Part 41

Neiti Wreden toinen Vieremässä-käynti ei ollut enää aiheutunut hänen hoidokkinsa sielullisista tai taloudellisista asioista, vaan hän oli tullut keskustelemaan ja keventämään sydäntänsä sen suuren valtiollisen murhan johdosta, joka oli silloin juuri tapahtunut.

Eräänä päivänä ennen hänen saapumistaan olimme Elisabet ja joitakuita meidän vieraitamme koolla Rantalan puutarhassa Emmyn valmuja ja muita monivuotisia kukkakenttiä katsomassa.

Keskipäivän aurinko paahtoi maata ylimmiltään ja kukat sekä perhosten monivärisinä räpyttelevät siivet kimaltelivat kilpaa sen hohteessa, valkoisten hattarain tutun rauhallisina vaeltaessa sinisellä laella.

Joku runoilija, kyllin paatunut lausuakseen tunteitansa komein elein ääneen, puhkesi sanomaan:

"Voi kuinka tyynnyttävä, kuinka autuaasti tuudittava onkaan luonnon helma!"

Tavallisuudessa nuo sanat olisivat tympäisseet, ehkäpä turmelleet koko olon, mutta nyt ne niin täydellisesti vastasivat jokaisen tunnelmaa, että ne saattoi hyvin sietää, vain kääntymällä lievästi poispäin.

Ei todellakaan ollut tänä keskipäivän hetkenä mitään, mikä olisi kenenkään rintaa vaivannut, ketään tehnyt levottomaksi, sydämiä kalvanut, olipa vain sellaista unen lepoa valveilla, jota vain aurinko voi ihmiselle antaa.

Silloinpa niinkuin salama kirkkaalta taivaalta tuli pääkaupungista sana, että siellä Suomen kenraalikuvernööri oli murhattu.

Ensin kaikkien veri syöksähti kauhusta sydämeen, niinkuin se aina tekee ihmisen kauhistuessa miestappoa.

Sitten seurasi hetkinen äänettömyyttä, joka kului tämän kauhistuksen omakohtaiseen arvostelemiseen ja myös päätökseen olla sitä mitenkään sanoilla, huudahduksella, liikkeellä tai edes ilmeellä ilmaisematta.

Ensimmäisenä sanoi joku:

— Se oli oikein, olemme päässeet tyrannista!

Kaikki huoahtivat niinkuin todella olisivat juuri vapautuneet tyrannin kourista. Ja joku toinen sanoi:

— Onpa vielä Suomessakin sankareita!

Ja kolmas:

— Kuinka emme sitä olekin jo ennen tehneet!

Ja nyt alettiin melkein kilpailla semmoisista ihastuksen ilmaisuista, jotka parhaiten ylistivät sankariteon tekijää. Joku neideistä, opettajatar ammatiltaan, sanoi:

— Tästä lähtien on Eugen Schauman oleva kansallissankarimme!

Minä katsahdin Elisabetiin.

Ollakseen mukana yhteisessä innostuksessa Elisabetkin koetti hymyillä. Mutta se muodostui jonkinlaiseksi nolouden hymyksi, ja vähän ajan kuluttua hän kenenkään huomaamatta poistui.

Hän oli monena päivänä tämän jälkeen alakuloinen.

Näinä päivinä hän ikäänkuin menetti uskonsa siihen passiiviseen vastarintaan, — johon hän oli pannut parhaan toivonsa Suomen tulevaisuudesta.

Muiden intoilu painosti hänen mieltään, ja vilkkaista poliittisista keskusteluista hän alkoi vetäytyä pois mennen mieluummin puutarhaan kitkemään. Ei hän olisi ennen toki milloinkaan malttanut jäädä keskusteluista syrjään.

Ja ehkäpä hän olisi tästä ajasta lähtien menettänyt lopullisesti kaikki poliittiset harrastuksensa, ellei Mathilda Wrede olisi tullut juuri sopivaan aikaan taas Vieremään käymään.

