Part 47

Mitä ensiksikin näön heikkenemiseen tulee, johtui se kaihin ilmestymisestä oikeanpuoleiseen silmään. Näköä alkoi haitata esineiden ääriviivojen hämärtyminen, joka suuresti vaikeutti kaikkia kutomistöitä, ja niitähän vailla eivät hänen kätensä olleet tottuneet olemaan. Monenlaisia silmälaseja hänelle tuotiin koetteeksi, mutta ne eivät saaneet kuteen silmukoita näkyvämmiksi. Muutaman vuoden kuluttua oli näkö niin huonontunut, että lukeminen ja kirjoittaminen tavallisten lasien avulla kävi hyvin vaikeaksi ja saattoi tapahtua vain suurennuslasin avulla, jota piti viedä sanalta sanalle ja riviltä riville. Vielä jokunen vuosi — ja hänen kai täytyi kokonaan luopua kirjeiden kirjoittamisesta, se on: seurustelusta poissaolevien omaisten ja ystävien kanssa.

Samasta syystä oli täytynyt vähitellen järjestää toisella tavalla ne ääneen lukemiset, joita he Kasperin kanssa olivat harjoittaneet säännöllisesti siitä ajasta asti, kun he parikymmentä vuotta sitten olivat muuttaneet asumaan yhteen.

Osat tässä ääneenlukemisessa oli jaettu niin, että Elisabet luki ja Kasper kuunteli katajakeppejään tai paperiveitsiään näperrellen. Kasper ei voinut lukea sydämentykytyksen vuoksi.

Useat muistokuvat tämmöisistä tilaisuuksista tulevat erittäin selvinä mieleeni niiltä ajoilta, jolloin he asuivat Siltasaarenkadun 5:ssä, sitten Topeliuksenkadun Eurecassa, mutta erittäinkin, kun he yhä halvempia vuokria hakien ja yhä laidemmaksi kaupunkia siirtyen asettuivat Stenbäckin ja Messeniuksen katujen kulmassa olevan korkean kivitalon 4:nteen kerrokseen. Se oli kaupungin melkein viimeinen talo Turuntien suuntaan.

Siellä heillä oli kaksi huonetta, molemmat pitkulaisia, ja Elisabet, joka ei enää käynyt ulkona, oli kovin mielissään, että hänen huoneestaan näkyi Turuntiellä askeltelevia ihmisiä, tosin sangen pienikokoisina, mutta Eurecan huoneesta hän ei ollut nähnyt sitäkään, ei ainoatakaan ihmistä mistään ikkunasta.

Elisabetin vanhat, tutut huonekalut tekivät uudenkin huoneen kohta tutuksi. Siinä hänen mahonkinen shifonjeensa, jonka alaskääntyvä, viheriällä veralla varustettu kirjoituslevy antoi avattaessa unohtumattoman, Viipurin ajoilta asti muistiin kotiutuneen särähdyksen. Siinä hänen kirjoituspöytänsä, jonka kohdalla seinässä pikku kehyksien ja lasien alla hänen vanhempainsa ja Pjotr Karlovitshin suuret muotokuvat, sekä pienempikokoisina muiden setien, sisarusten, heidän miestensä, vaimojensa ja lapsiensa valokuvat. Siinä hänen "etasheerinsa" vanhoine nuotteineen ja kuva-alpumeineen. Tuossa vaatimaton piano, jolla Kasper toisinaan improvisoi sävelmiänsä, tuossa vaatekaappi laatikkoineen ja perempänä alkovi rautavuoteineen ja pakkilaatikosta sommiteltuine, vaatteella verhottuine pesukaappeineen.

Mutta ennen kaikkea — keskelle huonetta on sijoitettuna Elisabetin historiallinen pyöreä pöytä, jonka ääressä on hänen alituinen istumapaikkansa, pieni pehmeä keinutuoli. Molemmin puolin seinillä on säännöllisiin riveihin nupinauloilla kiinnitetty Kasperin maalaamia pieniä taulukankaita, jotka täyttävät aika suuria seinäpintoja. Niistä ovat useat hyvin sieviä ja Elisabetille kalliita, koska ne muistuttavat hänen mieleensä niitä lukemattomia eri seutuja, joissa hän on kesiänsä viettänyt.

