Part 46

Muistathan sen voudin, joka oli siellä meillä Vieremässä? Aivan tuntuu kuin olisit tutustunut häneen, vieläpä koettanut puhua hänen kanssaan suomea. Hän oli pohjaltaan mitä runollisin ja herkkätunteisin mies. Usein juttelimme talvihämärissä töitten loputtua, ja hänen ajatusmaailmansa aukeni todella niinkuin kukannuppu päivä päivältä yhä enemmän, niin että Lohja ja Vappulankylä, jotka ennen olivat olleet hänen ajatustensa rajamaita, lakkasivat olemasta hänen ainoa maailmansa ja sijaan tuli koko tämä elämää huokuva, yhtenäinen maapallo, jonka rakastamiseen ja välittömään yhteyteen hän alkoi ymmärtää Jumalan tahtovan ihmistä johtaa. Erittäin hartaana kiintyi hänen ihanteellinen lapsenmielensä kaikkiin kertomuksiin, joissa vain puhuttiin vanhojen alkukristittyjen yhteisestä elämästä, heidän omaisuutensa yhteisyydestä, heidän seurakunnistaan, joissa ylimmät olivat alimpia ja johtajina vain kaikkien palvelijat. Kansallisuuksien välisiä sotia pidimme molemmat tämän maapallon suurimpina onnettomuuksina ja olimme sitä mieltä, ettei niistä voi päästä rauhanyhdistysten avulla, vaan yksinkertaisesti vain lakkaamalla sotimasta. Mutta tässä meidän tiemme erkanivat. Vouti joutui sosialistien lumoihin eikä häntä voinut enää tyydyttää minun uskonnollinen passiivisuuteni. Tämä sodasta kieltäytymisen asia ei minun mielestäni kaipaa minkäännäköistä kiihotusta ulkoapäin, vaan on välittömästi vain Jumalan oma asia, tie, jolla hän, ihmisten omassatunnossa puhumalla, saattaa maailman yhtymään ja veljistymään. Ei. Sosialistit lupasivat sen tehdä yhden miespolven aikana, kunhan vain pääsevät valtaan. Ja niin tuli voudillekin tärkeimmäksi asiaksi tämän puolueen valtaan pääseminen ja vasta toiselle jäi yksilöllinen väkivallasta kieltäytyminen. Se linja, jonka toisella puolella on rakkaus ja toisella väkivalta, on peräti hieno ja näkymätön, ja ken kerran on astunut väkivallan puolelle linjaa, hänen edessään ei ole enää mitään rajoja, vaan päinvastoin käy usein niin, että mitä hienompi ja henkevämpi hänen alkuperäinen vaikuttimensa on ollut, sitä julmemmaksi hän tulee aatettaan väkivalloin toteuttaessaan, kunnes hän voi turmeltua täydellisesti ja koko tuo alkuperäinen ihanteellinen aate hänellä hämärtyy, ehkä unohtuukin.

Mutta luuletko, että minä voisin olla antamatta ihmiselle anteeksi vain sen vuoksi, että hän on astunut tuon hienon, melkein näkymättömän linjan ylitse, jota todella harva aikalaisistamme ollenkaan näkee, ja kun sekä omassa että vastustajan leirissä uskotaan vain väkivaltaan, väkivaltaan ja väkivaltaan!

Mitä nyt erikoisesti tulee rakkaaseen voutiini, ei hän ollut väkivallan tiellä ehtinyt kehittyä pitkälle, vaan kun tuli kysymys punaisten rintamalle lähtemisestä, puhutteli hän kauniisti paikallisessa esikunnassa olleita tovereitaan selittäen näille, että helposti todistettavasti häntä ei ole koskaan voitu talollisten renkinä ollessaan käyttää teurastustoimiin, koska hänen luontonsa panee niin vastaan kaikkea veren näkemistä, ja että hän sen vuoksi epäilee, voisiko hän ojentaa kivääriä ihmistäkään vastaan. Esikuntalaiset pitivät pienen neuvottelun ja vapauttivat hänet seuraamasta juuri rintamalle lähtevää joukkokuntaa. Sen sijaan he — suomalainen ei milloinkaan unohda huumoria — määräsivät hänet perunankuorijaksi esikunnan keittiöön.

