Part 43

Ja vähänkö Elisabet sai omin silmin nähdä omassa kylässään! Täydellinen rauha vallitsi kaikkialla. Pihoilla ja teillä ihmiset kuljeskelivat tai seisahtuivat ryhmiin, sovussa ja yhteisymmärryksessä kaikki, herrat ja työläiset, rouvat ja mummot keskustellen näistä ihmeellisistä tapahtumista. Kaikki olivat keskenään tuttuja, ystäviä.

Se oli kaikille kuin suurta juhlaa. Elämän tavallinen juoksu, sen jatkuvaisuus oli keskeytynyt. Aivan kuin olisi pimeyden jälkeen hierottu silmiä ja uudessa valossa saatu nähdä tuhansia ennen tuntemattomia ystäviä, jotka vain hakivat tilaisuutta saadakseen palvella toisiaan ja osoittaa rajatonta uhrautuvaisuuttaan yhteisyyden hyväksi.

Ei kukaan tiennyt, mitä tänään, mitä huomenna, mitä seuraavanakaan tuntina oli tapahtuva. Ja kun jokainen tunsi, että saattoi tapahtua melkein mitä hyvänsä, koetti jokainen lähestyä juuri niitä, joista hän oli ennen ollut yhteiskunnallisesti kaikkein etäimpänä tai muuten vieraimpana. Näinä ihmeellisinä päivinä, jolloin ei ollut olemassa mitään valtaa, mikä olisi suojannut henkeä tai omaisuutta, ihmiset rakastivat toisiansa ikäänkuin aavistaen, että ainoastaan niin toisiinsa suhtautuen voi tapahtua hyvää.

Ja Elisabet alkoi jälleen toivoa, niinkuin oli toivonut passiivisen vastarinnan aikana.

Mutta Helsingistä alkoi jo tulla sanomia, ettei siellä sopu herrojen ja työväen välillä enää ollutkaan eheä, vaan oli noussut taistelu vallasta. Tietysti, — ajatteli Elisabet, — sillä sitkein usko ihmisessä ei ole usko rakkauteen, vaan väkivaltaan. He eivät usko, että ilman komentajaa voisi elää viikkoa kauemmin, ja rupeavat taistelemaan vallasta.

Kurikkaan, joka tosin oli ollut suurlakon oikea julistaja, ei työväki eikä porvaristo voinut yhtyä. Hän kadotti kohta johtaja-asemansa, sysättiin syrjään, ja hän häipyi tietymättömiin niinkuin kuiva lehti, jonka myrsky riuhtaisee puusta.

Kock sitä vastoin valittiin "kansalliskaartin" päälliköksi. Tämä kaarti oli muodostettu työväen omasta keskuudesta, ja sen tarkoituksena oli ylläpitää järjestystä, jota kylläkään eivät häirinneet kadulla liikkuvat ihmiset, vaan sitä enemmän vallasta taistelevat puolueet. Kock hallitsi poliisikamarin huoneistossa ja hänellä oli miltei ylivoimainen tehtävä hillitä sinne tunkeutuvien eri puolue-edustajain vaatimuksia, vallankumouksellisten niinkuin porvarienkin.

Ruhtinas Obolenski, joka oli kenraalikuvernöörinä, pakeni lopulta suureen, sataman vesille ankkuroituun venäläiseen sotalaivaan, jossa hän lupasi ottaa vastaan puolueiden edustajat neuvotellakseen tilanteesta ja siitä raportista, joka hänen oli lähetettävä keisarille Pietariin. Mutta nämä neuvottelijat olivat keskenään riitaisia, puhuivat ja huusivat kaikki yhtaikaa ja esittivät asioita, jotka olivat ruhtinaalle niin epäselviä, että hän ei lopulta keksinyt muuta keinoa kuin hankkia herroille luvan matkustaa henkilökohtaisesti Pietariin ylimpien valtamiesten puheille.

Matka tehtiin meritse, koska lakko yhäkin vallitsi rautateillä.

