Part 6

Hilpeyden laskuun voi lukea myös muutamia muita kovin meluavia liiallisuuksia, jotka esiintyivät ajan aatteiden äärimmäisinä vesoina. Semmoisia olivat nuorison joukossa niinsanotut "nihilisti" tyypit, joita Turgenjev mainiosti kuvaa "Isät ja lapset" romaanissaan. Besobrasov on heidän joukossansa kuitenkin keskitason tyyppi, kaiketi kirjallisen kärjistämisen välttämiseksi, ja tämän tyypin sävy ei ole suinkaan pelkästään naurettava, vaan myöskin suuresti liikuttava. Pelkästään hilpeyttä herättivät sen sijaan näiden nuorisosankarien lukuisat matkijat, joita alkoi vilistä kuin sokerimuurahaisia joka suunnalla. Kaiken arvovallan jyrkkä kieltäminen oli heidän ryhmäänsä kuulumisen päävaatimus. Ja kyllä he todella joka päivä hämmästyttivät maailmaa yhä uusilla ja yhä yllättävämmillä arvovallan julkisilla riisumisilla, olipa kysymys kuinka tunnustetusta aatteen miehestä tai taiteilijasta tahansa. Jotakin hyvää ja tulevaisuuteen nähden tarpeellista kai siinä heidän tehtävässään sentään oli, mutta hupaiseksi muuttui asia vasta kun kävi ilmeiseksi heidän oma liehakoiva toinentoisensa ylisteleminen ja matkiminen.

Ajan hupaisuuksiin saattaisi vielä lukea naisvapautusliikkeen äärimmäiset pinnan pärskyttäjät, joille koko kysymys muodostui pelkäksi mielenosoitukseksi vallitsevaa yleiskäsitystä vastaan ja vain ulkonaisen omalaatuisuuden tavoitteluksi. Heille oli pääasiana esiintyä tukka leikattuna, olla mahdollisimman miesmäisesti puettuna ja poltella paperosseja. Nuo "kursistki", naisylioppilaat ansaitsisivat erikoisen lukunsa, sillä he ovat sittemmin saaneet koko lailla suuren merkityksen venäläisen sivistyneistön historiassa ja kehityksessä, mutta minun nuoruuteni aikoina he herättivät vain hilpeyttä.

Se kapitteli oli ainakin veljeni Mishan alituisena pilan esineenä. Hän oli mestari-ivailija. Hän oli siihen määrään aikansa sivistyneistön lapsi, että mitä hän ivaili tai mitä ihaili, se sattui aina täsmälleen yhteen sen ajan pätevimmän arvostelun kanssa, niin että olisi voinut luulla hänen sanelleen mielipiteensä ajan parhaimmille kirjallisuuden ja taiteen arvostelijoille. Voi ymmärtää miten hauskaa meidän sen vuoksi oli joka ilta kokoontua — sankka joukko vilkasta nuorisoa — ja hänen huomautuksiensa innostamina keskustella taiteen kysymyksistä ja hänen johdollaan lukea uuden kirjallisuuden sytyttäviä tuotteita.

Yhä edelleenkin sama vanha njanja toi joskus keskellemme pyöreälle pöydälle suuren kantamuksen vesipuolukoita ja sai ilomme kohoamaan ylimmilleen.

Silloin Misha tavallisesti pani kirjan pois ja katsoi sopivan lepohetken tulleen. Hän kiersi itselleen savukkeen ja sitä tehdessään sanoi:

— No, njanjaseni, kerropa nyt meille miten se Napoleon ennen vanhaan riehuskeli Moskovan kaduilla.