Sodan jälkeen häntä kyllä kuljeteltiin muiden vankien mukana ristikuulusteluissa leiriltä leirille ja vankilasta vankilaan. Mutta kun ei ilmaantunut todisteita, että hän olisi ottanut osaa mihinkään murhiin tai sotilasmuonan ja heinän pakko-ottoihin tai edes saanut haltuunsa mitään kivääriä, ei hänen tarvinnut kauankaan olla pidätettynä, vaan hänet päästettiin vapaaksi.

Niin onnellisesti ei käynyt monen muun meidän tuttavistamme.

Muistat ehkä sen muurarin, joka laittoi uunit Rantalan uudisrakennukseen ja sementtilattian saunaan. Hänet ammuttiin esikuntaan kuulumisesta, jossa hänen tehtävänään lienee ollut kiväärien puhdistaminen. Hän oli taidostaan kuuluisa muurari ja kuului paikkakuntamme kunnioitetuimpiin ruotsinkielisiin työläissukuihin.

Samoin kävi myöskin ruotsalaisen Strömberg-kalastajan, jolla oli mökki kallioselänteen tuolla puolen. Hänkin kuului seutumme melkein vanhimpaan ja tunnetuimpaan työläissukuun, ja on aivan väärin luulla, että kommunismi ja rikoksellinen luonteenpiirre kuuluisivat yhteen. Päinvastoin, ainakin meidän seudullamme olivat juuri parhaat ja miellyttävimmät työläiset eniten alttiita kumouksellisille aatteille. Se on vain ajatuksen erehdys, se on vain tuon linjan yli astumista, joka tekee kaiken. Strömbergiä ei näkynyt Vieremän lukutuvassa niinä aikoina, kun sinä kävit meillä, mutta sen sijaan hänet saattoi usein nähdä varhain aamuisin istumassa keittiön rappusilla suuri kalakoppa jalkojensa juuressa odottaen, milloin keittiöstä ilmestytään kalojen ostoon. Hänen kuolemansa lienee tullut kansan suussa hyvin kuuluisaksi, ja siksi kerron sen sinullekin. Sanotaan hänen seisseen pelottomana, jäykässä sotilasasennossa sen kuopan ääressä, jonka hän oli itse omaksi haudakseen käskystä kaivanut. Kaikki komennot hän oli täyttänyt sotilaallisella palvelevaisuudella ja reippaudella, ikäänkuin olisi mielensä sekaannuksissa unohtanut, mitä oli tekeillä ja jaksamatta enää ymmärtää, kuka oli valkoinen, kuka punainen, ajatellut vain sotilaallista tottelemis-velvollisuuttaan. Kun ensimmäinen laukaus pamahti, ei hän hievahtanutkaan. Vasta saatuaan viidennen kuulan rintaansa hän oli alkanut vähän huojua ja ikäänkuin anteeksi pyytäen sotilaallisen asentonsa höltymistä sanonut ruotsiksi: nyt minun kai täytyy panna pitkäkseni. Jonka jälkeen hänen kerrotaan lyyhistyneen polvilleen ja kaatuneen kuoppaan.

Hänen molemmat poikansa myöskin ammuttiin. Ei tosin lähellä meidän seutujamme, vaan jonkin kaukaisemman kenttäoikeuden tuomitsemina.

Olen nähnyt sen kirjeen, jonka vanhempi pojista kirjoitti nuorelle vaimolleen teloitusaamua edeltäneenä yönä. Se alkoi näin:

"Rakas Alina!

