Part 40

"Mitäpä jos tuosta tottelemattomuudesta, joka oli tapahtunut poliittisista syistä ja Suomen perustuslakien suojelemiseksi, todellakin voisi joskus kehittyä yleislakko totuudenkin vuoksi ja ihmisrakkauden vaikuttimesta!"

Ja vielä hän ajatteli:

"Miksi ei tässäkin asiassa innostuksella tulisi joskus olemaan ratkaisevaa merkitystä, niinkuin sillä oli ollut esimerkiksi suomalaisuuden herätyksen aikoina. Mitä olisi saatu aikaan, ellei olisi ollut tätä suurta, yleistä innostusta!"

Mutta vaikka hänen loogilliseen ajatteluun taipuisa järkensä voimakkaasti veti häntä pois haaveiluista ja sisäisen uskonsa aineellistamisesta, käskien vain edelleenkin pysymään omassa "yksitellen"-teoriassa, ketään omaan uskoonsa kiihottamatta, tekivät nuo haaveet jollakin lailla hänelle niin hyvää, ettei hän — ikäänkuin salaa itseltänsä — malttanut sittenkään olla vielä vähän haaveilematta. Sillä, tosin kyllä salaa, hän innostui ainakin omasta puolestaan tuosta passiivisesta vastarinnasta melkein yhtä suuresti kuin entisinä aikoina Snellmanin aatteesta. Siksi hän ajatteli yhä vieläkin:

"Ehkäpä tämä suomalaisten passiivinen vastarinta on oleva alkuna uudelle suurelle innostukselle, joka tarttuu miehestä mieheen niinkuin kulovalkea puusta puuhun, kunnes koko maailma on herännyt totuuden tietoon."

Ja hän muisti lukeneensa Tolstoin evankeliuminkäännöksestä Jeesuksen sanat:

"Tulta olen minä tullut tuomaan maan päälle, ja kuinka haluaisinkaan, että se jo leimahtaisi!"

VIII. KAUPUNKILAISIA VIEREMÄSSÄ KÄVIJÖITÄ.

Niitähän voisi luetella aivan loputtomasti, alkaen Elisabetin omaisista, jotka Pietarista käsin vuorotellen matkustivat Hangonradan pienelle pysäkille näkemään Elisabetia hänen Vieremässään ja joita oli nuorin sisar Olia, nuorin veli Kostja ja vanhin veli Misha.

Mainittakoon, että Oliahan oli kyllä "tolstoilainen" (muun muassa hoiti kolmivuotista Maijaamme palvelijan asemassa kokonaisen vuoden), mutta hän oli lisäksi joutunut jonkin stundistisen lahkokunnan voimakkaan vaikutuksen alaiseksi — tällaisia lahkokuntia oli Pobedonostsevin uskontovainojen johdosta syntynyt Venäjällä kuin sieniä sateella. Tästä hänen lahkolaisuudestaan johtui, että häneen oli tarttunut jokin saarnailevainen henki, jota Elisabet ei oikein voinut sietää. He väittelivät usein. Olia puolestaan ei voinut suostua kaikkea yliluonnollisuutta kieltävään uskontoon, joka ilmeni Elisabetin lauseessa: toden yläpuolella ei ole yksikään uskonto. Olia kulki, loputtomasti puhuen, Vieremän suuressa tuvassa ja kädellään, jonka kyynärpää nojautui toista kättä vasten, teki yksitoikkoisia, selitteleviä liikkeitä kuulijaa kohden. Molemmille oli tietenkin kunnianasia, että erimielisyydestä huolimatta täydellinen rauhallisuus säilyi, mutta tavallisesti Elisabet ensimmäisenä hermostui ja suutahti. Myöhemmin Oliastakin karisivat pois dogmit ja hänkin omaksui yksinkertaisen tolstoilaisuuden. Hän elää vieläkin venäläisessä maakylässä jaellen niukkoja leipäkannikoitaan maantienkulkijain kanssa ja kieltäytyy tulemasta Suomeen ensiksikin, koska ei tiedä, pääsisikö enää takaisin, ja toiseksi, koska "ihmisen ei ole hyvä vaikeuksien välttämiseksi lähteä siitä maasta, johon hän kuuluu" (Tolstoi).

