sentään liioittele. Se piirilääkäri on suuri fantasti. Hän tahtoisi mennä pitemmälle kuin itse lehtorikaan oli mennyt. Hän tahtoisi saada palvelijat syömään samassa pöydässä herrasväen kanssa. Mutta mitä siitä tulisi, jos kaikki arvonerotus ihmisten välillä poistettaisiin? Olisiko se Jumalan tahdon mukaista? Ei. Vaan minä sanon niin kuin se tuleva piispamme sanoi viime saarnassaan: "Kedon kukat, joita Jumala rakastaa kaikkia yhtä paljon, on Hän kuitenkin luonut erivärisiksi ja erimuotoisiksi, toiset pukenut suurempaan, toiset vähempään loistoon. Niin ihmistenkin keskuudessa. Ja mitä Hän on säätänyt, sitä älkööt ihmiset muuttako."

— Ei ole kysymys siitä, että suutareista tehtäisiin kuvernöörejä! — sanoi Aleksander vähän kiihkeästi.

— Hm, — huoahti mummo hiljaa, — minä luulen, että kysymys on siitä enemmän kuin luuletkaan. Oppilaat menevät helposti opettajan edelle.

— Kysymys on vain, — kivahti Aleksander, — että sivistyneet lähestyisivät rahvasta, omaksuisivat sen kielen ja siten nostaisivat tämän kielen samaan asemaan missä ruotsin kieli nyt on, — siitä vain on kysymys!

— Huomaanpa sinun oppineen paljon heiltä tänä iltana. Toistat vieraita ajatuksia ja vieraita sanoja ominasi. Kuinka voitkaan kuvitella, että virkamiehet, jotka ovat lapsuudestaan saakka puhuneet vain ruotsia, yht'äkkiä muuttuisivat suomalaisiksi!

— Sen ovat velkaa rahvaalle ne, jotka asettuvat sen hallitsijoiksi, — sanoi Aleksander varmasti.

— Haluaisinpa tietää kenenkä sanoja nytkin toistit, en ole tottunut kuulemaan sinun suustasi noin korkealentoisia puheita.

— Ne ovat sen kyttyräselkäisen rehtorin sanoja, — vastasi Aleksander avoimesti, ja hänen täytyi nenänsä avulla taas hillitä ylähuulta hymyilemästä, sillä hän tiesi, että lyseon viisas rehtori oli äidin suosiossa.

— Rehtorinko? — sanoi mummo hämmästyen.

— Niin, hän puhui hyvin viisaasti, — sanoi Aleksander tehostaakseen vaikutusta. — Suomi on julistettava maan viralliseksi kieleksi!

— Tuo sentään haiskahtaa jo majurilta, — sanoi mummo. — Siihen mitä _rehtori_ oli sanonut voisin kyllä minäkin suostua, mutta luuletko, että siihen koskaan suostuvat ne, jotka — niinkuin kuvernöörikin — eivät ymmärrä sanaakaan suomea!