Huomenna meidät ammutaan molemmat, Virtanen ja minut. Lähetän sinulle viimeisen tervehdyksen. Jää hyvästi äläkä sure minua, sillä me kaadumme uuden ajan esitaistelijoina..."

Oi, rakas Olia, kynä jo heltiää kädestäni, en jaksa enää, tuskin voin ajatella, että pystyn näitä konseptitöherryksiäni enää milloinkaan järjestämään ja kirjoittamaan puhtaaksi sinun luettavaksesi; tuntuu niinkuin silloin saisin elää kaikki nämä kamaluudet uudestaan, ja juuri siihen minulla ei ole voimia. Ehkä onkin parasta, että kaikki tämä jää silleen, sillä tuskinpa tämmöistä kirjettä voi uskoa Venäjälle menevään postiin ja täällä taas ei sillä olisi lukijaa, kaikki tietävät itse, mitä on tapahtunut.

Sen tahdon vain vielä sanoa (ettei jäisi ennen kuolemaani sanomatta), että minun mielestäni tämmöinen sisällinen sota on tuhat kertaa kamalampaa kuin oikea sota valtakuntien välillä. No ne siellä sotivat ja sotivat anastaakseen jonkin maa-alueen toisiltaan, onpa vielä sääntöjä, mitä saa ja mitä ei saa sodassa tehdä, sitten jompikumpi voittaa, rauha tehdään, vangit vaihdetaan kaikkien sääntöjen mukaan, jokainen pääsee takaisin kotimaahansa ja kaikki rauhoittuvat. Mutta sisällisessä sodassa sekä voittajan että voitetun täytyy jäädä ainaiseksi elämään samaan kotimaahan, yhdessä. Tämä tieto synnyttää vapisuttavan pelon kummallakin puolen. Täytyy päästä voittajaksi hinnalla millä hyvänsä ja vastustaja on tuhottava viimeistä miestä myöten, ettei yksikään jää kostoa hautomaan. Sisällisessä sodassa voi hyvästäkin ihmisestä tulla veripeto. Pelko se on, joka julmaksi tekee.

"Me kaadumme uuden ajan esitaistelijoina..." Varmastikaan nuo eivät ole minkään huonon miehen sanoja kuolemansa aattona. Mutta traagilliseksi tekee tuon kuoleman vasta se suunnaton erehdys, jonka uhrina mies kaatuu. Sillä voiko olla mitään järjettömämpää kuin luulla, että kommunismi — jos sen alkujuurena ja esikuvana todella pidetään muinaiskristittyjen keskinäiseen rakkauteen perustuvaa yhteisomistusta ja ihanteellista yhteiselämää — voidaan nykypäivinä toteuttaa veritöillä ja väkipakolla levittää yli koko maailman! Kommunismi, jonka kulmakivenä oli kaiken väkivallan kieltäminen ja kaikkien ihmisten tunnustaminen omaisiksi yhteisen isän vuoksi! Ja mikä voima maailmassa, mikä harhaantunut ihmisnero on tehnyt mahdolliseksi, että tämä kuulumaton luottamus väkivaltaan, tämä huutava hulluus on voinut muuttua uskoksi nuorissa, tuoreissa ihmisissä, niin että he urhoina antavat henkensä sen edestä!

