Part 39

— Sen ajan lähestyminen, — sanoi hän, — josta tässä on nostettu kysymys, sen ajan, sen tulevaisuuden kaukaisuus tai läheisyys, sanon minä, jolloin valta on proletariaatin, jolloin se on köyhälistön, jolloin se on raatajain käsissä, riippuu kokonaan ja yksistään Karl Marxin aatteen kehityksestä ja edistyksestä työläiskansan keskuudessa, sen leviämisestä yhä laajemmalle joukossamme. — Mitä ihminen yksin voi? Mitä yksilö saa aikaan, olivatpa hänen ajatuksensa ja mielipiteensä kuinka jalot tahansa? Eikö hän ole niinkuin kaarnanpalanen, jota valtameren aallot heittelevät? Ja mitä maailma hyötyy hänestä ja hänen uhrautuvaisuudestaan, vaikka hän riisuisi yltään viimeisen paitansa antaakseen sen lähimmäiselleen? Mitä me hänen köyhyydestään ja voimattomuudestaan? _Rikkaita_ me tahdomme olla! Niin, veljet, tämän maailman ihanat aarteet me tahdomme omistaa, luonnon runsaat antimet ovat meidän, me tahdomme päästä omaamme käsiksi! _Köyhyys_ on häpeä! Köyhyys on _rikos!_ — Ja mistä johtuu, että ne, jotka omin käsin ja hiki otsalla nostavat kullan maan uumenista ... mistä johtuu, kysyn minä, että he nostavat sen porvareille ja itse jäävät ryysyihinsä, mistä? Mistä johtuu, että rikas maanomistaja korjaa aittoihinsa puhtaan voiton niiltä kypsyyttään nuokkuvilta, eloa ja onnea lainehtivilta pelloilta, jotka _te_ olette ojittaneet, jotka _te_ olette kuokkineet, kyntäneet, äestäneet, kylväneet, jotka te olette nälkäpalkasta niittäneet, joiden viljan olette puineet ja jauhoiksi hieroneet, mistä johtuu, että itse aina jäätte entisiksi ryysyläisiksi, entisiksi orjiksi? Mistä vihdoin johtuu, että kapitalisti paisumistaan paisuu, mutta te kuihtumistanne kuihdutte hänen tehtaissansa imien pölyä keuhkoihinne, valosta tietämättä, sivistyksen hedelmiä maistamatta? Mistä se johtuu, kysyn minä? — Mistä muusta se johtuisi kuin juuri siitä erehdyksestä, että jokainen meistä on _yksin_, olemme hajallamme kuin pelästyneet lampaat, ajatellen kukin omaa yksityistä sieluamme tai säästellen nälkäpalkastamme vaivaisia pennejä ajallisen vanhuutemme varaksi. Maa on meidän, sen aarteet ovat meidän, ja on voima, joka on myös saattava ne meidän käsiimme? Se on _yhteenliittymisen voima_. Liittykää yhteen, järjestykää, ja te luotte mahdin, jota eivät mitkään asevallat pysty vastustamaan. Sillä jos te _yhtaikaa_ kaikki lakkaatte töistä, joita teillä teetetään, jos vesipumput pysähtyvät, jos myllyjen kivet seisahtuvat, jos valot sammuvat _yhtaikaa, yhtaikaa, yhtaikaa!_ sanon minä, — niin kolmessa päivässä on porvaristo kukistettu ja valta on meidän. — Mitä taas siihen kysymykseen tulee, onko tämä vallan siirtyminen köyhälistölle tapahtuva rauhallista tietä, aseettomasti, vähitellen, historiallisen kehityksen kautta, vaiko verisen vallankumouksen avulla, niin siitä asiasta Karl Marx ei ole antanut meille mitään varmaa ennustusta. Minun nähdäkseni hän on ajatellut, että kaikki on riippuva porvaristosta itsestään. Jos porvarit ajoissa huomaavat, mitä heidän rauhaansa sopii, niin mihinpä silloin aseita tarvittaisiin, mutta elleivät huomaa, niin totisesti ei köyhälistökään ole aseettomana, kädet ristissä jäävä katsomaan vallan luisumista takaisin porvariston käsiin, vaan on ottava omansa vallankumouksella, niin, jos tarvitaan, veriselläkin vallankumouksella. — Tämä lopullinen päämäärä, kaiken vallan siirtyminen köyhälistön käsiin eli — jos niin tahdotaan sanoa — tuhatvuotisen valtakunnan täyttyminen maan päällä, on tietenkin sangen kaukaisen tulevaisuuden takana. Mutta sitä ennen meidän onkin paljon opittava, meidän on opittava valloittamaan, meidän on lyötävä maahan porvariston etuvarustukset yksi toisensa perästä, meidän on osattava olla sosialidemokraattisen puolueen jäseninä unohtamatta, että yksin emme voi mitään, yhdessä voimme kaiken, meidän on saatava itsemme taistelukuntoon, meidän on voitava hyvin, meidän on syötävä paremmin, meidän on asuttava jalommin, meidän on turvattava toimeentulomme, lastemme tulevaisuus, vanhuksiemme päivät! Siis veljet, ei yksin, vaan _yhtaikaa!_ Liittykää yhteen, järjestykää! Tulevaisuus on meidän!

