Part 42

Mutta eräässä asiassa hän ei ollut ollenkaan muuttunut: hän piti johtoa, hallitsemista, määräämisvaltaa, pakkokeinoja, nyt ehkä vieläkin tärkeämpänä onnen ehtona kuin milloinkaan ennen.

— Miksi olisin sinne jäänyt johtamaan kourallista ihmisiä, kun täällä on johdettavana miljoonia! — huudahti hän kiihkosta säihkyvänä Elisabetin huomautukseen.

Me hämmästyimme näitä sanoja.

Mutta asia oli todellakin se, että hänen Suomeen tulonsa oli herättänyt aivan tavatonta huomiota ja mielenkiintoa pääkaupungin ja maaseudunkin työväestössä, jolla oli ollut kyllä tilaisuutta seurata hänen sosiaalisten aatteittensa kehitystä hänen "Elämä"- ja "Aika"-lehdistään. Varsinaiset "kurikkalaiset" sosialistien joukossa lienevät suorastaan kutsuneetkin häntä palaamaan Suomeen ja panemaan täällä toimeen ihanteittensa mukaisen työväen yhteiskunnan — vain paljon suuremmissa mitoissa kuin se oli voinut tapahtua Malkosaarella.

Mutta kuinka saada porvarit ja heidän hallituksensa semmoiseen suostumaan? — oli nyt Matin ensimmäinen pulma.

Matilla oli siitä asiasta oma suunnitelmansa, jota hän ei meiltä salannut. Se suunnitelma kuitenkin osoitti, että hän, oltuaan kauan poissa Suomesta, oli kokonaan vieroittunut Suomen oloista ja että täkäläinen tilanne oli hänelle aivan epäselvä. Hänen suunnitelmansa oli uskomattoman epäsuomalainen: hän tahtoi, että Suomen työläisluokka kokonaisuudessaan olisi asettunut tsaarin puolelle hänen taistelussaan Venäjän vallankumouksellisia vastaan, jotka jo yhä uhkaavammin nostivat päätänsä ja näyttivät valmistuneen ratkaisevaan taisteluun. Palkinnoksi tästä avusta olisi kiitollinen tsaari sitten antanut Suomen työväestölle täyden vapauden järjestää maan olot minkä ihanteiden mukaan tahansa. Ilmeisesti Kurikka nyt halusi kuulla mieltämme tästä tuumasta.

Matti näytti siis muuttuneen siinäkin suhteessa, että hän uskoi vain semmoisen johtaja-aseman mahdollisuuteen, jota tuki paitsi valtava enemmistö myöskin asevoima. Tämmöisen uuden työläisarmeijan luomiseen lienee hänestä tuntunut ajankohta sopivalta, sillä porvarien hallitsema asevelvollinen sotaväki oli lakkoilemisensa vuoksi hajoitettu, sen aseet viety Venäjän arsenaaleihin ja sijaan tuotu maahan venäläistä sotaväkeä, jonka Matti, oloja tuntematta, kuvitteli olevan uskollista hallitukselleen ja siis vihamielistä Suomen porvaristolle.

Matti ei olisi ikinä voinut aavistaakaan, että Venäjän vallankumouksellisten toimesta oli käynnissä voimakas kiihotus ei ainoastaan tämän uskolliseksi luullun sotaväen, vaan suomalaisen työväenkin keskuudessa, ja vielä, että Suomen porvariston johtavat virkailijatkin tarmokkaasti tukivat naapurimaan vallankumouksellisia, suoden heille tyyssijaa ja auttaen rajan yli hallituksen vainoamia etsiskeltyjä.

Elisabet joutui kohta kahakkaan Matin kanssa, mutta tietenkin vain omalta kannaltaan.

— Matti rakas, oman itsesikin tähden sinun olisi paras olla jättämättä työtäsi Sointulassa kesken. Siellä sinä tekisit joka päivä sitä, mihin järki ja omatunto käskee, voisit tehdä jokapäiväisessä elämässä onnellisiksi sekä itsesi että kaikki, jotka sinua seuraavat. Mutta nyt sinä aiot täällä ryhtyä aseelliseen taisteluun ja johtaa muutkin siihen.