Njanja oli syntyisin Moskovasta ja lienee aivan nuorena todellakin nähnyt Napoleonin tämän majoitettua vallattomat sotalaumansa kaupunkiin ja varakkaiden kaupunkilaisten lähdettyä tavaroineen päivineen venäläisten peräytyneen rintaman suojaan. Mutta tuskinpa njanja olisi omina näkeminään osannut kertoa niin pöyristyttäviä juttuja tuon "antikristuksen" ja "maailmanpedon" riehunnasta hänen synnyinkaupungissaan, ellei hänelle olisi kypsemmällä iällä semmoisia kerrottu jo valmiiksi kansantaruiksi muodostuneina historioina.

Kaiken mitä hän kertoi olimme jo satoja kertoja kuulleet pienimpiä yksityiskohtia myöten samanlaisena, niin että Mishalla oli tapana oikaista häntä, kun hän joskus sattui tekemään pienimmänkin poikkeuksen kertomuksensa tavanomaisesta juoksusta, seikka, joka sai meidät naurusta tirskahtelemaan.

Mutta kerranpa, vesipuolukkain taas ilmestyttyä ja Mishan uudistettua kehoituksensa, rakas pikku njanja ei ruvennutkaan kertomaan. Asetteli vain suuren tarjottimensa kauniisti pöydälle, silitti valkoisen esiliinansa suoraksi, ja vähän punastuen sanoi:

— Älkää nyt joutavia, Mihail Konstantinovitsh, — johan olette vähäiset juttuni kuullut.

Eikä häneltä enää milloinkaan saanut tuota hauskaa kertomusta kuulla, vaikka kuinka olisi pyytänyt.

Vuoden parin kuluttua isä tuli valmistavan tykistökoulun ylijohtajaksi. Tämä valmistava koulu oli aivan Tykistöopiston vieressä, suuressa kolmikerroksisessa kivimuurissa, jonka laajaan keskikerrokseen me nyt muutimme. Yläkerrassa oli koulu ja alimmassa keittiöt, pesutuvat ja muut tarpeelliset taloushuoneet. Tätä suurta rakennusta sanottiin Tulupjevin taloksi.

Isän taloudellinen asema parani tässä uudessa toimessa paljon vielä entistäkin paremmaksi. Tilaa oli sekä luku- että tanssi-iltamille, vaikka olisivat kaikki tykistöopistolaiset samalla kertaa olleet koossa.

Meillä oli nyt myöskin suuri hevostalli ja liiterit vaunuineen ja rekineen. Hevosia oli tavallisesti neljä, mutta joskus kuusikin, näistä yksi minun nimikkoni. Kuski Mikael oli mainio mies ja hänen tyttärensä minun parhain toverini. Mikko suosi minua niinkuin koko muukin talo. Oikein minä olin kuin mikäkin prinsessa, ajelin kaupungilla asioilla ja ilmoitin hevosen valjastettavaksi milloin vain päähäni pälkähti. Lihava Mikko tuli sisälle puheilleni.

— Minkä hevosista suvaitsette valjastuttaa, Jelisaveta Konstantinovna? — sanoi hän tärkeän näköisenä, pieni veitikka silmäkuopassa, sillä hän tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että minun oli ajeleminen vain nimikollani, "Koptshik" nimisellä.

Mutta minä olin valitsevinani ja olevinani kahden vaiheilla. Vihdoin olin tekevinäni päätöksen ja sanoin joka kerta samalla tavalla:

— Valjastetaanpa tällä kertaa — odotapas — no vaikkapa Koptshik.

— Tottelen, — sanoi Mikael, kääntyi ja meni pukeutumaan mahtavaan kuskiasuunsa.