Tämän puheen kuultuansa Vieremän lukutuvan ennen niin hiljainen kuulijajoukko alkoi ihastuksen valtaamana liikehtiä, kerääntyen puheenjohtajan ympärille, joka asettui valmistavasti kirjoittamaan paperille puolueen uusien jäsenten nimiä.

Vouti katsahti taas voitonriemuisesti kenraalskaan, tällä kertaa kuitenkin myös säälivästi hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut reipastuttaa ja lohduttaa niin pahasti alakynteen joutunutta emäntäänsä ja sanoa hänelle: no älähän ole kovin pahoillasi, mutta eikö ollutkin semmoinen puhe järkiin menevää!

Elisabet oli todellakin kuin poispyyhkäisty yleisestä huomiosta.

Hän tunsi varmasti, ettei nyt auttanut enää mitään selitellä, niin paljon tärkeätä kuin olisikin ollut sanomista äskeisen puheen johdosta ja niin halukas kuin hän olisikin ollut perusteellisiin selittelyihin.

Hän olisi ehkä tullut alakuloiseksi tämän suuren tappionsa vuoksi, mutta oli muuan seikka, joka oli suorastaan ilon keränä ruvennut liikahtelemaan sydämen pohjalla.

Sen aiheutti hänen ystävänsä Sarénskan äskeinen esiintyminen, kun tämä vanha, hampaaton mummo oli pehmein, ryppyisin, toisiinsa vajoavin huulin koettanut antaa mahdollisimman äänekästä pontta sanoillensa Ihmisenpojan tulemisen merkeistä.

Hänen ja Elisabetin yhteisissä keskusteluissa oli aina tehnyt haittaa se seikka, että juuri keskustelun vilkkaimmillaan ollessa saattoi vahingossa tulla kosketetuksi jotakin kirkollista uskonkappaletta, ja silloin heidän aina oli vaiettava, sillä kumpikaan ei tahtonut väitellen rikkoa perin ystävällisiä välejä. He eivät siis mielellään voineet puhella henkisistä asioista, joista kumpikin olisi kuitenkin mieluimmin keskustellut.

Mutta nyt tuo Sarénskan ajatus, että vasta Ihmisenpojan tulemus oli vapauttava orjuudesta köyhälistön, valaisi salaman tavoin Elisabetille Sarénskan uskon syvyydet. Sanottiinhan evankeliumeissa ihmisenpoikaa myös totuudenhengeksi ja puhuttiin sen tulemuksesta. Salamat ehkä tarkoittivat vain totuuden yleistä tunnustamista, josta tuhatvuotinen valtakunta riippui.