Nyt näen heidän yhdessä lukevan ääneen Mereshkovskia. Elisabet lukee pyöreän pöydän ääressä, sankalasit kaukana nenännipussa. Kasper, istuen pöydän toisella puolella niin, että kirkas sähkölamppu hänellekin valaisee, veistelee ihmeellistä katajakeppiä, jonka viiruisen, pitkästä maatumisesta ja taas kuivumisesta kovettuneen ja värikkääksi käyneen ainepuun hänelle on joku ystävä maalta lähettänyt. Hän veistelee, näpertelee ja viilailee puun oksamukuloita, koettaen säilyttää pyhänä niiden luonnonomaista muotoa ja kauneutta. Vähän väliä hän edentää puun luotaan, katselee sitä kummaltakin puolelta päätänsä kallistellen, niinkuin tekevät kuvanveistäjät ja niinkuin varmasti oli muinoin tehnyt myöskin setä Pjotr muovaillessaan pikku hevosia puusta tai savesta. Ei mikään poleeraus tai muu keksitty koristelu luupäädyillä ja metallirenkailla saanut Kasperilla tulla kysymykseen. Hänelle oli pääasiana vain luonnonkauneuksien löytäminen ja esille saattaminen, eikä niitä saanut koruilla banalisoida.

Mutta tuli vihdoin aika, jolloin Elisabetin täytyi tunnustaa Kasperille, ettei hänen oikea silmänsä näe enää juuri ollenkaan ja että lukiessa oli melkein parempi pitää sitä kokonaan suljettuna. Elisabet tiesi kuitenkin, että hämärteli jo vasemmassakin silmässä, ja kun Kasper toimitti lääkärin, sanoi tämä heille, että Elisabetia uhkaa muutaman vuoden kuluttua täydellinen sokeutuminen ja että kaikesta lukemisesta oli tehtävä jyrkkä loppu.

Elisabet olisi vielä koettanut käyttää tuota isokokoista suurennuslasia, sillä sehän ei rasittanut silmää, vaan vähän vain väsytti kättä, jonka piti lasia täsmällisesti kuljettaa ja pian löytää uudelle riville. Mutta Kasper ei semmoiseen suostunut.

Kasper oli aivan kauhuissaan lääkärin lausunnosta. Mamma — sokeaksi! Tämä hirveä ajatus oli hänelle tullut mahdottomana yllätyksenä.

Kun Elisabet ääneenlukemisajan tultua taas vain otti käteensä suurennuslasin ja avasi Mereshkovskin, niin Kasper melkein suuttui häneen.

— Etkö sinä siis usko, mitä tohtori on sanonut?

— Olen itsekin jo kauan sitten aavistanut samaa.

— Äsh, mutta oletko ajatellut, _mitä merkitsee olla sokeana!_

— Olen. Ei näe mitään.

— Ei näe mitään, ei mitään, mamma, eikä milloinkaan enää tule näkemään, ei mitään eikä ketään.

— Ajatuksissani näen kuitenkin teidät kaikki, ja jo kauan sitten paljon selvemmin kuin silmilläni.

Kasper otti mielenosoituksellisesti kirjan omalle puolelleen pöytää ja sydämentykytyksestä huolimatta rupesi lukemaan ääneen. Elisabet työnsi huoaten suurennuslasin kauemmas luotaan ja olisi syventynyt kuuntelemiseen, ellei hänen olisi pitänyt ajatella kysymystä, miten saada Kasper uskomaan siihen täydelliseen huolettomuuteen, jota Elisabet itse tunsi oman sokenemisensa suhteen.

Mutta Kasper puolestaan oli yhä niin järkyttynyt, ettei hän voinut keskittää huomiotansa kirjan sisältöön, vaan usein pysähtyi luvussaan ja jäi vaieten tuijottamaan johonkin kirjan kohtaan.

Silloin Elisabet aina käytti tilaisuutta jatkaakseen edellistä keskustelua.

— En muista, kuinka oli nuorena, — sanoi hän, — mutta ainakin vanhana on niin, että kun ummistaa silmänsä ja ajattelee, niin elää paljon syvemmin, voi nähdä kenet tahtoo, vainajiakin, olla menneisyydessä, tulla taas nykyisyyteen, muistella Armasta, lastenlapsia, — mutta silmät avoinna ei voi nähdä kuin läsnäolevia, no, palasen Turuntiestä, ja aika rajoittaa kaiken vain yhteen pisteeseen, nykyisyyteen. Elämä on paljon köyhempää.