Jos sinä sanoisit, että Lenin sen on tehnyt, niin minä muistuttaisin mieleesi Matti Kurikan, josta aikoinani niin paljon kerroin sinulle sinun ollessasi Vieremässä. Hänkin perusti malliyhteiskunnan, kommuunin, tarkoin onnien mielikuvittelujensa mukaan, joista hän, kaikesta arvostelusta kilpistyen, ei sallinut vähintäkään poikkeusta ja joihin hän itse uskoi niinkuin paavi omaan erehtymättömyyteensä. Minä sanon sinulle, että koko teidän Lenininne ei ole mitään muuta kuin venäläinen Matti Kurikka. Molemmilla on yhtä luja usko siihen, että heidän erikoinen pyhä tehtävänsä on suunnitella ja määrätä, miten muiden ihmisten on elettävä, mitä tehtävä. Molemmat ovat samoja modernien rajattomien itsevaltiaiden tyyppejä, joiden äärimmäisenä tarkoituksena olisi tehdä mielikuvittelunsa malliksi koko maailmalle. Ja molemmat ovat yhtä kaukana siitä evankeliumissa ilmaistusta uskosta, että ihmiset eläkööt tämän maan päällä niinkuin työskentelisivät päivätyöläisinä poissa olevan isännän puutarhassa, pitämättä sitä omanaan, asettumatta sen isänniksi ja toisten käskijöiksi, ja aina vain täyttäen tuon näkymättömän isännän tahtoa, jonka hän oli poislähtiessään heille ilmaissut. Molempien välillä on vain se erotus, että Matilla ei ollut mitään mahtikeinoja Sointulassaan, mutta Leninin mielikuvittelujen takana ovat armeijat ja verinen tsheka.

Niin, Olia, — armeijat ja armeijat — kunnes toiset armeijat tulevat ja uudet väkivallan hyökyaallot huuhtelevat maailmaa.

Oikeastaan minun piti vielä kertoa sinulle... — — —

XVIII. ELISABET ITSENÄISESSÄ SUOMESSA.

Jos — siihen aikaan kuin Elisabet muiden innostuneiden äitien mukana ompeli ylioppilaille sinistä juhlalippua tai koristeli ylioppilastalon suurta salia aiottua Snellman-juhlaa varten, johon tuo 80:n ikäinen vanhus, suomalaisuuden rakastettu herättäjä oli itse luvannut saapua, — jos siihen aikaan kansain kohtalojen tietäjä olisi kuiskannut ihmisten korvaan salaisuuden: Suomi tulee itsenäiseksi, niin olisikohan ollut Suomessa henkilöä, joka olisi enemmän ja vilpittömämmin riemuinnut kuin Elisabet? Sehän olisi ollut kuin lupaus ihmisten hartaimpien, sykkivimpien toiveiden täyttymisestä. Mitä enempää olisi elämältä enää voinut pyytää? Mikä olisi yksilölle tehnyt kuolemankin ajatuksen lohdulliseksi?

Nyt oli Suomi tullut itsenäiseksi. Ja kaikki riemuitsivat koettaen ilmaista harrasta iloaan myös toinen toiselleen, jotta tämä riemu olisi tuntunut niin yleiseltä kuin miksi sen jokainen olisi suonut.

Elisabet koetti tietysti hänkin vilpittömästi ottaa osaa tähän isänmaalliseen tunnelmaan. Mutta hänen oli vaikea riemuitsevalta ympäristöltään salata sitä sanokaamme fyysillistä kasvohermojen oikkua, joka esti häntä luonnollisesti ilmaisemasta iloaan, kiusallisesti jäykistäen hänen huuliaan ja antaen hänen tarkoittamalleen riemuhymylle jotakin noloa vinoutta, joka helposti olisi saattanut toiset vaikkapa epäilemään hänen ilonsa vilpittömyyttä, ellei hän olisi kääntänyt kasvojaan poispäin, ruvennut muka tarkastamaan sanomalehteä tai pujahtanut hetkeksi koko seurasta erilleen.

Ilme muistutti muuten juuri sitä ilmettä, joka oli Elisabetilla ollut silloin, kun hän Rantalan puutarhaseurassa ensi kerran kuuli Eugen Schaumanin sankariteosta. Silloinkin hän oli vetäytynyt pois seurasta ollakseen häiritsemättä muutamien vieraiden haltioitunutta innostusta.

