Part 44
Kunpa semmoinen mies voisi arvata, millaisen rakkauden syvyyden hänen olemuksensa herättää! Vielä hänen kuolemansakin jälkeen tuntee hänen elävän läsnäolonsa. Häntä kaipaa niin kuin kaipaa auringonpaistetta. Hän oli todistamassa, että todella on olemassa, vieläpä ihmisille tarjona, ihan erikoinen, uusi elämä uskossa elävään nykyisyyteen ja vapaana huomisen huolista. "Onni onkin juuri siinä, ettemme tiedä mitään tulevaisuudesta, emme omastamme emmekä muiden, ja saamme elää nykyisyydessä, vapaina kuin taivaan linnut", — oli hänellä tapana sanoa. Tunnustelimme omin käsin ja näimme omin silmin, että oli saavutettavissa se, mitä olimme epäilleet mahdottomaksi. Näimme edessämme rakastetun tien, jota olimme pitäneet olemattomana, epätodellisena. Näimme utuisen ihanteemme taivaista maahan tuoduksi.
Näitä kahta vastakohtaa toisiinsa verratessaan Elisabet usein epäillen tuumaili, voiko heidän niin peräti erilaisia minujansa mitenkään yhdistää samaksi olemukseksi, ikuiseksi, kuolemattomaksi minuudeksi, jota Jeesus sanoi Jumalan Pojaksi. Olivathan heidän alkuperäiset elämänvaikuttimensa — Boldtilla vivisektion vastustaminen ja Isohiidellä köyhimmän palveleminen — kotoisin samasta elämänlähteestä, rakkaudesta. Heidän kummankin minuuden pohja oli siis sama. Ja se, että he näennäisesti olivat menneet niin eri suuntiin, Boldt anarkistiksi ja Isohiisi miltei ihanneihmiseksi, olisiko se riippunut vain muiden ihmisten erilaisesta vaikutuksesta heihin: kumouksellisten vaikutuksesta Boldtiin ja Tolstoin vaikutuksesta Isohiiteen, siitä, että Boldtiin oli pesiytynyt tuo ikivanha, pakanallinen usko väkivaltaan, ja Isohiiteen taas moderni kristillisyys, kaiken väkivallan kieltäminen, elämä nykyisyydessä.
Tämä kysymys ei tahtonut oikein selvitä Elisabetille.
Hän tunsi vain, että tuo samastus _täytyi_ voida tehdä maailman kaikkein suurimpienkin vastakohtien välillä.
XV. ELISABET MUUTTAA VIEREMÄSTÄ.
Vaikka siis oli tapahtunut ja yhä tapahtui paljon semmoista, mikä vähensi Vieremän entistä merkitystä työväen ja pikkueläjäin kokouspaikkana, kuten lainakirjaston siirtyminen Tietolaan, tolstoilaisuuden täydellinen tappio sosialismin rinnalla, suoran väkivaltaisen kumousopinkin yhä kasvava vetovoima ja kaikkien aseettomuusesitelmien jääminen kuulijoita vaille, ja vaikka tämä kukistuminen olisi voinut suuresti lamauttaa Elisabetin mieltä, jopa sammuttaa hänen innostuksensa, ei niin kuitenkaan käynyt. Hänen intonsa ei voinut milloinkaan olla ravinnon puutteessa.
Isohiiden Rantalassa oleskelun jälkeen hän oli vain yhä lujemmin vakaantunut uskossaan, että ainoastaan omakohtainen edistyminen omantunnon seuraamisessa saattoi merkitä jotakin maailmallekin, saarnaileminen ei mitään. "Ihmisen valtakunta on vain tässä", — sanoi hän viitaten käsiinsä ja sillä tarkoittaen, ettei ihmisen valta ulettunut maailmaa muuttamaan muuten kuin vain hänen omalta kohdaltaan eli että valtapiirin laajentaminen omien käsien ulottuvilta johti väkivaltaan ja turmeltumiseen.
Vieremän omistaminen, joka oli hänestä noin kymmenen vuotta sitten tuntunut suureltakin edistysaskelelta verrattuna hänen entiseen elämäänsä kuvernöörin ja senaattorin rouvana, alkoi nyt vuorostaan tuntua pikemminkin edistymisen esteeltä kuin sen auttamiselta. Seuraavista syistä.