Elisabet iloitsi. Nythän hän saattoi tällä pohjalla ottaa ystävänsä kanssa henkisetkin asiat puheeksi. Sillä Elisabet uskoi niinkuin Sarénskakin, että mitään muuta orjuudesta vapauttajaa ei maailmalla ollut kuin sisäinen totuudenhenki.

VII. AIKAMME PROFEETAN PUHEILLA.

Voudin mielipide merkin antamisesta eli yhtäaikaisesta aseista luopumisesta sai kannatusta vielä toiseltakin taholta kuin vain sosialistien, semmoiselta, jolta hän olisi kaikkein vähimmin odottanut, nimittäin itse porvarien taholta.

Jotta nuoremmat näiden muistelmien lukijoista pääsisivät asiain perille, täytyy tässä luoda lyhyt historiallinen katsaus menneisyyteen.

Venäjän panslavistinen puolue oli jo v. 1886 Moskovassa pitämässään, koko valtakuntaa käsittävässä puolueen edustajakokouksessa päättänyt valtakunnan täydellisen yhteyden ja voiman saavuttamiseksi venäläistää myöskin Suomen, joka oli ollut poikkeuksellisessa asemassa muihin, jo aikoja sitten venäläistettyihin rajamaihin verrattuna, nauttien sisäistä itsenäisyyttä Ruotsista perityn ja venäläisten keisarien vahvistaman hallitusmuodon ja perustuslakien turvin. Nämä lait olivat taanneet sille ei ainoastaan oman rauhan, oman virallisen kielen, oman autonomisen hallinnon, omat valtiopäivät, vaan myöskin pääasian: oman asevelvollisen armeijan, jonka ylipäällikkönä oli oleva suomalainen mies ja jota oli käytettävä vain sisäpuolella maan rajojen, maan ja sen laitosten suojana, mutta jota ei saanut viedä maan rajojen ulkopuolelle.

Venäläinen puoluepäätös oli kaiketi helposti tehty ja "finis Finlandiae" sinetöity. Mutta sen toteuttaminen ei ollut venäläisille helppo asia. Oli tutkittava historiaa, oli syvennyttävä arkistojen asiakirjoihin, oli valmistettava yleistä mielipidettä, oli saatava yleisö kiihotetuksi. Ja sittenkin tuntui Suomen venäläistäminen ja sen sisäisen autonomian hävittäminen mahdottomalta tehtävältä, jos vähäistäkään laillisuuden ja oikeuden varjoa tahdottiin säilyttää, mikä taas oli välttämätöntä Euroopan edessä. Kunnes vihdoin puolueen aktivistien joukosta astui esille mies, joka vähät välitti laillisuuden varjosta ja Euroopan mielipiteestä ja oli valmis katkaisemaan gordilaisen solmun yhdellä iskulla.

Tämä häikäilemätön mies oli venäläinen kenraali Bobrikov, ja hänet nimitettiinkin nyt Suomen kenraalikuvernööriksi.

Hän oli luvannut pelkällä mahtikäskyllä julistaa Suomen Venäjän lakien alaiseksi maakunnaksi. Mutta heti tänne tultuansa hän huomasi, että täällä oli tie hänen panslavistisille aatteillensa jo valmistettu paremmin kuin olisi voinut toivoakaan. Hänen edeltäjänsä, kreivi Heidenin avulla olivat vanhat fennomaanit saatetut voittoon, ja he muodostivat nyt hallituksessa vahvan enemmistön karkotettujen vihamiestensä ruotsinmielisten sijaan, joilla oli vanhastaan ollut yksinomainen sananvalta maan hallituksessa. Puolueviha paloi ylimmillään. Uuden kenraalikuvernöörin ei tarvinnut kuin vähän aikaa jutella hallituksen jäsenten kanssa huomatakseen, että nämä — jo vanhakirkollisen käsitystapansa vuoksi — olivat taipuvaisia kuuliaisuuteen ylintä esivaltaa kohtaan, mutta lisäksi vielä, että he eivät olleet niinkään taipumattomia suostumaan venäjänkielen julistamiseen Suomen viralliseksi kieleksi suomenkielen rinnalla, jos vain ruotsinkieli sysättäisiin siitä asemasta pois. Niin tapahtuikin.