Kostja taas, nuorin Elisabetin veljistä, porhalsi eräänä kesäpäivänä — kenenkään siitä edeltäpäin aavistamatta — moottoripyörällään keskelle Vieremän pihaa, tullen maanteitse Pietarista asti. Pyörän hän oli itse valmistanut, etevä mekaanikko kun oli (siihen aikaan sellaisia pyöriä ei vielä ollut kaupassa).

Tämä Kostja oli nuoruudessaan ollut perheen "enfant perdu", ja hänen historiansa on seuraava:

Catherine Vignén, perheen äidin, kuoltua oli pikku Olia ollut vasta 9-vuotias, ja ukko Clodt, joka oli vaimovainajansa ollessa kuolinvuoteella antanut tälle lupauksen pitää lapsesta mitä tarkinta huolta, ryhtyikin ensin tyttöstä yksin hoitamaan, uskomatta sitä edes palvelijain käsiin. Mutta kokematon mies ei ollut arvannut, millaisia vaikeuksia on lapsenhoidossa ja kuinka välttämätön siinä olisi naisen apu. Niinpä hän kerran meni taas kävelyttämään tyttöänsä Letni Sat-nimiseen kauniiseen kesäpuutarhaan, samaan puistoon, jossa oli hänen veljensä Pjotrin muovailema Krylovin muistopatsas lukemattomine satueläimineen. Lapset eivät milloinkaan kyllästy katsomasta tätä Pjotr Karlovitshin teosta. Olia tavallisesti istui sen edessä leikkien hiekkakasassa, isän istuessa viheriäisellä penkillä kirjaa lukien.

Mutta tällä kertaa istuikin penkillä joku rouva, ja isä jäi Olian viereen pistelemään kepillään reikiä hiekkakasaan. Silloin tuli siihen rouvakin ja tekeytyi kohta tuttavaksi pikku Olian kanssa, laittaen hänelle hiekkapullia, naureskellen ja puhellen kovin makeasti. Sitten rouva kysyi jotakin isältä ja kun isä oli vastannut, täyttyivät rouvan silmät kyynelillä ja hän rupesi polvillaan ollen säälittelemään ja syleilemään Oliaa. Sen jälkeen he menivät isän kanssa molemmat penkille istumaan, ja isä taisi kertoa hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut Olian äitiraukalle, joka vietiin kuoppaan ja kuoppa täytettiin mullalla, koskapa rouva piti nenäliinaa silmiensä edessä ja paineli niitä niinkuin ne eivät olisi olleet kuivat.

Seuraavanakin päivänä rouva odotteli heitä samalla penkillä, ja monena päivänä, ja sitten isä vei heidät molemmat huviajelulle, ja vihdoin rouva tuli Olian kotiin leikkimään yhdessä Olian kanssa, josta isä näytti hyvin iloiselta, ja rouva tuli heille monena päivänä. Kunnes eräänä päivänä Kostja kertoi, että nyt se rouva pahus ei mene ollenkaan heiltä pois, — että isä oli ottanut sen vaimokseen ja että oli ankarasti käsketty puhutella sitä äidiksi. Kostja tosin lupasi olla sitä milloinkaan tekemättä, mistä hän kohta joutui rouvan vihoihin.

Kostja vihasi omastakin puolestaan emintimäänsä silmittömästi.

Suhde huononi vuosi vuodelta ja loppui siihen, että Kostja löi rouvaa korvalle ja lähti pois kotoa.

Jonkin ajan kuluttua hän ilmaisi itsestään isälle kirjeessä, sanoen aikovansa tulla toimeen omin neuvoin eikä enää palaavansa kotiin.

Hän piti sanansa.