— Ihanteeni eivät ole muuttuneet. Mutta niiden saavuttamiseksi ei ole muuta tietä kuin aseellinen taistelu.

— Vastaisen _hyvän_ nimessä siis tulisit jokapäiväisessä elämässäsi ajattelemaan ja harjoittamaan _pahaa_. Siitä sinä itse ja koko sinun ihanteesi turmeltuisi. Ei mikään ihanne kestä verisiä keinoja, ei edes vihan _ajatuksia_.

— Tuo nyt on sitä tolstoilaisuutta, jota minä en ymmärrä enkä koskaan tahdokaan ymmärtää, — sanoi Matti alkaen hermostua.

Elisabet ei hellittänyt. Hän varustausi väsymättömiin selittelyihin, joita olisi ollut valmis jatkamaan vaikka kuinka pitkälle. Hän teki mielessään tässä tarkoituksessa oikein suunnitelman ja sanoi Matin viimeisen lauseen johdosta:

— Niin, sitä eivät olisi ymmärtäneet nuokaan — miksi niitä taas sanotaan ... tuokaan vanha jesuiittain veljeskunta, jonka tunnuslauseena kuuluu olevan: tarkoitus pyhittää keinot.

Matti suuttui jo tästä alkulauseesta siinä määrin, ettei voinut enää jatkaa keskustelua.

Seuraavana päivänä hän palasi Helsinkiin — johtamaan miljoonia.

Ja me kaikki saimme pian hämmästyä hänen tarmoansa ja suurta vaikutusvaltaansa kaupunkilaiseen työväestöön.

XII. JOHAN KOCK.

Valtameren yli Amerikasta palattuaan oli Kurikan aikomuksena alkujaan ollut neuvotella — tuosta tsaarin kannattamisesta vallankumouksellisia vastaan — ystävänsä Johan Kockin kanssa ja saada hänet tässä tarkoituksessa mukaansa Suomen työväen johtoon, johon hän Matista oli erittäin sopiva. Mutta pahemmin ei voi lyödä kirvestänsä kiveen. Kock oli aikoinaan palvellut Venäjän sotaväessä ja sittemmin luutnanttina siirtynyt Suomen asevelvolliseen armeijaan, jossa hän suuresti kunnostautui, niin että häntä pidettiin yhtenä armeijan etevimmistä upseereista. Hänen sotilaallisten harrastustensa pääalana oli strategia ja strateginen linnoitusoppi, mutta Suomen sotaväen päällikkö piti sitä paitsi hänen erikoisena ansionaan hänen suurta kykyänsä suhtautua oikealla tavalla miehistöön eli hänen vaikutusvaltaansa niin sanottuun joukkosieluun.

Todellakin suuria ansioita kaikkeen siihen katsoen, mitä Kurikalla oli mielessä!

Mutta Kurikalla vain ei ollut aavistustakaan siitä, mikä mies tämä Johan Kock oli, vaikka he olivatkin entisiä koulutovereita samasta Helsingin alkeisopistosta.

Kock oli jo ennen koulun lopettamista siirtynyt sotilasalalle ja lähtenyt menemään omia teitään.

Pitkän Venäjällä olonsa aikana hän joutui tuttavuuteen ja läheiseen yhteyteen sikäläisten sivistyneiden vallankumouksellisten kanssa, ja näiden vaikutus on jättänyt kaikkein syvimmät jäljet hänen luonnekuvaansa.

Jos Ranskan vallankumouksen alkuunpanijoina olivat girondistit, tuon kansan kaikkein mielevimmät ja sivistyksen korkeimmalla tasolla olevat henkilöt, niin vielä suuremmalla syyllä voi samaa arvostelua käyttää venäläisistä vallankumouksellisista, jotka Herzenin ja Krapotkinin aatteiden kasvattamina valmistelivat vallankumousta Venäjällä.