Seuraelämämme vilkastui tässä mahtavassa talossa tietenkin vieläkin eloisammaksi. Lukuiltain ohjelmat laajentuivat laajentumistaan, niihin tuli lisäksi soitantoa ja erittäinkin teatteria. Näyttelimme Ostrovskin kappaleita, niistä joskus suuriakin. Ja harrastajapiirien parhaiden kykyjen ollessa asiassa eivät esityksemme suinkaan olleet huonoimpia nähtävyyksiä. Misha piti huolen kulissien maalauksesta, joiden taiteellisuutta ihmiset tulivat ihmettelemään. Kolja, joka oli sangen taitava kirvesmies, pani rungot kokoon, ja yks-kaks oli opiston juhlasalissa avara näyttämö valmiina, väliverhoineen ja maalauksineen. Saliin mahtui suuri katselijakunta ja esityksemme olivat niin hyvässä maineessa, että ihmiset, joiden onnistui päästä niitä näkemään, katsoivat olevansa erikoisesti etuoikeutetussa asemassa. Eipä edes välisoittoakaan puuttunut, vaan kajauttelimme opettajani ja minä nelikätisiä kahdella flyygelillä yleisön ratoksi, ja näytännön loputtua esitimme vielä erikoisen soitannollisen päänumeron, jossa tavallisesti oli tanssin kiihoittava fortissimonousu, jonka aikana nuoret kadetit vikkelästi siirtelivät tuolit seinävierille.

Nyt alkoi Kolja ja hänen apurinsa riehua kirveineen ja jonkin minuutin kuluttua hajosi koko näyttämö alkuaineisiinsa, salin laajentuessa tilavaksi tanssialueeksi. Pieni tapööriorkesteri ilmestyi paikoilleen, viritteli, näppäili iloisen humun kasvaessa kuin valloilleen päästetty pato, ja jo pyörähteli pari toisensa jälkeen liukkaalla parketilla wienervalssin viehkeillä aalloilla.

Kesän lähestyessä oli meillä toisenlaisiakin huveja.

Tulupjevin talon suuri rakennus oli Nevan rannalla ja sen kummallakin puolen oli sille kuuluvaa asumatonta maata, joten se omine apurakennuksineen ja tuuheine puutarhoineen oli kuin mikäkin suunnaton maakartano, joka on sysännyt kaupungin rakennukset loitommas luotansa ja keskellä kaukaista hälinää häiritsemättä nauttii maalaista rauhaa lehväinsä vihreydessä. Puutarha päättyi rantaterassiin, johon oli rakennettu huvimajoja sireenien ja jasmiinien sisään. Ja tämmöisessä huvimajassa oli iltaisin ihana istuskella kotiväen ja sen parhaiden ystäväin parissa, keskustelun joskus vaimentuessa täyteen äänettömyyteen, kun illan tyyneys, kaukaisten hanurien soitto tai lotjamiesten surunvoittoinen laulu ja heidän pitkien airojensa loiske vedenkalvon kuutamoisessa väreilyssä unohdutti kaikki tunnelmaansa.

Joskus tulivat Nevan kalastajat nuottapaikalleen, joka oli juuri puutarhatörmän kohdalla, ja silloin oli kovin hauska katsella ensin nuotan laskua ja sitten sen vetämistä rantaan. Erittäinkin jännittävää oli, kun ostimme etukäteen saaliin ja nuotan kehä supistumistaan supistui miesten hurjasti tarpoessa kaloja pinnalta pohjaperukkaan. Siinäkös sitä oli iloa ja päivittelyä, ja "ah" ja "oh" — kun hopeankimalteiset kalat, rantaan vedettyinä, loiskahtelivat korkealle kuutamon välkkeessä, miesten hihoillaan kuivatessa otsiansa.