Toisten työssä olevalla ihmisellä ei ajan pitkään riitä tarmoa aina vain "komentamaan itseänsä", vaan hänestä tuntuu melkein helpotukselta, kun joku toinen ottaa häntä komentaakseen, nuhtelee häntä laiskuudesta ja määrää hänen tehtävänsä. Ja niinpä oli vuosien kuluessa osoittautunut välttämättömäksi pitää töiden menoa hiukan silmällä, ehkä vähän jo komentaakin. Satunnaisempien palvelijain suhteen oli täytynyt tulla siihen kokemukseen, että "mitä enemmän vapautta heille antaa, sitä vaativaisemmiksi he tulevat". Varmaankin on asianlaita niin, — ajatteli Elisabet, että ihmisessä, palvelijassakin, piilee synnynnäisen tasa-arvoisuuden vaatimus, ja niin kauan kuin se ei ole herännyt, voi ihminen tyytyä elämään ala-arvoisempanakin. Mutta heti kun se on herätetty — ja sen herättää useimmiten juuri tasa-arvoinen kohtelu, — ei palvelija voi vaatimuksissaan pysähtyä, ennen kuin hän on saavuttanut _täyden_ tasa-arvoisuuden, sillä oikeastaan vain _täysi_ tasa-arvoisuus on tasa-arvoisuutta. Tolstoi oli esittänyt siitä asiasta vertauksen. On kaksi vesisaavia. Toisessa on vedenpinta alempana kuin toisessa. Mutta heti, kun saavit yhdistetään pohjaputkella, täytyy vesien tulla luonnon pakosta keskenään täydellisesti tasapintaisiksi. Mikään alempana oleminen ei voi enää tulla kysymykseenkään.
"Mitä parempi heille on, sitä pahemmiksi he tulevat", — sanoivatkin rouvat piioista.
Mutta tämmöinen vaara ei suinkaan saanut horjumaan Elisabetin uskoa tasa-arvoisena-kohtelemisen velvollisuudesta.
Hänessä horjahti vain usko siihen, että maatilan omistaminen ja siinä isännöiminen olisi muka ollut totuudenhengen edessä erikoisesti ansiollista, saavuttamisen arvoista. Jos ihmisen edistyminen riippui hänen hyvien suhteittensa edistymisestä ympäröiviin ihmisiin, niin isännäksi asettuminen renkien ja piikojen keskelle ei suinkaan ollut mikään paras mahdollinen suhtautuminen ihmisiin. Sen täytyi päinvastoin vihdoin tulla esteeksi edistymiselle. Sillä täyttä tasa-arvoisuutta ei voi syntyä kahden ihmisen välillä, jotka ovat toisiinsa isännän ja rengin suhteissa. Palkasta palveleminen ja palveluttaminen synnyttää kieron välin, josta ei voi päästä muuten kuin tämmöisestä suhteesta irtautumalla. Oikeassa suhteessa toiseen ihmiseen voi olla vain vapaaehtoisesti häntä palvelemalla, niinkuin Isohiisi oli sanonut ja tehnyt.
Mitään välitilaa ei ollut, vaan ainoastaan: joko — tahi.
Elisabet oli kyllä koettanut lieventää tuota yhä tuntuvammaksi käynyttä kierouden tunnetta jos jollakin tavalla: komentamattomuudella, avuliaisuudella, henkisellä veljistymisellä, mutta noista yrityksistä oli sama kierous alkanut tuntua yhä vain selvemmin. Sitä ei voinut välttää edes niinkään luonnollisissa tasa-arvoisuuden alkeissa kuin yrityksissä syödä palvelijain kanssa samoja ruokia ja saman pöydän ääressä. Sillä palvelijat tavallisesti otaksuvat tuolla järjestelyllä vain tahdottavan valvoa, etteivät he söisi liian paljon voita eivätkä pistelisi poskiinsa liikoja annoksia. Keskustelu yhteisen ruokapöydän ääressä oli kummaltakin puolen tavallisesti luonnotonta ja pingoitettua, ja summa oli, että suhteiden kierous tuntui melkein kiusallisimmalta juuri näiden yhteisateriain aikana, joten pöydän äärestä nouseminen näytti antavan palvelijoille suloisen vapautuksen tunteen.