Sen vuoksi Kockin mielessä kaikki, mitä hän sivistyneissä ihaili, koko hänen uskonsa ihmisjalouteen, miehekkyyteen, siveelliseen korkeuteen, uhrautuvaisuuteen, kuolemanhalveksumiseen, toverillisuuteen, uskollisuuteen, oli ehdottomasti yhtyneenä silloisiin vallankumousmiehiin ja heidän aatteisiinsa. Tästä juonti juurensa tuo hänen olemukselleen niin tunnusomainen sivistyneisyyden ihannoiminen ja kunnioittaminen. Jos hän itse tahtoi jotakin olla tai tulla olemaan, niin hän sitä tahtoi vain tämän vallankumouksellisen toveriston arvostelemana. Kaikin voimin siveelliseen eheyteen pyrkiessään hän myös rajattomasti palvoi sekä muinaisuuden että nykyisyyden henkisiä suurmiehiä, Sokratesta, Epiktetosta, Dostojevskiä, Tolstoita, joiden teoksia hän osasi sivumäärin ulkoa.

Senpä vuoksi, kun hän jo Suomeen muutettuaan ja täällä upseerina saavutettuaan suuren menestyksen äkkiä luopui sotilasuralta ja alkoi liikkua siviilimiehenä, moni luuli hänen tehneen sen Tolstoin oppien vaikutuksesta, joita hänen tiedettiin harrastaneen.

Mutta asianlaita ei ollut niin.

Tolstoin opin vaikutuksen alaisena hän ei ollut siihen määrään, että olisi omaksunut myöskin tuon "pahan-vastustamattomuus"opin, jota jotkut kyllä pitivät pääasiana koko tolstoilaisuudessa, mutta jota Kock puolestaan ei ollut koskaan voinut oikein hyväksyä.

Päinvastoin, hän olisi pitänyt itsellensä suurena häpeänä elää lekotella porvarillisessa yhteiskunnassa olematta vallankumouksellinen, se on, aikomatta ajan tullen tovereineen perin pohjin myllertää koko tämän yhteiskunnan bordelleineen, santarmeineen, viinoineen ja vankiloineen. Tolstoi oli hänen mielestään, kieltäessään väkivallan, hiukan epäkäytännöllinen.

Kock jätti sotilasuran toisesta syystä.

Hänestä oli alkanut tuntua epämiellyttävältä, epäritarilliselta, kierolta palvella upseerina sitä valtakuntaa, jonka kumoamista hän hautoi. Toiset samassa asemassa olijat eivät huomanneet siinä mitään kieroutta, vieläpä katsoivat sen vallankumoukselle erittäin hyödylliseksi. Mutta Kock ei voinut siihen suostua.

Vain tähän omantunnon herkistymiseen rajoittui Tolstoin vaikutus Kockin suhteen, ei edemmäksi. Hän jäi vallankumoukselliseksi.

Ja sotilasurasta vapautuminen osoittautuikin myöhemmin ei ainoastaan hyödylliseksi, vaan välttämättömäksikin juuri vallankumousasialle, katsoen heidän suunnitelmiinsa Suomeen nähden ja siihen erikoistehtävään, joka nyt aivan luonnostaan joutui Kockin valmisteltavaksi ja suoritettavaksi. Tehtävä otti hänet kokonaan valtoihinsa.

Oleskellessaan meillä ja Elisabetin luona Vieremässä (talvella v. 1906) hän kuitenkin siviilipuvussaankin näytti sangen sotaisalta.

Suora, sotilaallinen ryhti. Liikkeet voimakkaat, mutta huolellisesti hallitut. Suunnattomat, tuuheat viikset, jotka eivät milloinkaan väsähtyneet riipuksiin, vaan aina ojentuivat suoraan sivuille. Posket ja leuka tarkasti ajeltuina, leuassa ikäänkuin jokin juuri loukatun lapsen väreily. Rehellisen vilpittömät, vihertävät silmät tuijottivat totisina kulmakarvojen alta, ollen ilmaisevinaan sotilaallista häikäilemättömyyttä, periaatteellista armottomuutta, iskuvalmiutta, mutta voimatta salata luonteen pehmeää hellyyttä.