Kasper katsahti Elisabetiin niinkuin olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta ei sanonut mitään, rupesipa vain lukemaan eteenpäin. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan nytkään ajatellut, mitä luki, vaan ehkä ajatteli, mitä Elisabet oli äsken sanonut. Taas hän jäi tuijottamaan.

Ja taas Elisabet käytti tilaisuutta.

— Täytyyhän ihmisen lopulta kuitenkin ummistaa silmänsä...

Kasper keskeytti sanoen:

— Mutta mamma, sinähän puhut aivan niinkuin _tahtoisit_ olla sokea!

Elisabet mietti vähän aikaa.

— Hm, — sanoi hän hiljaa, — ehkä se voisi olla ihmiselle hyvinkin tarpeellinen harjoitus.

— Harjoitus mihin?

— No ... vaikkapa johonkin toiseen elämään, jossa ei enää näe silmillä, vaan ajatuksilla.

Kasper nousi paikaltaan ja sulkien kirjan sanoi:

— Tämä kirja ei näytä ollenkaan huvittavan sinua, minun täytyy hakea jokin toinen.

Hän toi huoneestaan Tolstoin teoksia.

Aikoinaan hän oli suomentanut useita Tolstoin uskonnollisista teoksista ja Otava oli ne julkaissut, mutta sittemmin oli tuo puuha jäänyt sikseen.

Nyt alkoivat heidän yhteiset Tolstoin lukemisensa.

Ja sen jälkeen he eivät paljon muuta lukeneetkaan kuin noita teoksia. Sillä Kasper oli uudella tarmolla kiintynyt Tolstoin tutkimiseen ja suomentamiseen. Ja Elisabet oli siitä onnellinen pitäen sitä sokenemisensa ansiona.

* * * * *

Mitä sitten Elisabetin muistikyvyn heikkenemiseen tulee, niin olihan sekin jo kauan sitten alkanut tehdä tuloaan. Mutta että se jo saattoi tehdä Elisabetille suoranaisia kepposia, sitä hän ei olisi voinut aavistaakaan.

Asia koski hänen rakkaita lapsen-lapsen-lapsiaan.

Suurena salaisuutena ja vannottaen olemaan kenellekään mainitsematta hän kertoi, että eräänä päivänä, hänen istuessaan kuten ainakin pyöreän pöytänsä ääressä, tuntematon palvelustyttö oli tuonut hänen luokseen "visiitille" yhden noista pienokaisista, tyttösen. Oli riisunut siltä päällysvaatteet eteisessä ja laskenut sen ovesta hänen huoneeseensa niinkuin ainakin muka yllättääkseen mummon.

Tyttö nauroi, pikku kuopat pulleissa poskissaan, ja ojensi kätösensä juostakseen mummon syliin.

Mummo puolestaan teki niinkuin oli aina tehnyt, milloin tuollainen rakas pikku kävijä hänen luoksensa tuotiin: näytti muka kovin hämmästyneeltä ja riemastuneena levitti molemmat kätensä vastaanottaakseen tulevan töytäyksen.

Hän otti tytön syliinsä, puristeli ja suuteli sitä ja rupesi sanomaan:

— No mutta päivää, päivää, rakas pikku...

Ja nimeä ei muistanutkaan.

Pitäen lasta sylissään hän alkoi sitä huvitella, selitteli kuvakirjan kuvia, leijonan hyökkäyksiä viatonta karitsaa vastaan ja karitsan ihmeellistä pelastusta, kertoi satuja ja sai lapsen nauramaan kohti kurkkua, mutta samalla koko ajan itsekseen ajatteli:

"Kuinka tämä voi olla mahdollista? Tunnenhan minä tämän lapsen aivan läheisesti, tunnen nuo poskien kuopat, tunnen suloisen äänen, rakastan aivan niinkuin ennenkin, olen pitänyt lempilapsenani ... ja nyt en tiedä, kuka se on!"

Elisabet olisi kauhistunut tätä selvää merkkiä "henkisten voimain heikkenemisestä" tai "veren kalkkeutumisesta", niinkuin nuoret olisivat tapausta nimittäneet, ja ehkä hän olisi pillahtanut kyyneliinkin säälistä lasta kohtaan, joka istui hänen sylissään niin turvallisena eikä aavistanutkaan, ettei mummo tiennyt hänen nimeään tai edes kuka hän oli. Mutta Elisabetin pelasti nyt, niinkuin oli lukemattomia kertoja ennen pelastanut, hänen oma ajatuksensa.