Neiti Wrede tuli suoraan Turusta vierailtuaan Kakolassa viikon päivät ja oltuaan vuorotellen melkein kaikkien "elinkautisten" ystäväinsä puheilla. Hän oli tavannut jälleen myöskin Haapaojan, tuon hirmumiehen, jonka tekemiksi suomalaisissa ja siperialaisissa rikosrekistereissä mainittiin lähes kaksikymmentä ihmismurhaa. Ensimmäinen seuraus Mathilda Wreden käännytystyöstä oli ollut, että Haapaoja, vankilan ruokalaan tultuaan, sai käsiinsä pöytäveitsen, jolla oli raivokkaana pistellyt itsensä täyteen haavoja. Hän ei ollut kuitenkaan malttanut pistää veistä syvemmälle ruumiiseensa, vaan oli sen sijaan tehnyt lukemattomia pienempiä haavoja, jotka eivät olleet kuolettavia.

Neiti Wrede oli ruvennut selittämään hänelle, kuinka väärin oli yrittää tappaa itseänsä, kuinka suurta epäkiitollisuutta se oli ensiksikin omaa äitiä kohtaan, joka oli hänet vaivoin synnyttänyt, imettänyt, toivonut hänen puolestaan... Ja tuskin oli päästy pitemmälle jatkamaankaan, kun Haapaoja oli äkkiä heltynyt ja ruvennut itkemään ilmeisesti käsittäen, että jos oli noin väärin tappaa itsensä, kuinka väärin olikaan tappaa muita. Sen jälkeen hän oli käännyttäjänsä seurassa aina ollut uskonnollisesti täysin herännyt mies, käyttäytynyt mitä hienoimmin, osoittanut yhä syvenevää henkisyyttä. Mutta hänet oli vallannut armoton vapaudenjano, vastustamaton halu paeta kauas kauas ja saada vapaana hengittää uuden ymmärryksen ilmaa. Onneksi oli neiti Wrede toimittanut hänet käsiraudoista vapaaksi.

Verstaasta hän oli hankkinut kaksi puukkoa, jotka kätki housujensa lahkeisiin. Suunnitelman mukaisesti hän vankien ollessa pihalla kätkeytyi sen oven taakse, jonka vartija juuri oli avannut päästääkseen vangit palaamaan takaisin koppeihinsa. Kun kaikki olivat kulkeneet sisälle, ei vartija seurannutkaan heitä, vaan sulkiessaan jälkeensä ovea huomasi piiloutuneen. Haapaoja iski häntä puukolla sydämeen, ja pahasti parahtaen mies kaatui kuoliaana sementtiastuimille. Itse hän aikoi, lyömällä molemmat puukkonsa vuorotellen tiilien väliseen laastaan, vetää itsensä vieressä olleen vankilamuurin ylitse, mutta paikalle rientäneet pihavartijat ylettyivät hänen toiseen jalkaansa ja vetivät hänet alas.

Neiti Wrede oli hänet tämän jälkeen tavannut vankilan sairaalassa, jonne Haapaoja oli siirretty uuden ja taaskin epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen. Saatuaan kuulla hyväntekijänsä tulosta hän oli pyytänyt hoitajattarelta nenäliinan, joka sitten Wreden astuessa sisälle oli levitettynä hänen kasvojensa ylitse. Ei sanonut voivansa kestää tulijan katsetta eikä itsekään katsoa häntä silmiin. Pyysi tulemaan jonkin päivän kuluttua hänen koppiinsa, jonne hänet kohta aiottiin siirtää.

Neiti Wrede oli uudelleen toimittanut hänelle oikeuden olla sekä käsi- että jalkaraudoitta.

Mutta ennen kuin hän tapasi holhokkinsa tämän kopissa, ilmoitettiin hänelle, että Haapaoja oli hänen lahjoittamistaan villasukista punonut narun ja hirttäytynyt polvillensa kopinoven alempaan saranaan.

