Part 8

Aleksander sanoi, että juuri samaa oli joku pöytävieraistakin kysynyt, mutta siihen oli majuri vastannut, että joka ei tahdo olla suomalainen, muuttakoon Ruotsiin.

— Kaiketi sangen yksinkertaista majurin mielestä! — sanoi mummo vähän kiivastuen. Aleksander syyti uusia hiiliä liedelle:

— Semmoiset kaikki — oli majuri sanonut — oli paras panna suureen proomuun ja, sopivan itätuulen puhaltaessa merellä, irroittaa proomu rannasta.

— Niin hän sanoi, — lisäsi Aleksander, — ja niin se onkin.

— "Niin se onkin" sinä sanot, mutta tämähän ei ole enää rauhaa, tämä on jo sotaa! — sanoi mummo kiihtymyksestä väräjävällä äänellä. — He levittävät katkeruutta sovun sijaan, he nostavat pojat isiänsä ja isät poikiansa vastaan, ah Sander, Sander, jospa sinä tietäisit kuinka he ovat ylösalaisin myllertäneet koko tämän kaupungin.

Aleksander huomasi puhuneensa liian rajusti. Äiti oli ehkä jo liian vanha, että olisi nuorten uusia aatteita kestänyt, ja mummon huomaamatta hän ovelan hellästi käänsi puheen muuanne. Hän heittäysi leikkisäksi, niinkuin voi tehdä vain se, joka tuntee keskustelun vain vahvistaneen häntä kannassaan.

Muutaman päivän kuluttua oli Aleksanderin jo lähteminen takaisin etelään. Hän näki nyt äitiänsä viimeisen kerran ennen upseeriksi tuloaan ja myöskin ennen aiottua siirtymistään Pietarin sota-akatemiaan.

Lähtöpäivänä hänen sisarensa ja ne veljistä, jotka asuivat samassa kaupungissa, kokoontuivat muiden sukulaisten mukana mummon luo saattamaan tätä nuorinta veljestä, joka ei ollut ainoastaan äidin lempipoika, vaan joka oli koko perheen tulevaisuuden toivo. Jokainen tahtoi jättää kadetille parhaimman neuvonsa ja toivomuksensa ennen pitkälle matkalle lähtöä.

Viimeiset yöt mummo valvoi melkein läpeensä, milloin surren lähestyvää eroa, milloin riemuiten mahdollisen menestymisen ajatuksista. Mutta kun koitti eronpäivä, jonka iltana Aleksanderin oli lähdettävä, oli mummolle selvänä kaikki, mitä hänen oli pojallensa vielä sanottava. Senvuoksi hän saattoi viettää sen päivän tyynenä vain matkan käytännöllisissä valmisteluissa. Rauhallisena, jopa iloisen ystävällisenä hän puuhiensa ohessa neuvoi tyttärilleen kalakukon oikeata leipomista, järjesteli eväskoreihin leikkeleitä, munia, maitoa ja sijoitteli tavarat matkakirstuun.

Pihaliiteristä oli vedetty esille vanha, leveä kuomureki. Se oli yksi niitä harvoja esineitä, jotka huutokaupassa olivat säilyneet vieraisiin käsiin joutumasta, sitten kun Hovilan kartano oli huonon holhoojatoimen vuoksi irtaimistoineen myyty ja suvun entinen varallisuus hävinnyt. Tämä kuomureki oli Karjalasta kaupunkiin tuonut mummon ja alaikäiset lapset, kyytihevosella tosin, mutta vanha Hovilan kuski Jaakko ohjaksissa. Jaakko oli sitten jäänyt kaupunkiin yleiseksi ajuriksi, mutta kuomureki mummon asunnon pihaliiteriin jonkinlaiseksi pyhäinjäännökseksi. Se oli sama reki, jolla mummon isä, piispa vainaja, oli suorittanut hiippakuntansa tarkastusmatkat. Vielä oli jäljellä hänen käyttämänsä karhuntaljakin, joka nyt vedettiin esille pippuri- ja terpentiinirievuista ja naulattiin karvat pörrölle reenpohjaan, ettei pakkanen päässyt alta päin kylmäämään ja että öisin saattoi olla makuulla pitkänään. Toinen talja, sekin piispan ajoilta säilynyt, tuli matkaajan peitteeksi, joten hän sai nukkua kuin kotivuoteessaan.