Lisäksi määrättiin vain hallinnollisella asetuksella venäjänkieli pääoppiaineeksi kaikkiin kouluihin, venäläiset postimerkit käyviksi myös Suomessa ja niin poispäin.

Mutta kun samanlaisella asetuksella oli venäläistettävä myöskin sotalaitos, niin sepä ei enää käynytkään helposti. Jotkut vähemmistöön kuuluvat hallituksen jäsenet kieltäytyivät semmoista asetusta allekirjoittamasta ja promulgoimasta. Enemmistö sitä vastoin suostui lähettämään sen ympäri maata kirkoissa julistettavaksi ja siten saattamaan sen lainvoimaiseksi. Useat papit kuitenkin kieltäytyivät sellaista asetusta kuuluttamasta tai ilmoittivat kuuluttamisen käyneen mahdottomaksi, koska kansa oli ruvennut ääneensä veisaamaan kohta, kun kuuluttaja oli suunsa avannut. Näin tuon laittoman asetuksen lainvoimaisuus jäi kyseenalaiseksi, sen julistamista kun ei kukaan ollut kuullut. Asevelvollinen nuoriso jäi joukoittain pois kutsunnoista, ja varakkaampi porvaristo auttoi auliisti ja uhrautuvasti heidät ulkomaille venäläisen vainon tieltä.

Mutta vaikka pilkkopimeys nyt vallitsi tulevaisuuden suhteen, mistä ennen aina oli totuttu odottamaan maan onnen voimakasta kajastusta, oli ihmisten mieliin kuitenkin syttynyt jokin uusi, ehkä ennen tuntematon valo. Oli kuin jokin uusi henkisyys olisi liidellyt ajassa, sitä olisi melkein sanonut uus'uskonnollisuudeksi. Sen ytimenä oli luottamus siihen, että _omaatuntoa eli jumalantahtoa oli sokeasti seurattava ei ainoastaan yksityisessä elämässä, niinkuin jo vanhakin uskonto vaati, vaan myöskin julkisessa elämässä_. Näin ollen väärää, perustuslain vastaista käskyä, olipa se annettu tuomarille, virkamiehelle tai muulle kansalaiselle, oli oltava noudattamatta, ollenkaan lukuun ottamatta niitä seurauksia, mitä semmoisesta tottelemattomuudesta saattoi olla yksityiselle, vieläpä riippumatta siitä, näyttikö isänmaankin kohtalo semmoisesta menettelystä käyvän vielä entistäkin pimeämmäksi. Tätä voi sanoa uskoksi, koska semmoisen näennäisesti sokean menettelyn pohjana oli vakaumus, että omantunnon pelottomasta seuraamisesta ei loppujen lopuksi ole yksityiselle eikä voi olla isänmaallekaan muuta kuin siunausta.

Liike on historiassamme saanut "passiivisen vastarinnan" nimen.

Mutta nimi on ylen ahdas eikä ilmaise sen henkistä ydintä.

Liike muistuttaa suuresti vanhan Gandhin nykyistä taistelua Intian vapauttamiseksi vieraan ikeen alaisuudesta. (Tästä yhtäläisyydestä on Gandhi muuten itsekin huomauttanut, pitäen Suomea siinä suhteessa edeltäjämaana ja suuresti ihaillen niitä virkamiehiä ja tuomareita, jotka omaa kohtaloansa uhmaten rohkeasti asettuivat passiivisen vastarinnan kannalle.)