Hän toi tullessaan — näytteeksikö vai itse kokeillakseen — joukon erilaisia ampuma-aseita, joiden kantavuutta ja muita ominaisuuksia hän sanoi aikovansa tarkastaa, ne kun olivat uudenmallisia ja hänelle vielä tuntemattomia. Puheenjohtajan ja joidenkin muiden seurassa hän sitten pani toimeen koeammunnan jäällä. Ja sieltä palattua puheenjohtaja ei voinut kyllin ihmetellä sen miehen tavatonta varovaisuutta ampuma-aseen käyttämisessä. Ammuskelemisesta ei ollut tahtonut tulla mitään vain sen vuoksi, ettei osattu pidellä ja käännellä kivääriä juuri niinkuin Kock vaati. "Ei-ei-ei!" — oli hän kiivastuneena ja äärimmilleen hermostuneena tiuskinut, jos pyssyn suu ennen ampumista vähänkin käännähti sivulle päin eikä osoittanut suoraan maata kohden.

Melkeinpä olisikin luullut hänen mieluummin kieltävän koko ampumisen kuin sallivan varomattomuuksia kiväärin käytössä. Ja vaikea oli ajatella hänen tosileikissäkään sallivan mennä niin pitkälle, että todella kiväärin laukaiseminen lähimmäistä vastaan olisi tullut kysymykseen. Olisi mieluummin kuvitellut hänen silloinkin huudahtavan: ei-ei-ei! Vaikea oli kuvitella vähemmän Marat'n tapaista vallankumousmiestä.

Että ihmisluonteen synnynnäinen hellyys, jopa joskus halu olla kärpästäkään kiduttamatta, huonosti sopi yhteen niiden tehtävien kanssa, jotka ovat aiotut vallankumousmiehen suoritettaviksi, esimerkiksi tuomita vallankumousoikeudessa joku kurja silmälasiherra pyövelien haltuun vain lyhyellä viittauksella sanoen: "roikkumaan!" — tai pommittaa kaupunkia, jossa on itse käynyt koulua ja elänyt äidin hoteissa, tietäen, että viattomat kaupunkilaiset perheineen, lapsineen sortuvat luhistuvien muurien raunioihin — sen tiesi Kock niinkuin jokainen muukin vallankumouksellinen. Ja sen tähden Kock niinkuin jokainen vallankumouksellinen myöskin alituisesti harjoitteli ei ainoastaan itse ajattelemaan itseänsä Marat'n tai Robespierren kaltaiseksi julmuriksi, vaan myös antamaan muille itsestään senluontoisen kuvan. Ja kerran tehtyään vallankumousvalan he todella itsekin luulivat sellaisia olevansa.

Pohtiessaan Elisabetin kanssa kysymystä siitä, oliko väkivalta katsottava jokaisessa tapauksessa hylättäväksi, ja Elisabetin koettaessa todistaa, että väkivaltaa ei voi harjoittaa samalla rakastaen sitä, jolle väkivaltaa tekee, ja että väkivaltaa tehtäessä aina herää viha kukistettavaa kohtaan, Kock räpytteli uskollisesti silmiään ja näytti hyvin totiselta. Hän vähän punastui, arvatenkin niiden kiivaiden ajatusten vuoksi, jotka hänessä sillä hetkellä risteilivät. Sillä heidän vallankumouksellisten kesken pidettiin juuri eräänlaisen vihantunteen säilyttämistä porvarillista yhteiskuntaluokkaa kohtaan aivan olennaisen tärkeänä. Se oli kuin vallankumoustahdon ilmapuntari. Sen puhtaana ja voimakkaana säilyttämisestä he tunsivat toisensa. Sen laimeneminen merkitsi luopiota.