Joskus taas, joinakin perheen merkkipäivinä, saatoimme ripustaa värilyhtyjä riveihin lehtimajasta lehtimajaan. Semmoisina öinä oli tavallisesti vieraita ja nuorisoa paljon. Mutta ihmeellistä kuinka varhain vanhemmat ihmiset jo alkoivat haukotella! Tuntui niinkuin nuo, jotka olivat meitä nuoria paljon ymmärtäväisempiä, eivät ymmärtäisi itse elämästä, siitä oikeasta, ihanasta onnen elämästä, yhtään mitään. Ruveta nyt haukottelemaan ja hyvästelemään ja siirtyilemään makuuhuoneisiin juuri silloin, kun värilyhtyjen rivi rantatöyräällä vasta oli sytytetty ja kun puutarhan pimeät käytävät salaperäisesti valaistuivat alkavassa kuutamossa valon seuloutuessa ylitsekasvaneiden lehväin välitse niin että hyvin näki kävellä minne tahtoi puutarhan perimpiinkin soppiin. Mennä silloin maata! Mennä maata, kun elämä oli juuri alkanut, kun saattoi parhaan ystävättärensä kanssa, toinen toiseensa puristautuneena parittain liikkua käytävillä, kun kuuli missä vallatonta naurua, missä merkkihuudahduksia, missä leskisilläjuoksua, missä iloista tavoittamista, kun nuoret kadetit, hekin käytäviä kierrellen, ryhdikkäinä tulivat vastaan ja aina yhtä kohteliaasti väistyen tekivät kunniaa meidän armollisesti nyökäytellessä heille päätämme! Voi sitä kesäyön unelmaa! Sitä yhtymyksen rajattomuutta kahden sielun välillä, sitä kaikista salaisuuksista vapautumista, sitä avomielisyyden pohjattomuutta, mikä kuutamon värähyttämässä ilmakehässä saattoi syntyä parhainten ystävysten kesken! Natasha ja minä — me olimme yhtä, me olimme yksi, meidän ei tarvinnut vannoa ikivaloja toisillemme, me olimme yläpuolella kaikkien aikojen!

Meillä ei ollut kummallakaan vielä mitään lähempiä poikatuttavuuksia. Oman ystävyytemme korkeudesta tai syvyydestä käsin me pidimme perin vähäpätöisinä ja pintapuolisina kaikkia noita seurustelututtavuuksia, jotka syntyivät tanssitaidon etevämmyydestä, sievyydestä tai pikku hakkailusta. Enimmäkseen me yhdessä nauroimme kaikelle tuolle ja pojille yleensäkin, tehden havaintoja koomillisista puolista heidän kohteliaisuuksissaan ja käytöksessään. Emmekä suinkaan uskoneet, että jos heitä ei olisi pujahdellut puutarhan käytävillä, niin meitäkin olisi nukuttanut, meitä Natashan kanssa.

Kuitenkin oli minulla — en tiedä oliko Natashalla — yksi poikatuttava kadettien joukossa, jonka kanssa olin ystävystynyt.

Hänen nimensä oli Litvinov.

Hän ei ollut ollenkaan niinkuin kaikki muut ihailijat, jotka vihdoin alivänrikiksi päästyään pukeutuivat paraatiunivormuun ja olkanauhoihin, hajuvesissä, suittuina ja käherrettyinä ilmestyivät kunniakäynnille talon vanhimman tyttären luo. Hän ei ollut niitä, joita me salaa nauroimme ja sanoimme kosijoiksi. Hän oli vain nuoremman veljeni parhaita tovereita ja sen johdosta meidänkin ystävämme. Hän oli aivan vaaleaverinen, hänen pitkä tukkansa oli vähän suortuvissa ja hänen silmänsä olivat kirkkaan siniset, niissä eli tavaton hyväntahtoisuus ja lempeys. Sanalla sanoen, hänen kanssansa saattoi tutustua yhtä läheisesti kuin jonkun tyttötoverin kanssa, olla yhtä avonainen ja rakastaakin samalla tavalla, haluta seurustella, kertoa sydänsalaisuuksia, ikävöidä, kun hän oli kauan poissa, ja ilostua rajattomasti, kun hän vihdoinkin taas näyttäytyi. Mutta koska hän kuitenkin oli poika, niin hänen kanssansa ei voinut tehdä juuri sitä mikä oli niin hauskaa ja ihanaa tyttöjen kesken: kuutamoyönä liikkua toisiinsa likistyneinä puutarhan käytävillä ja tuntea, että sielut olivat juuri samalla tavalla yhtä, syvimpään syvyyteen asti.