Niin suuri oli venäläisten hallituspiirien pelko vallankumouksen mahdollisesta puhkeamisesta, ettei Suomessa voitu käyttää tänne sijoitettua, kumouksellisilla aatteilla kiihotettua venäläistä sotaväkeä, vaan se pysyi kaiken aikaa passiivisena. Toiselta puolen arvailtiin, että mahdollisesti venäläiset hallitusmiehet yhä vieläkin odottivat Suomen työväen asettumista tsaarivallan puoltajaksi vallankumousta vastaan.

Hämmästys ja sekasorto oli joka tapauksessa Pietarissakin niin suuri, että lähetystön tehtävä onnistui täydellisesti, ja molemmat päävaatimukset: (porvarien puolelta) entisen autonomian ja hallitusmuodon palauttaminen ja (työväen puolelta) yleinen, rajoittamaton äänioikeus ja yksikamarinen eduskunta, luvattiin.

Lakko julistettiin päättyneeksi.

Kun palattuani Helsingistä kerroin Elisabetille näistä tapahtumista ja kuvasin lakon suurenmoista alkurauhaa, Matin esiintymistä Rautatientorilla lakonjulistajana kymmentuhatlukuisille väkijoukoille, suunnattoman, punakeltaisen leijonalipun kohoamista asemahuoneen viirisalkoon, aseettoman poliisikunnan ilmestymistä yleisön keskuuteen ilmoittamaan lakkoon yhtymisestään ja sitten tuota intohimoista valtataistelua, sanoi Elisabet, välittämättä autonomiasta ja äänioikeudesta:

— No, ja pilasivat kaiken!

Vouti taas, vaikka olikin aluksi huolestunut puolueriitaisuuksien syntymisestä, meni kohta sen viisaan suutari Lintin luo, ja täältä hän palasi vieläkin säteilevämpänä kuin oli ollut lakon alkaessa.

Linti oli selittänyt hänelle, mitä se "yleinen äänioikeus" ja "yksikamari" oikeastaan merkitsivät. Lintin mielestä se nyt vasta olikin tulossa se oikeuden ja vapauden aikakausi, kun työväkikin sai äänestää. Sillä työväkeähän oli monta vertaa enemmän kuin herroja, ja hullujako me olisimme, ettemme osaisi omaksi eduksemme äänestää! Nyt oli vain kaikkien liityttävä yhteen ja järjestäydyttävä, niinkuin puheenjohtaja oli sanonut.

Tämän ajan jälkeen Linti, joka oli ollut alkujaan erittäinkin vaimonsa vaikutuksesta jumalinen kirkossakävijä, heitti haudantakaiset asiat vähemmälle, ja hänet valtasi kiihkeä maailman parantamisen into, niin etteivät hänen ajatuksensa enää voineet vaeltaa muualla kuin tämän näkyväisen maailman asioissa. Ja paljon, paljon voi vanha suutari tullakin ajatelleeksi, kun hän päivät pääksytysten istumistaan istuu paikoillansa jakkarallaan, maailman pyöriessä kiireissään touhuten hänen ympärillään. Heti talvipäivän alkaessa kallistua iltaan hän kuitenkin heitti nahat, lestit ja pikilangat käsistään ja vaelsi työväentalolle, Tietolaan, jonka avarassa, valoisassa salissa sosialistit pitivät kokouksia, kiihkeästi pohtien valtiollisia kysymyksiä.