— Onko siis viha teidän mielestänne _kaikissa tapauksissa_ moitittavaa, esimerkiksi siinäkin tapauksessa, että äidin viha kohdistuisi hänen oman tyttärensä raiskaajaan? — sanoi Kock kerran Elisabetille, sivistyneen kohteliaasti hilliten väittelyssä kiehahtanutta mieltään.

— On. Tietysti on, — vastasi Elisabet lapsellisen vilpittömästi ja katseli pyörein silmin häneen, ikäänkuin olisi ihmetellyt, että sellaista kysymystä voidaan edes tehdäkään.

Vastaus oli Kockille odottamaton. Ehkä hän ei ollut ennen tavannut henkilöä, jonka usko rakkauteen olisi ollut siihen määrään ehdoton. Mutta vallankumouksellisille oli moinen kaikki anteeksiantava rakkaus eli vihan täydellinen kieltäminen suorastaan vastenmielistä, sillä se ei heidän mielestään voinut enää johtua ihmisen luonnollisesta sydämestä, vaan siinä oli jo jotakin uskonnollisuuden hajua, joka heille aina oli vastenmielistä. Ja Kock muisti, mitä vallankumouksellisten oli juuri viime aikoina tullut yleiseksi tavaksi sanoa, kysymyksen ollessa sellaisesta rakkaudesta. Hän sanoi saman ajatuksen Elisabetille omanaan:

— Rakkaus ja rakkaus ja rakkaus, siitä on huudettu jo parituhatta vuotta ja sitä tultaisiin saarnaamaan, kunnes kaikki vihdoin uskoisivat, että ihmiset eivät voi elää muunlaisessa kuin juuri tällaisessa yhteiskunnassa, että vallankumous on suuri ja rangaistava synti, että nöyryys ja esivallan totteleminen on ihmisen korkein avu ja niin edespäin tunnettuun saarnatyyliin...

Kock nousi seisoalleen, pyysi saada sytyttää savukkeen ja alkoi ylenmäärin kiihottuneena kävellä edestakaisin, intohimoisesti vetäen savuja syvälle keuhkoihinsa. Ja kun hän oli siinä luulossa, että Elisabet, jonka rohkeata vapaamielisyyttä hän oli jo koulupoikana ollessaan ihaillut, ei ehkä käsittänyt tuota rakkausoppiaan aivan niin puustavillisesti, vaan että hänen sydämessään täytyi uskoa maailman täydellisen mullistamisen välttämättömyyteen, hän ei ruvennut ollenkaan hillitsemään kiihtymystänsä, vaan antoi ajatuksilleen vapaan lennon luottaen siihen, että semmoisen purkauksen _oikeastaan_ täytyi olla Elisabetin mieleen.

Joka kerran pöydän luo tultuaan hän pysähtyi hetkeksi sen ääreen, ja hänen rajulla voimalla kokoonpuristettu nyrkkinsä, antaakseen pontta hänen sanoilleen, kosketteli rystyillään hillityn hiljaa pöydän pintaa, koputuksen tuskin kuuluessa.

— Mutta onneksi saarnaajat erehtyvät, — jatkoi hän. — Kaikki ei ole vielä vakan alla. Vielä hävetään bordelleja, kapakoita. Vielä eivät kaikkien niskat ole pehminneet, vielä uskotaan ihmisten tasa-arvoisuuteen, vielä orjuus hävettää. Viha elää vielä! Maan tasalle kaikki!