Että hänen kanssansa ei sitä voinut, vaikka muuten keskustelussa kuinkakin olisi tuntenut sielujen yhteyden ja ehkä mielikin olisi tehnyt, se ajatus pani joskus melkein punastumaan tai juoksemaan pois hänen seurastaan.

Olin hänen kanssansa niin ystävystynyt, että minulla saattoi olla oikein hauskaa vain niinä päivinä, joina hän oli luonamme. Se tapahtui tavallisesti pari kertaa viikossa, mutta ainakin perjantaisin, ja sen vuoksi oli viikon päivistä perjantai pitkät ajat minun lempipäiväni. Muistikirjaani minä merkitsin tarkalleen kaikki ne päivät, joina hän oli luonamme, erikoisina ilon ja onnen päivinä.

Vaikka tähän päivään asti en voi muistaa enkä ajatella meidän suhteessamme olleen mitään muuta kuin läheisen ystävyyden ja toveruuden tuntoa, en minä kaikesta viattomuudestani huolimatta voinut ilmaista totuutta kotiopettajattarelle, kun tämä löysi pienen muistikirjani ja ankarasti tutki minulta mitä nuo salaperäiset päivämäärät merkitsivät. Täytyi turvautua hätävalheeseen.

Heränneitä epäluuloja lisäsi vielä muudan kirje, jonka sama opettajatar tapasi minulta ja vei äidin nähtäväksi. Mutta äiti ei tehnyt siitä sen suurempaa numeroa, ja asia painui hämäryyteen.

Varma on vain, että perjantai pysyi ainaisena lempipäivänäni vielä silloinkin, kun Litvinov oli jo kadonnut minun taivaitteni rannoilta, saanut määräyksen kaukaiseen, Venäjän toisessa ääressä olevaan paikkakuntaan ja minä joutunut kihloihin. Kun minulta tiedusteltiin mihin aikaan soisin häitäni vietettävän, katsoin minä almanakkaan ja valitsin hääpäivän niin että se sattui perjantaiksi, oman rakkaan Litvinovini muistoksi!

Syntymäpäiväni olivat meillä aina olleet jonkinlaisia perheen vuosijuhlia, 11 päivänä tammikuuta v.l. eli 23 p. samaa kuuta u.l. Mutta päivää, jona täytin 15 vuotta, oli isä päättänyt viettää aivan erikoisilla kemuilla ja juhlallisuuksilla, kaiketi senkin vuoksi, että meillä nyt oli riittävän tilava huoneisto ja varoistakaan ei enää ollut puutetta. Vieraita oli käsketty sataan henkeen.

Näistä oli suuri joukko Kolja veljeni upseereiksi nimitettyjä tovereita, jotka kaikki olivat mitä parhaimpia tanssijoita.

Misha veli oli tietenkin paras tanssija, mutta hänen jälkeensä ainakin heti Litvinov. Tämä oli tanssissa tavattoman ketterä ja tanssinkin aikana hän puheli luonnollisen sulavasti, naureskeli leikkisästi, aivan kuin olisi istunut sohvassa ja jalat siellä omiaan kieppuneet. Varsinaisen ystävyytemme liitteenä oli vielä tämä keskinäinen tanssiystävyytemme. Molemmista meistä oli toistemme kanssa tanssiminen ylen mieluista. Niinpä tansseissa, joissa nainen sai valita viejänsä, ei olisi päähänikään pälkähtänyt valita ketään muuta kuin hänet, ja sen kaikki tiesivät, se kävi kuin luonnostaan, eikä sitä kukaan oudostellut. Hän puolestaan menetteli samoin, se oli jonkinlainen etuoikeutemme, ja oli aikomuksemme menetellä myöskin syntymäpäiväni tanssiaisissa samaten.