Elisabet ei ollut seurustellut hänen kanssaan kymmeniin vuosiin. Viimeksi he olivat pitemmälti olleet yhdessä siihen aikaan kuin Kostja, karattuaan kotoaan, toi Olian Viipuriin, pahaa äitipuolta pakoon. He asettuivat asumaan Aleksanderin ja Elisabetin luo Neitsytniemelle, jossa näillä oli vuokrattuna asunto tuparakennuksineen ja suurine puutarhoineen.

Kostja ei silloin vielä ollut saanut mitään työpaikkaa, vaan oli vetelehtinyt enimmäkseen laiskana. Sillä mikään voima avaruudessa ei ollut saanut häntä jatkamaan lukuja, kun hän kerran oli onnistunut keskeyttämään vastenmielisen koulunkäyntinsä. Siinä ei ollut auttanut Aleksanderin ankaruus eivätkä Elisabetin tuntikausia kestäneet selittelyt. Kostja oli lapsuudestaan saakka ollut innostunut vain koneisiin, ja nyt, kun sähkövoima oli tulemassa käytäntöön, ei hän enää mistään muusta tahtonut tietääkään, vaan pyöritteli päivät pääksytysten kahta hiottua lasilevyä, jotka hieroivat hänelle plus- ja miinus-sähköä kahteen kultaliuskoilla täytettyyn lasipurkkiin. Tätä akkumulaattorivehjettä hän sitten aina käytti kokeiluihinsa.

Vielä hän oli innostunut myös talvilintujen pyydystämiseen onkivavan päähän kiinnitetyllä jouhipaulalla. Saatuaan sillä tavalla tilhen tai punatulkun elävältä kiinni hän vei ne tuparakennukseen, jossa hänellä oli suuri joukko eläviä lintuja istumassa kuusinäreiden oksilla tai leivinuunin reunoilla. Hän olisi aina ollut semmoisissa mielitöissä, mutta mitään toisten ihmisten keksimiä pakkotöitä hänen oli suorastaan mahdotonta suoritella. Se nyt oli kaikkien Clodtien suuri sukuvika. Ja jos hän joskus oli antanut jollekulle lupauksen, että muuttaisi elämänsä huomisesta päivästä alkaen, niin veltostui hänen ruumiinsa pelkän lupauksen painosta, ja hänen piti soitella harmonikkaa maaten selällään vuoteessa. Kunnes hän itse alkoi hävetä ilmaista leivänsyöntiään ja palasi Pietariin paikanhakuun. Tietenkään hän ei muuta paikkaa ajatellutkaan itselleen kuin semmoista, joka sitoi hänet iäksi koneisiin.

Palveltuaan lämmittäjänä useita vuosia ja harjoiteltuaan niukoilla palkoilla konepajoissa hän vihdoin naimisiinmenonsa johdosta suoritti veturinkuljettajantutkinnon. Semmoisena hän palveli Venäjän rautateillä parhaan ikänsä ja hänen korkein saavutuksensa oli, että hän sai erikoistehtäväkseen keisarillisten junain kuljetuksen. Hän oli lähestymässä 60:nnetta ikävuottansa siihen aikaan, kun hän porhalsi moottoripyörällään Vieremän pihalle.

Nähtyään nyt veljensä vanhana veturinkuljettajana hämmästytti Elisabetia vielä enemmän kuin Kostjan lennähtäminen Vieremän pihalle se seikka, että hänen kanssaan nyt saattoi puhella mistä asiasta tahansa ja että hänen elämänkokemuksensa olivat syvät ja totiset, vieläpä hänen mieltänsä kiinnittivät monet niistä kysymyksistä, jotka Elisabetillakin aina olivat sydämellä.

Kostjalla ilmeni nyt olevan omituinen, omatekoinen usko. Sen nimeksi olisi sopinut _minä_-usko. Ja hän koetti usein selittää sitä toisille, vaikkei aina onnistunut.