Kun Elisabetille vähitellen kävi päivänselväksi, ettei emännän ja palvelijain suhteissa voinut olla mitään välitilaa, jossa tuota kiusallista kieroutta ei olisi tuntunut, oli hänelle ilman muuta myös selvänä, että loppujen lopuksi Isohiiden menettely oli ainoa vapautuksen tie eli siis, että oli mentävä eteenpäin.
Isohiisi oli kuitenkin luopunut paitsi perintöosuudestaan myöskin "omaisistaan" siinä merkityksessä, että hän oli katkaissut perhesiteensä näihin ja antautunut palvelemaan köyhiä, hänelle täysin vieraita ihmisiä, katsoen ihmisten olevan sukua toisilleen vain sen perusteella, että olivat "saman Isän lapsia".
Elisabet kyllä ymmärsi tämän menettelyn ja piti sitä ainoana täysin johdonmukaisena ajatustapana. Mutta itse puolestaan hän ei voinut edes ajatellakaan sellaista omaisista luopumista.
Kuinka hän olisi voinut jättää esimerkiksi Kasperia, joka oli juuri kadottanut vaimonsa ja jäänyt neuvottomaksi alaikäisten lastensa kanssa?! Elisabet oli juuri palannut Kuopiosta miniänsä kuolinvuoteen äärestä ja luvannut täyttää hänen viimeisen pyyntönsä: ottaa lapset suojaansa, erittäinkin pienen tyttären, hänen rakkaan Ainonsa. Kasper itse puolestaan oli taloudenhoitoon aivan tottumaton, hyvä kun hänen hermonsa kestivät opettajatoimenkin. Ja nyt aikoi Kasper vielä kaiken päällisiksi muuttaa Helsinkiin, joten Elisabetin apu olisi ollut yhäkin enemmän välttämätön.
Tämä Kasperin auttamisen ajatus oli tullut avuksi Elisabetille itselleen siinä mielessä, että se teki Vieremästä luopumisen hänelle välttämättömäksi, joten hänen ei enää tarvinnut horjua noiden omakohtaisten henkisten syiden punnitsemisessa eikä liioin asetella vaakaan itsekästä, väkisin yhä palaavaa ajatusta siitä, miten vaikeaksi hänen tulee jättää Vieremän tutut pihapolut, sen niityt, metsiköt, järven ranta ja vielä nuo rakkaat tuolla mäellä.
Elisabet siis möi Vieremän.
Maanarvo oli vähän noussut, joten hän olisi saanut pienen voitonkin, mutta hänen rahansa hupenivat pian, sillä hän antoi tavallisesti niille, jotka hänen mielestään tarvitsivat kipeämmin kuin hän itse, ja niin kävi nytkin suurimman osan kauppahinnasta.
Itse hän tosin joutui täten vielä varattomammaksi kuin oli jo entuudestaan ollut, sen jälkeen kuin oli luopunut suomalaisesta eläkkeestään. Mutta hänellä oli vielä tuloja niistä rahoista, joita Venäjän valtio maksoi kenraalien leskille. Ja sitä paitsi köyhyyshän oli melkein juuri sitä, mihin hänen mielestään oli pyrittävä, eikä hän siis mitenkään voinut pitää sitä minään vitsauksena. Sitä oli päinvastoin — niinkuin Tolstoin sadussa sanottiin ja niinkuin Isohiisikin oli todistanut — pidettävä pikemminkin onnena, koska vain itse mitään omistamatta saattoi todellisesti, ruumiinsa ja henkensä kaikilla voimilla, kieräilemättä suhtautua oikein _kaikkiin_ ihmisiin.
Tämän askelen otettuansa hän ei enää tuntenut epävarmuutta tuossa maailmanparantamiskysymyksessä, vaan tiesi seisovansa varmalla pohjalla. Kunhan vain jaksoi aina pysyä tuomitsematta niitä, jotka yhä edelleen koettivat parantaa ympäristöänsä eikä itseään ja sen tarkoituksen nimessä käyttivät väkivaltaa!
