Part 45

Kaikki olisi hyvin, ellei hän niin rasittuisi noissa ihmisten uskon kaivelemisissa. Hänen hermonsa ovat käyneet niin huonoiksi, että koulutoimen jättäminen näyttää käyvän välttämättömäksi. Pitkä lepo ei ole mitään auttanut ja loman jälkeen hän aikoo ottaa eron. Toimeentulon kysymys häntä tietysti kovin huolestuttaa ja lisää hänen synkkien hetkiensä lukua. Mutta vaikka hän itse toivoo vielä niin parantuvansa, että voi ryhtyä johonkin työhön, en minä sitä oikein usko. Kaikki ansiotyö on hänelle vähitellen käynyt mahdottomaksi, vaikka hän itse ei sitä usko. Sydämensä syvimmässä hän, ehkä tietämättään, halveksii kaikkea ansaitsemista ansaitsemisen vuoksi, työtä, jonka yleistä tarpeellisuutta hän ei näe. Ruumiillista työtä taas ei hänen fysiikkansa enää kestä. Sen puutteessa hän usein istuskelee muovailemassa kävelykeppejä kokoilemistaan kuivuneista katajanrungoista ja myöskin laatii mitä kauneimpia paperiveitsiä maatuneista ja kovettuneista puunkappaleista. Noita esineitä hän sitten lahjoittelee tutuilleen. Nämä tämmöiset veistelemiset eivät paha kyllä estä häntä ajattelemasta ja tutkimasta niitä henkisiä kysymyksiä, jotka ovat yhä vain hänen sydämellään. Hän ei ollenkaan huomaa, että tuo alituinen mietiskeleminen ja ajatusten muistiinkirjoittaminen on mitä ankarinta sielullista työtä, olipa se sitten välttämätöntä vain hänen itsensä vuoksi tai ehkä jossakin tulevaisuudessa myös maailmalle. Tuon tuostakin hänet valtaa epätoivoinen synkkämielisyys, ja kun kysyy sen syytä, hän vastaa: ah, mamma, sinä aina unohdat, minähän en _tee_ mitään enkä _voi_ tehdä, no? Ja kun minä siihen sanon, ainahan me jollakin lailla asioista suoriudumme, niin hän hermostuu sen johdosta, että minä muka otan asiat niin keveältä kannalta. Keveältä! Jospa tietäisit, kuinka raskaana hänen kohtalonsa painaa minua!

Miksi onkaan niin, että moniin vieraisiin voi vaikuttaa, tietämättänsäkin, mutta omaiseensa ei voi?

Ah, kunpa hän vihdoinkin löytäisi ihmisen, jonka iloon ja onneen hän uskoisi. Silloin hän varmaan omaksuisi tämän ihmisen uskon. Kaikki olisi silloin hyvin. Ja minä olisin maailman onnellisin ihminen.

Olen puhunut vain Kasperista erikseen, koska me elämme ja asumme yhdessä. Mutta minun täytyy kertoa muistakin.

Nyt on Arvidkin ollut täällä jo toista kuukautta.

Et voi aavistaakaan, mitä kaikkea täällä on tapahtunut! Mutta minun täytyy ensin puhua sinulle vähän "strategiaa", että ymmärtäisit tilanteemme.

Puolustukseksi Saksaa vastaan on Suomi ollut tulvillaan venäläistä sotaväkeä (meillä ei ole enää omaa sotaväkeä), ja nämä ovat kaivelleet maan täyteen juoksuhautoja välittämättä puutarhoista, istutuksista tai edes rakennuksistakaan, joita he ovat repineet alas tai omavaltaisesti käyttäneet asunnoikseen. He ampuvat kenen tahansa tai vievät Venäjälle vankiloihinsa, eikä vallattomuuksilla ole mitään rajoja. Se on aivan kuin uutta Suomen valloitusta, eikä täällä ole vielä milloinkaan ollut niin kauheata venäläisvihaa kuin mikä nyt vallitsee. Mutta ei siinä läheskään kaikki paha.