Pitkä Linti avasi kokouksissa usein suunsa lausuakseen mielipiteensä asioista, mutta eipä ollut sitä kysymystä, jonka ainoana lopputuloksena ja ratkaisuna hän ei olisi pitänyt juuri samaista työväen tulevaa äänioikeutta. Mutta kotonaankin suutarintöitä tehdessään, jos joku asiakas sattui tulemaan, ei kauan kestänyt, kun Linti oli jo taaskin selittämässä äänioikeuden suurta merkitystä. Häneltä tiedusteltiin usein suullisten vuokrakontrahtien pitäväisyyttä, mutta nyt hän ei enää ruvennutkaan vetoamaan lakipykäliin, vaan sanoi kohta: älä sinä köyhä saatana semmoisista enää välitä, mutta tiedätkös sinä, mitä se työväen äänestysoikeus merkitsee? Ja pitkään ja perusteellisesti selitettyään, mitä se merkitsee, hän sanoi: kun _se_ laki tulee voimaan, niin kyllä sitten sinunkin asiasi selvitetään, ohoh!

Niinpä siis voutikin, joka oli mennyt Lintin luo ja väittänyt, ettei mitään hyvää voi syntyä, elleivät sosialistit nyt, juuri tänä aikana, kaikki yhtaikaa päätä hajoittaa punakaartiansa ja ikipäiviksi luovu aseihin turvaamasta, sai kuulla Lintin mehevät selitykset köyhälistön äänestysoikeudesta ja sen kaikkivoivasta merkityksestä. Hän nauroi sekä kenraalskan mielipiteelle, jonka mukaan asia oli jätettävä jokaisen omantunnon varaan, että myöskin voudin ajatukselle yleisen merkin antamisesta. Hän selitti, kuinka mahdottomia sellaiset yritykset olivat, ennen kuin köyhälistö oli päässyt äänestämään. Mutta kun se on kerran tapahtuva, — sanoi hän, — kas silloin vasta voi punakaartikin olla tarpeeton ja kaikista aseista voidaan luopua — jos köyhälistö niin äänestää.

Keskusteltuansa useita tunteja Lintin kanssa voutikin tuli siihen järkähtämättömään päätökseen, että aseitten hylkäämistä ei voida suinpäin toimittaa eikä ikuista rauhaa saada aikaan, ennen kuin köyhälistö pääsee äänestämään, ja että kunnes tämä tapahtuu, sosialisteja on tuettava vaikkapa kaartinkin avulla.

Tätä mielenmuutostaan hän ei tosin hennonut kenraalskalle tunnustaa, ja puheen kallistuessa siihen suuntaan, että työväen turvautuminen asevoimaan oli yhtä hylättävää kuin porvarienkin, hän edelleen oli myönnyttelevinään sanoen tuon tuostakin: joo ... joo ... vaikka itsekseen piti työväen kaartia ihan välttämättömänä näissä oloissa. Tämä kierous kenraalskan edessä oli voudista itsestäänkin sangen epämiellyttävää, mutta hän lohdutteli itseään sillä, että kaarti oli — kuten Linti sanoi — välttämätön vain _toistaiseksi_ ja että köyhälistön päästyä äänestämään kyllä aivan ensimmäiseksi äänestetään kaikki aseet mereen heitettäviksi.

Voudista tuli sosialisti.

Hän alkoi usein käydä Tietolassa, joten häntä ei aina lauantai-iltoinakaan enää näkynyt Vieremän lukutuvan laulu- ja esitelmätilaisuuksissa.

Saatuaan oman komean työväentalonsa valmiiksi sosialistitkin tietysti lakkasivat käymästä Vieremän lukutuvassa, jossa oli sekä ahdasta että vähän pimeää, puhumattakaan siitä, että sen henki alkoi heistä tuntua "voitetulta kannalta" nyt, kun suurlakon jälkeen sosiaalidemokratia oli kohoamassa ennen aavistamattomiin saavutuksiin. Jos joku lauantai-illoin vielä eksyikin vanhaan lukutupaan, eivät häntä enää tyydyttäneet ne laulut, joita oli siellä käytetyssä laulukirjassa, semmoiset kuin "Honkaen keskellä" tai "Mun muistuu mieleheni" tai "Mistäs tulet, kustas tulet" tai "Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa!" tai edes "Pojat kansan urhokkaan", vaan heillä oli uudet laulukirjat, joihin oli koottu Marseljeesit ja Internatsionaalet, joissa puhuttiin "sorron yöstä" ja herrojen läheisestä kukistumisesta, ja he lauloivat uusin sävelinkin.