Minä — sanoi hän — ei ole oikeastaan vain _minun_ minä, vaan se on yhteinen ja sama kaikissa ihmisissä. Se on yksi, vaikka me luulemme, että meitä on monta.

Kun hänelle sanottiin täälläkin Vieremässä käyvän vieraisilla niin peräti erilaisia minuja, ettei niitä ikinä voisi samoina pitää, esimerkiksi sitä puheenjohtajaa ja Kostjaa, tai joku sanoi: jotakin neekeripoikaa ja Gladstonea, — niin hänpä vain pysyi uskossaan. Eroavaisuus — väitti hän — johtuu vain ulkonaisista olosuhteista, kasvatuksesta ja muusta semmoisesta, mutta _minä_ on sama neekerillä ja Gladstonella; sen he hyvin tietävätkin, koska nimittävät itseään samalla nimellä _minä_.

Elisabetin kanssa he yhtyivät tässä asiassa, sillä Elisabet ei ruvennut milloinkaan sofistisiin vastaväitteisiin, vaan ymmärsi Kostjan tarkoittavan, että _sinä ja minä_ olemme oikeastaan yhtä.

He puhuivat myöskin kuoleman kysymyksestä ja Kostja perusti siinäkin kaiken minä-uskoonsa. Jos minä on yksi — sanoi hän, — niin silloinhan ... oikeastaan ... se on oikeastaan sama kuin...

Elisabet ymmärsi hänen ujostelevan sanoa: sama kuin jumala, ja vastasi pian:

— Niin tietysti onkin.

Josta Kostja oli hänelle hyvin kiitollinen ja sanoi ilahtuneena:

— Mutta sittenhän ... minä ... kuinkas sellainen minä voisi kuolla?... Siis minäkään en milloinkaan kuole.

Tämän sanottuaan hän jäi tiukasti katsomaan Elisabetia silmiin, ikäänkuin odottaen hänen myöntävää vastaustaan.

Elisabet katsoi vastaan, ja tuntien todella olevansa sama minä Kostjan kanssa nyykäytti hänelle päätänsä.

Maailmanparannus-kysymyksessä ei Kostjalla ollut minkäänlaisia suunnitelmia eikä vaatimuksia. Hän vain oli sitä mieltä, että jos ihmisellä vain olisi tilaisuus tehdä sitä työtä, jota _hän itse_ pitää maailmalle tarpeellisimpana, niin työtätekevän elämä olisi onnea, niinkuin hänen oli ollut. Mutta sitä eivät ihmiset tahtoneet toisilleen sallia, vaan koettivat kaikin keinoin päästä määräämään, mitä toisen oli tehtävä. Kostja siis toivoi vain valistuksen kerran joutuvan sille tasolle, että ihmiset lakkaisivat määräilemästä _toisilleen_ tehtäviä.

Siinäkin kysymyksessä he olivat Elisabetin kanssa yhtä mieltä.

Tämän Vieremässä käynnin jälkeen Elisabet ei enää saanut Kostjaa eläessään nähdä. Varmasti Kostja olisi mielellään käynyt vanhinta sisartaan vielä katsomassa, mutta tottapa hänellä oli samat syyt kuin Oliallakin olla Venäjältä lähtemättä. Niinpä hän sai elää loppuikänsä, vielä noin parikymmentä vuotta, valtakunnassa, jossa toiset kokonaan määräävät ihmisen työalan ja hänen oma valinnan vapautensa on lakkautettu. Hän kärsi perheineen suurta puutetta, sillä von'in ja paronin ei ollut helppo tulla toimeen Venäjällä, olipa hän kuinka kelvollinen veturimies tahansa.

Aivan elämänsä lopulla hänen oli kuitenkin onnistunut parantaa asemaansa. Luultavasti jonkun vaikutusvaltaisen tuttavansa avulla. Kerran hän palasi kotiin pajasta ja alkoi lukea vaimonsa kouraan seteleitä, sanoen nyt alkavansa saada kuukautista eläkettä. Pani ensimmäisen tshervontsi-setelin vaimon kouraan, ja vaimo jo ilostui, pani toisen eikä vaimo voinut uskoa silmiänsä, pani kolmannen, neljännen, viidennen, ja vaimo puhkesi itkemään mielenliikutuksesta, jolloin Kostjankin oli täytynyt itkeä.