Kaivaus- ja patteritöihinsä he ovat käyttäneet suuret määrät suomalaista työväestöä, joka on niihin mennyt osaksi pakosta ja osaksi myös hyvien päiväpalkkojen houkuttelemina. Mutta nyt on täällä Suomessakin olevan venäläisen sotaväen miehistö läpeensä vallankumouksellista, ja kiihotus on vaikuttanut suomalaiseen patteritöissä olevaan työväestöön ja sitä tietä levinnyt kaikkialle. Suomalaiset ovat imeneet itseensä valmiita kumouksellisia teorioja venäläisiltä, jotka ovat niitä pohtineet jo Nikolai I:n ajoista asti (ja mekin olimme silloin vallankumouksen puolella, niinkuin kaikki oikeat sivistyneet, vaikka sinä et taida niitä aikoja muistaa). Suomalaisen alaluokan pitäisi muka tehdä vallankumous omaa yläluokkaansa vastaan ja venäläisten omaansa. Sytykerisuja on nyt täälläkin heitelty joka paikkaan ja valkea tutisee kaikkialla, vaikkei olekaan vielä ilmiliekkiin leimahtanut. Kovin kuivia risuja, eikä taida auttaa enää mikään. Juuri toivottiin sodan ehkä loppuvan, niin uusi väkivalta jo alkaa.

On kuitenkin optimisteja, jotka eivät näe mitään, vaikka meidänkin työväkemme on jo perustanut "punaisen kaartin" uudelleen, niinkuin ennen sen Kockin aikoina. Ihmiset ovat kuin päästään sekaisin, tämä kaikki on tullut heille niin odottamatta. Kaikki ovat kaduilla tai seisoskelevat toreilla ja keskustelevat. Mitään oman maan hallitusta ei oikeastaan ole olemassa, vaan kaikkialla on vain venäläisiä vallankumouksellisia, joita taitaa johtaa se teidän Kerenskinne. Kaupungissa on poliisikunta jonkinlaisessa lakossa ja järjestystä hoitavat työväen valitsemat miehet, joita sanotaan "miliisiksi".

Arvid tuli maalta ja hän on vain lisännyt yleistä sekaannusta, vaikka hänen tarkoituksensa oli toinen. Ensin hän rupesi muutamien teosofien kanssa keräämään avustuksia kaupungin köyhille, mutta ajattele, mitä hän sitten teki! Hän meni siihen suureen kirkkoon, joka on senaatintorin luona ja jossa on vielä kiviportaat, sinä tiedät, ja alkoi siellä puhua omin luvin, saarnan loputtua ja papin kiellosta huolimatta. Seuraavina sunnuntaina hän samalla tavalla piti puheita vielä muissa kaupungin kirkoissa ja herätti vastaansa aivan hirvittävän paheksumisen, ei tosin työväen joukossa, vaan sitä enemmän sivistyneiden. Erittäinkin tuomitsivat häntä kaupungin päälehdet, sekä suomalaiset että ruotsalaiset, ja eräässä lehdessä lausuttiin julkisesti ihmettely, etteivät omaiset ole ottaneet häntä hoitoonsa. Sillä monet pitivät häntä mielisairaana.

Kasper, joka seurasi häntä kaikkialla, sanoi, ettei hänen puheissaan ole mitään järjetöntä, ja näytti hyväksyvän hänen menettelynsä. Ja kuinka voisin minäkään pitää häntä mielisairaana, kun kaikki, mitä hän puhuu, on juuri minunkin syvintä uskoani?

Mutta miksi _kirkossa_? — sanovat ihmiset, nekin, jotka muuten hyväksyvät hänen ajatuksiansa. Ja samaa olen minäkin häneltä kysynyt. Hän vastasi minun omilla sanoillani, joita usein olin käyttänyt heidän vielä lapsina ollessaan, "ettei mikään uskonto voi olla totuutta ylempänä". Hän sanoo, ettei totuudensanoilla voi kirkkoa eikä siellä kävijöitä loukata, vaan päinvastoin on kaikkein tärkeintä saada ihmiset ymmärtämään, että totuuden sanominen pyhittää kirkon eikä päinvastoin. Minä voin hyvin ymmärtää hänen ajatuksensa ja myönnän senkin oikeaksi, että maailman eri kansat eivät voi milloinkaan yhtyä toisiinsa, ennen kuin he tunnustavat yhden ja saman Jumalan, mutta sen he voivat tehdä vain, jos luopuvat lahkolaisuudestaan ja dogmeistaan ja tunnustavat ainoaksi jumalaksi yksinkertaisen totuudenhengen eli omantunnon, joka käskee rakkauteen ja kieltää väkivallan ja on yhteinen maailman kaikille ihmisille. Minun täytyy päinvastoin olla onnellinen, että minun oma sisin uskoni on hänen välityksellään tullut näin sanoihin puetuksi, ja ehkä myös siitä, että se on tapahtunut kirkossa, jota monet ihmiset pitävät kaikkein pyhimpänä paikkana.