Yhteistä onnea, hyvinvointia, varakkuutta luvattiin Tietolassa köyhälistölle, jos se vain liittyy yhteen ja järjestäytyy. Kukapa olisi enää Vieremässä kuunnellut Tolstoin satuja, että maailman onnellisimmaksi havaittiin mies, jolla ei ollut edes paitaa!

Kun Vieremän lukutuvan esitelmiä eivät enää saapuneet kuuntelemaan muut kuin vanha Sarénska ja jotkut toiset mummot, lopetettiin sen iltakurssit, lainakirjasto lahjoitettiin työväenyhdistykselle ja siirrettiin Tietolaan.

Tämä tapahtui muutama vuosi jälkeen epäonnistuneen Viaporin kapinan. Kock oli paennut Amerikkaan, kapinalliset upseerit oli ammuttu. Mutta vielä entistäkin kiihkeämmin alkoivat venäläiset kumoukselliset nyt tehdä aatteistansa propagandaa sekä sotaväen keskuudessa että sosialististen työväenyhdistysten piireissä. Ja onnistuneen suurlakon kautta voimansa tuntoon päässyt Suomen työväenluokka, joka jo alkoi huomata, ettei pelkkä "äänestysoikeus" ollutkaan riittävä hankkimaan ylivaltaa tälle luokalle, osoittautui kumoukselliselle kiihotukselle sangen kiitolliseksi vaikutusalaksi.

Sen vuoksi Vieremän lukutupakin ja sen henki, joka niin lahjomattomasti tuomitsi paitsi voimassaolevan väkivallan myöskin sen väkivallan, jota kumoukselliset valmistelivat, kävi tietolaisille yhä vieraammaksi, kunnes eristäytyi aivan erilleen, jäi yksikseen ja lakkasi olemasta.

XIV. KAKSI VASTAKOHTAA.

Edellisissä luvuissa aloitettuun selostukseen Vieremässä käyneistä ja Elisabetiin vaikuttaneista henkilöistä jäisi suuri aukko, ellei vielä lisäksi lueteltaisi kahta kävijää, Jean Boldtia ja Akseli Isohiittä.

Heidän mainitsemisensa on tässä tärkeätä sen vuoksi, että he täydellisinä vastakohtina toisilleen olivat kahden vastakkaisen elämänkatsomuksen äärimmäisiä kärjistymiä.

Saattaa hyvin olla, että heidän kummankin aatteellinen lähtökohta oli oikeastaan sama, mutta se tekee heidän kehityksensä myöhemmän vastakohtaisuuden vain sitäkin mielenkiintoisemmaksi.

Ensiksikin _Jean Boldt_.

Hän oli mielipiteiltään anarkisti. Hänen pääaatteensa oli alussa ollut vain vivisektion vastustaminen. Ei hän olisi edes lääkeopillisessa tarkoituksessa sallinut elävien elukkain koeleikkelemistä. Itse hän ei olisi ehdoin tahdoin tappanut pienintäkään itikkaa. Ei syönyt lihaa, ei kalaa, koska se edellytti elävien olentojen hengiltäottamista.

Mutta taisteltuaan turhaan vivisektiota vastaan "laillisin keinoin" hän oli pian tullut huomaamaan, että lääkärien oikeutta koeleikkelyyn ei voinut heiltä riistää. Hänen vastalauseittensa ja julkaisujensa todistelut, hänen toimeenpanemansa kansalaiskokoukset ja perustamiensa eläinsuojeluyhdistysten mielenosoitukset osoittautuivat tuloksettomiksi.