Siihen aikaan eli noin kolmekymmentä vuotta sitten, oli Leo Tolstoin maine Euroopassa ja Amerikassa ylimmillään, ja yleiseksi tavaksi oli tullut tiedustella hänen mielipidettään mitä erilaisimmista asioista, jotka tavallisesti koskivat voimakkaamman vallan harjoittamaa vääryyttä heikompaa vähemmistöä vastaan. Hänen vastauksensa levisivät sitten yli koko maailman sanomalehdistön ja lentolehtisten välityksellä, ja vaikutus oli suuri — ellei tosin välittömästi siihen valtaan, joka sortoa harjoitti, niin ainakin kaikkien maiden sivistyneistöihin, joille tapaus näin tuli tunnetuksi ja joiden mielipiteellä sentään oli painostava vaikutus mihin suurvaltaan tahansa.

Niinpä joukko meidänkin sivistyneistöömme kuuluvia sekä suomen- että ruotsinmielisiä miehiä, jotka siveellisessä merkityksessä olivat siihen aikaan kansan todellisia johtajia ja jotka ensi kerran historiassamme olivat yhtyneet toisiinsa kielikysymyksestä riippumatta, katsoi tärkeäksi tiedustella Tolstoin mielipidettä Suomessa alulle pannusta passiivisesta vastarinnasta, koska heistä näytti tässä vastarinnassa olevan jotakin yhteistä Tolstoin vakaumuksen kanssa ja tietenkin myös, koska siten saatiin maailman huomio kohdistetuksi asiaan ja torjutuksi vääristellyt tulkinnat siitä kansanliikkeestä, jota he edustivat.

Kaksi lähettiä, joiden oli matkustettava tässä asiassa Tolstoin puheille Moskovaan, varustettiin tarpeellisilla asiakirjoilla, joista oli käyvä selville sekä Suomen oikeudellinen asema että koko se laittomuus, minkä Bobrikovin politiikka sisälsi.

Tolstoin huomio oli niihin aikoihin keskittynyt niin sanottujen "duhoboorien", aseista kieltäytyjäin, asiaan, joiden tuhatlukuisia joukkoja hän koetti pelastaa Venäjän hallituksen ankarien vainojen tieltä.

Moskovaan tullessamme hän oli juuri saanut valmiiksi laajan "Ylösnousemus"-romaaninsa ja sen myynnistä nostanut kustantajalta kymmenen tuhatta ruplaa, jotka oli varannut duhobooreille matkarahoiksi, ja puuhasi nyt löytääkseen paikan maan rajojen ulkopuolelta, minne nämä valtavat joukot olisi voinut sijoittaa.

Näin ollen Tolstoin päähuomio oli jo valmiiksi kiintynyt juuri siihen kysymykseen, josta suomalaiset lähetitkin olivat tulleet hänen mieltänsä tiedustelemaan.

Nämä duhoboorit muodostivat Venäjällä suuren uskonnollisen, epäkirkollisen lahkokunnan, jonka päätunnuksena oli usko, että ihmisen omatunto on jumala, rakkaus, ja sen vuoksi he pitivät ihmistä pyhänä, koska hänessä oli jumala, ja ulkonaisestikin kumartaen palvoivat toisiaan.

Kun he siis näin pitivät ihmistä jumalan pyhänä temppelinä, eivät he voineet suostua tsaarin käskystä edes oman kansan vihollisiakaan ampumaan, vaan sota tuntui heistä aseen nostamiselta jumalaa itseänsä vastaan.