"Mutta olisiko mahdollista, etten minä tässäkään Suomen itsenäistymisen asiassa osaisi olla yksimielinen kaikkien riemuitsevien kanssa!" — ajatteli Elisabet melkein kauhistuen itseänsä. Sillä _kaikki_ riemuitsivat, eivätkä suinkaan vähiten Elisabetin omaiset, hänen lapsensa, lastensa lapset ja vielä näidenkin lapset isineen, vävyineen, miniöineen, joita oli kaikkia jo niin paljon, etteivät merkkipäivinä voineet samalla kertaa mahtua Elisabetin ja Kasperin kahteen huoneeseen. Tämän ilakoivan nuorisojoukon kokoontuessa Elisabetin ympärille ja alkaessa keskustella Suomen vapaussodan koti- ja ulkomaisista sankareista, oli Elisabetin parasta ottaa esille sukankutimensa ja olla laskevinaan sen silmukoita.

Olisikohan syynä hänen mahdottomuuteensa mennä yleisessä riemun virrassa vain hänen vanha, voittamaton kammonsa kaikkea väkivaltaa kohtaan? Jo nuoruudessaan, ranskalais-saksalaisen sodan jälkeen, kun Saksa alkoi ylpeänä koota voimiaan julistaen koko maailmalle väkevämmän oikeutta, oli Elisabet ajatellut: tämä ei lopu hyvin. Ja nythän Saksan odottamaton hajoaminen oli hänelle lopullisesti todistanut, että kaikki, mikä on rakennettu väkivallalle, hajoaa ennemmin tai myöhemmin takaisin alkuosiinsa.

Mutta tästä hänen uskostansa tiesivät ja olivat aina tienneet kaikki Eerikit, Saimit, Jannet, Ainot ja myös muut hänen rakkaimmat tuttavansa, siihen olivat kaikki jo niin tottuneet, ettei asian puheeksi ottaminen olisi voinut saada aikaan mitään noloa äänettömyyttä ja keskustelun seisahdusta. Korkeintaan olisi Eerik sanonut: no niin, niin, tiedämmehän me sinut, mamma, mutta tunnusta, että olit itsekin iloinen, kun Helsinki valloitettiin!

Elisabetilla oli kuitenkin, kuten jälkeenpäin selveni, toinen, hänen mieltänsä todella painostava tyytymättömyyden syy, ja se koski erikoisesti juuri tätä Suomen itsenäisen valtion syntyä eikä suinkaan mitään Saksan asioita tai ylimalkaista väkivallan kieltämistä.

Sille, joka Elisabetin tavoin oli elänyt Snellmanin kansallisen herätyksen nousuajat ja ottanut hänen oppinsa sivistyneistön ja kansan yhteen sulautumisesta toden kannalta, sananmukaisesti, sille ei Suomen vastainen itsenäistyminen olisi voinut kuvastua muulla tavalla mieleenkään kuin yhdessä tuon aatteen toteutumisen kanssa. Siinähän koko se voimakas, koko kansan yhteinen tehtävä, joka ennen oli antanut sisällystä ja lämpöä elämälle. Mutta nyt ei ollut semmoisesta enää kysymystäkään. Nyt olivat yhteensulautumisen sijaan kansan ylä- ja alaluokka päinvastoin eronneet toisistaan, niin että ei milloinkaan ennen ole keskinäinen viha, epäluulo, koston pelko ollut näiden luokkien välillä suurempi. Nyt oli sijaan saatu Suomen itsenäinen valtio, ja sen pitäisi muka korvata sisälliset ikävyydet. Mutta tämä nykyinen Suomen valtio — se oli Elisabetin mielestä semmoinen ihanne, johon enintään pinttyneimmät vanhan ajan ruotsinmieliset olisivat voineet tyytyä. Ilman tuota eri luokkien yhteensulautumista se oli Elisabetista vain tyhjyyttään koliseva, eloton, sydäntä ja verta vailla oleva laitos. Sillä jos jokin valtio ei voi saattaa ylä- ja alaluokkaa lähentymään toisiaan — niin mitä virkaa on koko tuolla itsenäisyydellä!