Mutta jo parin viikon kuluttua sai vaimo itkeä toisestakin syystä. Kostja kuoli.

Hänen sanottiin kuolleen sankarillisesti, niinkuin ihmisen aniharvoin näkee kuolevan. Oli kehoittanut omaisiansa olemaan surematta, ja pitääkseen jokapäiväisen kevyttä, huolettoman iloista tunnelmaa vireillä oli hän koettanut pilajutuilla heitä naurattaa. Vihdoin silmät ummistuivat.

"Nyt se taitaa tulla... Mutta älkää olko millännekään..."

* * * * *

Vanhin veli Misha kävi hänkin kerran Vieremässä sisartansa katsomassa, se Misha, joka oli Clodteistakin klootimaisin.

Misha oli käyntinsä aikaan jo hyvin vanhentunut, ja hänen muistinsakin oli niin mennyt, ettei hän osannut sanoa olevaa vuosilukua, vaan mainitsi siksi milloin mitäkin numeroja edellisen vuosisadan lopulta.

Mutta muu järki leikkasi viisautta yhäkin kuin partaveitsen terä, ja täysi ateisti hän myöskin oli, niinkuin oli nuoruudestaan asti aina ollut.

"Vai tässä vielä jumalia!" — sanoi hän, kun tuli kysymys ihmiskohtaloista ja "johdosta".

Tämä voimakas mies oli kuitenkin hyvin heikko — naisasioissa.

Hänen ensimmäisen vaimonsa, Shuran serkun Lizan, tuon "ihannevaimon" kuoltua, olivat kaikki hänen asiansa alkaneet mennä alaspäin. Hän oli tosin mennyt toisiin naimisiin ja tietysti sittenkin sen kauniin naisen kanssa, joka maisemataulua katsellessaan oli pitänyt puunvarjoa lehmänä ja tietä jokena, ylenpalttisesti nauranut tyhmyyksille, mutta komiikkaa ei ymmärtänyt. Sen vain oli ymmärtänyt, että oli maalattava toimeentulon vuoksi mahdollisimman paljon. Tämä oppi oli Mishalle myrkkyäkin vastenmielisempää.

Erottuaan tästä toisestakin vaimostaan hän luisui tilapäisten naisten käsiin, jotka eivät ehtineet mitään maalauttaa, ennen kuin hän heidät jätti. Kadotettuaan ensimmäisestä avioliitosta olevan poikansa Boriksen, joka oli ehtinyt jo kapteeniksi, hän jäi maailmaan ypö yksikseen eikä yleensä välittänyt itsestään yhtään enempää kuin hänestä muutkaan ihmiset välittivät. Voimatkin jo alkoivat heiketä ja hän alkoi rappeutua. Kunnes hänet korjasi haltuunsa kaksi vierasta sisarusta väittäen hänen olevan toiseen heistä tai ehkä kumpaankin muka rakastunut. Ja tietysti taas vain maalailemaan! He antoivat hänen asua kodissaan pienessä huoneessa, jonne olivat toimittaneet Mishan vanhan maalaustelineen, joitakin siveltimiä ja värien jäännöksiä siltä varalta, että saisivat hänet maalaamaan ja nimellänsä varustamaan joitakin pikku tauluja, joita he sitten myivät hänen entistä suurta kuuluisuuttaan hyväksensä käyttäen muka hänen elatuksensa korvikkeeksi. Misha ei uskonut taivaisiin, mutta että tämä oli helvettiä, se hänen piti uskoa.