Mathilda Wreden silmäkulmassa kiilsi sama valoa taittava kosteus, joka hänellä oli yhtä hyvin surun kuin ylimmän ilon merkkinä. Sillä sekä surun että ilon kyynelet ilmaisivat hänellä samaa haltioitunutta Kristuksen ylistystä.

Jos Haapaoja teki itsemurhan tai jokin muu asia tapahtui vastoin Mathilda Wreden harrasta odotusta, ei mikään muuttanut hänen mielialaansa: koska jokin oli niin tapahtunut, niin sen oli niin tapahduttava. Hänen oli vain pidettävä huolta siitä, etteivät mitkään tapaukset, eivät surut eivätkä ilot päässeet himmentämään Kristuksen olemusta hänessä itsessään. Hänen täytyi _aina riemuita_.

Sen vuoksi, kun Elisabet puolestaan kertoi tulleensa alakuloiseksi kadotettuaan uskonsa yleisen passiivisen vastarinnan mahdollisuuteen, ei neiti Wrede sitä oikein ymmärtänyt. Eikä myöskään ymmärtänyt Elisabetin mielenmasennusta Haapaojan kohtalon johdosta ja hänen syytöksiään omaa itseänsä ja yhteiskuntaa vastaan sen johdosta, että "me" pidimme ihmisiä suljettuina vankiloihin ollenkaan ajattelematta, mihin semmoinen voi nuo ihmiset johtaa. Elisabetin mielestä me olimme tässä asiassa sulkeneet totuudenhengen kokonaan pois laskuistamme. Meidän asiamme oli vain antaa anteeksi, totuudenhenki oli kyllä itse omiatuntoja herättämällä johtava maailmaa. Elisabetin mielestä oli täysikäisen ihmisen rankaiseminen jotakin aivan nurinkurista ja järjetöntä, eivätkä mitkään vankilat siis voineet olla sopusoinnussa totuudenhengen kanssa.

Mutta Mathilda Wredellä ei tuntunut olevan rangaistusta ja vankiloita vastaan mitään sanomista. Ne olivat kaikki noita esivallan asioita, joihin hän ei tahtonut kajota. Sillä hänen varsinainen uskonherättäjänsä, apostoli Paavali, oli sanonut esivallasta, ettei se miekkaa turhaan kanna.

Wreden käsityksen mukaan oli ainoa maailmanparannus Kristuksen yhä tapahtuva kirkastuminen ihmisissä, ja sen vuoksi hän aina riemumielin kertomistaan kertoi semmoisista vankiloissa tapahtuneista kääntymisistä. Mutta muuten oli maailmaa sotineen ja muine väkivaltoineen hänen mielestään verrattava peltoon, jossa kasvoi sekä rikkaruohoja että vehnää, ja oli kielletty nyhtämästä pois rikkaruohoja, ettei jalo vilja vahingoittuisi. Ajan tullen oli jumalallinen voima kyllä kokoava saaliin ja hävittävä rikkaruohot.

Elisabet ei voinut olla huomaamatta, että tämä oli melkein samaa kuin mitä vanha Sarénska oli puhunut Ihmisenpojan tulemuksesta.

Ja kuka tietää vaikkapa tuokin Kostjan _Minä_, joka ei koskaan kuole, olisi juuri sama Mathildan heräävä Kristus. Eiväthän Kostjaakaan oikeastaan kiinnostaneet mitkään maailmanparannukset.

Tämmöisen samastuksen ajatus, kun kysymys oli kahdesta niin peräti erilaisesta ihmisestä, suuresti ilahdutti Elisabetia, sillä hän oli asettanut heidät rinnakkain oikeastaan sellaisina vastakohtina, joita oli ajatellut aivan mahdottomiksi samastaa. Ja nyt olikin osoittautunut, että heillä olikin molemmilla oikeastaan sama elävä jumala.