Päivän hämärtyessä tuli mummon luo vielä muutakin väkeä sukulaisten lisäksi lähtöä katsomaan ja matkaonnea toivottamaan.

Mutta viimeisellä hetkellä vei mummo poikansa syrjään vieraiden hälinästä, omaan hiljaiseen huoneeseensa, jonne hän oli koonnut tulen ääreen Aleksanderin matkasaappaat ja turkit lämpiämään. Siellä paloi talikynttilä ja valkea viskeli punaisia loimuja takasta pitkin seiniä ja kattoa.

Aleksander istahti sohvaan ja rupesi hartaasti albumia katselemaan voidakseen paremmin peittää mahdollisia liikutuksen oireita.

Mutta mummo, joka oli jo istuutunut keinutuoliin, nousi siitä ja meni muka savuavaa talikynttilää niistämään, eikä ollut löytävinään saksia.

Kun Aleksander huomasi mitä äiti teki, rupesi hänen nenäänsä kutittamaan ja hänen täytyi aivastusta välttääkseen nousta ja mennä uunia sekoittamaan. Siellä hän rupesi hiilihangolla kolhimaan viattomia kekäleitä, jotka eivät vielä voineet taittua.

Nyt keksi mummo tehtäväkseen mennä ottamaan hiilihankoa hänen käsistään, koska poika ei muka osannut uunia oikealla tavalla hoitaa. Mummo kiihoittui aivan liian ärtyisäksi, aikoen kiivaasti temmata hiilihangon käteensä. Mutta kun Aleksander ojentui sitä hänelle antamaan, ei mummo enää voinutkaan hillitä kyyneliään, vaan kapsahti hänen kaulaansa ja alkoi tutista sisällisestä itkusta.

— Istuhan nyt tuonne keinutuoliin, minä käyskentelen tässä ja sanon sinulle mitä vielä on sydämelläni, — puhui hän. — Monta kertaa, rakas Sander, olen kauhistuen kysynyt itseltäni: annanko minä oman poikani suden suuhun, kun lähetän hänet entisen vihollisemme maahan! Ajattelehan, olla kymmenkunnan vuotta käyttämättä kotikieltä, oppia ehkä ajattelemaankin vieraalla kielellä, omaksua vieraita tapoja, vieraita makuja...

— Te unohdatte, äiti, — sanoi Aleksander, — että minä lähden omasta tahdostani enkä teidän neuvostanne.

Nyt mummo pysähtyi ja sanoi melkein huutaen:

— Sano siis minulle selvin sanoin, _miksi_ se on sinun tahtosi?

Aleksander oli ruvennut jälleen albumia selailemaan, ja siitä katsettaan äitiin nostamatta hän rupesi vastaamaan välinpitämättömästi niin kuin se, jonka päätös on järkähtämätön.

— No siksi, — sanoi hän, — että minäkin olen samaa mieltä kuin kuvernööri tässä asiassa.

— Kuvernööri? — kysyi mummo haraten päätään ja koettaen koota ajatuksiansa, — olenpa unohtanut mitä se kuvernööri sanoi... Mitä se olikaan?

— Hän sanoi, että Pietarin sota-akatemiaan kelpaavat vain semmoiset lujat miehet, jotka eivät voi siellä venäläistyä.

— Niin, niin hän sanoi, ja ymmärränhän minä että maamme etu vaatii ... ja tiedän myös, että sinä olet lujaluontoinen ... ah, äskenhän vielä luin sinun kirjeitäsi poikavuosiltasi, taisit olla neljännellä luokalla silloin, miten ne yläluokkalaiset kokeiksi kiduttivat nuorempia ja sinua erittäinkin ... mutta sinä kestit kokeet itkuun tillahtamatta.