Tyttötanssijoista olin minä ehkä parhaimpana pidetty, mutta en luule, että se suosio, jota minulle joka suunnalta osoitettiin, johtui tästä tanssitaidosta, sillä taitoni riippui oikeastaan vain siitä, että minä olin niin taipuisa ja niin helposti osasin edeltäpäin arvata viejän aikeet ja käänteet. Suosio johtui pikemminkin vain verrattomasta iloisuudestani, alituisesta intomielisyydestä ja kerkkäästä valmiudesta käymään sanasta toimeen, olipa kysymys kuinka vallattomasta ehdotuksesta tahansa. Iloisuuttani pilkaten Mishan oli tapana sanoa: Lizalle ei tarvitse kuin vain sormensa näyttää, niin hän jo purskahtaa nauruun. Mutta itse tiedän, että ylenmääräinen iloisuuteni johtui vain siitä syvästä ja alituisesta onnentunteesta, jossa nuoruuteni ajan elin ja jota muistaessa vielä nytkin tuntuu kuin valahtaisi päivänpaiste suoraan sieluni pohjaan asti.

Minä olin niinkuin tuo sadun nuorukainen Polykrates, joka ei ollut koskaan mitään murhetta kokenut, vaan eli aina alituisessa onnen ilossa. Kerran tämä nuorukainen tapasi ylhäisen miehen, joka häntä suuresti miellytti. Mies oli viisaudestaan kuuluisa Amasis, Egyptin kuningas. Ja Polykrates ajatteli: jos vain saavuttaisin tuon miehen ystävyyden, ei minun onnestani enää mitään puuttuisi, ja hän kumarsi kuninkaalle ja teki tämän tuttavuutta. Mutta Amasis ei tahtonut olla hänen ystävänsä, ennen kuin Polykrates oppisi surua tuntemaan. Silloin Polykrates, saadakseen surun aiheen, veti sormestaan lempisormuksensa ja viskasi sen mereen. Mutta sormus löydettiin kalan vatsasta, jonka nuotanvetäjät pyydystivät. Ja Amasis, nähtyään, ettei onnettomuus pysty tuohon nuorukaiseen, purki ystävyysliittonsa ja hylkäsi hänet ainiaaksi. Tätä menetystään Polykrates suri ikänsä loppuun, kunnes murhaajan käsi vihdoin vapautti hänet onnettomasta elämästä.

Satu oli suuresti järkyttänyt mieltäni sitä lukiessani. Tulin verranneeksi omaa onneani tuon nuorukaisen onneen. Taitaahan yleensäkin olla perin inhimillistä, että onnentunteen kohotessa huippuunsa mielessä jo värähtää pelko, ensimmäinen aavistus sen katoavaisuudesta. Mutta satu oli ikäänkuin sanoihin pukenut minun oman aavistukseni.

Siitä huolimatta olin päättänyt antautua 15-vuotissyntymäpäiväni tanssiaisiin siinä rajattomassa ilon ja onnen hurmiossa, johon tämä päivä oli jo aamusta alkaen pannut alun. Sain näet kohta noustuani kalliita ja rakkaita lahjoja äidiltäni, isältä kultakellon, Mishalta öljyvärimaalauksen, Koljalta kultaisen rannerenkaan y.m. Polykrates unohtui.

Iltaa odotin suuressa jännityksessä, ja suuriapa valmistuksia tehtiinkin sen juhlallista viettoa varten.

Niinpä täti Natasha vainajan mies, se samainen Jashtshenko, josta olen kai jo ennen kertonut, oli ottanut koristaakseen huoneet kasveilla ja kukilla. Hänellä oli maatalossaan suuria ansareita ja sieltä tuotiin kukkia ja suuria ja pieniä ruukkukasveja kuormittain. Jashtshenko itse huolehti niiden paikoilleen asettamisesta.