Omasta puolestaan oli Elisabet yhäkin kovasti kahdenvaiheilla nyt niinkuin ennenkin siitä, mikä oli oikea suhde yksityisen ihmisen ja maailman välillä. Hänestä tuntui vähän kylmältä sellainen ajatus, että maailma iankaikkisesti pysyisi rikkaruohokenttänä, josta vasta viimeisellä tuomiolla nyhdettäisiin korjuun jalompaa viljalajia. Ei, hän tahtoi, hän olisi melkein vaatinut, että jokaiselle olisi osoitettuna selvästi tie, jota myöten kulkien juuri tämä näkyväinen maailma olisi vihdoin tullut onnelliseksi, kaikki, _kaikki, kaikki!_

X. MUITA VIEREMÄSSÄ KÄVIJÖITÄ.

Mutta Vieremässä kävi kyllä sellaisiakin "minuja", joiden samastusta Mathilda Wreden, Kostjan tai Kekin kanssa Elisabetin oli melkein mahdotonta ajatuksissaan suorittaa.

Semmoisia kävijöitä olivat esimerkiksi spiritistit ja astrologit.

Näitä kohtaan ei Elisabet voinut tuntea kovinkaan suurta kiinnostusta, koska he eivät tienneet eivätkä välittäneet mistään maailmanparannuksista, vaan elivät sellaisten asiain tutkimisessa, jotka koskivat jotakin ylämaailmaa ja jotka hänen mielestään olivat vain uudenaikaisen, usein lapsellisen taikauskon muotoja, siis sitä, mikä hänelle aina oli ollut eniten vierasta.

Spiritistit taas olivat puolestaan Elisabetin suhteen pettyneitä, eikä heitä ollenkaan kiinnostanut se yksinkertainen Elisabetin totuudenhenki, jota ylempänä eivät muka mitkään uskonnot voineet olla, — joka melkeinpä _kielsi_ heidän tapaansa jättämästä tätä maailmaa ja vajoutumasta tähtiin tai yliluonnollisuuksiin.

— Voihan olla, — sanoi Elisabet heille, että paitsi pöydän pyörityksiä, vainajien esillekutsuja ja kohtalojen horoskooppeja on äärettömän paljon muitakin ihmiseltä salattuja asioita, joista hänellä saattaa olla vain hämäriä aavistuksia. Mutta miksi hanurilla pilventakaisissa, kun meillä tässä näkyväisessä todellisuudessa on niin paljon ratkaisematonta, epäselvää, ja kun tie tasa-arvoon ja veljeyteen ihmiskunnassa on vielä niin peräti tutkimaton.

Paljon enemmän oli Elisabet kiinnostunut Matti Kurikasta, joka sentään oli tästä maailmasta ja sielunsa koko voimalla rakasti sen eläviä asukkaita.

Matti Kurikka, päinvastoin kuin Mathilda Wrede, kohdisti uskonsa vain tämän maailman asioihin ja tulevaisuuteen, nimittäin oikeastaan siihen tulevaisuudenkuvaan, jonka hän oli itse mielikuvituksessaan keksinyt ja luonut ja jonka uskoi kerran toteuttavansa koko maailman onneksi ja siunaukseksi.

Ensimmäisen kerran hän kävi Vieremässä juuri ennen matkaansa Austraaliaan ja Amerikkaan, mistä hänellä oli aikomus hakea paikkaa suurta työläissiirtokuntaa varten. Hän oli täynnä maailmanparannusaatteita.

Tämä matka oli tosin hänellä myöskin jonkinlaista maanpakoa, sillä hän oli joutunut porvariston puolelta ankaran vainon ja "uloskatsomisten" alaiseksi sen johdosta, että oli kehoittanut työväestöä olemaan osallistumatta suureen, keisarille lähetettävään kansalaisadressiin, jonka tarkoituksena oli valittaa maassa jatkuvaa perustuslakien polkemista vastaan. Mutta juuripa nämä uloskatsomiset ja maasta karkotukset soveltuivatkin mainiosti yhteen hänen vanhan aatteensa kanssa: erota kokonaan tästä porvarillisesta yhteiskunnasta ja muodostaa uusi, tasa-arvoisuuteen ja veljeyteen pohjautuva _malliyhteiskunta_.