— Minä olin melkein ainoa tavallinen aatelinen heidän joukossaan, he olivat kaikki korkea-aatelia, — sanoi Aleksander väliin.

— En luule, että syynä oli muu kuin vallattomuus, jos ehkä pieni kateuskin, sillä olithan sinä tiedossa ja taidossa heitä kaikkia etevämpi. Mutta älä huoli, olet lujaluontoinen, et itkenyt. Tulee nyt eteesi ehkä toisenlaiset ja suuremmat koettelemukset, ole niissäkin yhtä luja. Muista myöskin aina, että Jumalan vastaanottohuoneessa ei ole tilaa niille asiamiehille, jotka eivät osaa vilpittömällä sydämellä jättää oven taakse kaikkea katkeruutta ja pitkävihaisuutta kanssaihmisiänsä kohtaan.

Aleksanderin totiset silmät kirkastuivat näiden sanojen aikana, välähdellen sisäistä ylpeyttä äidin puolesta.

— Sanokaapa, äiti, miten on sen asian, eikö äitinne ollut kreivillistä sukua?

— Jätä nuo tuollaiset, Sander, — sanoi mummo torjuvasti huiskuttaen kättään, — sinäpä nyt itse johdit siihen mitä minulla vielä oli sinulle sanomista. Tahdon puhua suoraan mitä ajattelen. Olen huomannut sinussa erään ominaisuuden, joka ei varmaankaan ole Herralle otollinen: etköhän sinä ole vähän liiaksi kunnianhimoinen, rakas Sander?

Aleksander tahtoi jotakin vastata, mutta ei löytänyt sanoja, hän vain ojentui ja ikäänkuin puolustaakseen itseään äidin syytöstä vastaan jäi katsomaan suoraan hänen silmiinsä.

— Tahtoisin varoittaa sinua, Sander, kunniantavoittelemisen houkutuksesta, se on houkutuksista pahimpia. Voihan näet hyvinkin olla, että sinä kyvylläsi herätät Venäjällä esimiestesi huomion ja että hallitsija itse, ansiosi tunnustaen tahtoo koristaa sinut tähdillä ja kunniamerkeillä. Ensin ajattelet: hallitsijan tunnustus on minulle tarpeen Suomen asiaa varten, mutta ennen kuin huomaatkaan on korkeitten suosio ja kiitos tahrannut mielesi ja sinä tavoittelet sitä omaa itseäsi varten. Ajattele siis paremminkin näin: Ellen työlläni Jumalaa palvele, niin kunniamerkit tulevat minulle ansiotta, mutta jos palvelen, niin kunniamerkit eivät riitä työtäni palkitsemaan. Kumarra tosin kohteliaasti ja kiitä niin kuin kaikkinainen soveliaisuus vaatii, mutta kunniantähtiä kantaessasi ole niinkuin ei rinnallasi mitään hetaleita olisikaan. — Ah, Sander, Sander, — sanoi mummo vihdoin, syrjäyttäen valkoisen uutimen ikkunan edestä ja ulos katselemalla peittäen Aleksanderilta liikutuksensa, — loppumattomasti voisin vielä puhua kanssasi, ja paljon, paljon minulta jääkin sanomatta, mutta katso, ulkona ovat jo tähdet syttyneet ja lähtö on edessä.

Viimeiset sanat värähyttivät hänen ääntänsä ja, kaiketi liikutuksensa purkautumista tukehduttaen hän pysyi pitkän tuokion ikkunan ääressä, yhä muka tähtiä tutkien. Mahdollista oli myöskin, että hän rukoili itsellensä voimaa.

Vihdoin jälleen kääntyessään Aleksanderia kohti olivat hänen kasvonsa jokapäiväisen huolettomat, ja molemmilta puolin ohimoille valahtaneita harmaita suortuviaan pyyhkien syrjään hän ryhtyi toimeliaasti ja iloisesti lähtöpuuhiin.