Mutta lopullisen varmuuden siitä, että tuo hiljainen ja näkymätön "yksitellen-teoria" todella oli ainoa tie, jolla yksityinen ihminen saattoi maailman parannukseen vaikuttaa, antoi hänelle se suuri pettymys, minkä sisälsi maailmansodan syttyminen vain neljä vuotta Tolstoin kuoleman jälkeen! Todella mikä toiveiden murskautuminen! Niinkö peräti vähitellen maailma on muuttava muotoansa, että kaikkien piti ensin sisäisesti muuttua Tolstoin kaltaisiksi, lakata vainoja pelkäämästä, luopua omaisuudestaan, omaisistaan, — ennen kuin siitä saattoi jotakin tulla! Ja nyt kaikki, kaikki olivat yhtyneet hirmuisimpaan väkivaltaan, mitä maailmassa oli koskaan tapahtunut. Sosialistitkin. Eipä ollut tullut mitään heidänkään sodanvastustamisestaan. Eivät hiiskahtaneet mitään edes siitä, että heidän pääjohtajansa Jaurés, ainoa, joka uskalsi sotaa vastaan puhua ja kirjoittaa, murhattiin Pariisissa. Kaikki nuorsosialistitkin marssivat nyt kauniisti riveissä!
Tämän jälkeen olisi todella ollut melkein naurettavaa enää uskoa mihinkään "yht'aikaa-teoriaan". Ja sen vuoksi ei Elisabetista koko tuolla maailmansodalla ollut yhtään mitään merkitystä, tulivatpa sen vaikutukset millaisiksi tahansa. Sen ainoa hyöty saattoi olla vain se, että suunnattomat kärsimykset jälleen opettavat uudelle sukupolvelle, mihin väkivalta johtaa. Ja häntä kauhisti ajatella, mihin kärsimyksiin ihmisten täytyikään vielä joutua, ennenkuin heidän uskonsa väkivaltaan häviää!
Koko sodanajan Elisabet asui pienessä huoneistossa Siltasaarenkadun 5:ssä Kasperin ja tämän tyttären Ainon kanssa. Huoneiston useimmat ikkunat antoivat leveälle kadulle, jossa aina liikkui loputtomia työläisjoukkoja matkalla tehtaisiin tai tehtaista, tämän kadun ollessa ainoa kulkuväylä Sörnäisiin. Tämä kaupungin ehkä meluisin katu pauhasi lakkaamatta hänen korvissaan, jotka olivat jo tottuneet maaseudun tyyneen rauhaan. Onneksi Elisabet ei milloinkaan antanut minkään ulkonaisen asian häiritä ajatuksiansa. Hän oli tosin "vetäytynyt maailmasta" eikä ottanut juuri ollenkaan osaa keskusteluihin sodasta tai muusta politiikasta. Mutta hänen omat ajatuksensa olivat tähän aikaan virkeimmillään, ja hänen vaiteliaisuutensa johtui vain siitä, ettei kukaan hänen luonansa kävijöistä joutanut tämmöisinä myrskyävinä aikoina kallistamaan korvaansa kuunnellakseen hänen selityksiään siitä ainoasta ja vain henkilökohtaisesta tiestä, jolla maailma oli parannettavissa, vaan kaikkia elähdytti ajatus, että tämä maailmansota nyt oli saava aikaan joitakin suuria, ennen kuulumattomia muutoksia ja parannuksia oleviin oloihin.
Mitkä siis olivatkaan Elisabetin omat ajatukset. Koskaan ennen ei hän ollut ajatellut noiden maailmanparannusaatteiden yhteydessä kysymystä sielun kuolemattomuudesta, minuuden ikuisuudesta, niin paljon kuin hän olikin sitä ajatellut erillään maailman parannuksesta.
Mutta nyt, juuri maailmansodan aikana, hänelle oli ikään kuin suurena ilmestyksenä selvinnyt, että nuo asiat olivatkin keskenään mitä kiinteimmässä yhteydessä. Noita hänen ajatuksiaan voi poimia sekä hänen kirjeistään että puheistaan.
"Jos Jumala on rakkaus, niin ihminen voi olla _ikuista_ minuutta vain olemalla keskeytymätön rakkaus kaikkea elävää kohtaan."
"Koska muita ei voi pakottaa rakkauteen, niin ihminen voi vaikuttaa maailman paranemiseen vain toteuttamalla omalta kohdaltaan rakkauden käskyt."