Elisabetin passiivisen vastarinnan aatteisiin ja sodista kieltäymisiin hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen. Nyt ei ole mikään passiivisuus riittävä, — sanoi hän, — nyt tarvitaan toimintaa. Porvarillinen yhteiskunta on mätänemistilassa. Tuolle mätänevälle maailmalle on näytettävä ihanneyhteiskunnan mahdollisuus, on luotava malliyhteiskunta, jonka rakennus perustuu altruistiselle (epäitsekkäälle) pohjalle ja jonka nähdessään ihmiset eivät enää voi jatkaa entistä elämäänsä, vaan vaivautuvat ottamaan selvää malliyhteiskunnan rakenteesta ja tekevät siitä uuden rakenteen koko maailmalle.

Tämän malliyhteiskunnan perustaminen oli hänen mielestään ainoa tie maailmanparannukseen. Vielä enemmän: se oli ikäänkuin hänen ainoa uskontonsa, ainakaan hän ei tahtonut mistään muista uskonnoista kuulla puhuttavankaan, ja virallista kirkonuskoa hän piti suorastaan vain porvarien toimeenpanemana kansanpetoksena nimittäen sitä "pirun kirkoksi", jopa julkaisten sennimisen kirjankin. Mutta se seikka, että hän ei todellakaan näyttänyt ajattelevan mitään muuta kuin koko maailman onnelliseksi tekemistä, oli Elisabetin mielestä niin suuri lisä Kurikan ansiopuoliin, että hän antoi anteeksi kaikki räikeydet.

Matti Kurikka oli kooltaan jotensakin pitkä mies. Hänen melkein mustanruskea, tuuhea ja suortuvainen polkkatukkansa, joka liehui hänen liikkuessaan, hänen eloisat, kirkkaanruskeat silmänsä olivat koko hänen olemukselleen hyvin tunnusomaiset. Kurikkain suuren, inkeriläisen, Tuuterissa sijaitsevan talonpoikaiskodin ja heidän vahvarakenteisen isänsä, joka oli paitsi maanviljelijä myöskin maakauppias, muistan hyvin niiltä ajoilta, jolloin olin kaartin mukana vapaaehtoisena Krasnoje selon leirillä. Matin vanhempi veli Tuomas oli luokkatoverini Helsingin suomalaisessa alkeisopistossa, ja Matinkin näin aina välitunneilla alemman luokan oppilaiden joukossa. Koska molemmat pojat kävivät ahkerasti meillä, tunsi Elisabetkin Matin hyvin.

Matti Kurikka oli varsinaisia suomalaisia paljon vilkkaampi. Varsinkin hänen puhetapansa oli elävä ja nopea. Kun hän pääsi jotakin keksimäänsä asiaa selittelemään, tahtoi hänen kielensä tuon huikean nopeuden vuoksi takeltua sammalluksiin ja pienet sylkipisarat pärskähtelivät hänen suustaan. Moinen maltittomuus johtui hänen mielikuvituksensa suunnattomasta vilkkaudesta. Ilmeisesti hänen täytyi hyvin pian saada sanotuksi, mitä oli sanottavaa, jottei hänen mielessään välkkyvä kuva olisi ennättänyt häipyä muiden esille pyrkivien kuvien tieltä, nekin kun jo siellä olivat sanoja vaatimassa.

Nyt tultuaan tänne jo keski-ikäisenä, ehkä paljon kovaakin kokeneena miehenä, hän oli tietenkin paljon kehittynyt ja muuttunut entisestään. Mutta tuo hillittömästi kiirehtivä puhetapa oli yhä sama, ehkäpä entistäkin huomattavampi, kun hänen tulevan malliyhteiskuntansa valtavat kuvat pyrkivät esille. Hänen puhumistapansa oli myös samalla tavoin yhtämittaista kuin ennenkin ja toisen oli mahdotonta päästä lomaan sijoittamaan mitään omaansa, niin lyhyet olivat hänen hengähdystensäkin väliajat. Hän ei voinut sietää mitään vastaväitteitä, ja niitä välttääkseen hän ehkä puhuikin niin yhtämittaisesti.