Jaakko oli ajanut kuomureen jo pihalle, eväät, tavarat, loimet ja jalkapeitteet olivat paikoillaan.

Aleksander tuli kuistin ovesta karvalakkiin ja pitkään turkkiin puettuna. Hänen jaloissaan oli pitkävartiset peurannahkasaappaat ja käsissään kankeat karvakintaat — nuokin kaiketi piispavainajan peruja. Aleksander oli lujasti päättänyt olla estelemättä äitiä matkavarustuksissa, menivätpä nämä mihin liiallisuuksiin tahansa. Kuumana turkeissaan hän vain kohautteli huokaillen kulmakarvojaan, jopa pakottautui taputtamaan mummoa milloin olalle milloin selkään. Ei sanallakaan vastustanut, kun äiti alkoi hänen kaulaansa pauloittaa mahdottoman pitkää, paksua villavyötä. Äärimmäisiä kärsivällisyyden voimia kootakseen hän vihdoin vain ummisti silmänsä, kun vyönpuolet kierrettiin tiukaksi köydeksi rinnan yli vyötäisille asti ja siitä kiedottiin moneen kertaan hänen vartalonsa ympäri, pantiin selässä solmuun, nostettiin ristiin olkain yli ja taas ristiin rinnan yli ja... Vaikeinta oli Aleksanderin sentään koettelemusta kestää, kun mummo keksi ruveta sovittelemaan karvalakin ylitse vielä tuota töppöpäistä sotilaspaslikkaa, jota kadetit pitivät ylpeytenään olla käyttämättä pystyssä pahimpinakaan pakkasina. Mutta Aleksander kesti tämänkin nöyryytyksen. Ainoa tuskastumisen merkki pääsi ilmenemään vain siinä, että hän tempasi kuistinoven auki hiukkasen liian aikaisin, niin että mummon kädet vain oven ulkopuolelle venytettyinä hädin tuskin ennättivät kietoa paslikan alapäät kaulan ympäri. Heidän tullessaan ulos lämmin höyry syöksähti valaistusta oviaukosta ja Aleksanderin keuhkoista ulos pakkasyöhön.

Kaikkiin lukuisiin läsnäolijoihin, jotka heidän jäljessään nyt tulvivat saattajina pihalle, oli tarttunut mummon keveä ilomielisyys, mikä piti loitolla eron katkeruutta, ja hän itse esiintyi ikäänkuin tämän mielialan johtajana vielä sittenkin kun Aleksander oli monien hellien naiskäsien avulla pakattuna rekeen pitkäkseen makuuasentoon taljojen alle — niinkuin ennen kai piispa pakattiin tarkastusmatkoille lähtiessään. Viimeisellä hetkellä äiti yhä samassa keveyden vireessä taputti häntä hyvästiksi, pimeässä kuitenkaan osumatta hänen kasvoihinsa, ja sitten antoi tilaa muille, nimittäin lukuisille tädeille.

Mutta reen jo lähdettyä tädit ja tyttäret kääntyivät ympärillensä katsomaan ja Aleksander kuuli heidän ihmetellen sanovan:

— Mihin mamma joutui?

Ja Aleksander arvasi, ettei mummo ollutkaan kestänyt loppuun asti, vaan viimeisenä hetkenä taittunut iloisuutensa vireestä ja poistunut.