Näitäpä ajatuksiaan Elisabet tyystin salasi ympäristöltään. Sillä hän tiesi hyvin, kuinka kiihkeitä väittelyjä olisi syntynyt, jos hän olisi antanut pienimmänkin aiheen keskustelun viriämiselle tästä arkaluontoisesta kysymyksestä. Ja väittelyynkö se olisi pysähtynyt! Ei, vaan veli olisi noussut veljeä vastaan, tytär miniää vastaan, ja mielet olisivat kuohahtaneet ilmi riitaan. Vähänkö oli Suomessa tapauksia, että poliittiset erimielisyydet olivat vieroittaneet toisistaan ennen lujasti toisiinsa liittyneitä perheitä, jotka olivat muinoin yhdessä intoilleet suomalaisuuden asiasta ja lastensa avioliittojen kautta muuttuneet kuin samaksi perheeksi. Nyt saattoi tapahtua, että sen jäsenet kadulla tavatessaan eivät edes tervehtineet toisiansa. Ja kaikki on tapahtunut pelkkien väittelyiden vuoksi!

Sen vuoksi Elisabet nyt lopullisesti päätti olla milloinkaan antamatta aihetta kiivaiden väittelyjen syntymiseen ja mennä vain, edes tätäkään väitettä kenellekään tyrkyttämättä, omaa tietänsä eteenpäin kaikessa hiljaisuudessa. Hän oli huomannut, että yksi ja toinen jo epäili hänellä olevan jotakin hampaan kolossa, mitä Suomen itsenäisyyteen tulee. Yksikin varomaton sana — ja hän olisi ilmaissut koko salaisuutensa. Ilmeitänsä ja hymyään hän kerta kaikkiaan ei voinut hallita, ei ollut lapsuudestaan asti milloinkaan voinut. Siis hänellä ei olisi ollut muuta keinoa kuin ehdottomasti vaieta. Ja hän olikin päättänyt niin tehdä. Mutta nyt oli onnettomuus siinä, että tämä itsepäinen vaikeneminen, aina kun päivän polttavin kysymys tuli puheeksi, se tuntuikin aiheuttavan epäluuloja häntä vastaan!

Peräti kiero tilanne!

Ja kieräileminen oli hänelle sekin ollut lapsuudesta asti aivan mahdotonta jo senkin vuoksi, että hänen kasvoistaan aina kaikki näkyi.

Ihmeellistä, kuinka vaikeaan asemaan tämä Suomen itsenäisyys oli hänet saattanut!

Elisabet kesti tilanteen vaikeuksia pitkät ajat, kunnes ihmiset niin tottuivat hänen vaikenemiseensa, etteivät poliittisissa kysymyksissä enää kääntyneetkään hänen puoleensa, vaan puhelivat keskenään.

"Vihdoin uskovat minua kyllin tuhmaksi", — ajatteli Elisabet tyytyväisenä ja hengähti helpotuksesta.

Kului vuosikausia — ja Elisabet pysyi aina vain uskollisena vaikenemispäätökselleen. Lopulta eivät mitkään omavaltaiset kasvojen ilmeet ja jäykistymiset enää häirinneet häntä, vaikka ympärillä puhuttiin Suomen velvollisuudesta aseistautua kiireestä kantapäähän, vihan lietsomisen välttämättömyydestä vastaisen sodan varalta... Tuntui aivan kuin hänelle olisi todella ollut yhdentekevää, mitä ihmiset Suomessa hommasivat puolustuslaitoksensa hyväksi. Suojeluskunnat perustettiin, kasvatettiin ja järjestettiin ikäänkuin aivan Elisabetin huomion ulkopuolella. Armeijat luotiin, harjoitettiin, sotalaivoja rakennettiin, kivääri- ja patruunatehtaita perustettiin — kaikki se oli menevinään vanhentuvan Elisabetin ohitse.