Vuosikymmenien aikana he olivat olleet Venäjällä hirmuisten uskonvainojen alaisina, mutta erittäin ankaran kohtelun uhreiksi he olivat tietenkin joutuneet nyt saman panslavistisen puolueen toimesta, joka uskonnonkin kysymyksessä yritti säilyttää Venäjän ehdotonta yhtenäisyyttä ortodoksisen kansankirkon merkeissä. Kun kidutuksista ei sittenkään ollut apua, alkoi synodi Pobedonostsevin johtamana taipua ehdotukseen, että lahkokunnalle annettaisiin lupa siirtyä vaimoineen ja lapsineen jonnekin maan rajojen ulkopuolelle. Nyt oli siis Tolstoin, joka oli suurimmalta osalta ryhtynyt tätä valtavaa maastamuuttoa rahoittamaan, toimitettava heille myöskin tyyssija rajojen tuolla puolen. Mutta mikäpä Euroopan valtioista olisi ollut halukas ottamaan vastaan ja tekemään kansalaisikseen semmoista väkijoukkoa, joka kieltäytyi asevelvollisuudesta? Ja niinpä, kun Euroopassa sellaista valtiota ei ollut, oli pakko hakea tälle epäsotaiselle väelle tyyssijaa valtameren takaa, Amerikan Yhdysvalloista, missä yleistä asevelvollisuutta ei ollut voimassa.

Tolstoi puuhasi paraikaa oman poikansa lähettämistä Amerikkaan sopimaan sikäläisen hallituksen kanssa näistä asioista.

Tuli melkein surku nähdä Tolstoi-vanhusta niin rasittuneena ja niin monen kiireen ahdistamana, joita oli erityisesti juuri tänä aikana hänen ympärilleen kasaantunut.

Tähän tuli vielä lisäksi ehkä jokin sisäinen huolestuminen, joka ilmeni hänen kasvoillaan, — niinkuin hän ei olisi ollut oikein tyytyväinen koko hommaansa, ehkä taaskin epävarma siitä, auttaako hän todellisuudessa niitä ihmisiä, joita hän nyt rahallisesti avustaa jättämään maansa ja pakenemaan. Ainakin hän muutamia vuosia jälkeenpäin ja vielä myöhemminkin, kun jo saattoi päätellä duhoboorien siirtolaelämän tuloksista, usein sanoi: ihmisen ei ole hyvä vaikeuksien välttämiseksi jättää omaa maatansa.

Tuo oli kaiketi samantapaista epävarmuutta, jota hän tunsi Venäjän suurten katovuosien aikana, kun hän nälkäseuduilla suurilla rahasummilla avusteli hädänalaisia. Olihan hän vähän ennen sanonut rikkaalle rouvalle, joka tiedusteli, miten hänen oli rahojaan käytettävä: rahoilla ei voi ketään auttaa. Ja kun rouva yhä kyseli, mitä hän siis seteleillään tekisi, oli Tolstoi vastannut: polttakaa ne!

Paitsi tavallisia jokapäiväisiä kävijöitä, joilla oli kysyttävänä jos jonkinlaisia yksityisiä asioita, avioeroista, työalojen valitsemisista, sukupuolielämän vaatimuksista, jolloin hänen oli aina vetäydyttävä kysyjän kanssa pois syrjäisten kuuluvilta, oli tähän rauhattomaan aikaan erikoisen paljon kävijöitä tiedustelemassa hänen mieltään myöskin julkisen elämän kysymyksistä, varsinkin aseellisesta taistelusta hallitusta vastaan eli vallankumouksesta.

Panslavistisen puolueen aitovenäläinen isänmaallisuus oli äärimmilleen kiristänyt kokoontumis- ja sanavapautta, ja erittäin ankarin kourin piteli hallitus ylioppilaspiirejä sekä näihin liittyneitä professoreja, joita piirejä se piti kaiken pahan alkulähteenä. Siperiaan karkotus, kotitarkastukset, pidätykset, vangitsemiset kuuluivat päiväjärjestykseen. Mutta vallankumouksen henki oli alkanut paisumistaan paisua sitä enemmän, mitä enemmän sen purkautumista koetettiin tukahduttaa.

Kun tulimme teekutsuille viimeisenä päivänä ennen Moskovasta lähtöämme ja nousimme yläkerroksen laajaan saliin, oli pitkän vieraspöydän ääressä suuri joukko vallankumouksellisen nuorison johtajia, jotka teenjuonnin kokonaan unohtaen ja epäjärjestyksessä istuen vilkkaasti väittelivät Tolstoita vastaan, puolustellen väkivaltaista vallankumousta.

Nuoret mielet oli saanut kiihdyksiin Tolstoin itsepäinen väite, että vallankumouksellista periaatetta ei ole siveellisessä suhteessa asetettava olevia oloja puolustavan katsantokannan edelle, molemmat kun edustavat vain samoja väkivallan teitä, joita seuraten ihmiset luulevat pääsevänsä omien tulevaisuudenihanteittensa perille. Ja kun he alkoivat innokkaasti todistella omien ihanteittensa siveellistä etevämmyyttä, ei Tolstoi tahtonut mielellään sitäkään myöntää, vaan sanoi, että tuota etevämmyyden kysymystä on meidän päivinämme arvosteltava jo aivan toiselta näkökannalta, nimittäin siltä, mitä _keinoja_ käytetään omien hyviksi ja jaloiksi tunnustettujen ihanteiden toteuttamiseksi. Ja tässä tapauksessa kumpikin käyttää ilmeisesti aivan samoja keinoja, nimittäin väkivaltaa. Erotusta ei siis ole ollenkaan olemassa. "Te olette kumpikin puoli aivan samaa väkeä", sanoi hän.

Sitten hän, aivan kuin jatkaakseen ja selventääkseen heille omaa kantaansa, kääntyi meidän puoleemme ja alkoi puhua asiasta, joka oli suomalaiset vieraat sinne tuonut. Hän kertoi vallankumouksellisille niistä uusista keinoista, joihin Suomessa oli turvauduttu taistelussa väkivaltaa vastaan, kertoi passiivisesta vastarinnastamme, asevelvollisten kieltäytymisestä kutsuntoihin saapumasta, virkamiesten ja tuomarien lakkoilusta laittomia asetuksia vastaan. Hän vertasi, yhä selventääkseen asiaa, tätä tottelemattomuustaistelua siihen suureen lakkoiluun, jonka esimerkiksi yliopistojen professorit olivat panneet toimeen ja joka ei ollut enää mitään lakkoilua vain palkankorotuksen saavuttamiseksi, vaan tapahtui oikeudentunnon vaikuttimesta, siis epäitsekkäissä, moraalisissa tarkoituksissa. Tietysti eivät nämäkään lakot, yhtä vähän kuin suomalaisten asevelvollisten jääminen pois kutsunnoista, ole mitään absoluuttisia, ehdottomia lakkoja, vaan näyttävät olevan pantuja vireille jonkin ajallisen, isänmaallisen tarkoituksen saavuttamiseksi. Mutta niiden merkitys on sittenkin tavattoman suuri. Ne osoittavat lakkoaatteen leviävän yhä laajempiin piireihin, käyvän yhä henkevämmiksi, yhä enemmän lähentelevän sellaista ehdotonta lakkoa, jonka vaikuttimena on kieltäytyminen tappamisesta, kaikesta väkivallasta, siis lakkoa puhtaasti henkisen vaikuttimen nimessä.

Olihan tämä suomalaisten korvien kuultavaksi kylläkin selvä vastaus heidän tiedusteluunsa.

Mutta vallankumouksellisten keskuudessa se ei suinkaan herättänyt tyytyväisyyttä. Se tuntui masentavan heidän mieltään ja lopullisesti käännyttävän heidät pois lahjomattomasta Tolstoista. Sillä koko heidän uskonsa asian onnistumiseen oli heidän keinojensa väkivaltaisuudessa. Heidän suurpiirteiset suunnitelmansa kumoustaistelun aloittamiseksi merivoimilla yhtaikaa valtakunnan eri osista, Sevastopolista, Kronstadtista ja Viaporista, olivatkin siihen aikaan jo valmiit.