Hän piti silmiänsä ummessa sekä lähdettäessä että portista ulos ajettaessa ja vielä kadullakin, ikäänkuin siten pannakseen äärimmäisen hänestä riippuvan tukkeen kiehuvan kärsimättömyytensä mahdolliselle purkautumiselle. Sillä hänen äsken äidin pyynnöstä nöyrästi suostuessaan paneutumaan pitkäkseen rekitaljan alle olivat hänen mielentasapainoaan panneet yhä kovemmalle koetukselle nuo hänen pakkaustaan jatkaneet tädit, jotka olivat hyörineet reen ympärillä. Mahdollistahan on, että nuori sotilas piti silmiään ummistettuina vain etteivät kyynelet, jotka pyrkivät kihoomaan äidin liikuttavan, hänen kasvojaan turhaan etsineen taputuksen johdosta, pääsisi esille. Mutta mokomaa heikkouden todistusta hän ei olisi voinut itsellensä tunnustaa saati muille näyttää. Ja kohta oli kaiken selitykseksi mitä kiehuvin kiukku riehahtanut tätejä vastaan. Sillä olihan hän vain äidin mieliksi eikä suinkaan noiden tätien vaatimuksesta suostunut makaavaan asentoon ja tuohon sotilashenkilölle kokonaan sopimattomaan naisten hemmoitteluun, joka oli haudannut hänet turkkien ja inhoittavien villavaippojen alle kuin sairaan akan. Jo hengittämisenkin vaikeudet niiden alla vaativat liikkumattomana pysymiseen suurta hillitsemiskykyä.

Aleksander piti silmänsä ummessa koko ajan kun vielä kuuli kaupungin ääniä, ohiajajien tiukusia tai koirain haukuntaa, ja hän ihmetteli miten pitkälle sitä kaupunkia kestää ja miten kauan sitä kärsivällisyyttä koetellaan.

Mutta kaikkien äänien vihdoin vaiettua, kun reki pakkasessa kitisten tuntui jo laskeutuneen järvenselän tasaiselle jäälle, hän yht'äkkiä riuhtasi taljat syrjään ja ponnahti istumaan. Ensi töikseen hän kiskaisi töppöpäähineen nauhat auki, sitten tukehtuvaisen raivolla irroittui villaisesta vyöstä ja vääntäytyi ulos pitkästä turkista, kunnes hänen yllään ei ollut muuta kuin tavallinen kadetin talvipäähine ynnä mustasarkainen vormuun kuuluva päällystakki, tiukasti kiristettynä kadettipuvun vaatimiin poimuihin, ja paslikka riippumassa kolmiona niskassa, niinkuin tavallisesti, päiden ollessa sidottuina ristiin rinnan yli ja pujotettuina leveän, mustankiiltävän, suurella nelikulmaisella vaskisoljella varustetun nahkavyön alle. Myöskin peurannahka-saappaat hän kiskoi jaloistaan.

Ah kuinka ihanaa oli hengähtää näin vapautuneena! Kaikki se painostava sidottuna-olemisen tunne, johon äidin siveellinen ankaruus tahtoi mielen vangita, kaikki hänen vaatimuksensa kunnian ja maineen tavoittelusta luopumiseen höllentyivät ja ilmaisivat perusteettomuutensa. Miksi äiti tahtoi olemaan niin erilaisena kuin kaikki muut olivat? Siellä kadettikoulun penkeillä ja opettajainkin korokkeella oltiin täydestä voimasta kunnianhimoisia. Oli hauskaa ja mieli aina iloinen.

Ja oman itsensäkö vuoksi hän tahtoi kerran kohota korkea-aatelin riveihin? Eikö hänen aikeissaan ollut mitään sen ylevämpää? Oli kuin olikin, vaikka äiti ei sitä huomannut. Tarkoituksena ei ollut oikeastaan mikään muu kuin heidän vähäpätöiseksi jääneen ja unohtuneen, Karjalan saloilla suomalaistuneen aatelissukunsa nostaminen sille kuuluvaan arvoon. Mitä itsekästä oli tämmöisessä pyyteessä! Eikö se ollut välttämätöntä jo yksistään äidinkin vuoksi, tuon sekä oman sukunsa että luonteensa ylevyyden puolesta ainutlaatuisen ihmisen vuoksi, joka nyt syyttä suotta unohdettiin kaukaisen kyläkaupungin piiloihin? Ja eikö se vihdoin ollut välttämätöntä sen tahran hieromiseksi pois sukuannaaleista, joka oli koitunut äidille ja hänen lapsilleen, kun tuhlailevat holhoojat olivat menettäneet isä vainajan suuren maaomaisuuden ja sukuvarallisuuden, jättäen lesken ja lapset äärimmäiseen köyhyyteen?