Eräänä päivänä auto pysähtyi portaamme eteen ja siitä nousi ylös meille kaksi herraa kysyen Arvidia, joka silloin asui luonani. Toinen noista herroista oli poliisimestari ja toinen miliisin päällikkö. He olivat kaikessa sovussa yhdessä tulleet vangitsemaan häntä. Minä sanon sinulle Olia, olen pian 80-vuotias, mutta en ole koskaan eläessäni kauhistunut niinkuin nyt sitä ajatusta, että Arvid vietäisiin vankeuteen. Tiedänhän minä että pitäisi olla peloton ja suostua totuuden puolesta uhrauksiin, mutta minä nähtävästi en ole luotu semmoiseen. Vangit syövät siellä hapanta ruisleipää, suolakalaa ja kaljaa, viikon kuluttua hän olisi vatsakuumeessa, siitä olen varma, hän menehtyisi tai vielä rupeaisi nälkälakkoon! Ei, Olia! Joku _isä_ voi rakkaudesta maailmaan antaa ainoan poikansa ihmisten raadeltavaksi ja ristiinnaulittavaksi, mutta _äiti_ ei voi sitä milloinkaan tehdä.

Luultavasti Arvid huomasi minun tuskani ja epätoivoni, koska hän pyysi nuo herrat eri huoneeseen, jossa he sitten kolmisin jotakin keskustelivat. Sen verran saatoin kuulla, että he vaativat häneltä lupausta olla enää jatkamatta kirkkopuheitaan. Joka tapauksessa olivat ajat niin levottomat, ettei vangitsemisesta tullut sillä kertaa mitään.

Tähän keskeytyi Elisabetin kirje. Sen muodostivat toistaiseksi monet kynällä kirjoitetut konseptilaput, jotka oli kaiketi aikomus kirjoittaa puhtaaksi.

Oli jo aamu ja maaliskuun kevätaurinko nousemassa.

XVII. MITÄ ELISABET NÄKI IKKUNASTA ja mitä sitten tapahtui.

(Koottu seuraavien öiden konseptilapuista.)

Eräänä päivänä, pari viikkoa edellisten tapausten jälkeen, istuin huoneessani, josta ei näe kadulle, ja ihmettelin, miksi ei kuulunut mitään autojen törähdyksiä eikä tavallista kuormien räminää. Kun sitten alkoi kuulua lähestyviä hurraa-huutoja ja ihmisäänten sorinaa, menin kadunpuoleiseen huoneeseen, etkä voi uskoa, mitä sain nähdä.

Sinä muistat, että meidän ikkunastamme näkyy koko tuo leveä Siltasaarenkatu kolmannesta kerroksesta. Ihmiset alhaalla kadulla hurrasivat ja huiskuttivat nenäliinojaan ja katselivat kaikki työväen talolle päin odotellen kulkuetta. Vastapäisten kivimuurien ikkunoista huiskuteltiin myös ja katukäytävät olivat täynnä kirjavaa yleisöä, enimmäkseen työväkeä, joista monet juoksivat kulkuetta kohden siihen yhtyäkseen. Muutkin tulivat nyt katsomaan ikkunasta tätä jännittävää näkyä.

Pian saimmekin nähdä ihmeellisen joukkueen lähenevän työväentalolta päin, ja sen tullessa leveä katu täyttyi meluavista saattajista, naisista, jotka kasvot hehkuvina ja toinen toistaan äänekkäämmin hurraten koettivat osoittaa, että kyllä hekin, ja pojat, jotka punaisia lippuja huiskuttaen riemukkaina ja hurjina juoksentelivat sinne tänne, kun kerrankin tapahtui jotakin vapaata ja oikein heidän mieleistään.