Sanotaan meidän päiviemme Leninillä olleen samanlaisen yhtämittaisen puhetavan. Hänkään ei rakastanut muunlaista keskustelua kuin missä muut olivat vain kuulijoina. Minkäänlaisia vastaväitteitä hän ei voinut sietää. Ja syy oli kaiketi sama kuin Matillakin: vastaväitteet tekivät haittaa sille mielikuvalle, joka hänellä kerta kaikkiaan oli malliyhteiskunnastaan, ne olivat siis kuin hyökkäyksiä hänen pyhintä uskoansa vastaan.

Elisabetilla oli kuitenkin mielessä vastaväite sen johdosta, että Matti oli antanut väheksyvän lausunnon passiivisesta vastarinnasta ainoana maailmanparannuskeinona.

— Minä luulen, — sanoi Elisabet käyttäen tilaisuutta hyväkseen, kun Matti joi vettä, — luulen, että nykyaikana on maailmassa olemassa ihan uusi synti, joka ennen ei ehkä ollutkaan synti...

— Mikäs nyt on synniksi tullut? — sanoi Matti vähän ylimielisesti naurahtaen.

Elisabet sanoi, pyyhkien olemattomia muruja pöydältä:

— Se vain, että ihmiset yhä luulevat voivansa järjestää ja määrätä toisten ihmisten elämää.

Matti punastui, luultavasti kiivastumisesta.

— Passiivisuuttako siis vain! — kysyi hän lyhyesti.

— Niin, — vastasi Elisabet, — vain olla tottelematta omantunnonvastaisia määräyksiä, ja Jumala on itse ottava johdon käsiinsä.

Tämä oli Matista jo liikaa. Jumala! Mikä Jumala?! — Hän oli tosin itsekin ajatellut, että jos hänen malliyhteiskunnassansa ilmaantuu jonkinlaista uskonnollista tarvetta, hän on pitävä heille teosofisia luentoja. Mutta Jumala yhteiskunnan johdossa, se oli jo toki sitä _vanhaa_ hapatusta. Malliyhteiskuntansa hän oli itse keksinyt ja oli sitä myös itse johtava. Hän piti tauon, ikäänkuin olisi pitänyt turhana jatkaa mokomaa keskustelua. Mutta Elisabet tietysti käytti tätä taukoa hyväkseen.

— Matti hyvä, — sanoi hän, — sinä valitset yhteiskuntasi jäseniksi vain sellaiset, jotka tiedät hyviksi ja epäitsekkäiksi, niinhän?

— En suinkaan minä sinne roistojakaan sijoita! — kivahti Matti.

— Niin, mutta eihän se sitten kelpaakaan malliyhteiskunnaksi muulle maailmalle, jonka täytyy tulla toimeen pahojenkin...

— Se on tekevä pahatkin hyviksi, — kiiruhti Matti korjaamaan. Ja hän aloitti loputtoman sanatulvan selittääkseen, kuinka juuri ulkonaiset olot vaikuttavatkin ihmisten pahuuteen tai hyvyyteen. Ihanneoloissa kaikki ihmiset ovat ihanteellisia. Kapitalismi luo varkaita, petkuttajia, rahan- ja vallanhimoa, synnyttää tappelua, ahneutta, edistää kaikkea itsekkyyttä, joka on oikeastaan aivan vierasta luonnolliselle ihmiselle. On siis annettava ihmisille tilaisuus elää semmoisessa yhteiskunnassa, jossa heidän ei tarvitse taistella keskenään henkilökohtaisesta toimeentulostaan ja he elävät yhteisomistuksessa, ulkopuolella kapitalismin herättämien kiusausten...