Vastaa äiti — ajatteli nuori Aleksander — enkö olisi huono mies, ellen hankkisi sinulle hyvitystä ja ellen pystyisi nostamaan sukuamme jälleen kunniaan!

Nyt johtui hänen mieleensä koko se uusi valtava vaikutelma, minkä hän oli vain muutama päivä sitten kokenut tuomiorovastin luona. Eikö tässä ollutkin kysymys — paitsi äitiä ja sukua — kokonaisen kansan nostamisesta sille kuuluvaan kunniaan ja voimaan! Eikö itsensä ylentäminen tässä tapauksessa ollut koko kansakunnan ylentämistä!

Ja jokin odottamaton riemastus vavahdutti nuoren Aleksanderin olemusta, kun hän näin ajatteli omat yksityiset tarkoitusperänsä yhtyneiksi suuren aatteen vanavesiin. Hän joutui niin kuohuksiin, että ruumiillisestikin hänen jäsenensä etsivät välittömään toimintaan purkautumista.

Kuomu alas! — hän ajatteli ja alkoi rytyytellä sen jännerautoja. Parista voimakkaasta nykäyksestä se lyyhistyikin kokoon, pudoten alas reenselustalle. Ja hänen eteensä aukeni nyt pohjoinenkin taivaanpuolisko. Sitäpä se eteläinen oli ollut niin kelmeissä tähdissä. Pohjoinen säteili mahtavissa revontulissa. Viuhkana ne viskelivät liekkejänsä äärestä ääreen ja aina taivaan ylimmälle laelle asti, jonka pienet hattarat punersivat.

Tuntui kuin nuo liikkuvat valot olisivat olleet hänen saattajansa kunniakkaalle elämäntielle. Oli kuin armaan äidin käsi olisi niissä hänelle vielä huiskuttanut, tahtoen peruuttaa paljon siitä mitä kotona oli tullut sanotuksi, lähettäen hänelle siunauksensa ja tunnustaen hänen aikeensa miehekkäiksi ja oikeiksi.

Revontulineen, linnunratoineen, pohjantähtineen, otavineen, kuinka paljon ylevämpi, komeampi, loistavampi olikaan tuo taivas tämän köyhän maan öisiä rantoja, jotka pimeydestä häämöittivät matalina kaistaleina, ja läheltäkin katsoen olivat vain vaivaista rantapajukkoa, leppärisukkoa, rantakivien lokeroissa kasvavaa! Semmoiset loppumattomat rantaseudut olisivat tavallisissa oloissa vieneet mielen masennuksiin, mutta nyt Aleksander vain niistäkin iloitsi. Nekin olivat kerran nousevat, nousevat suuren aatteen mukana.

— Jaakko hoi! — huudahti Aleksander riemunsa yltäkylläisyydessä ukolle, joka puolitorkuksissa könötti kuskipukilla.

Ukko hätkähti valveille ja alkoi kiireesti piiskata juoksuun hevosta, joka veltossa käymätahdissa teki laiskaa nousua rantatöyräälle.

— Onpa tämän reen valjaissa tainnut olla pulskempiakin hevosia ennen aikaan, vai mitä, Jaakko? — sanoi Aleksander selvällä suomenkielellä, koettaen herättää vanhassa rengissä luottamusta tuttavanomaisella puhuttelulla. Mutta Jaakko hätääntyi peräti ja rupesi nostamaan karvalakkia kaljusta päästään.

Paitsi torkuksistaan piti Jaakon tuossa tuokiossa herätä muistelemaan kauan sitten menneitä aikoja, jolloin tämän piispanreen edessä todella oli ollut komeita Hovilan hevosia. Äkkinäinen oman nimensä kuuleminen nuoren sotaherran suusta saattoi Jaakon kuitenkin vain änkyttämään vastaukseksi, nimittämään häntä everstiksi ja paljastamaan ensi hätään päänsä.