Mutta ennen kuin tanssiaiset alkoivat, kun juhlasalissa jo katto- ja seinävaloja sytyteltiin, kun ruusut ja köynnökset puhkesivat satumaisiin väreihinsä, kun iltavieraita voi jo ruveta odottamaan ja minä hetkenä tahansa ovet saattoivat avautua ja nuoret upseerit, Litvinov niiden joukossa, remahtaa sisälle, tapahtui vielä uusi yllätys:

Kolja-veli, joka oli upseeriksi tultuaan siirretty sota-akatemiaan, saapui nyt vasta luennoiltaan ja ilmoitti kutsuneensa pitoihin muiden lisäksi vielä erään nuoren ruotsalaisen upseerin, joka oli kotoisin Suomesta.

Se sanoma putosi tyttöparveen kuin kekäle muurahaispesään.

— Ruotsalaisen upseerin!

Päivänpaisteisena ja kirkkaana välähti Suomi minun mielessäni, — avomeri, sen vapaa rajattomuus, sen pitkät laineet, sen ilman ihmeellinen, väkevä haju, sen sininen, avonainen ulappa, — sedän maatila, "mistäs tulet, kustas tulet"... Ja nyt: — ruotsalainen upseeri siitä samasta maasta!

Minä vedin Koljan muista erilleen ja kysyin teeskennellyn ylimielisesti mitä kieltä sen kanssa pitää puhua, ranskaako vai saksaa?

Kolja vakuutti hänen kyllä puhuvan jotakuinkin venäjää.

Minä tiedustin vielä, ymmärtääkö tuo ruotsalainen pilapuheita.

Silloin Kolja katsoi tarpeelliseksi varoittaa minua. Hän sanoi:

— Sen minä sanon sinulle, Liza, älä vain millään ehdolla, älä pilallakaan rupea puhumaan mitään halventavaa Suomesta, siitä hän voi hirveästi kiivastua, sinä olet sellainen veitikka.

Minä lupasin olla puhumatta.

Kolja sanoi vielä:

— Näetkös, tuo on hänen arka paikkansa, ja ymmärräthän, että sotakin on vasta ollut, ethän siis härnää häntä, ethän, hän on paras ystäväni.

Muuta ei Kolja minun kanssani ennättänyt puhella, sillä toiset repivät häntä luokseen ja hänen oli vastaaminen jokaiselle. Heidän piti edeltäpäin tietää minkä näköinen tuo ruotsalainen oli, oliko iloinen vai totinen, oliko lyhyt vai pitkä, osasiko hyvin tanssia. Sanalla sanoen, uuden tulokkaan odotus lisäsi kaksinkertaiseksi jo ennestäänkin suuren jännityksemme.

Samassa jo kuuluikin eteisen ovikellon ensimmäinen "dinderlin".

— Se on varmaankin Litvinov, — minä ajattelin, ja huristin muiden tyttöjen mukana tulijaa vastaan.

Niin olikin.

Ruotsalainen tuli hyvin myöhään.

IX. KOHTALON KUTEITA.

Tähän keskeytyvät Elisabetin nuoruudenmuistelmat, jättäen suuren aukon ennenkuin jälleen jatkuvat, sillä kun ne jälleen alkavat, on elämä Elisabetille jo kokonaan muuttunut, se on jo toinen, se ei ole ikäänkuin entisen jatkoa, on ikäänkuin hypätty katkelman yli, jätetty koskettelematta liian syvä kuilu, sydämelle liian arka aihe vältetty.

Kuinka sujuvaa ja helppoa olisikaan ollut jatkaa tätä helkkyvän hilpeää kertomusta, jos kohtalo olisi suvainnut koreasti vain yhdistää Elisabetin ja Litvinovin elämänlangat erottamattomaksi yhteisköynnökseksi päivänpaisteessa liekkumaan!

Mutta ei!

Annettuaan heidän jo aavistaa keskinäisen rakastumisen oireita se säälimättömästi erottaa heidät toisistaan. Ei sen tarkoitus aina ole luoda porvarillista pikku onnea kahden toisiansa ymmärtävän sielun välille. Vain muutamat ihmiset se valitsee ikäänkuin kokeiluihinsa, tuntemattomissa tulevaisuuden tarkoituksissaan särkien romaanin kaikki rakenteet.