Kockin puhe masensi suuresti Elisabetin mieltä. Se ikäänkuin syytti häntä hirveästä välinpitämättömyydestä, johon hän kenties oli todella vajonnut. Täällä maalla hän oli melkein unohtanut kaikki nuo bordellit ja muut kauheudet, jotka ennen olivat hänen omankin mielensä saaneet niin kapinalliseksi yhteiskuntaa vastaan. Rakkaudella ja vain rakkaudella, — oli hän todella alituisesti sanonut sekä itselleen että muille, ja nyt ilmeneekin, että viha se vain voikin tässä maailmassa jotakin saada aikaan! Mitä kauemmin hän oli elänyt, sitä varmemmaksi hän oli tullut, että vihaan ja väkivaltaan turvautuminen oli maailmassa suurimpien onnettomuuksien lähde. Ja jos hänen rakkaudenopissaan oli jotakin väärää, niin ainakaan hän ei voinut kokonaan masentumatta ruveta uskomaan väkivaltaan.

Viime aikoina hän oli päinvastoin yhä enemmän lähestynyt sitä ajatusta, että rauhallinenkin puuhailu toisten ihmisten elämän johtamiseksi mielikuvituksen luomiin tulevaisuuden muotoihin oli harhaan viepää ja johti ihmistä pois pääasiasta, joka hänen mielestään oli vain oman henkilökohtaisen rakkauden laajentamisessa eikä toisten elämän järjestämisessä, — mutta pakottaa _väkivallalla_ toiset elämään joidenkuiden kumousmiesten ihanteiden mukaisesti — se oli Elisabetille vähitellen käynyt suorastaan käsittämättömäksi, järjettömyydeksi. Muistihan hän nuoruudestaan semmoisia ihmisiä ja tiesi kyllä niitä yhäkin olevan, vieläpä tiedemiehiäkin, sekä teoreetikkoja että käytännöllisiä toimihenkilöitä. Mutta nähdä sellainen ihminen ihan tuossa edessään ja kuulla hänen pommitushistorioitansa omin korvin, tuntui Elisabetista niiden pelkän järjettömyyden vuoksi jollakin tavalla henkisesti pöyristyttävältä.

Huomattuaan Elisabetin mielenmasennuksen Kock istui taas pöydän ääreen ja kokonaan luopuen äskeisistä Marat'n eleistä rupesi lohduttelevasti selittelemään, miten vallankumous, mikäli sen hyrskyt tulevat Suomeen ylettymään, kaiken todennäköisyyden mukaan tulee sujumaan aivan verettömästi. Ja jos Helsingin pommitus meren puolelta tulisikin kysymykseen, on se rajoittuva vain uhkaan sen tapauksen varalta, että Helsingin porvaristo kieltäytyisi alistumasta vallankumouksellisten komentoon.

Hän saattoi katsoa tarpeelliseksi lohdutella, koska luuli Elisabetin vain pommitusten pelosta vastustavan eikä ymmärtänyt tuon masennuksen syyksi vain sitä, että viisaalla ja miellyttävällä miehellä, niinkuin Kock oli, saattoi yhä vielä meidän päivinämmekin olla moisia mielipiteitä ja sellainen luottamus väkivaltaan.

Joka tapauksessa oli Matti Kurikka kovasti eläytynyt pois Suomen oloista luullessaan voivansa johtaa helsinkiläistä työväkeä tsaarin avuksi vallankumouksellisia vastaan, sillä työväki oli hänen Amerikassa olonsa aikana melkein kauttaaltaan muuttunut mieleltään kumoukselliseksi. Vielä suurempi oli hänen erehdyksensä Johan Kockin suhteen.

Muutaman päivän kuluttua siitä, kun Kurikka oli lähtenyt meiltä, saatiin kuulla hänen ihmeellisistä johtajansaavutuksistaan Helsingissä.

XIII. VOUDIN TUUMAT TOTEUTUMASSA.

Vieremän ja kaikkien sen asukkaiden, koko kylän, sahojen, tiili- ja kalkkitehtaan työväen, talonpoikien yhtä hyvin kuin herrasväkienkin hämmästys oli yhtä suuri ja sanoin kuvaamaton, kun eräänä marraskuun sumuisena päivänä (noin viikon verran siitä, kun Kurikka oli lähtenyt) Virkkalan työväenyhdistyksen puheenjohtaja, tuo pieni mies, jolla tähän asti oli ollut sanomista vain työväentalolla ja joka ei kunnan yleisissä asioissa merkinnyt mitään, yht'äkkiä alkoi käyttäytyä niinkuin olisi ollut koko seudun yksinvaltainen diktaattori.