— Älähän vilusta päätäsi, Jaakko, enkä minä toisekseen ole vielä eversti, sano vain Santuksi, niinkuin ennenkin sanoit.

Tämä puhe pelästytti Jaakon vielä enemmän. — "Mitähän tästä nyt sukeutuukaan", — ajatteli hän epäluuloisena, sillä hän oli eläessään paljon kärsinyt herrojen tähden, ja erittäinkin sotaherrojen, jotka olivat polttaneet hänen vanhempiensa talon, niin että kun hän sodan päätyttyä sai kotiinpaluu-luvan, ei ollut kuin raunioita entisillä asuinsijoilla, laihot hevosten sotkemina ja vilja-aitat tyhjinä. Sitten hän oli monet kovat kokien ansainnut leipänsä renkinä, sitten rahdinajajana ja vihdoin joutunut ruununvoudin kartanoon, joka oli hänelle antanut torpan ja ajomiehen päiviä oli tehtävä kartanoon. Hänen luottamuksensa herrojen oikeuteen oli silloin kuitenkin jo niin kokonaan mennyt, ettei hän tätäkään ruununvoudin selittämätöntä hyväntahtoisuutta voinut olla epäilemättä joksikin koukuksi, jolla hänen onneansa tahdottiin tukahduttaa. Eikä kauan tarvinnutkaan odottaa kohtalon kovuutta. Kartanonherran kuoltua holhoojat ensi töikseen rupesivat häätämään häntä torpasta.

Sen tähden, kun Aleksander, turhaan odotettuaan puheisiin ryhtymistä, koetti tunkeutua Jaakon asioihin hänen mielenkiintonsa virittämiseksi ja tiedusteli miten se torpanmenetys oli oikein tapahtunut, josta äiti oli hänelle kertonut, mykistyi Jaakko epäluuloisesti ja puhui päättömiä, sanoi, että se kun Korkea Oikeus minkä määrää, niin se lie oikein eikä ole muuta kuin lähteminen.

Aleksander aikoi jo jättää ukon rauhaan ja rupesi vetämään nahkasaappaita takaisin jalkoihinsa yökylmää vastaan. Kun ei tahdo haastella, niin ollaan vaiti.

Mutta nyt alkoivat Jaakossa ajatukset kiertyä toiseen suuntaan.

Kyllä hän oli tämän Aleksanderin nähnyt, joka oli ollut ruununvoudin kuollessa vasta nelivuotias, ja muisti hän koko lapsilauman, jonka oli tässä samassa reessä kuskannut kaupunkiin sen suuren vararikon jälkeen. Muisti hän juuri tätä Santtua istuttaneensa aina sen valkoisen ruunan selkään, jolla vettä lähteestä ajettiin.

Ja nyt hän muisti jälleen ruununvouti vainajankin, sen ankaran järjestyksenmiehen, joka oli hänelle omin ehdoin torpan antanut. Ja vähäistä lämpöä, niinkuin pienestä kitupiikistä lähtevää, ei sen isompaa, tuikahti hänen sydämensä pohjassa entistä kartanonherraa kohtaan. Eipäs se oman ikänsä aikana häätänyt, holhoojat sen tekivät, jotka kartanonkin hävittivät. Kerranko hän oli heille Sortavalasta asti samppanjan haussa ja yhdenkö rekilastin hän kartanoon ajoi, kun herrat huijasivat ja kellarit tyhjenivät! Sitä ei ruununvouti vainaja tehnyt. Olisikohan tuo sittenkin sulasta mielenhyvyydestä sen torpan antanut!