Eivätkä nämä naiset sittenkään olisi ukkoa kohtaan näin armahtavaisia olleet, elleivät he olisi jostakin onkineet tietoonsa, että oli olemassa vanha testamentti, jonka oli laatinut joku Clodt-suvun vainajista ja jonka mukaan suuret rahat olivat pankkiin talletettuina maahovin ostamiseksi Virossa suvun jo Ruotsin vallan aikoina menettämän Jürgensburgin hovin sijaan ja uusi maatila sitten jätettävä vapaaherralliseksi sukukartanoksi suvun vanhimmalle jäsenelle. Laaja maatila (Grönhof nimeltään) hyötyisine olutpanimoineen olikin testamentin mukaisesti ostettu, mutta nyt oli syntynyt riitakysymys, mitä tarkoitettiin testamentissa suvun vanhimmalla jäsenellä, vanhintako ikänsä vai esikoisuutensa puolesta. Ja naikkoset tuttavineen, joiden joukossa sattui olemaan myöskin asianajajia, toivoivat onnistuvansa todistuttamaan Mishan tuoksi suvun vanhimmaksi jäseneksi. Ihastuksissaan he jo haaveilivat tulevasta onnelasta, joka heitä odottaa, kun he kerran pääsevät ystävineen asettumaan Grönhofin upeaan hovirakennukseen ja edullisesti vuokraavat sekä panimon että viljelykset. Tässä vaiheessa olivat asiat, kun Misha kävi Vieremässä. Myöhempinä vuosina Olia kirjoitti käyneensä häntä katsomassa Pietarissa. Kaikki oli ennallaan. Misha maalaili edelleen silloin tällöin, vaadittaessa, jonkin töherryksen, joka myytiin. Grönhofin asia oli tosin vielä vireillä, mutta naikkosten toiveet olivat lamassa, koska oli melkein helpompi todistaa, että Misha _ei ollut_ suvun vanhin. Misha itse oli nähtävästi aina ollut tästä tietoinen. Hänelle oli tuo rahasta maalaileminen ollut niin helvetillistä piinaa, että hän oli koettanut vähentää menonsa äärimmilleen, siten yhä enemmän päästäkseen maalailemisen velvollisuudesta, kunnes naikkoset olisivat tyytyneet pelkkään eläkkeeseen, jota he hänen nimissään nostivat vuosineljänneksittäin.

Olia kirjoitti katsahtaneensa hänen kaappiinsa. Sen ylähylly oli varattu ruokatarpeisiin, mutta niitä oli vain mustanleivän palasia ja pullollinen väkevää.

— Sanon sinulle, Olia, — oli hän virkahtanut, — mikä on "ihmisen tärkein tehtävä", se on tarpeittensa supistaminen äärimmäisen vähiin.

Vieremässä ollessaan hän siellä olleilla väreillä ja siveltimillä maalasi Elisabetille muistoksi taulun, ja maalasi sen pitkästä aikaa ilmeisesti "tosissaan". Senmoisena se oli varmasti hänen viimeinen taulunsa.

Puitteisiin pingoitettu, suurenlainen kangas tuotiin hänelle telineille Vieremän tupaan, jotta kaikki vehkeet olisivat hänellä niinkuin ennen muinoin. Hän vaati vielä hiilipuikkoa. Näin kaikin puolin varustettuna hän, vanhan koulun maalaustavan mukaisesti, alkoi ensin sepitellä hiilipuikolla taulun linjaviivoja. Uudemman ajan luonnosta-maalaaja ei olisi edes ymmärtänyt, mitä kaikkea hän viivoillaan ja pisteillään tarkoitti ja miksi hän oli niin perin tärkeän näköinen. Hän kallisteli päätään, milloin läheni, milloin loittoni kankaasta, ja kaikkea tätä — vain määritelläkseen, miten kaukana toisistaan ja millä välilinjalla ne kaksi pistettä tulivat olemaan, jotka sittemmin saimme tietää merenpinnan alla häämöttäviksi kiviksi. Lukemattomia kertoja hän eteni ja taas tultuaan kankaan ääreen muutti kivien asemaa ja joitakin muita tämän muutoksen vaatimia linjoja. Kun sitten kaikki oli näin suunniteltu ja merkitty ja hän näytti olevan tyytyväinen vastaisen taulun linja-arkkitehtuuriin, hankittiin Elisabetilta pieni eau de Cologne-suihkuttaja, liika hiilenpöly huiskuteltiin vaatteelta pois ja luonnoksen päälle puhallettiin hieno suihku kuorittua maitoa, joka sitoi hahmottelun kankaalle.