Mutta kerran, kun oli paitsi omaisia saapuvilla myöskin vieraita, kertoi joku läsnäolleista, että nyt oli päätetty perustaa myöskin _kaasutehdas_ — ja nimitti kaupungin, jonka läheisyyteen tehdas aiottiin sijoittaa.

— Mummo, mummo, — sanoi leikillään joku nuoremmista, Elisabetin huomiota herättääkseen koskettaen häntä polveen, — kuuletko mummo, rupeavat valmistamaan meilläkin myrkkykaasuja, mitä mummo siihen sanoo?

Elisabet ei sanonut mitään. Hän oli lukevinaan sanomalehdestä petiitillä painettuja pikku-uutisia. Mutta hänen hiukan punehtuneella ohimollaan saatoin huomata pienen suonen sykkivän tavallista nopeammin.

Kaasusota, jota maailmansodan lopulla käytiin, oli kyllä Elisabetin mielestä ollut jotakin, jota epäinhimillisempää hän ei voinut aivoissaan enää kuvitella. Pommien heitteleminen taivaasta maan päälle ja veden alitse laivojen alle hiipiminen ei vielä ollut mahdotonta kestää, mutta myrkyttää kaasulla sitä, mitä ihmisten _täytyy_ hengittää, se meni toki jo yli hänen voimiensa.

Merkillistä oli, että vaikka hän oli kestänyt koetuksen eikä ollut hiiskunut halaistuakaan sanaa kaasusotaa vastaan ja vain ohimosuoni itsekseen sykki, kaikki rupesivat puhumaan niinkuin hän olisi antanut perustellun lausunnon semmoisen sodan hylättäväisyydestä.

— Sota kuin sota, — väitettiin hänelle, — ja kun vihollinen käyttää kaasua _meidät_ tuhotakseen, on meidänkin käytettävä kaasua hänet tuhotaksemme.

— Sillä erotuksella vain, — lisäsi joku, — että meidän täytyy keksiä kaasu, joka on vihollisen kaasua vieläkin tuhoisampi.

— No, no, — sanoi kirkolliseksi tunnettu neiti, — eiköhän tuo jo ole liikaa, ei mitään kilpailua pahassa, olen tädin kanssa aivan samaa mieltä, eiköhän riitä, että kaasut ovat _yhtä_ voimakkaita, täti kaiketi sanoo vain, että... (Elisabet ei ollut sanonut yhtään mitään).

Vihdoin olivat kaikki väittelijät kääntyneinä suoraan Elisabetiin päin, vaatien häntä ikäänkuin tilille sanoistaan.

— Ei sotaa ja ei sotaa, sanot sinä mummo aina, mutta sano siis kerrankin meille, mitä sinun mielestäsi Suomen olisi nykyisessä tilanteessa tehtävä?

— Mitäkö tehtävä? — toisti Elisabet, ja hänen kätensä värisivät hiljaa, luultavasti hänen viimeisten yritystensä vuoksi olla mitään sanomatta. —

— Niin, mitä olisi tehtävä uhatussa asemassamme?

Silloin Elisabet sanoi:

— Olisi pantava toimeen täydellinen aseistariisuminen. Niin, heti, ja ihan täydellinen.

Ei kukaan voinut pitkään aikaan sanoa mitään.

Kuului vain sen kirkollisen neidin nolouttaan peittävä: haha.

Silloin sanoi ensimmäinen kysyjä silmät pyöreinä hämmästyksestä ja vähän nuhtelevasti:

— Kuinka?! Silloinhan bolshevikit heti hyökkäisivät tänne!

— Luuletko niin?

— No, "luuletko"! Sehän on päivänselvää!

Lieventääkseen tilanteen kärjistyneisyyttä sanoi se kirkollinen:

— Ehkä tädillä on semmoinen _usko_, etteivät bolshevikit tulisi.

Elisabet sanoi tähän:

— Ei, semmoista uskoa minulla ei voi olla. En tiedä ollenkaan, tulisivatko vai eivätkö tulisi.

Elisabetilla oli nyt hyvä tilaisuus puhua, sillä kaikki olivat vaiti ja vähän hämillään. Hän sanoi selitykseksi kirkolliselle:

— No niinkuin nuokin virkamiehet ja tuomarit, jotka istuivat vankilassa omantuntonsa vuoksi, ja olihan yksi heistä istunut monta — monta vuotta Siperiaankin karkotettuna: eihän heistä yksikään tiennyt, mitä seurauksia heidän lainkuuliaisuudestaan Suomelle tulee. Päinvastoin näytti tulevaisuus hyvinkin toivottomalta.

Kun äänettömyyttä yhä jatkui ja muusta puhelusta ei tahtonut mitään tulla ja kun muutamat vieraat olisivat aikoneet jo ruveta lähtöä tekemään, sanoi Elisabet vielä:

— Ovathan monet maat ruvenneet ajattelemaan aseista riisumista, ja eikö se pikku Tanska jo ole riisunutkin?

Tuolien jo rämistessä kuului lähtevien joukosta jonkun vanhemman ääni:

— Siinä on suuri erotus, Tanskalla ei ole mitään pelkäämistä, mutta me elämme kraaterin partaalla.

Elisabet ei enää olisi voinut korottaa ääntänsä kaikkien kuuluville. Hän sanoi siis vain hiljaa sille uskovaiselle, kun tämä tuli hyvästelemään:

— Siinähän se _usko_ juuri onkin, että mitään pelkäämättä ja ottamatta lukuun mitään seurauksia on vain omalletunnolleen kuuliainen.

* * * * * *

Tämä oli Elisabetin viimeinen lankeemus vaikenemattomuuteen.

Hän itse nimitti tapausta — "skandaaliksi".

Sen jälkeen hän ei enää milloinkaan ottanut puheeksi poliittisia asioita, taisipa lakata niitä ajattelemastakin, kun ne kuitenkin menivät omaa väkivallan suuntaansa ja etenivät yhä kauemmas siitä, mikä Elisabetin mielestä olisi ollut pääasia ja kaiken politiikan ainoa oikeutus: ylä- ja alaluokan keskinäisestä lähenemisestä.

Mutta sitä suuremmalla antaumuksella hän nyt vanhoilla päivillään koetti omissa kotioloissaan ja suhteissaan alaluokkaan kuuluviin tuttaviinsa toteuttaa vanhaa tasa-arvoisuuden ihannettaan: olla suhtautumatta ihmisiin sen mukaan, kuka oli miellyttävä ja kuka vastenmielinen, vaan kaikkiin niinkuin saman isän lapsiin, siis niinkuin rakkaimpiin omaisiinsa.

Siinähän oli edelleen Elisabetin uskon pääsisällys, nyt vain yhäkin kirkkaammaksi selviytyneenä ja aivan vapaana entisistä epäilyksistä, että maailman parannusta olisi muka ollut odotettava myöskin parlamenteistä, joukkoliikkeistä tai ulkonaisista voimakeinoista.

Ei niin, että tuo hänen lopullinen vaikenemisensa olisi osoittanut hänen uskonsa missään suhteessa edenneen tai vieraantuneen tämän maailman asioista ja muka siirtyneen enemmän haudantakaisiin asioihin.

Ei, vaan melkeinpä päinvastoin. Se, mitä uskovaiset puhuivat hänelle jostakin mystillisestä "Jumalan tahdosta", se sama Jumalan tahto vaati häneltä vain luokkatunteen hävittämistä omasta sydämestä ja tähtäsi siis juuri sen poistamiseen, mikä oli syynä tämän maailman kehityksen pysähtymiseen.

XIX. ELISABETIN NÄKÖ JA MUISTI HEIKKENEVÄT, MUTTA HÄN TULEE YHÄ ONNELLISEMMAKSI.