Jaakko hylkäsi mokoman ajatuksen melkein naurettavana. Sydämen hyvyydestä saattoi joku antaa toiselle vanhat vanttuunsa, mutta ei maata, josta leipä kasvaa, — hän ajatteli, — kyllä siinä vain piru alla oli. Ja yhtyi mielessään jälleen esi-isiinsä, jotka häntä varoittivat herroihin luottamasta. Rikkaan on maan tavara, köyhän taivaallinen, — hän ajatteli huokaisten hurskaasti ja hänen mielensä kääntyi maallisista, jonka jälkeen hän kyykötti kuskipukillansa niinkuin ennenkin, ajatukset tähtien tuolla puolen.

Mutta niinkuin tähtien lento ei kysy hetkeä ihmiseltä, niin eivät hänen ajatuksensakaan. Ne kulkevat omin päin. Ne kolkuttavat kolkuttamistaan, kunnes avataan ja vastaanotetaan.

"Älähän vilusta päätäsi, Jaakko" ... "älähän vilusta päätäsi, Jaakko" ... ne kolkuttaen hokivat. Ja taas: "sano vain Santuksi, niin kuin ennenkin" ... "sano vain Santuksi"... Merkillisiä sanoja herran suussa!

Ne hokivat niin kauan, että Jaakon täytyi vihdoin laskeutua jälleen alas tähtien tuolta puolen ja uudelleen ajatella kyydittäväänsä nuorta sotaherraa. Olisikohan tuo perinyt isävainajansa mielenlaadun!

Ei Jaakko muistanut useinkaan eläessään kuulleensa herrain suusta noin selvää suomea. Olipa osannut lapsuutensa suomen säilyttää. "Sano vain Santuksi, sano vain Santuksi"... Olisikohan haastella koko asia?...

Oli kulunut lähes puolisen tuntia ennen kuin Jaakko siis tuli nuoren herran kysymykseen vastanneeksi.

— Erehdys siinä taisi tulla, siinä torpan menetyksessä, — sanoi Jaakko muka välinpitämättömästi naputellen piiskanvarrella saappaitansa.

Aleksander, joka oli jo kaukana omissaan, ryhtyi mielellään uudestaan puheluun.

Jaakon puheista kävi selville, että syynä torpan menetykseen oli ollut hänen kykenemättömyytensä käsittää kihlakunnanoikeuden ruotsinkielistä pöytäkirjaa.

— Sehän se meikäläiselle turman tuottaa — sanoi hän huokaisten, — kun noita papereita ei itse ymmärrä ja asiamies sattuu juopottelemaan.

— Ole huoletta, Jaakko, — sanoi Aleksander, — jos et torppaa enää takaisin saakaan, niin kyllä tuomarit ainakin saadaan suomeksi kirjoittamaan. Ei mene kymmentä vuotta.

Nyt antoi Jaakko ruunalle kolme piiskanläimäystä ja vielä helisteli reenpohjassa olevaa rautaketjua, josta ruuna säikähtyneenä läksi karkua juoksemaan. Mutta Jaakko käännähti ketterästi kuskipukillaan nuoreen sotaherraan päin ja, ikäänkuin olisi pelännyt rannan puiden kuulevan, käpristyi lähemmäksi häntä ja kiihkeällä kuiskauksella kysyi, oliko todella jotakin semmoista kuulunut keisarilta päin?

Pitkin ja poikin sai Aleksander ukolle selitellä, että semmoinen suuri muutos Suomen oloissa tulee tapahtumaan Suomen omain miesten toimesta, että eivät ainoastaan tuomarit, vaan kaikki virkamiehet vallesmanneista ja ruununvoudeista kuvernööreihin asti oppivat suomea puhumaan ja vastaanottavat suomalaisia asiakkaita. Mutta Jaakko tuli alakuloiseksi. Ei hänen suustansa enää kuulunut muuta kuin "jokohan" ja "tokkohan". Mistäpä ne Suomen herrat nyt niin rakkaiksi tulisivat, murahteli hän.

Vihdoin Aleksanderin täytyi ukolle myöntää, että paljonhan tietenkin riippuu niistä miehistä, jotka ovat keisaria lähinnä.