"Eihän tuo tapaus", — ajatteli hän, — "oikeastaan todista muuta kuin että muistinsakin kadottanut ihminen voi elää täyteläistä rakkauselämää. Enhän minä häntä silti vähemmän rakasta... Nytkin voisi kysyä: harjoitusta mihin? Ja minä en voisi sanoilla vastata muuta kuin: johonkin. Niin, johonkin, jossa täytyy rakastaa kaikkia, mistään nimistä tietämättä. Mutta kuinka tyhmiä sanat ovatkaan, kun pitää selittää _oikeita_ asioita!"

Nämä tämmöiset selvenemiset ne olivat hänen elämäänsä.

Usein, kun tulin hänen luoksensa ja me olimme kahden kesken, hän kiiruhti kertomaan, mitä "ajatuksia" hänellä taas oli ollut.

Niinpä hän kerran sanoi:

— Eilen illalla, Kasperin nukuttua, luin suurennuslasilla Tolstoin käännöstä Jeesuksen hyvästelypuheesta, jossa Jeesus turhaan koettaa selittää ymmärtämättömille oppilailleen, miten hänen minuutensa samastuu isän kanssa ja myös sen kanssa, joka täyttää isän tahdon. Ja niin löysin taas tuon evankeliumin ihmeellisimmän paikan: ... "ja Isä ja Minä tulemme hänen luokseen ja otamme asuntomme hänessä". Tulin ajatelleeksi, että voikohan sanoilla enää paremmin selittää tuota minujen yhteyttä ja ikuisuutta?

Minä tahdoin vielä tarkemmin tietää, mitä hän ajatteli siitä minujen yhteydestä.

Hän sanoi:

— No sitä vain, että se, joka suhtautuu väkivaltaan Jeesuksen tavalla, saapi jo tässä elämässä oman ikuisuutensa tunnon.

Toisen kerran hän kertoi, miten onnellinen hän oli aina, kun nuo ajatukset hänelle tulivat.

— Ja mistä ne tulevat, — sanoi hän, — sitä ei voi kukaan ymmärtää. Ne laskeutuvat itsestään kuin sade kuivan maan päälle. Välistä herään aamulla valmiiseen ajatukseen ja olen sitten koko päivän niin onnellinen, etten keksimälläkään voisi keksiä, mitä vielä lisäksi toivoa.

Eräänä toisena päivänä hän puhui:

— Nuoret usein sanovat keskenään: mitäpä noista vanhoista, eipä olisi suurtakaan väliä, vaikkei heitä olisi. Ja totta on, että elämä on nuorille. Mutta jos he tietäisivät, miten ajatukset vanhalla muuttuvat hänen jokapäiväiseksi leiväkseen ja kuinka hyvältä se leipä maistuu, niin he itse tahtoisivat pian tulla vanhoiksi. Tästä nykyisen elämäni suuresta onnesta en haluaisi milloinkaan kuolla pois, eläisin vaikka sokeanakin ja jalat yhtä sietämättömästi kolottavina kuin nytkin tällä hetkellä. Olen kohta 90-vuotias, no, tietysti pitää pian mennäkin, eikä minulla ole oikeastaan mitään sitäkään vastaan. Mutta elämisen onnen vuoksi eläisin mielelläni vaikka 100-vuotiaaksi, — ellei se jo alkaisi olla suorastaan — skandaali, — mitä arvelet?

XX. VANHEMPIENI ROMAANI PÄÄTTYY.

Tavallisesti kaikki romaanit, jotka lukijakunnan suurinta osaa miellyttävät, "päättyvät hyvin", se on, päättyvät johonkin yllätyksen tapaiseen käänteeseen, esimerkiksi pitkien väärinkäsitysten jälkeen rakastavaiset vihdoin "saavat toisensa", tai jos romaanin päähenkilö ei ole enää mikään nuori henkilö, vaan on esimerkiksi pitkän aikaa kärsinyt köyhyyttä, hän lopulta äkkiarvaamatta saa jonkin suuren perinnön tai voittaa raha-arpajaisissa, ja lukijakunta sulkee tyytyväisin mielin paksun kirjan.

Mutta _tämän_ romaanin päättäjäisiksi ei sen kirjoittaja voi saada aikaan minkäänlaista loppuleimahdusta. Elisabet köyhtyi köyhtymistään viimeiseen loppuun asti.