Ja todella, jos mieli löytää kohtalon sormea Elisabetin elämänteillä, niin tuo viehättävä kertomuksen lanka on kuin kirveellä poikkilyötävä. Sen päitä ei saa milloinkaan enää yhteensolmituiksi.

Sen sijaan — uuden langanpään löytämiseksi on mentävä ei ainoastaan ajassa taaksepäin, vaan on paikallisestikin siirryttävä peräti muille maille, kauas Pietarin loistosta.

On siirryttävä maahan, jossa ei puhuta eikä ymmärretä venäjän kieltä, — maahan, joka vielä muutama vuosikymmen sitten oli ollut verisessä sodassa Venäjän kanssa, — valloitettuun maahan, jonka on ollut pakko peittää riehuvat vihanliekit kohteliaaseen ulkokuoreen ja osoittaa notkistelevaa kiitollisuutta niiden armopalojen johdosta, joita verivihollinen oli voittajan jalomielisyydellä ja valtioviisaudessaan jaellut, — Ruotsista irroitettuun Suomeen.

Syvälle oli vihollisen miekka tähän maahan uponnut. Maa oli kuin kahtia hajonnut. Ja milloin olikaan näin syvän haavan veri lakkaava tihkumasta!

Haavan toinen puoli oli: — pakko tunnustaa valloitus, mukautua olevaan todellisuuteen, hakea valloittajan suosiota, mielistellä häntä. Mutta haavan toinen puoli oli entisen yhteyden elävä tunto, jota ei mikään asepakko voi miehen rinnasta repiä. Maa oli vapaasti ja täydellisesti ruotsalaistunut. Ruotsin kielen rakastaminen ja käyttäminen oli ainoa tie sivistykseen ja valoon. Sen säilymisestä tuntui kaikki riippuvan.

Muudan omapäinen lehtori, nuorten maisterien ympäröimänä, oli kuitenkin alkanut soitella omaa pilliänsä ja yhä useammat jo tanssahtelivat sen tahdissa, vaikka hän soitteli kaukana maan keskuksesta, pienessä kaupunkipahasessa, jonne hänet oli karkoitettu valtiollisen vallattomuutensa tähden. Hän oli matkustellut ulkomailla ja nähnyt siellä Saksan kansallisen yhteyden syntyvän. Ja semmoinen ajatus oli hänessä kypsynyt, että Suomestakaan ei voi milloinkaan kokonaisuutta syntyä, ellei sen virkamiehistö ja muu sivistyneistö ruotsalaisuutensa asemesta omaksu maan omaa kansan kieltä, suomea, ja siirrä sivistystänsä sille.

Mutta tämä oppi herätti kalvavaa katkeruutta siinä osassa ylempää sivistyneistöä, joka luuli pitävänsä maan kohtaloa käsissään eikä ajatellut maan itsenäisyyttä muuna kuin ruotsalaisuuden säilyttämisenä. Ja mistä onkaan haettava Elisabetin kohtalon kadonnut langanpää tässä katkerassa sekamelskassa!

On mentävä meren rannalta yhä pohjoisempaan. Jäitä ja talven puhureja pelkäämättä on noustava kolmisenkymmentä penikulmaa niiden loppumattomien vesistöjen alkulähteille, jotka kaukaisilta pohjan perukoilta tullen virtaavat merta kohden. Siellä, näiden vesistöjen pohjoisimmilla rantamilla, kohoaa mahtava vaara, joka ottaa vastaan ja kokoaa selkäänsä äärimmäisen pohjolan talviset pyryt, sen raivokkaat puhurit, mutta eteläisellä puolella suopi suojaa ihmisasumuksille, kooten pienen kaupungin eteläiseen rantalaaksoonsa, niin että kun vuoren pohjoispuolella lumimyrskyt riehuvat, saattaa kaupungissa olla suojasää ja räystäät tippua.