"Niinpä tätä hirvittävää maailmansotaa ei voi kukaan vastustaa muulla tavalla kuin vain olemalla omalta kohdaltaan sotimatta. Ja jos semmoinen yksilöllinen rakkaudenuhri tuntuu kovin vähässä määrin vaikuttavan maailmanparannukseen, niin ehkä hänen lohduttajakseen tulee ikuisuuden tunto."
"Ihminen ei voi penikulmissa mitata rakkautensa vaikutusta. Hän voi vain omasta elämästään poistaa kaiken sen, mikä _hänen_ kohdaltaan estää maailman onnelliseksi tulemista."
Tähän Elisabetin ilmestyksen tapaiseen selviytymiseen sisältyi vielä Jeesuksen menettelyn uudenlainen ymmärtäminen. Paitsi Jeesuksen nimenomaisia sanoja ja opetuksia, kuten: älkää tuomitko, älkää kantako vihaa, älkää tehkö vastarintaa sille, joka on paha, vaan rakastakaa vihollisianne, niitäkin, jotka teitä vihaavat ja vainoovat, on Jeesuksen oma menettelykin yhtä ainoata todistamista väkivaltaa vastaan. Taisihan tosin olla vähän kysymystä aseistakin, kun väkivallantekijät jo lähestyivät, mutta mentyään erilleen rukoillakseen ja hengessä vahvistuakseen Jeesus palasi täysin kirkastuneena, käskien ehdottomasti panna miekat pois. Ja niin hän oli valmis omalta kohdaltaan toteuttamaan kaiken sen, mistä maailman onnellisuus riippui: olemaan nousematta vastarintaan ja viimeiseen hengenvetoonsa asti kieltämään kaiken väkivallan. Väkivallantekijät tulivat. Hänen kuninkuutensa pilkaksi he puettivat hänet narrinkaapuun, panivat hänen päähänsä orjantappurakruunun ja hänen häpeäkseen ripustivat hänet alastomana puuhun, käsistä ja jaloista siihen hajalleen naulittuna. Jeesus kesti kaiken. Ja vain siksi, että hän näin suhtautui väkivaltaan, onkin hän ihmisten tie, totuus ja elämä.
"Mutta ihminen, esimerkiksi vanha vaimoihminen", ajatteli Elisabet, — "joka ei saata vastustaa sotaa siitä kieltäytymällä eikä liioin joutua ristiinnaulitsijain käsiin, — mitä hänen siis on tehtävä elämässä, jos hänkin rakastaa maailmaa ja palavasti haluaa sen vapautumista väkivallan alaisuudesta?"
Niinkuin taivaanrannan etäisyydestä sinivuoret lähenevät ja suurenemistaan suurenevat, kunnes pysähtyvät katsojan jalkain noustaviksi ja läheisin on suurin ja vaikein, niin Elisabetin näin miettiessä lukemattomat tehtävät ja velvollisuudet ympäröivät hänet. Ja jyrkimmät ja suurimmat olivat ne, jotka olivat lähimpänä.
"Nuoret luulevat, ettei vanhuksesta ole enää mihinkään, mutta hänenpä eteensä vasta tuleekin vuoria."
"Tuossa on se vuori, jonka nimi on: Rakasta Jumalaa koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi."
"Tuossa seuraava, jonka nimi on: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi."
"Mutta vaikka jätin Vieremän enkä ole enää maanomistaja, on ympärilläni yhäkin väkeä, jotka palkasta palvelevat minua ja jotka siis eivät voi suhtautua minuun lähimmäisinä yhtä vähän kuin minä heihin. Me olemme toisillemme muukalaisia, ja me palvelemme toisiamme rahasta niinkuin kauppiaat, jotka toisiansa pettävät."
"Ja tuossa kolmas, jonka nimi on: Niinkuin tahdotte teille tehtävän, niin tehkää tekin muille."
"Ja neljäs: Suurin on se, joka on kaikkien palvelija."
"Yläluokan suhde palvelijoihin on aivan pakanallinen, eikä siinä ole jälkeäkään Jeesuksen opeista."
"Mutta koska maailmaa ei voi parantaa, täytyy antaa asiain olla niinkuin ne ovat, ja vain omalta kohdaltaan muuttaa suhteensa ihmisiin, lakata palveluttamasta itseään ja vain itse palvella kaikkia — rakkaudesta — ei hyödyn vuoksi, — niinkuin omaisia."
Ja niinpä Elisabet alkoi kiivetä uusien vuoriensa ylitse, joista juuri edessä olevat näyttivät jyrkimmiltä ja vaikeimmilta nousta. Mutta sen sijaan jo ylitsekavutut, taakse jääneet, joista yksi oli nimeltään Vieremä, eivät enää ollenkaan herättäneet mitään iäksi kadonneen kaipausta.
Päinvastoin. Sen polut, puutarhat, porkkana- ja punajuuripenkit, sen väki, sen naapurit, Sarénskat ja suutarit, sen kanat, elukat, niityt ja rannat olivat nyt ihan suloiset ajatella ja ihmeellisesti lohduttivat silloin, kun edessä olevat vuoret tuntuivat liian jyrkiltä. Vielä sekin ajatus, että siellä oli nyt uudet asukkaat ja omistajat, jotka tietysti tahtoivat tehdä Vieremän entistäkin viihtyisemmäksi, antoi ihmeellistä onnea ja rauhaa. Joten hän rakasti Vieremää, omistamatta sitä, nyt ajatuksissaan "melkein satakertaisesti enemmän kuin ennen omistaessaan sen".
XVI. ELISABETIN KIRJEESTÄ OLIALLE.
Olia, Elisabetin nuorin sisar, oli jäänyt bolshevikki-vallankumouksen puhjetessa Venäjälle. Aavistaen, että se merkitsi heidän lopullista eroansa, hän oli lukemattomia kertoja pyytänyt Elisabetia kirjoittamaan hänelle jotakin itsestään ja lapsistaan näinä levottomina aikoina.
Lukemattomia kertoja oli Elisabet omastakin aloitteestaan päättänyt sen tehdä, mutta kirjoitettavaa oli kerääntynyt niin paljon, ettei hän ymmärtänyt, mistä päästä aloittaa. Ja lyhyissä kirjelapuissa hän aina vain lupaili kohta lähettävänsä "pitkän kirjeen".
Kun Olia puolestaan jokaisessa kirjeessään tiedusteli, milloin se luvattu pitkä kirje vihdoin tulee, ja kun Elisabetin omantunnon vaiva oli tämän laiminlyönnin vuoksi kasvanut suorastaan kivimuurin korkuiseksi, päätti hän viimeinkin ryhtyä kirjoittamaan ja meni sitä varten, yön tultua, huoneeseensa, koettaen olla vähimmälläkään risahduksella herättämättä viereisessä huoneessa nukkuvaa Kasperia, joka iltayöstä herättyään ei tavallisesti voinut enää saada unta silmiinsä.
Ennen kirjoittamista oli Elisabetin kuitenkin toimitettava päivän menolaskut ja liitettävä ne viikon summiin, mikä vaati pieneen nappulataulukkoon turvautumista. Tuokin toimi oli suoritettava äärimmäisen hiljaa, sillä Kasper oli, kaikista vastaväitteistään huolimatta, joskus herännyt vain nappulainkin kalinaan.
Elisabetin tarkoituksena oli kirjoittaa Olialle kerrankin _kaikesta_, sekä niistä merkillisistä ajoista, jotka nyt olivat Suomessa vallalla, että myöskin kaikista lapsistaan, heidän toimistaan, vaimoistaan, lastenlapsista ja vielä näidenkin lapsista, joita jo oli useita. Semmoiseen kirjeeseen oli varmasti menevä koko yö, sen hän tiesi ja siis varustausi valvomaan. Mutta kun hän aamupuoleen mennessä, kirjoitettuaan vasta Kasperista ja Arvidista, huomasi kirjoittaneensa jo viisi arkkia ja vielä oli muista paljon kirjoitettavaa, päätti hän jättää muiden lasten kuvaamisen johonkin toiseen kertaan ja lähettää tämän alun erikseen.
Kasperin terveyden hän oli kertonut huonontuneen vaimon kuoleman ja perheen Helsinkiin muuton jälkeen. Ajoittain Kasperin hermot olivat niin huonossa tilassa, ettei kouluopetuksesta tahtonut tulla mitään ja hänen edessään ei ollut muuta kuin toimialansa jättäminen.
Näistä perheonnettomuuksista ja muista vastoinkäymisistä huolimatta Kasper vain yhä enemmän syventyi uskonnollisten pulmakysymysten ratkaisemiseen, olipa Pietarissakin oleskellessaan tutkinut venäläisiä lahkolaisliikkeitä, jotka olivat hänestä näyttäneet tarjoavan jotakin uutta entisten jo tutkittujen lisäksi. Mutta nytkin oli tullut vain pettymyksiä pettymysten jälkeen: hän oli kyllä tavannut näiden uskovaisten keskuudessa joitakuita, joiden mielialan iloisuus ei riippunut suorastaan vain laulelemisesta ja kiihkorukousten kuuntelemisista uskonveljien seuroissa, vaan jotka todella saattoivat näyttää onnellisilta jopa keskellä vastoinkäymisiäkin. Mutta heissä oli toinen vika, joka oli Kasperista ehkä kaikkein sietämättömin: he eivät olleet välittömästi riippuvaisia Jumalasta, vaan pikemminkin siitä uskonnollisesta seurakunnasta, johon kukin kuului. He eivät osanneet määrätä omaa menettelyään ajattelematta ensin, miten heidän johtajansa olisi samanlaisessa tilanteessa menetellyt. Siitä taas syntyi tuo Kasperille niin vastenmielinen uskonnollisten tapojen kaavamaisuus, joka ei koskenut ainoastaan heidän ajatuksiansa, vaan ylettyi sanojen, jopa liikkeidenkin matkintaan. Johtajista itsestään Kasper oli sentään vieläkin enemmän harmissaan, sillä nämä ne vasta olivatkin oikein ihmisistä riippuvaisia, nimittäin vuorostaan omasta seurakunnastaan. He olivat uskontapoihin kiteytyneitä ja niiden pysähdyttämiä ihmisiä, joilla uskonelämä oli enintään vain jotakin entisyyden muistoa. Nyt he tuskin uskalsivat edes antautua Kasperin kanssa vapaaseen keskusteluun henkisistä asioista, sillä he pelkäsivät oman ajatustapansa kehittymistä, mielipiteittensä mahdollista muuttumista, mikä olisi tehnyt heidät seurakunnalleen kelpaamattomiksi. Heidän näennäisesti palavimmissakin julkisissa rukouksissaan tuntui jokin luotaantyöntävä tottuneisuus, pysähtyneisyys, joka herkemmälle kuulijalle teki mahdottomaksi ottaa asiaa täydestä.
Kasperin mielestä — kirjoitti Elisabet edelleen — on pääasiana kaikessa uskonnollisuudessa, että ihminen on _välittömässä_ suhteessa Jumalaan. Semmoisen ihmisen tunnusmerkki on alituinen kehittyminen. Ja jos vähäpätöisempien seurakuntalaisten keskuudessa olikin ollut joitakin olioita, jotka hänestä olivat näyttäneet kehityskykyisiltä, niin johtavissa ei ainoatakaan. Ja väitellessään minua vastaan maailman edistymisen mahdollisuuksista hän sanoo: kuinka maailma voisi koskaan tulla yhden ja saman totuudenhengen uskoon, kun kaikki uskovat välittäjiin eikä omaantuntoonsa!
Tämä on kyllä totta. Pimeältähän näyttää, jos ajattelee kaikkea vain logiikan kannalta, niinkuin Kasper. Hän onkin tullut yhä pessimistisemmäksi. Itseäni melkein hävettää, että olen hänen vieressään niin onnellisena. En ymmärrä millä häntä auttaa. Jos yöllä munasta kuoriutuneelle kotkanpoikaselle selittäisi, että pimeälle taivaalle kohta kohoaa suuri häikäisevä pallo, joka valaisee maailman, ei hän sitä uskoisi. Kuinka ikävää, että omaa uskoansa ei voi siirtää toisen sieluun! Mutta tottapa hänelle vihdoin jokin asia vielä selviää, joka antaa hänelle rauhan. Sitä hän itsekin toivoo.