Hänen varattomuutensa tuli erittäin tuntuvaksi, kun hän bolshevikkivallankumouksen jälkeen kadotti senkin eläkkeen, jonka oli kenraalin leskenä vuosineljänneksittäin nostanut Venäjän valtiolta.

Elisabet olisi ehkä sittenkin tullut toimeen, sillä hän oli äärimmäisiin asti supistanut kaikki omat tarpeensa, mutta hänen teki kovin kipeätä ajatella, että nyt kaikki nekin, joita hän oli tähän asti vähillä tuloillaan avustellut ja jotka olivat siihen jo tottuneet, jäisivät nyt äkkiä hänen jakojaan vaille. Tässä kohden onnistui hänen avukseen pääsemään se hänen pojistaan, joka oli saavuttanut parhaimman taloudellisen aseman ja joka oli säännöllisesti avustellut myöskin Elisabetin sisarta. Samasta syystä oli Elisabetin pakko viime vuosinaan ottaa vastaan se pieni vuotuinen eläke, minkä muuan vaikutusvaltainen ystävä oli hänen anomattaan hänelle toimittanut Suomen hallitukselta.

Näiden tulojen lisäksi oli melkein mahdotonta saada Elisabetille mitään annetuksi. Ja jos jotakin saikin annetuksi, se kaikki entisellä tavalla hupeni jonnekin tietämättömiin. Jos hänelle tuotiin vaikkapa vain hedelmiäkin, kohta ne katosivat jonnekin, jossa hän kaiketi katsoi semmoisten tuomisten maistuvan vieläkin paremmilta kuin hänen suussaan.

Kerrankin sain sanan, että oli tultava kiireimmän kautta hänen luokseen, sinne laita-Töölöön.

— No mikä nyt asiana? — kysyin kohta tultuani.

Aivan kuin olisi joutunut kiinni jostakin pahanteosta hän minun katsettani vältellen sanoi:

— Nyt tarvittaisiin rahaa, — niin, Arvid, ajatteles, rahaa.

Mutta hän ei ruvennut sanomaan kuinka paljon.

Minä, joka katsoin olevani hänelle entisiltä ajoilta jotakin velkaakin, vaikkei hän milloinkaan ollut tahtonut siitä mitään tietää, ilostuin, että hän siis vihdoinkin oli päättänyt ottaa vastaan jotakin avustusta minultakin.

— No, kuinka paljon tarvitaan, 500? — kysyin.

— Ei, Arvid, — sanoi hän mennen aivan noloksi ja voimatta ollenkaan katsoa minua silmiin, — ei 500, vaan _viisi tuhatta!_

— Sopii mainiosti.

Minä satuinkin olemaan juuri siihen aikaan rahoissani, sillä "Vanhempieni romaanin" I osa oli vähän ennen ilmestynyt ja menekki oli ollut erinomainen.

Ilmeni kuitenkin, että rahoja ei ollut tarvittu Elisabetin omiin tarpeisiin. Niiden saamisen koko kiireellisyys oli johtunut siitä, että eräs hänelle rakas köyhä perhe oli maksamattomien verojen vuoksi joutunut ulosmittauksen alaiseksi ja suorittamattoman vuokran tähden sitä uhattiin lisäksi asunnosta häädöllä. Se nyt saatiin toki onnellisesti estetyksi — Elisabetin omien muistelmien ansiosta.

* * * * *

Minun on tässä vielä tehtävä selkoa Elisabetin helsinkiläisen jokapäiväisen elämän menosta, ympäristöstä ja lähimmistä henkilöistä.

Menojen vähentämiseksi äärimmilleen he olivat Kasperin kanssa järjestäneet yhteisen taloutensa seuraavalla tavalla.

Samassa kivimuurissa, pari kerrosta ylempänä asui Kasperin tytär Aino. Hän oli naimisissa Piirosen kanssa, joka oli ammatiltaan puuseppä ja oli päivisin poissa verstaalla. Niukan toimeentulon vuoksi Ainon täytyi itsensäkin olla työssä; hän palveli ensin vakuutuslaitoksessa ja oli sitten äitiyden vuoksi pakotettu siirtymään muihin konttoritöihin. Kun heillä nyt oli lapsi, pikku Jorma, ei Aino mitenkään voinut tulla toimeen ilman apuria, joka päivin hoiti lasta ja keitti ruoan. Täksi apurikseen he saivat Piirosen sisaren, joka muutti heille kuin perheenjäseneksi ainakin.

Heidän asunnossaan ei kuitenkaan ollut mitään "palvelijanhuonetta". Ja kun Elisabetin asunnossa sellainen oli eikä hän itse palvelijaa käyttänyt, sovittiin niin, että Piirosen sisar sai tuon huoneen yökortteerikseen ja autteli sitten Elisabetia vähän siivouksessa ja päivällisastiain pesussa. Tullessaan näitä toimia varten alas Piirosen Elvi toi Jorman mukanaan ja siitäpä kultakutrisesta pojasta mummolla oli vasta iloa!

Ruoka nousi valmiina ylös keittiöhississä. Mutta aina oli Elisabetilla kuitenkin itselläänkin keittopuuhia tilattujen annosten ohella, ja milloin Jorman hoitaja ei joutanut, suoritti hän kyllä itse astiainpesunkin. Se tapahtui usein ja silloin auttoi Kasper astiain kuivaamisessa.

Paitsi tuota Elisabetin vapaaehtoista köyhyyttä, jonka hän sanoi antavan elämälleen sellaisen rauhan ja sopusuhtaisuuden, lisäsi hänen onneansa vielä sekin, että hän näki Kasperin päässeen sydämentykytyksistä, jopa jaksavan jälleen suoritella suomennostöitäkin, joten hän nyt ilmeisesti kulki paranemista eikä huononemista kohden.

Kasper oli myös alkanut tehdä jokapäiväiset ostokset ja puodissakäynnit tuoden Elisabetille tarvittavat leivät, suolat, tulitikut, kermat, voit kauniisti laukussa. Aivan tolstoilaisen elämäntavan mukaisesti. Sitten, päivällistunnin lähestyessä ja Elisabetin jo kolistellessa keittiössä hän toi pöytäliinan, lautasliinat, lautaset, veitset, haarukat, kattoi pyöreän pöydän ja asetteli siihen kaiken, mitä tarvittiin. Hänen tehtäviinsä kuului vielä kantaa keittiöstä pöytään tarjotin, jolle Elisabet oli asetellut valmistamansa ruoat ja liemet. Sillä Elisabet ei voinut itse enää kantaa tarjotinta, koska hänen täytyi kulkiessaan sivuta toisella kädellään seinää. Jalat olivat käyneet niin epäluotettaviksi, ettei hän uskaltanut kulkea kahden vähän kauempana olevan tuolin väliä, ellei matkalla näkynyt mitään, mihin olisi voinut käsin nojautua. Onneksi ei hänen huoneessaan ollut sellaisia välimatkoja monta. Mutta rakkaasta keittiöstään hän ei vain millään luopunut.

Kun hänelle joskus soitti ulko-oven kilistintä eikä ketään muita sattunut olemaan hänen luonaan, sai kauan-kauan odottaa, ennen kuin vihdoin alkoi kuulua hitaasti lähestyvää jalkojen laahustamista ja ovi avautui. Siinä kohden seinää, jota hänen kätensä oli sivunnut, näkyi pitkät ajat hänen poistuttuansa vähän tummempi juova.

Mutta taloudessa tarvitaan myös paljon muutakin palvelusta kuin vain keittiön ja siivouksen asioissa. Esimerkiksi sarana vääntyy poikki, tai lukonavain kiertyy ympäri, tai ikkuna on tiivistettävä. Silloin oli heillä kyllä tiedossa ihan tuossa kohta kulman takana asuva työmiesystävä, työmies siksi, että hän todella osasi kaiken, ja ystävä siksi, että hänen kanssaan saattoi puhua mistä aatteellisista asioista tahansa. Ainakin parina eri kertana, tullessani Elisabetin luo myöhään illalla, tapasin heidät kolmisin juomassa teetä, vajonneina mitä syvällisimpiin keskusteluihin. Kaikki miehen työt olivat aina ystävän töitä.

Taloudessa voi sattua myöskin tapauksia, joita sanotaan suursiivouksiksi, jolloin lattia on pestävä, seinät pyyhittävä, ikkunat pestävä, ja rappusten ylimmälle astuimelle nousten verhot otettava alas. Semmoiseenko Elisabet olisi enää pystynyt kipeine jalkoineen? Mutta hänellä oli tietysti siihenkin tuttunsa ja ystävänsä, ja kädenkäänteessä oli kaikki tehty, vieläpä oli ollut aikaa juoda keittiössä monet kahvit ja keskustella elämänkysymyksistä sydämen kyllältä. Kuinka toista olikaan nyt tämä seurustelu kuin ennen muinoin Vaasassa, jolloin hän oli kuvernöörinrouvana harjoittanut "hyväntekeväisyyttä" muijien keskuudessa! Silloin hän oli vain kuvernöörinrouva, mutta nyt hänen elämänsä oli muodostunut — sanoi hän — suorastaan ruhtinaalliseksi, sillä hänen ystävänsä kilpailivat palvelustehtävien anastamisessa toinen toiseltaan.

Niinpä Mari, joka oli ollut hänen luonaan Vieremässä ja nyt muuttanut kaupunkiin, otti tehtäväkseen auttaa hänet kylpypäivinä ammeeseen, pestä ja kuivata hänet, saattaa vuoteeseen peitteiden alle ja tuoda teetä oikein tarjottimella. Entä se pikku pullukka, Auruura Leinonen, joka hänkin oli Elisabetin entisiä "uskottuja". Hän oli käynyt joskus itkemässä Elisabetille onnettomuuksiaan, mutta hän ei oikeastaan osannut itkeä, sen kuin vain päästä alkuun, niin kohta jo piti taas saada nauraa, jolloin hän onnellisena kikatti, kyynelet silmissä. Nyt hän oli tuonut Elisabetille useita purkillisia omia keittämiään marjamehuja, eikä itkuista tullut sillä kertaa mitään, posket nauroivat ja kyyneleitä oli silmissä vain tapaamisen onnesta.

Elisabet rakasti kovasti vieraiden ilmestymistä luokseen. Hän oikein kirkastui, kun ovikello kilisi ja äänet eteisessä ilmaisivat, että se taikka se omaisista tai tutuista oli tullut, ja vieläkin enemmän, jos ne ja ne olivat tulleet, mutta kaikkein eniten, jos oikein suuri joukko oli päättänyt yhtyä hänen luonaan. Kun kaikki tiesivät tästä hänen iloitsemisestaan, sattuikin usein, että hänen luonansa istui vieraita melkein koko päivän, toiset menivät, toiset tulivat.

Saattaisi kysyä, mitenpä silloin meneteltiin, jos Elvikin sattui vieraiden tullessa olemaan poissa, Jormaa ulkona kävelyttämässä. Ei mitään hätää. Vieraat olivat täysin tottuneet selviytymään Elisabetin luona omin neuvoin. He toivat tullessaan kaikki tarvittavat kakut ja kahvileivät. Vähän aikaa naureltua pyöreän pöydän ympärillä rupesi Elisabet nousemaan tuolistaan. Mutta naiset painoivat hänet takaisin istumaan ja katosivat keittiöön, toiset kahvia keittämään, toiset kuppeja tuomaan ja pöytää kattamaan.

Mutta parhaittenkin vieraittensa seurassa Elisabetin oli yhä edelleen säilytettävä vaiteliaisuutensa kaikessa, mikä koski hänen sisäisintä elämäänsä ja uskoansa. Avomielinen ja vapaa hän saattoi olla vain niiden lukuisien "ystäviensä" kanssa, jotka kyllä eivät kuuluneet mihinkään seurapiiriin. Ja tavallisissa kotioloissa Kasper oli ainoa, jonka kanssa hän saattoi, mitään rajoituksia tuntematta, valtoinaan antautua keskustelemaan rakkaista henkisistä kysymyksistään.

Kasper oli kokonaan lakannut tutkimasta uskovaisten luita ja munaskuita ja siinä tarkoituksessa heitä kaivelemasta. Tottapa hän oli vihdoinkin löytänyt aivan läheltänsä sen ihmisen ja sen uskon, jota oli niin kauan hakenut.

* * * * *

Mitä vihdoin Elisabetin kuolemaan tulee, niin eipä siinäkään ollut mitään semmoista tavallisuudesta poikkeavaa, joka tehoaisi romaanin loppunumerona.

Sillä hän kuoli kaikkein tavallisimman kuoleman, ilman mitään omaisten kutsumisia vuoteen ääreen, "viimeisiä sanoja" tai muita juhlallisuuksia, joita hän olisi varmaan kuolinhetkellään ujostellut yhtä paljon kuin oli aina ujostellut eläessään. Sanalla sanoen, hän kuoli niinkuin kaikkein tavallisimmin kuollaan: kolmen päivän kuluessa vähitellen kadottaen tietoisuutensa.