Kulkueen saapuessa ikkunamme kohdalle saimme nähdä, että siinä esitettiin "veljeilyä", samanlaista kuin olet varmaan kuullut tapahtuneen sodankin aikana, jolloin vihollismieliset miehistöt kummaltakin puolen nousivat juoksuhaudoistaan ja veljistyen tapasivat toisensa tantereella. (Jotkut täällä sanovat, että sodan lopettaminen käy välttämättömäksi tämäntapaisten oireiden vuoksi.) Tämä veljeily oli nyt kadullamme järjestynyt niin, että venäläiset sotamiehet sekaisin suomalaisten työläisten kanssa seurasivat toisiaan pitkässä työväentalolta keskikaupungille liikkuvassa rivissä. Hurraa-huutojen kaikuessa he etenivät pidellen toisiaan kädestä ja tanssahdellen. Kutkutti vähän nauruhermoja, kun vertasi, miten kevyesti venäläiset hyppelivät ja miten jurosti, katse maahan kiintyneenä, ikäänkuin vähän häveten tanssin julkisuutta, suomalaiset ottivat kömpelöitä polkka-askeliaan. Mutta nauraa ei voinut, kun näki, kuinka totisesti ja hartaasti tämä toimitus suoritettiin suomalaisten puolelta ja kuinka hurjassa ilossa venäläiset tanssivat, ikäänkuin koettaen pitää tanssiopetusta uusille veljilleen.

Emmekö olisi ennen muinoin sinun kanssasi, Olia, iloinneet, jos olisimme odottamatta saaneet nähdä venäläisten ja suomalaisten viettävän keskenään jotakin sovintojuhlaa? Olisiko meille voinut mitään sen iloisempaa tapahtua? Aleksander sanoi aina, että suomalaiset ja venäläiset ovat muinaisista ajoista asti aina taistelleet ja sotineet keskenään ja että siksi ei ole ihme, että keskinäinen viha on heissä ihan kuin jotakin synnynnäistä, joka ei koskaan lähde pois. Kuinka minä olenkaan tätä asiaa itsekseni surrut koko elämäni ajan, kenenkään sitä aavistamatta! Ajatus, että tuo vihan suhde on ja tulee olemaan jotakin auttamattomasti pysyvää ja parantumatonta, on — sanon sen sinulle — suorastaan raadellut minua, vaikka en ole edes lapsillenikaan sitä milloinkaan ilmaissut, ja he luulevat, että olen kokonaan unohtanut Venäjän. Ja nytkö olisi sovinto ollut tehty?

Voi, Olia, — mitalilla on nurja puolensa. Tämä tanssi on vallankumousta, jonka pohja on verta ja väkivaltaa. Kaduilla on läjittäin sotamiesten olkalappuja, joita he ovat repineet puvuistaan ja viskelleet luotaan vallankumouksen merkiksi. Matruusit ovat ampuneet sadoittain upseerejaan ja heittäneet heidän ruumiinsa mereen, ja maaväki sekä Viaporissa että täällä kaupungissa on heitä ampunut kaduilla ja heidän kodeissaan. Patologiselle laitokselle heitä oli koottu muutamia kymmeniä ja siellä he ovat, jäätyneinä kaameihin asentoihin, omaisten nähtävinä. Eräs upseerinrouva, tullessaan laitoksesta, jossa oli tuntenut miehensä, ampui revolverilla maahan ovella seisoneen vahtisotilaan, tietysti kostaakseen. Viha muuttuu hyveeksi ja kosto ansioksi.

Mutta mitä puhunkaan sinulle, joka tietysti olet Pietarissa sinäkin nähnyt, mitä vallankumous merkitsee! Historiaa lukiessa voi vallankumousta ihailla, mutta omin silmin nähdessä voiko olla mitään kaameampaa! Sanotaan, että Robespierren aikana Ranskassa mestattiin 400 tuhatta porvaria, ja onko mahdollista, että me vain kevyesti käännämme sivua saadaksemme pian tietää, mitä kaikkea sitten vielä tapahtui? Ja onko mahdollista, että ihmiset kerran yhtä kevyesti kääntelevät sivuja, kun lukevat historian lehdiltä tästä meidän maailmansodastamme? Kauheata! Mitä sotia, mitä kärsimyksiä pitääkään ihmisten vielä läpikäydä, ennen kuin he kääntyvät pois väkivallanteoista? Tai kuinka monta poikaa jumalan täytyykään vielä luovuttaa ristiinnaulittavaksi, ennen kuin ihmiset uskovat jumalan olevan rakkauden?