Sitten aloitettiin maalaus. Se ei kestänyt paljonkaan kauemmin kuin tuo tarkkaan suunniteltu hiilipiirustus.

Taulun aiheena oli muistikuva Terijoen hiekkarannasta. Vain palanen siitä: muutama mänty, hiekkaviiru, aava meri, luultavasti juuri se paikka, jonka läheisyydessä Pjotr Karlovitshin oli ollut tapana pysäyttää vaunut ja lepuuttaa hevosia sillä aikaa kuin Elisabet ja Natasha juoksivat rannalle uimaan ja katselivat onnellisina meren aavaa ulappaa, jonka takana oli sininen Suomi.

Onnellisia, kauan sitten menneitä aikoja Mishallekin!

IX. YHÄ ERILAISEMPIA MINUJA.

Niiden suomalaisten kävijäin joukossa, jotka aika ajoin pistäytyivät Vieremässä, ei ollut suinkaan keskenään vähemmän erilaisia "minuja" kuin edellisessä luvussa mainitut Elisabetin pietarilaiset omaiset.

Arvokkaimpia ja kaivatuimpia olivat hänelle Mathilda Wreden käynnit. Elisabet oli aikain kuluessa vain yhä enemmän kiintynyt häneen, erilaisten ajatustapojen voimatta heidän väleihinsä mitään vaikuttaa. Heissä oli sentään paljon enemmän yhteistä kuin erilaista.

Neiti Wredellä oli siihen aikaan usein asiaakin Vieremään.

Hän oli näet sijoittanut Vieremän läheisimpään naapuritaloon elätettäväksi erään vanhan, jo yli 80-vuotiaan ukon, joka oli niitä hänen rakkaita vankejaan, elinkautisia.

Tämä ukko oli istunut 19 vuotta Kakolassa eikä olisi vieläkään sieltä hellinnyt, ellei neiti Wrede olisi ottanut häntä sieltä pois ja luvannut elättää omilla varoillansa.

Sillä vaikka elinkautiset tavallisesti armahdetaan jo 12 vuotta palveltuansa, ei tätä ukkoa voitu vapauttaa, koska hän ei suostunut täyttämään armahduksen pääehtoa, myöntämään katuvansa.

Säännöllisesti joka vuosi tuli tirehtööri hänen koppinsa ovelle kysymään:

— Eikö Kekki jo kadu rikostansa?

Johon vanki yhtä säännöllisesti vastasi:

— Enkä kadu, en yhtään kadu.

Lopultakin levisi päällysmiesten keskuudessa se vakaumus, että ukko ei ehkä halunnut jättää vankilan leipää ja oloja, joihin oli peräti eläytynyt ja tottunut; hänellä oli siellä myös paljon tuttuja ja ystäviä. Ja kun mies oli jo peräti raihnainen lotkupolvi eikä hänestä saattanut enää olla yhteiskunnalle mainittavaa vaaraa, luovuttivat he hänet Mathilda Wredelle, — ehdonalaisesti.

Suoraan sanoen, eipä ollut ihmekään, että hänen suhteensa katumusmieltä pidettiin erikoisen tärkeänä armahduksen saamista varten. Hänen rikoksensa laatu oli kaamea. Hänen eläessään nuorempana kotiseuduillaan kaukana Pohjanmaalla joku hänen kyläläisistään oli häntä pahoin panetellut, josta hän oli sydänveriinsä asti loukkaantunut. Ajan mukana ei tapaus ottanut unohtuakseen, vaan viha yhä kasvoi, ja aamuöistä hän oli kuin hullu miettiessään parhainta kostotapaa. Ja kun panettelu lisäksi uudistui, oli Kekki tehnyt päätöksensä. Hän oli puumies ja hänen puukkonsa oli aina terässä. Hän otti taskuunsa viinapullon ja meni metsään siihen paikkaan, missä tiesi vihamiehen olevan halonhakkuussa. Nähtyään hänet Kekki tyhjensi katajapensaan takana kurkkuunsa puolet viinoista ja alkoi sitten lähestyä vihamiestään. Huomattuaan lähestyjän tämä otti piipunnysän suustaan ja pahaa aavistaen asettui nojalleen selin pinoa vasten, kirvestä kädestään päästämättä. Mutta Kekki, juopuneen liikkeitä matkien, heilutteli viinapulloaan ja kohdalle tultuaan sanoi: hei, eikös jo sovita vanhoja vihoja! Toinen otti vastaan pullon, nosti sen huulilleen, kallisti kasvonsa taivasta kohden, ja kun hänen kitansa oli täynnä viinoja, hyökkäsi Kekki hänen kimppuunsa, kamppasi hänet lumeen selälleen ja viilsi puukollaan kielen ulos viinoihin läkähtyvän miehen suusta, sanoen sen tehtyään: vieläkö sinä nyt minusta pahaa puhut?

Tästä tapauksesta oli kulunut kolmattakymmentä vuotta ja Kekki eleskeli edelleen neiti Wreden elättinä Vieremän naapuritalossa. Sivistyneiden ihmisten seurassa ukko osoitti olevansa mitä herttaisin vanhus. Hän kiintyi näihin siihen määrään, että oleskeli enimmät ajat juttusilla Elisabetin ja muiden Vieremän asukkaiden kanssa. Kiitollinen hän oli suuresti ruoasta ja kahvista, jota hänelle tarjottiin, ja kun hänelle vastattiin: ei kestä kiittää, muisti hän aina lisätä: no kiitokset eivät lopu, tarkoittaen kaiketi: vaikka kahvit loppuivatkin. Jolloin hänelle kaadettiin lisää.

Kun Kekki huomasi, että hänen pitkät vierailunsa ja haastelunsa pahasti keskeyttivät taloustöitä Vieremän tuvassa, mutta hän ei olisi mitenkään malttanut olla sieltä poissakaan, alkoi hän inttää pikku töitä vanhuudesta jo vapiseviin käsiinsä. Ja kaikki ilostuivat suuresti, kun huomattiin, että hän oli mitä taitavin mestari luutien, pärekorien ja vesisaavien valmistuksessa, jopa hänestä oli sellaisten asiain opettajaksikin. Mutta vaikka tämä toimi oli hänelle jo liian rasittavaa ja hän olisi voinut elää naapuritalossa ihan toimettomanakin, veti häntä aina vain herrasväkien luo.

Vihdoin Mathilda Wrede katsoi ajan tulleen ryhtyä vähän niinkuin sydämellisiinkin keskusteluihin ukon kanssa. He vetäytyivät naapuritaloon Kekille varattuun huoneeseen ja hänen elättäjänsä otti varovasti puheeksi ukon entisyyden. He viipyivät siellä sangen kauan. Palattuaan oli neiti Wrede alakuloisena. Kyseltyämme tulosta hän kertoi tiedustelleensa pari tuntia kestäneen keskustelun jälkeen, miten oli katumuksen laita, johon Kekki oli ikäänkuin äkkiä unesta heräten vastannut: — Enkä kadu, en yhtään kadu.

Elisabet lohdutteli Mathilda Wredeä sillä, että Kekki mahdollisesti oli noin sanonut vain vanhasta tottumuksesta tai sitten sen vuoksi, että pelkäsi nykyisten suloisten olojensa taas voivan muuttua ties mihin suuntaan, jos tunnustaisi katuvansa. Ja neiti Wrede suostuikin olemaan Kekkiä enää tunnustuksille vaivaamatta.