* * * * *

Kun Vieremässäkin sitten kuultiin, että Tolstoi oli suopeasti arvostellut sitä, etteivät suomalaiset asevelvolliset saapuneet kutsuntoihin, nosti vouti päänsä ylpeästi pystyyn ja tunsi olevansa täydellinen voittaja tässä vaikeassa ristiriitakysymyksessä, koskapa hänen mielestään Tolstoikin, hänen emäntänsä profeetta, oli hyväksynyt "yhtaikaisen" aseista kieltäytymisen. Juuri tämä yhtaikaisuus se oli hänelle pääasia ja hänen ihanteensa toteutumisen ainoa mahdollisuus.

Vouti oli runollisuuteen hyvin taipuisa mies, ja se kuva, jonka hän kerta kaikkiaan oli ihmiskunnan tulevaisuudesta itsellensä luonut, oli hänestä niin ihana, niin onnekas, niin täynnä rauhaa ja keskinäistä ihmisrakkautta, ettei hän enää osannut ajatellakaan sen voivan jäädä toteutumatta, niinkuin se hänen mielestään olisi varmaan jäänyt, jollei muuta tietä olisi kuin tuo kenraalskan itsepäinen "yksitellen"-teoria. Vouti ihmetteli, miksi ihmiset eivät ymmärtäneet tätä asiaa, se oli hänestä niin peräti yksinkertainen, hän selitteli sitä innokkaasti kaikille, mutta ei saanut muita oikein innostumaan niinkuin olisi tahtonut. Eihän toki maailman muuttumiseen kaikille onnelaksi tarvittu muuta kuin levittää miehestä mieheen tätä aatetta kansan keskuudessa, sitten merkki, ja kaikki muuttuisi aivan itsestään hyväksi. Toverit sanoivat kyllä: niin, onhan se niinkin, tai: joo ja jaa, mutta sen enempää ei heistä lähtenyt. Oikein se kiukutti voutia ja olisi tehnyt mieli heitä ravistaa.

Näin vouti.

Mutta merkillisintä oli, että suomalaisten passiivisen vastarinnan jälkeen Elisabetkin oli alkanut hiukan horjua "yksitellen"- ja "yhtaikaa"-teoriojen välillä.

Hän oli aina ennen hylännyt kaikki yhtaikaisuuden ajatukset sen vuoksi, että semmoinen oli ajateltavissa vain jonkin tahallisen yllytyksen tuloksena, joten joku voisi aseista kieltäytyä vain siihen kiihotettuna eikä omantuntonsa pakottamana. Ja sopimattomalta hänestä tuntui kehoittaa nuorukaisia uhrautumaan tekoihin, joiden seurauksena saattoi olla vankeutta ja suuria kärsimyksiä, kun hän itse puolestaan ei ollut luopunut kaikesta, mistä olisi pitänyt, vaan nyt eli kaiken päällisiksi maanomistajana, jonka oikeuksia maahansa viime tingassa suojeli juuri sotaväki! Ensinhän hänen itsensä oli oltava köyhä ja luovuttava kaikesta semmoisesta, mikä hänen kohdaltaan teki sotaväen tarpeelliseksi, eikä sälytettävä maailmanparantamisen kuormaa yksistään nuorukaisten niskoille, sanoen: menkää vankiloihin ja kärsikää meidän puolestamme! Oikeastaan ei hän ollut pitänyt oikeutenaan selitellä ihmisille muuta, kuin että Jumala on rakkaus. Ja jos joku tämän totuuden käsitettyänsä luopui aseista, oli se tämän yksityinen asia, semmoinen henkilö kyllä jaksoi kestää vankeudenkin, sillä sen kärsimykset olivat hänelle pelkkää miehuuden iloa.

Mutta suomalaisten passiivisen vastarinnan jälkeen Elisabet oli alkanut vähän niinkuin horjua.

Hän ajatteli: