Part 38

Mutta palatkaamme Vieremän lukutupaan ja niihin omituisiin syihin, jotka monen vuoden kukoistusajan jälkeen tekivät sen lauantaiset lauluillat ja esitelmän, jopa koko sen olemassaolonkin tarpeettomaksi.

VI. SOSIALISTIT TULEVAT.

Vasta sitten, kun Vieremä lukutupineen ja lauantai-kokouksineen oli ollut vaikuttamassa vuosikausia, alkoivat ympäristön pieneläjät vähitellen kuulostella, mitä nuo seudun tulokkaat oikeastaan puhuivat ja tarkoittivat. Vanhatkin jo höristivät korviaan ja alkoivat tunnustaa nuo oudot ihmiset ystävikseen. Tolstoin kirjoja lainailtiin, luettiin ja tutkittiin.

Oli epäilijöitäkin. He paheksuivat, että Jumala, jota muinaisista ajoista asti oli rukoiltu pyhäpäivin Lohjan vanhassa kivikirkossa, nyt ikäänkuin tahdottiin tuoda sieltä pois taivasalle, papeittakin jokaisen puhuteltavaksi ja kuulusteltavaksi.

Mutta oli toisia, joita viehätti juuri tämä jumalsuhteen välittömyys, kun sanottiin, että Jumala on kaikkien ihmisten yhteinen, luonnon ja taivaan vapaudessa oleva, ihmisen omassatunnossa puhuva isä, jota saattoi lähestyä missä tahansa ja jota voi rukoilla vain täyttämällä hänen tahtonsa, omaatuntoansa kuulemalla, tunnustamalla suuren rakkaudenopin, tasa-arvoisuuden ylä- ja alaluokan, eri kansojen ja eri rotujen välillä.

Hartaimmiksi kuulijoiksi osoittautui kuitenkin aikaa myöten Vieremän oma työväki, jonka kanssa Elisabet itse oli alituisessa kanssakäymisessä. Hän ei tässäkään uudessa ympäristössään, nyt kun lähenemistä oli syntynyt, ollut kadottanut harrasta keskustelemisen valmiuttaan, vaan menetteli Vieremässä aivan niinkuin ennen muinoin kaupungissa tuttujensa seurassa, väsymättä selitteli ja todisteli kaikkea, mikä oli hänelle itselleen selvinnyt ja hänen uskokseen muuttunut. Monen monet vanhan Sarénskan maitoretket venyivät aivan pitkään, kun he, maidot mitattuansa, istahtivat tuvan pitkälle penkille juttelemaan elämän asioista. Monet niistäkin ennen vieraista kylämummoista, jotka puotimatkoillaan kulkivat Vieremän ohitse ja tahtoivat vain pikimmältään poiketa kenraalskaa katsomassa, tarttuivat siellä suustaan kiinni ja viipyivät tuntikausia hänen pakinoillaan. Talon miehisetkin työntekijät unohtuivat kesken töitään kenraalskan kanssa keskustelemaan. Harvoinko vouti tai Stenmannin veljekset, jotka olivat Vieremän palveluksessa, tavattiin puutarhan käytävällä seisoskelemassa Elisabetin kanssa, mutta kun heitä lähestyi, ei kysymys ollutkaan salaojien suunnittelemisesta, valkojuurten hävittämisestä, vaan — taivaan valtakunnan oikeasta käsittämisestä.

Voudin alussa epäluuloinen, usein vähän pilkallinenkin katse oli vähitellen kokonaan kadonnut ja sijaan oli tullut vilpitön välittömyys hänen suhteissaan talon emäntään. Elisabet sai todellakin vapaasti olla ketään komentamatta. Vouti vain tärkeimmissä käänteissä selitteli kenraalskalle, miksi oli maanviljelyksessä näin eikä noin meneteltävä. Hän oli tullut ehdottoman raittiiksi, talon asiat olivat nyt hänen asioitansa, ja pian oli Vieremä todella muuttunut kuin hänen omakseen: hänen olivat vuotuiset viljelyssuunnitelmat ja hän se määräsi työajatkin: milloin vaatien hellittämättömään ponnisteluun miltei 14 tuntia päivässä, milloin taas höllentäen ja lepuuttaen väkeä, niin että syrjäiset kysyivät: eikö Vieremässä tänään ollakaan töissä?

Vouti ja Elisabet olivat nyt kaikissa viljelys- ja talousasioissa aina täydellisesti yksimieliset.

Eräässä asiassa vouti ei kuitenkaan ollut aivan samaa mieltä kenraalskan kanssa, mutta se asia ei koskenut viljelyssuunnitelmia, ei taloudenhoitoa, ei peltoja eikä metsiä. Se koski — samaista taivaan valtakuntaa eli oikeastaan sen tulemisen ehtoja.

Ei tosin siinäkään asiassa — ainakaan voudin mielestä — erimielisyys ollut kovin pitkälle menevää, jos sitä hänen nähdäkseen ollenkaan oli olemassa, hän kun oli yhtä mieltä pääasioissa. Vouti uskoi niinkuin kenraalskakin, että taivaan valtakunta oli käsitettävä tulevaksi tässä ajallisuudessa, ihmisten mielenmuutoksen seurauksena, eikä vasta kuolemantakaisessa elämässä, ei niinkuin voudin vanhemmat ja koko Vappulan kylä ja yleensä kaikki vanhat uskoivat. Hänkin uskoi, niinkuin kenraalska, että sodat ja kaikkinainen väkivalta ja ihmisorjuus oli maailmasta kerran poistuva. Hänkin oli lujasti vakuuttunut siitä, että sodat eivät lopu, ennen kuin ihmiset kieltäytyvät sotimasta, eikä muukaan väkivalta lopu, ennen kuin ihmiset kieltäytyvät toisilleen väkivaltaa tekemästä.

Mutta tämmöisten suurten tarkoitusten saavuttamiseksi oli voudin mielestä olemassa vain yksi ainoa mahdollisuus: nimittäin se, että ei ainoastaan Virkkalaa, Vappulaa, Lohjannummea ja muita lähikyliä ja pitäjiä myöten, vaan kaiken kansan keskuudessa yli koko maan oli levitettävä tätä jumalanvaltakunnan tulemisen oppia, niin että vihdoin, sovitun merkin saatua, voitaisiin _kaikki yht'aikaa_ heittää aseet käsistä.

Kenraalskalla sitä vastoin oli noista levittämisen keinoista toinen ajatus. Hän oli sitä mieltä, ettei tässäkään asiassa ihminen saanut komentaa muita kuin itseänsä ja että mikään kiihotus ei voinut olla hyväksi, vaan jokainen menetelköön omantuntonsa mukaan. Ja jos hänen rakkautensa lähimmäistä kohtaan on kasvanut niin suureksi, ettei hän voi tätä tappaa, niin kieltäytyköön sotapalveluksesta mitään merkinantoa odottamatta, — mutta jos hänessä ei ole niin suurta rakkautta, niin menköön sotaan.

Voudin mielestä tämä oli kovin epätyydyttävää: vankeuden pelko estää kansaa yksitellen kieltäytymästä. Sen uskaltaa hänen laskelmiensa mukaan tehdä enintään yksi kymmenestä tuhannesta. Siihen Elisabetilla puolestaan ei ollut mitään vastaamista. — Sittenpähän saisi iankaikkisesti odottaa sitä aikaa, — sanoi vouti ja lähti alakuloisesti huoahtaen.

Aina he tähän tulokseen töksähtivät, niin innokas kuin yksimielisyyden alku olikin ollut.

Tuloksettomasti yritti Elisabet myöskin selittää hänelle tätä kieltäymisen asiaa puhtaasti uskonnollisena, henkisen rakkauden vaatimuksena, josta yksistään riippuu, milloin ja miten Jumalan valtakunta maan päällä toteutuu, jopa toteutuuko se ajallisesti milloinkaan. Puheen jouduttua tähän uomaan, joka oli aina seurauksena voudin liian innokkaista ehdotuksista, alkoivat vaivautuneen haluttomuuden rypyt ilmestyä voudin kasvoihin, ja hän haukotteli yhä syvempään. Ellei tuolla Tolstoin opilla ollut tarkoituksena saada tämän näkyväisen maailman oloja pian kuntoon, ei hän puolestaan osannut siitä opista paljoakaan välittää.

Mutta vouti sai aivan odottamattaan voimakasta kannatusta omalle mielipiteelleen ja taholta, josta hänellä ei tätä ennen ollut aavistustakaan.

Se tapahtui niinä aikoina, jolloin sosialistit tulivat meidän seuduillemme.

Mitä miehiä he oikeastaan olivat ja mistäpäin he olivat näille maille osuneet, siitä ei voudilla yhtä vähän kuin muillakaan kyläläisillä ollut vähintäkään tietoa.

He olivat ensin tulleet ikäänkuin töihin vastaperustetulle uudelle sahalle, joka rakennettiin etäämmällä olevan lahden poukamaan. Vanha, Vieremän lähellä ollut pieni yksiraaminen sahalaitos oli tarpeettomana hävitetty ja sen savupiippu kaadettu maahan, kasaantuneiden sahanporokumpujen päälle.

Sitten tuli vielä suuremmissa laumoissa samoja sosialisteja muihin tehtaisiin, joita perustettiin tuon etäämmän lahden rantamille, Kyrkstadin maille. Semmoisia tehtaita oli ensin pienoinen tiilitehdas, sitten kalkkitehdas omine louhimoineen, joita avattiin luonnon aarteista rikkaan pitäjämme eri seutuihin. (Myöhemmin on samaan tehdasrykelmään rakennettu mahdottoman suuri sementtitehdas kolmine polttouuneineen, mutta sen historia ei tosin enää kuulu tämän kertomuksen puitteisiin.)

Siihen aikaan kun voutimme, niinkuin edellä on kerrottu, ihmetellen töllisteli uusia tulokkaita ja korvat hörössä kuunteli heidän uusia puheitaan, ei vielä ollut seudullamme olemassa noita suuria komeuksia, jotka nyt viskaavat savupiippunsa pilvien tasalle ja todistavat itsestään peninkulmien päähän, muutettuaan pienen pysäkkimme ympäristön melkein kaupungiksi puoteineen, osuuskauppoineen, näyteikkunoineen, kahviloineen, pankkeineen, teurastamoineen, partureineen, muotiliikkeineen, elokuvineen ja teattereineen, joka sijaitsee "Tietolassa", työväen uhkeassa talossa.

Tämä Tietola, joka on kaiken sen ympärille kasvaneen komeuden keskellä, ei kuitenkaan ole mikään viime aikain tuote, vaan se rakennettiin jo kuusikolmatta vuotta sitten eli melkein ensimmäisinä vuosina sen jälkeen, kun sosialistit olivat seudullemme ilmestyneet.

Mutta heitä oli paljon, ja usein tupa täyttyi niin, etteivät he saaneet sijaa, vaan monet jäivät pihalle. Ja kun siis tämäkin iso tupa oli heille pieni, niin he pitivät kokouksen ja päättivät rakentaa erikseen työväentalon, kovasti pohtien kysymystä, mistä he nyt siihen tarkoitukseen rahaa saisivat.

Heidän joukossansa oli pienikasvuinen, mutta topakka mies, joka oli ennen ollut Valkomissa työväen asioita sielläkin järjestelemässä. Hän sanoi heille: minä tiedän, mistä ja keltä rahoja saadaan.

Ja he lähettivät hänet matkalle niitä luvattuja rahoja noutamaan.

Seuraavana päivänä hän jo palasi matkaltaan, ja vaikka hän oli lyhyt mies, suuntautui hänen katseensa ylimielisesti kaikkien, pisimpienkin miesten ylitse. Hän oli tullut harvasanaiseksi niinkuin mahtimies, jonka aivoituksia saa vain arvailla, ei kysellä. Eikä puhunut enää kuin muutamille vierusmiehilleen, nämä sitten saivat laverrella kelle tahtoivat.

Ja mahtimies hänestä tulikin, sillä tämän matkan jälkeen hänet valittiin aina kaikkien kokousten puheenjohtajaksi ja häntä pidettiin suorastaan koko sakin johtomiehenä.