Hän kävi taloissa määräämässä, mitä töitä sai tehdä ja mitä ei saanut. Huomisesta päivästä asti hän kielsi mitään peltotöitä tekemästä, ei luvannut halkoja hakata, ei kuormia ajaa, ei valjastaa hevosia kääsien eteen eikä mitenkään muutenkaan talon haltijoita palvella. Navetassa lupasi lehmät lypsää ja vedet ajaa, mutta jos heiniä puuttui, ne oli ennen huomista ajettava. Mitään sisätöitä ei myöskään saanut tehdä, vaan palvelijoilla oli oleva sama vapaus kuin köyriviikkona.

Vouti meni kohta tiedustamaan toisista taloista, mutta kun sielläkin puheenjohtajan kätyrit olivat antaneet juuri samanlaiset käskyt, oli vouti täynnä ihmetystä, jopa kiukkuakin, sillä juuri huomenna hän oli aikonut aloittaa takaniityn kynnön, joka oli myöhästynyt ja helposti jäi kyntämättä maan alkaessa mennä routaan.

Fatjaan isäntä oli kyllä koettanut lähemmin tiedustella asiaa, mutta puheenjohtaja oli ollut niin tärkeän näköinen ja harvasanainen, ettei siitä mitään selkoa tahtonut saada. Oli silmät puoliummessa vain viittoillut kädellään, niinkuin keisarit kuvissa ja muistopatsaissa, ja hokenut: suurlakko, suurlakko, hevoset talliin, rukit seisomaan!

Kuka semmoista ymmärsi?

Huomisen koitossa vouti siis nosti isonauran reelle, valjasti Perhon ja Tuiman eteen ja ajoi takaniityn kynnökselle.

Ei hän ollut kovinkaan monta vakoa kyntänyt, kun metsästä päin tuli siihen se pitkä suutari Linti, hänkin ihmeissään ja kirota napostellen. Hän tuli kirkonkylästä päin Lohtajannummelta eikä ollut saanut nahkoja moniin odottaviin tilauksiinsa. Kaikki kaupat oli suljettu ja vanhan Hillnerinkin nahkapuodin ovella oli kanki poikinpäin. Kun Linti oli mennyt sisälle keittiön kautta, olivat siellä piiat vain iloisesti juoneet kahvia ja nauraneet hänen tietämättömyyttään, sanoen: ei nyt uskalleta kauppaa tehdä, _herratkin_ ovat lakossa.

Vouti ei ymmärtänyt mitään, ja oikein hänen päänsä alkoi mennä sekaisin.

— Suurlakko, suurlakko, näes, — koetti Linti selittää.

Vouti kimmastui.

— Mikä helvetin suurlakko! Eikö saisi talon töitä tehdä!

Samassa juoksi kotoa päin toinen Vieremän miehistä, Janne, ja hänkin alkoi hokea: hellitä jo helkkarissa hevoset, suurlakko, suurlakko!

— Saatanan puheenjohtaja, — murahti vouti, sylkäisi kouraansa ja tarttui auran kurkiin.

Hevoset, vainuten kyntäjän kiukun, lennähtivät ripeään käyntiin.

— Seisauta, hyvä mies, kenraalska kielsi.

— Ei ennen kuin sahanpilli soi!

— Sahanpilli! Sitä saat odottaa. Puheenjohtaja on pysäyttänyt kaikki tehtaat, ja miehet ovat Tietolassa kokousta pitämässä.

Vouti veti hevoset seisomaan ja kuulosteli. Ei todella kuulunut mitään tehtailta päin, mistä muutoin aina kuului kalkkimyllyjen jyske, sahojen sohina ja lautojen läiske. Hiljaa kuin sunnuntaina. Kaikki elämä kuin kuollut.

Voudilta putosivat ohjakset käsistä.

Janne yhä vain selitteli:

— Se on suurlakko, näes, suurlakko se on. Herratkin ovat lakossa. Soittivat Helsinkiin ja seisauttivat, ennen kuin puheenjohtaja oli käskenytkään. Helsingissä poliisitkin kuuluvat olevan lakossa.

Nyt Lintikin puuttui puheeseen.

— Jaa-a, vai poliisitkin! Sitäpä minä ihmettelinkin, kun meidän vallesmannilla oli sivelilakki päässä, käyskeli katuväen seassa ja jutteli niinkuin muukin ihminen. Vai että poliisitkin! No nyt sitten loppuu herrain valta!

Janne yhä vain hoki voudille:

— Ymmärrätkö sinä? Se on suurlakko, suurlakko!

Mutta vouti ei enää kuunnellut ketään. Äkkiä hän oli ymmärtänyt kaiken. Hänen kasvonsa olivat saaneet erittäin lempeän ilmeen, silmät hymyilivät sanomatonta hyväntahtoisuutta säteillen, niinkuin ne varmaan olivat hymyilleet silloin, kun hänen vaimonsa oli synnyttänyt hänelle esikoisen.

Sanaakaan sanomatta, koska toiset eivät kuitenkaan olisi mitään puhetta ymmärtäneet, hän riisui hevoset valjaista ja lähti taluttamaan niitä kotiin päin.

Tupaan tultuansa hän oli peseytynyt ja pukeutunut pyhävaatteisiinsa. Hymyillen ja nyökytellen kenraalskalle päätään hän ikäänkuin tahtoi sanoa hänelle: no nyt on käynyt niinkuin minä olen sanonut, enkös minä sanonut: yht'aikaa!

Ja Elisabet kohta arvasi, että vouti tarkoitti sen ajan nyt tulleen, jolloin ihmiset merkin saatuaan pysähtyvät töissään ja toimissaan, riisuvat aseensa, muuttavat mielensä, ja koko maailma ikäänkuin luodaan uudestaan hyväntahdon, veljeyden ja rauhan pohjalle.

Vouti ei puhunut mitään, siihen oli hetki melkein liian juhlallinen. Kaikki olikin oikeastaan sanottu tuossa entisiä puheita mieleen johtavassa katsahduksessa ja hymyssä. Kenraalska kyllä ymmärsi hänet sanoittakin.

Eikä Elisabet hennonutkaan häiritä sitä suurten aavistusten onnea, joka näytti vallanneen hänen rakkaan voutinsa. Kesken hommiensa hän hymyili vastaan, vaikkei voinutkaan kauan katsoa voutia silmiin, niinkuin tämä olisi tahtonut. Muutaman päivän perästä se kävi jo luontevammin.

Elisabet ajatteli: — "Kuka tietää! Entäpä jos tämäkin lakko, vaikka Kurikka tarkoittaakin sillä tsaarin avustamista, — vaikka Kock onkin vallankumouksellinen ja kaikki olisi vain heidän shakkisiirtojaan, ja vaikka Suomen porvariston onnistuukin käyttää sitä entisten olojen palauttamiseksi, — entäpä jos tämäkin lakko vain edistää sitä aatteellista tulevaisuuden lakkoa, jota ei enää tehdä minkään valtiollisten tarkoitusten vuoksi, vaan omantunnon vaatimuksesta!"

Junat olivat kaikki pysähdyksissä ja hevoskyytejäkään ei saanut tehdä, mutta sentään tuli joka päivä sanantuojia Helsingistä käsin, jotka kertoivat asiain menosta. Tuhatlukuisissa laumoissa ihmiset liikkuivat siellä ilman mitään järjestyksen valvontaa, ainoankaan poliisin näkymättä, ei missään juopottelua, ei ainoatakaan rikosta, ei vähintäkään vallattomuutta nyt jo lähes kokonaiseen viikkoon!