Ja tämä järkiolentojen tunteettomuus vajaajärkisiä veljiänsä ja elintoverejansa kohtaan järkytti siihen määrään Jean Boldtin mieltä, että hän katkeruudessaan olisi mielellään käyttänyt mitä väkivaltaa tahansa, jopa vivisektiotakin, _ihmisiä_ kohtaan, jotka kannattivat semmoista vääryyttä heikompaa vastaan. Syylliseksi teki ihmisen juuri ihmisen oma järki.

Boldtin koko vastainen anarkismi oli alkujaan johtunut tuosta katkerasta voimattomuuden tunteesta niin huutavan vääryyden ehkäisemisessä. Se oli hänen nähdäkseen kaikkein julmin vääryys, mihin ihminen saattoi tehdä itsensä syylliseksi, sillä kuolemaan tuomittu ihminenkin vain teloitettiin, mutta vajaajärkinen eläin kidutettiin elävältä kuoliaaksi.

Kun hän siis monista julkisista mielenosoituksistaan ja katukulkueistaan huolimatta ei saanut tätä hänen mielestään niin helposti korjattavaa vääryyttä ehkäistyksi, ei lainsäädännöllä eikä edes yleiseen mielipiteeseen vetoamalla, niin hän vihdoin päätti erota mokomasta yhteiskunnasta, joka sellaista vääryyttä salli ja jossa hänellä näytti olevan niin vähän sananvaltaa.

Hän rakennutti itsellensä yksihuoneisen erakkomajan metsäisen niemen kalliolle Lohjan pitäjässä Vohlaistentalon maalle, joka oli meiltä noin kolmen kilometrin päässä, joten Elisabetkin tuli hänet läheisesti tuntemaan.

Erakkoelämä osoittautui kuitenkin hänelle ylivoimaisen vaikeaksi, hän kun ylimysperheen lapsena oli aivan tottumaton minkäänlaisiin talousaskareihin, halonhakkuuseen enempää kuin keittämiseenkään, ja hänen huono terveytensä ei suinkaan sallinut aivan vaillinaista keittotaitoa.

Kerrankin hän soitti apua meiltä, ja apu näyttäytyikin todella välttämättömäksi: aamusta asti hän oli turhaan yrittänyt saada tulta hellaansa, siinä onnistumatta. Paperintuhkaa, puoleksi palaneita risuja ja tukuittain tulitikkuja oli uuninsuussa, mutta puut eivät edes pihisseet. Joten hermostumiseen ei kyllä puuttunut aihetta.

Tämänkin yrityksen epäonnistumisen jälkeen Boldt alkoi pitää kaikkea tolstoilaisuutta peräti epäkäytännöllisenä elämänviisautena ja joutui kohta vilkkaisiin väittelyihin Elisabetin kanssa.

Erittäinkin oli hänen mahdoton käsittää tolstoilaista oppia "pahan vastustamattomuudesta" eli kaiken väkivallan kieltämisestä. Terävällä älyllään hän asetti tuon opin mitä kirpeimmän ivan esineeksi. Hän kyseli Elisabetilta, tietäen tämän kiintymyksen omaisiinsa, mitä Elisabet tekisi, jos joku rosvo uhkaisi esimerkiksi Arvidin henkeä? Elisabet vastasi tähän, että jos vain revolveri sattuisi silloin olemaan hänellä kädessään eikä muuta keinoa olisi, hän ampuisi rosvon, ennen kuin tämä ehtisi ampua Arvidin. Rosvon tappaminen olisi kuitenkin ollut hänen mielestään hyvin ajattelematon teko, sillä tappamalla sen, joka uhkasi hänen poikaansa, olisi hän menetellyt kanamaisen kiintymyksen eikä jumalallisen järjen mukaisesti: hän olisi asettunut määräämään, kenen on elettävä ja kenen kuoltava, toisin sanoen, tehnyt itsensä syypääksi juuri samaan rikokseen, jonka rosvokin oli ollut tekemäisillään.

Boldtilla oli nyt tietysti ihan päinvastainen mielipide.