Mitään kirjettä en ole voinut sinulle vielä lähettää, koska postinkulku on ollut niin epäsäännöllistä ja epäluotettavaa. Ja nyt alkaa olla jo vuosi sen kirjoittamisesta. Se, mitä minulla on vielä lisättävänä edelliseen, on kuitenkin sitä laatua, että sen saattaminen sinun luettavaksesi taitaa tulla vielä vaikeammaksi, mitä enemmän aikaa kuluu, sillä koko junankulku on pysähdyksissä ja suhteet Pietariin ovat katkenneet. Kirjoitan vain siltä varalta, että ajat joskus muuttuisivat ja ihmiset saisivat jälleen oikeuden, vaikkakin eri maissa ollen, vaihtaa kirjeellisesti ajatuksiaan ja tunteitaan omaistensa kanssa.

Meillä on tämän viimeisen puolen vuoden aikana ollut kauhea kansalaissota, voisi melkein sanoa sota ylä- ja alaluokan välillä. Semmoinen sota on paljon kauheampi kuin oikean sodan voi ajatella olevan. Ei mitään armoa kummaltakaan puolen, vaan niinkuin pedot toisiansa vastaan! En ymmärrä, voinko sinulle oikein selittääkään, kuinka se kaikki alkoi. Työväki vain tuli yhä enemmän vallankumoukselliseksi venäläisen vaikutuksen voimasta, ja kun se vihdoin yhtyi bolshevikkien vallankumoukseen, jotka tahtoivat panna toimeen kommunismin koko maailmassa, niin meidän yläluokkamme asettui semmoista aietta vastaan, ja niin tämä julma sota syttyi. Tietysti yläluokka voitti, sillä venäläiset vetivät joukkonsa pois maasta, suomalaiset punaiset jäivät yksin, ja valkoiset kutsuivat avukseen vielä saksalaisetkin.

Mutta kyllä täytyy sanoa, että rinnasta pääsi syvä helpotuksen huoahdus, kun Helsinki vihdoin joutui vapaaksi punaisten vallasta. Sillä kyllä he olivat täällä julmaa isännyyttä ja terroria ylläpitäneet. Se on jotakin aivan uskomatonta. Voit aavistaa, kuinka pahaa tämän sodan näkeminen teki Kasper-raukan hermoille. Kanuunain paukkuessa ja kuularuiskujen rätistessä hän meni ulos Tähtitorninmäen kaduille ja sieltä hän oli nähnyt, miten saksalaiset pommittivat kaupunkia mereltä käsin. Myös rantatorin varrella olevia kivimuureja he pommittivat, — sitäkin, jota sanottiin ennen seurahuoneeksi ja jossa sinäkin olit kanssamme kerran helppotajuisessa konsertissa kodikkaasti teetä juomassa, muistatko? Kajanus johti. Tähän rakennukseen nyt sattui pommi pommin perästä tehden suuria jälkiä. Sillä siihen rakennukseen olivat viimeiset punaiset piiloutuneet ja aikoivat puolustautua. Tietämättä saksalaisten tulosta he olivat odottaneet hyökkäystä vain toiselta, maan puolelta kaupunkia ja luulleet olevansa turvassa merenrannalla. Nyt, pyrkiessään pommitusta pakoon, heitä kaatui joukoittain seurahuoneen portaiden eteen, ja Kasper sanoo useiden, jotka eivät olleet saaneet kuolettavia haavoja, vielä maassakin kiemurrelleen.

Katkeruus ja viha punaisia vastaan on täällä noussut ylimmilleen, ja rankaisuretkikuntia pannaan toimeen maaseuduille. Onneksi on useita lakimiehiä, jotka vastustivat kuolemanrangaistusta, muuten ei tiedä kuinka meidän työväen olisi käynyt. Nuoret neitosetkin, joiden viattomasti kelluvat suortuvat eivät ole suinkaan tarkoitetut raivotar-kasvoja ympäröimään, sanoivat vihasta hehkuen ja pikku hampaitaan kiristellen: ne olisi pitänyt tappaa jok'ikinen!

Oikeastaanhan täytyy ymmärtää tätä vihaa ja leppymättömyyttä, erittäinkin kun ajattelee niitä lukemattomia ihmisiä, joiden poikia, veljiä, isiä on murhattu. Kostontunne on siinä tapauksessa hyvin ymmärrettävä ja niin tekisikin mieli pitää ammuttavana tai hirtettävänä roistona sellaista ihmistä, joka on murhannut minulle rakkaan olennon. Muut tuntevat kostontunnetta ystäviensä puolesta ja kaikki samanpuoluelaiset sanovat tuota tunnetta oikeudentunnoksi, ja näin kosto muuttuu kummallakin puolella oikeudeksi. Se on kauheata, ja milloin tästä sekaannuksesta voikaan tulla loppua! Ihmisten pitäisi joka aamu herätä semmoiseen rukoukseen, että he saisivat voimaa ollakseen pitämättä kostontunnetta oikeudentuntona. Ellei siihen suuntaan kehitytä, on yhtä hyvä, vaikka maailma kokonaan lakkaisi olemasta.