Elisabet olisi tahtonut väittää päinvastoin, ettei ihmisten hyvyys synny ihanneoloista, vaan ihanneolot hyvyydestä, mutta semmoisia vivahduksia ei nyt ollut ajattelemistakaan saada kiilatuksi väliin. Sitä paitsi hänen alkoi jostakin syystä tulla Mattia kovin sääli, kun tämä luuli niin varmasti voivansa johtaa sellaista yhteiskuntaa, jonka menestys oli perustuva vain jäsenten hyvään tahtoon. Semmoiseksi johtajaksi ei Elisabet osannut ajatella ihmistä.

Uuden tilaisuuden sattuessa (Matti oli aivan tavaton veden juoja) Elisabet siis, enemmän lohduttaakseen kuin väitelläkseen, sanoi:

— No niin, niin, hyvähän tuo kaikki voi olla. Ja olenhan minä itsekin usein huomannut, että hyvien seurassa tavallisesti pahatkin pysyvät hyvinä. Mutta se johto, se johto ja mallina olo! siinä se vaikeus on.

— Mitä voi olla johtoa vastaan? Minä _itse_ johdan. Ja miksi yhteiskuntamme ei voisi olla mallina koko maailmalle, jos olemme siellä sitä, mitä koko maailma turhaan koettaa olla: onnellisia!

Elisabet sanoi:

— Jos sinulla olisi yhteiskunnassasi paitsi hyviä myöskin pahoja ja lisäksi vielä toisilleen vihamielisiä kansallisuuksia, eri rotuja, puoluepukareita, uskonkiihkoilijoita, niinkuin on maailmassa, ja sinä sittenkin osaisit johtaa niin, että hyvät olisivat voitolla ja te kaikki onnellisia, niin silloin todella kelpaisitte malliksi maailmalle. Mutta nyt sinä viet sinne vain yksimielisiä, hyväntahtoisia suomalaisia. Lieneekö yhtäkään edes ruotsalaista?

Tämä oli viimeinen huomautus, minkä Elisabet sai sanotuksi.

Sitten tuli taas Matin vuoro puhua.

Tämmöisiä epäilyksiä ja arvosteluja hän ei ollut vielä milloinkaan kuullut niissä piireissä, joita hänen pirteä ja kiintoisa oma lehtensä oli ympärilleen koonnut. Hän oli todellakin herättänyt suurta ja laajalti levinnyttä innostusta työläisten keskuudessa. Ja sadoittain laskettiin niitäkin, jotka olivat valmiit seuraamaan häntä kaukaiseen maanosaan, jos hän vain jostakin löytäisi sopivan paikan siirtokunnan perustamiseksi ja pääsisi välipuheisiin sen maan hallituksen kanssa.

Erittäinkin oli hänen innokkaita kannattajiaan suuri joukko Etelä-Pohjanmaan vähäisempiä maanviljelijöitä, joista useat, sitten kun hän oli Austraaliasta matkustanut Pohjois-Amerikkaan ja sieltä löytänyt paikan Vancouverin lähistöltä, myivät maansa ja kontunsa siirtola-aatteen toteuttamiseksi ja varustautuivat matkaan Tyynen valtameren rannalle.

Vuoden tai ehkä parin kuluttua siitä kuin siirtola oli perustettu Vancouverin "Malkosaarelle" (Malcolm), kirjoitti Matti useille sivistyneille tovereilleen Suomeen kehoittaen muuttamaan siirtolaan. Myöskin minulle hän kirjoitti, hartaasti pyytäen veljeäni Eeroa ja minua sinne tulemaan. Täällä kaivataan henkistä ravintoa, taidetta, musiikkia, sivistyneitä, — kirjoittaa hän. — Minä olen pianolla soitellut loppuun vähäisen ohjelmistoni kyllästymiseen asti, enhän tunne nuottejakaan, vain jonkin pianopätkän tai renkutuksen. Tulkaa veljet. Muuten menee täällä kaikki henkisyys alaspäin. Miehet laulelevat rivouksia, istuvat pöydillä, kiroilevat ja syljeskelevät permannolle. Tulkaa!

Elisabet itki tätä kirjettä luettaessa.

XI. MATTI KURIKAN PALUU.

Toisen kerran Matti kävi Vieremässä ja meillä muistaakseni 1905.

Silloin oli Sointulan ooppera jo loppuun laulettu, ja Matti oli tullut siihen vakaumukseen, että malliyhteiskuntia ei voi johtaa ilman tarpeellista pakkovaltaa. Tietysti siellä oli syntynyt ankara riita johdosta. Matti taisi olla vähän epäkäytännöllinen taloudellisissa kysymyksissä tai ainakin piti niitä toisarvoisina. Hän oli huomannut pääasiaksi "henkisen tason" kohottamisen, piti esitelmiä teosofiasta ja spiritismistä ja vaati muitakin esitelmöimään, jos vain kuka semmoiseen kykeni, jopa oli tuonut mannermaalta kalliin pianon — lainarahojen sijaan, joita hänen piti hankkia siirtolan tarpeiksi. Naiset olivat mielissään. Silloin miehet ottivat johdon käsiinsä.

He pitivät kokouksen ilman Matin osanottoa ja päättivät myydä mannermaan sahoihin sen suurialaisen, upean honkametsän, joka oli siirtolan ylpeytenä ja parhaana luottolähteenä. Suurten riitain vallitessa he tekivätkin niin, kaatoivat hongikon ja puomuttivat sen laivan muotoiseksi lautaksi, jota läksivät meritse kuljettamaan mannermaalle. Myrsky hajoitti lautan.

Samaan aikaan kaikenlaisten perheriitain ja sukupuolisten selkkausten sekasorrossa Matti, pitäen itseään ainakin näissä kysymyksissä yksinomaisena johtajana, julisti "vapaan rakkauden" siirtolansa peruslaiksi, jolloin hän sai myöskin naiset katkeriksi vastustajikseen. Mitään pakkokeinoja ei ollut varattuna uppiniskaisten kurittamiseksi.

Matti erotettiin siirtolan johdosta.

Silloin hän jätti Sointulan oman onnensa nojaan ja perusti mannermaalle uuden, "Kalevan kansa"-nimisen yhteiskunnan, johtaakseen sitä samoja tarkoitusperiä kohden.

Mutta täälläkään eivät asiat selviytyneet rettelöimättä ja johtajakysymys alkoi horjuttaa uuttakin siirtolaa. Näihin "rettelöiviin kääpiösieluihinsa" Matti vihdoin tuskaantui siinä määrin, että jätti kaikki amerikkalaiset yrityksensä sikseen ja — palasi Suomeen.

Hän näytti muuten olevan entinen Matti, mutta jotakin miehekkäämpää, kokeneempaa ja varmasti myös katkerampaa oli häneen tullut.

Ja taas hän joutui väittelemään Elisabetin kanssa. Elisabetin mielestä hänen olisi ollut parempi jäädä vain Sointulaan, nöyrtyä, tehdä siellä vain sitä työtä, mitä itse piti kunakin päivänä tärkeimpänä, raskaimpana tai epämiellyttävimpänä, olipa se sitten vaikkapa makkienkin puhdistamista. Semmoinen nöyryys ja kaikesta johdosta kieltäytyminen olisi varmasti tehnyt hänet noiden ihmisten todelliseksi henkiseksi johtajaksi, jota parhaat ja kehittyneimmät olisivat koettaneet seurata. Ja ehkäpä ei muita johtajia olisi tarvittukaan.

Matti naurahti eikä ottanut asiaa toden kannalta. Hän oli kyllä muuttunut, jopa osasi paljon paremmin kuunnella, mitä toiset puhuivat. Ja vaikka hänen piti usein toisen puhuessa kärsimättömänä pitää silmiänsä ummessa, ei hän enää ainakaan keskeyttänyt toisen puhetta.