Väkivalta oli hänen mielestään useimmissa tapauksissa ainoa keino, joka oli heikomman suojelemiseksi tarjolla. Hänen käsityksensä mukaan ihmisen siveellinen velvollisuus oli, vaikkapa tuntien oman voimattomuutensakin, suinpäin hyökätä rosvon kimppuun ja tehdä parhaansa väkivallanteon estämiseksi väkivallalla. Hän vain ei saanut pysähtyä miettimään, voittaako hän tuon vai ei, hänen asiansa oli vain hyökätä.

On hyvin mahdollista, että usein uudistuvat väittelyt näistä asioista saivat Boldtin vain yhä sitkeämmin vakiintumaan omaan käsitykseensä. Heikompina ja suojeltavina hän ei enää pitänyt vain vivisektion alaisia elukoita, vaan ala oli nyt laajentunut myös kaikkinaista vääryyttä kokeviin ihmisiin, alkaen Dreyfusista viimeiseen katurenttuun asti, jota poliisi hänen mielestään liian kovakouraisesti oli raastanut ajuriin ja painellut jalkoihinsa.

Usein hän vähän salaperäisesti katosi maalta kaupunkiin, ja eikös saatukin kohta kuulla jostakin kulkueesta, jonka hän oli koonnut ympärilleen satunnaisista samanmielisistä ja johtanut panemaan vastalausetta johonkin yhteiskunnan puolelta johtuneeseen vääryyteen. Välistä hän joutui järjestysvallan huostaan, jopa sai viettää yönsäkin pahnoilla — poliisin vastustamisesta tämän virkatehtävissä.

Mutta sellaiset kokemukset eivät vähimmässäkään määrässä heikentäneet hänen vakaumustaan, jonka mukaan ihmisen velvollisuus oli puolustaa heikompaa väkivalloin voimakkaampaa vastaan. Päinvastoin.

Näin hän, saman vakaumuksen edelleen kehittyessä, alkoi yhä enemmän lähestyä luokkataistelua, siis köyhälistön taistelua porvaristoa ja rahavaltaa vastaan. Ja siinäkin taistelussa hän tietysti piti väkivaltaa lopullisesti ainoana tehokkaana keinona, siis liittyi mieluimmin äärimmäisiin kumousmiehiin ja alkoi pitää äänestysoikeuksia ja parlamentarismeja vain jättiläismäisenä kansan pettämisenä.

"Vivisektion" vastustajasta kehittyi anarkisti.

Suurlakon aikoina hän tietenkin oli pitkiä aikoja poissa erakkomajastaan. Ei näkynyt, ei kuulunut. Tietysti Helsingissä keskellä suurlakon pahimpia lopputemmellyksiä. Kock, joka suuresti rakasti Boldtia, mutta myöskin hyvin tunsi hänen kumousmielensä ja intohimoisen valmiutensa hetken tekoihin, pelkäsi hänen milloin tahansa voivan nostattaa kiihottuneen katuyleisön ennenaikaiseen kumoukselliseen liikkeeseen ja nimitti hänet "adjutantikseen". Boldt sai käytettäväkseen Kockin kansliassa poliisikamarilla erikoisen huoneen, jonne hänen läpiluettavakseen ja ratkaistavakseen tuotiin erinäisiä pinkkoja asiapapereita, että kriitillisimmät hetket menisivät niiden selailemiseen.

Viaporin onnettoman kapinan jälkeen, kun Kock jo oli paennut kotimaastaan ja Venäjän mahtavia sotalaivoja oli vartiossa siellä täällä pitkin linnoituksen ja Helsingin satamaväyliä, tapasin Boldtin vaeltamassa rannikoilla ja kysyin häneltä, mitä hän siinä vaaniskeli.

— Noita sotalaivoja, — hän vastasi.

— Mitä niistä?

— Niistä ovat useat melkein tyhjinä ja ne seisovat siinä vain peloittimina.

— Entä sitten?

— Katsopas, — sanoi Boldt, — minäkin olen sentään jonkin verran sääliväinen, kun on kysymyksessä ihmishenki, mutta ainakin nuo laivat, joissa ei ole matruuseja, pitäisi välttämättä saada räjäytetyksi ilmaan. Tämmöisinä taantumuksen aikoina ei ihmisen siveellinen velvollisuus voi lakata olemasta hänen velvollisuutensa, ja sen vuoksi, kun ei muuta voi, olisi ainakin hävitettävä heidän aseitansa, jos heitä itseänsä "ei saa tappaa". Senhän ei pitäisi olla Toistoinkaan mukaan mikään synti.

Myöhemmin, maailmansodan aikana Boldt sairasteli eikä hänellä ollut voimia minkäänlaiseen esiintymiseen. Joskus vain, kun hän ilmestyi meille tai Vieremään, sattui hiljaisia ajatustenvaihtoja. Elisabet yhä koetti hänelle selittää, mistä syystä ihanteellinen tarkoitus välttämättä vaati yhtä ihanteellisia keinojakin. Väkivallantekoja miettiessään ja vielä enemmän niitä toteuttaessaan, — sanoi Elisabet, — tulee käyttäneeksi rakkaudettomuuteen sitä ainoata elämää, jota tietoisesti elää. Nykyisyydessä siis turmellumme, sen sijaan kuin vain siinä voisimme rakkauskykyämme laajentaa. Ja vihdoin olemme vain täynnä kiukkua, hermostusta, väkivallan ja koston ajatuksia. Ei ole niin ihanteellista tulevaisuudenkuvaa, jonka nimessä ihminen saisi turmella nykyisyytensä.

Boldt oli kuitenkin siinä määrin väsynyt ja heikko, ettei hän oikein jaksanut kuunnella, mitä hänelle puhuttiin. Kalpeana hän vain istui nojatuolissa, kädet riipuksissa, tuon tuostakin ummistaen raskaat silmäluomensa ja huokaisten:

— Kyllä kaikki vielä hyvin päin kääntyy...

Mutta tämä hiljaisuus oli vain tyyntä myrskyn edellä. Bolshevikkien vallankumouksen alkaessa Boldt jälleen heräsi.

Oli kuin hänessä olisi jälleen syttynyt palamaan sammuksissa ollut liekki, ja nyt se leimahtikin täyteen loimuunsa.

Terveenä, täynnä tarmoa hän ilmestyi Helsinkiin venäläisten kumousmiesten keskelle, ottaen kohta tehtäväkseen suomalaisen työväestön kiihottamisen. He antoivat hänelle veripunaisen lipun, johon oli valkoisella kirjoitettu venäjäksi: SVOBODA, mikä merkitsee: vapaus, ja saattoivat hänet Nikolainkirkon rappusille. Sieltä käsin hän sitten joka ilta piti kumouksellisia kiihotuspuheita senaatintorilla liikkuvalle yleisölle "maailmankommunismista". Ja nyt hän olisi ollut kyllä valmis lennättämään ilmaan ihmisineen päivineen minkä sotalaivan tahansa, jossa vain ei liehunut punaista lippua.

Tämä oli Jean Boldtin viimeinen voimainponnistus heikomman ja sorretun puolustamiseksi.

Sen jälkeen hän jälleen sairastui, tällä kertaa mitä ankarimpaan reumatismiin, joka lyhyessä ajassa teki hänet kyttyräselkäiseksi.

Mutta sittenkin olivat hänen viimeiset, hourailevat sanansa kuolinvuoteella olleet:

— Aika on tullut! Tarttukaa aseihin! Aseihin!

* * * * * *

Toinen noista kahdesta vastakohdasta oli _Akseli Isohiisi_ eli Örnmark, kuten hänen nimensä oli alkujaan ollut. Isohiisi eli aina nykyisyydessä.

Hän oli vastakohtana Boldtille toisessakin mielessä kuin esimerkiksi Matti Kurikalle, jonka mieli haaveili tulevaisuuden malliyhteiskunnista. Boldt eli hänkin nykyisyydessä. Hän oli mielialaltaan anarkisti. Hän kokosi ja kaivoi itsestään esille kaiken mahdollisen kiukun, hermostumisen, vihanhimon, jopa paisutti niitä ja teki ne hyveiksi voidakseen sitten näillä voiman ja tarmon lähteillä hyökätä kaiken sen vääryyden ja sorron kimppuun, joka tuli hänen eteensä nykyisyydessä.

Isohiisi sitä vastoin tieten tahtoen tukahdutti itsessään kaiken vihan pitäen sitä paheena ja esteenä nykyisyytensä elämälle. Hän koetti pikemminkin olla näkemättä sitä vääryyttä, mitä ihmiset tekivät toisilleen, ollakseen ketään tuomitsematta ja voidakseen täydelleen antautua vain ihmisrakkaudelle.

Isohiisi eli nykyisyydessä niinkuin Boldtkin. Ja sittenkin he olivat mitä suurimpia vastakohtia.

Akseli Isohiisi kävi ensi kertaa luonamme jo paljon ennen sotaa. Silloin ei hän herättänyt erikoista huomiotamme. Hän oli ylioppilas, joka oli antautunut maalaustaiteen alalle, jopa harjoittanut taideopintoja Tukholmassa. Mutta hän oli tutustunut Tolstoin kirjoituksiin, joiden sanoi voimakkaasti vaikuttaneen häneen. Ja nyt hän oli tullut pyytämään neuvoja ja saamaan kannatusta aikomaansa jyrkkään elämänmuutokseen.

Ei hän ollut ainoa luonamme kävijä tämmöisissä asioissa, eipä edes ainoa ylioppilaskaan. Ja meillä oli tapana, melkeinpä sääntönä, kylmästi neuvoa ajattelemaan kolmesti ja neljästi päänsä ympäri, ennen kuin ryhtyi ilman ylivoimaista sisäistä pakkoa muuttamaan elämänsä ulkonaisia olosuhteita. Kokemuksemme mukaan jo se seikka, että tultiin ulkonaisen menettelyn suhteen neuvoja kysymään, osoitti, ettei kipinä ollut osunut sytyttävään kohtaan. Emme siis Isohiidenkään suhteen semmoisia neuvoja säästäneet.

Mutta muutaman vuoden kuluttua saimme syrjästä päin kuulla, että hän todella oli luopunut perintöosastaan muiden sukulaisten hyväksi ja ruvennut elämään "päivästä päivään", se on nykyisyydessä, huomisesta huolimatta. Kerrottiin hänen vaeltavan paikasta toiseen tavallisena puuseppänä, kirvesmiehenä, varattoman kansan rakennustöissä, kaikkialla vain ruokapalkasta suorittaen häneltä pyydettyjä tehtäviä.

Ja pian me saimme jälleen nähdä hänet kasvoista kasvoihin. Varhaisena kevätaamuna hän tuli ylös mäelle kulkien koivikkotietämme. Hänen yllään oli sininen työläisenpuku ja selässä tuohikontti. Hän tuntui kuin kasvaneen entisestään, hänen päivettyneet kasvonsa uhkuivat terveyttä, ja silmistä ja hymyileviltä huulilta kuvastui onni ja ylevä rauha.

Hän oli tullut auttamaan meitä uuden asumuksen rakentamisessa ja jäi luoksemme melkein koko kesäksi, kunnes rakennus valmistui.

Nyt Elisabet sai tutustua ihmiseen, jolla oli _kokonaan_ sama usko kuin hänellä itsellään. He olivat niin samaa mieltä kaikissa kysymyksissä, ettei heillä tuntunut olevan paljonkaan puhumisen ja selittelemisen aihetta. Jo puolesta lauseesta toinen ymmärsi toisensa, he vain nyökäyttivät päätänsä ja lauseen lopettaminen oli tarpeetonta. Enimmäkseen he vain hymyilivät toisilleen.