Sanot kai, että minun on hyvä puhua, kun ketään omaisistani ei ole murhattu. Olet vain puolittain oikeassa. Ei ole tosin ketään omaisistani murhattu. Mutta voi olla vieraitakin ihmisiä, jotka ovat yhtä rakkaita kuin omaiset ja joiden katoamisesta sydän on suruun pakahtumaisillaan. Sinähän tietysti hyvin muistat Vieremän ajoilta nuo kaksi Isohiiden veljestä, Akselin ja Eelon, joiden joku meistä, ehkä sinä itse, sanoi olevan enemmän tolstoilaisia kuin Tolstoi olikaan, sillä Tolstoi vain kirjoitti uskonsa paperille, mutta nämä elivät sitä teoissaan, ruumiillisesti palvellen kaikkein köyhimpiä, toimeentulostaan ja huomisesta huolehtimatta. Sinä sanoit itse, että semmoiset ihmiset ovat elämän suola, ja se onkin mitä parhain vertaus. Kuinka monta kertaa olenkaan sittemmin tuntenut lohdutusta ja saanut elämänhalua vain siitä ajatuksestakin, että semmoisia ihmisiä elää meidän keskuudessamme, ja siitä elävöittävästä odotuksesta, että mitä he saavatkaan aikaan kansan seassa liikkuessaan! — Mutta ajattele, Olia, ajattele kauheutta, heidät ammuttiin.

Perääntyessään Viipuriin päin punaiset alkoivat joutua hyvin ahtaalle joka puolelta uhkaavien vihollisjoukkojen ahdistamina. He siis kutsuivat aseisiin poikkeuksetta joka miehen kaikista kylistä, joiden läpi perääntyivät, ja haeskelivat vielä metsistäkin piileskelijöitä, jotka eivät olleet kutsuntaa totelleet, pakottaakseen heidät taistelemaan valkoisia vastaan. Mutta Isohiiden veljekset eivät olleet paenneet, vaan heidät tavattiin kotoaan. Ja he sanoivat niille kahdelle nuorukaiselle, jotka tulivat heitä hakemaan: emme voi mennä tappamaan lähimmäisiämme. Silloin nuorukaiset kysyivät Akseli Isohiideltä:

— Oletteko siis valkoisten miehiä? — Johon Isohiisi vastasi:

— Emme ole teidän emmekä valkoistenkaan miehiä, ja jos valkoiset käskisivät ampumaan teitä, emme heitäkään tottelisi, niinkuin emme aio totella teitä.

Silloin nuorukaiset menivät pois kysymään esimiehiltänsä, mitä semmoisille miehille olisi tehtävä. Ja sieltä tuli vastaus, joka kuultiin puhelimessa: kyllähän te tiedätte, mitä on käsketty tehdä.

Nyt tulivat nuorukaiset uudelleen siihen pieneen mökkiin, jossa Isohiiden veljekset asuivat, ja heillä oli kiväärit mukanaan. He vaativat veljeksiä tulemaan punaisten esikuntaan, joka oli kaukana toisessa kylässä. Isohiisi sanoi panevansa pyhäpuvun ylleen, koska niin tärkeään paikkaan oli lähdettävä, ja pyysi naisväen laittamaan sillä aikaa hakijoille kahvit. Juotuaan kahvit ja ystävällisesti puheltuaan keskenään nuo neljä miestä lähtivät matkaan. Akseli nousi toisen kiväärimiehen kanssa etumaisille rattaille ja Eelo ajoi toisen kanssa perässä tulevilla. Mutta ennen kuin he ehtivät esikuntaan, tuli vastaan korkea mäki, ja miehet käskivät heidän nousta rattailta ja mennä edeltä ylämäkeen ja seisahtua puolivälissä. He tekivät niinkuin oli käsketty. Ja kun he mäen puoliväliin tultuaan seisahtuivat ja katsoivat taaksensa, niin nuorukaiset ampuivat heidät ja raahasivat heidän ruumiinsa metsään, piilottaen Akselin kaatuneen, oksien varassa makaavan puun alle ja Eelon vähän syrjemmäs siitä sammalien alle, joita he repivät maakiven päältä. Tämä kaikki on saatu selville nuorukaisten kuulusteluista ja tutkintopöytäkirjoista ja osaksi myös erään nuoren naisen kertomuksista, joka rakasti Isohiittä ja sai ottaa haltuunsa veljesten ruumiit, jotka hän hautasi heidän mökkinsä läheisyyteen.

Mitä sanot tähän, rakas Olia? Jos olet näin suuren menetyksen johdosta täynnä katkeruutta ja vihaa murhaajia kohtaan, niin pidäty semmoisista tunteista, ennen kuin luet kertomuksen loppuun. Sama nuori, rohkea nainen, jolle Akseli oli rakentanut olkikattoisen mökin kivikkomäen harjalle ja joka oli tuonut veljesten ruumiit metsästä ja ne haudannut, ei puolestaan katsonut, että kaikki oli menetetty, kun veljekset oli ammuttu, vaan sodan päätyttyä ja murhaajien tultua vangituiksi päätti antaa maailmalle tiedoksi sen, minkä hän yksin tiesi, että nimittäin Akseli ennen viimeiselle matkalle lähtöään oli jo edeltäpäin antanut anteeksi noille nuorukaisille, mitä ikinä tulisikin tapahtumaan. Ja tämä Akselin uskottu, tietäen hänen viimeisen tahtonsa, kiiruhti nyt Lahden kaupunkiin, jonka lähistössä oli suuri leiri punaisten vankien säilyttämistä varten. Pääsy leiriin oli syrjäisille melkein mahdoton, mutta kaikista vartijoista ja pistimistä huolimatta hänen onnistui kenenkään estämättä livahtaa ensimmäisestä aukosta sisälle. Itsekin ihmetellen, mikä näkymätön käsi hänen askeleitaan johti, ja mitään pelkäämättä hän pääsi leirin keskustaan asti ja tunkeutui kansliahuoneeseen, joka oli täynnä vartijoita ja sotaherroja ja jonka hän otaksui sotaoikeuden istuntohuoneeksi. Herrat ottivat hänet puheilleen, mutta hämmästyivät suuresti kuullessaan, mitä hänellä oli sanomista. Hän näet anoi armoa noille kahdelle murhaajalle ja sanoi tekevänsä sen murhatun nimessä, joka uskonsa mukaisesti oli aina kaikille antanut anteeksi ja oli tässäkin tapauksessa varmasti niin tehnyt. Tietysti tuomarit vain uteliaisuudesta ja omaksi hauskuudekseen kuuntelivat tämmöisiä outoja puheita, sillä vaikka Kristuksen oppia on saarnattu jo lähes kaksituhatta vuotta, on tuo anteeksiantamuksen oppi ihmisille yhäkin niin vieras, niin outo ja hämmästyttävä, että sen kuuleminen pöyristyttää heitä. He sanovat: minkä vaarojen alaisiksi joutuisimmekaan, jos aina antaisimme anteeksi! — Vainko siis _pelosta_ ei uskalleta noudattaa tätä jumalallista oppia?

Minun mielestäni ainakin on koko tämän historian vaikuttavimpia ja liikuttavimpia kohtia juuri tuon nuoren naisen vilpitön anteeksiantamus ihanteensa ja rakkautensa murhaajalle. Isohiisi-veljesten sankarimainen väkivallasta kieltäytyminen ja erittäinkin tuon naisen anteeksiantamus on suuresti vahvistanut minuakin uskossani, joka niin helposti taipuisi horjumaan tämmöisinä raakoina väkivaltaisuuksien aikoina. Aloin kysellä itseltäni, olisinko _minä_ puolestani aivan valmis olemaan tuomitsematta noita kahta murhaajaa ja muita "kommunisteja" heidän häikäilemättömien veritekojensa vuoksi? Ensin tuntui kirvelevän kipeältä, niinkuin olisi kosketeltu syvää haavaa ja niinkuin minua olisi vaadittu antamaan yhdellä kertaa anteeksi kaikki väkivalta maailmassa suursotineen, mestauksineen ja kidutuksineen. Mutta yrittäessäni päästä pahimman vaikeuden yli — ja se koski kyllä noita Isohiiden murhaajia — mieleeni tuli ajatuksia, jotka suuresti helpottivat tunteitteni selviytymistä ja johtivat minut anteeksiantamukseen heidänkin suhteensa: