Part 48

Tosin sanotaan jotakin vähän merkillisempää tapahtuneen ensimmäisenä kuumepäivänä. Silloin ei ollut vielä ehditty hankkia lääkäriä eikä sairaanhoitajatarta, ja Elisabetia oli tullut hoitamaan eräs noista hänen "ystävistään". Elisabet oli jotakin hourinut silmät auki. Sitten hän oli, yhä puolittain hourien, ojentanut molemmat kätensä, kietonut ne hoitajansa kaulaan, vetänyt hänen päänsä luokseen ja suudellut häntä moneen kertaan. Tämän olisi nyt pitänyt merkitä elämästä lähdön tuntoa ja hyvästelyä. Sellainen juhlallisuus ei olisi ollut oikein hänen tapaistaan. Mutta sen voi selittää toisinkin.

Onhan jotensakin yleinen huomio, että kuoleman lähestyessä vanhus alkaa houria kauan sitten sattuneista tapauksista. Ehkä hänen oman elämänsä filminauha kehittyy auki hänen edessään ja näyttää hänelle kuvan toisensa perästä, sen koko juonen lapsuudesta vanhuuteen asti. Ehkä tämmöistä katseltavaa oli Elisabetillakin. Ehkä filmi oli jo ennättänyt siihen kohtaan, missä Aleksander vie häntä ensi kerran Suomeen ja he, kuomureessä vietettyään ankaran pakkasyön, kirkkaassa aamunkoitteessa ajavat ensimmäisen suomalaisen majatalon pihaan. Elisabet on niin viluissaan, ettei hän tahdo ollenkaan tulla pois lämpimien vällyjen alta. Emäntä tuo hänelle kahvin rekeen ja Elisabet tahtoo kiitokseksi suudella miellyttävää emäntää. Mutta Aleksander, joka seisoo kuistilla puhellen, tekee hänelle estäviä merkkejä ja jäljestäpäin selittää, ettei Suomessa ollenkaan sovi vallassäätyisen naisen suudella emäntiä. Seitsemänkymmenen vuoden kuluttua hän sen nyt teki omin valloin.

Sitten hän ummisti silmänsä ja kova keuhkokuume riehui hänessä kolmen päivän ajan. Mitään viittauksia siitä, kehikö elämänfilmi hänen eteensä vielä muita kuvia, näyttikö Kuopiot, Neitsytniemet, Örnintalot, käyttikö Helsingissä, antoiko muistaa kansallisen herätyksen ajat, sinisen lipun neulomiset, Vaasat, Vieremät, — ei voinut huomata.

Ei tapahtunut itse kuolinhetkenäkään mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Kuolinkamppauksen kestettyänsä, kun sydämen sykintää ei enää tuntunut ja kädet olivat jo alkaneet jäähtyä, hän yht'äkkiä avasi silmänsä. Sekin on hyvin tavallista, ja kuka meistä ei olisi sitä joko itse nähnyt tai ainakin kuullut semmoista kuolevista kerrottavan. Joka toinen heistä niin tekee.

Vanhat jumaliset sairaanhoitajattaret, jotka paljon näkevät ihmisten viimeisiä hetkiä, sanovat, että ihmiselle silloin näytetään kaikki ne kärsimykset, joita maailman vielä täytyy kestää, ennen kuin jumalan valtakunta tulee.

Hyvin mahdollista, jopa luultavaakin.

Mutta jos niin on, niin ainakin Elisabetin katseessa olisi odottanut näkevänsä jotakin kauhun ilmettä. Sitä tuntua ei siinä kuitenkaan ollut nimeksikään. Oli vain ääretön, juhlallinen totisuus, ihmettelevä hämmästys, niinkuin hän olisi kaikesta näkemästään tahtonut sanoa: Vai niinkö, niinkö!

Miten siis lieneekään.

Eräs asia on vain varma. Tuosta katseesta ilmeni selvään, että hän oli kokonaan unohtanut meidät, jotka seisoimme hänen vuoteensa ääressä.

Eikä ihmekään, — jos hänelle oli nyt todella selvinnyt minujen yhteys ja hän näki koko sen äärettömän alan, jossa kaikkia ihmisiä oli rakastettava omaisina.