Ei hän kuitenkaan ollut matkustanut kauemmaksi kuin kahden asemavälin päähän.

Perille päästyänsä hän oli kohta askeltanut Mustion mahtavaan sukukartanoon, jota siihen aikaan hallitsi kamarijunkkari Linder. Pieni, miltei herraskaiselta näyttävä puheenjohtajamme oli päässyt tulemaan hovin kaikkien puistojen ja loistokäytävien kautta kivisen, Kustaa III:n aikaiseen tyyliin rakennetun kaksikerroksisen päärakennuksen eteen. Siinä hän oli pysähtynyt hetkiseksi, ottanut lakin päästään, kuivannut valkoisella nenäliinalla otsansa ja niskansa, sillä oli hiostavan kuuma kesäpäivä ja hän oli ottanut ylleen mustat verkavaatteensa. Sitten hän oli vetänyt takintaskusta valkoisen tärkkikauluksen ynnä pienen, punaisen tekosolmikkeen, kiinnittänyt ne kaulaansa ja ikäänkuin voimia keräten puhallettuaan keuhkoistaan muutaman syvän henkäyksen oli lähtenyt kiertämään puoliympyrässä viimeistä pyöreätä tekonurmikkoa, jonka keskustassa oli jalustan päässä häikäisevästi aurinkoa heijastava hopeapallo, ja niinpä hänen edessään olivat nyt vain portaat suurine pääovineen.

Puheenjohtaja kyllä ihmetteli, että nämä paikat olivat niin kokonaan vartioimattomia, ja hän ajatteli, että sitä pidettiin kaiketi tarpeettomana, koska ei otaksuttu muiden kuin herrasvieraiden uskaltautuvan näille paraatiportaille. Mutta ovessakaan ei kukaan tullut hänelle keittiötietä osoittamaan. Hän kohensihen, ryhdistäytyi ja astui niska jäykkänä sisälle.

Aulassa häntä vastaan tuli lakeija juosta sipsuttaen nopeasti alas yläkerran rappusia, kumarsi kohteliaasti ja johdatti hänet samoja rappusia ylös odotushuoneeseen, jossa hän kysyi vieraan nimeä ja ammattia.

— Virkkalan työväenyhdistyksen puheenjohtaja, — vastasi tulija silmiänsä sipristäen, pää koholla. Sillä hän jo tiesi siksi tulevansa.

Lakeija meni ilmoittamaan, ja vähän ajan kuluttua aukenivat sisähuoneen ovet selko selälleen.

Huoneessa vallitsi suloinen viileys ja puolihämärä, sen ikkunat olivat silkein ja sametein verhotut. Vain etäisimmän ikkunan luona oli valoisampaa. Siinä oli suuri tamminen kirjoituspöytä ja sen ääressä istui pöytään päin kumartuneena kamarijunkkari, yllään komean kirjava yömekko.

Mutta hänen edessään pöydällä ei ollut asiakirjoja eikä papereita, vaan ylt'yli vihreän veran oli levitetty korttipeli. Se oli järjestetty niin, että kolme korttia oli aina ryhmitetty yhteen avonaisina.

Ja näihin hän nyt tuijotti niin hartaasti, ettei malttanut sen kuin katsahtaa tulijaan ja viitata istuutumaan.

Rohkea puheenjohtaja istui yksinäiselle tuolille ovenpieleen.

— "Ohhoh näitä rahoja, näitä rikkauksia" — hän ajatteli, — "eikö niistä jotakin riittäisi työväellekin!"

Hän näki kamarijunkkarin toisinaan nostavan kättänsä ikäänkuin ottaakseen jonkin korteista, toisinaan ottavankin ja pitävän sitä koholla, mutta voimatta päättää, mihin ryhmään se oli siirrettävä, hän aina palautti sen siihen, mistä oli ottanut. Ja tuli yhä kiintyneemmäksi vaikeaan korttitilanteeseen, josta hän ei näyttänyt parhaalla tahdollaankaan voivan selviytyä.

Vieras oli kyllä kuullut kerrottavan, että tämä kuuluisa kamariherra oli huima kortinpelaaja. Aivan äskettäin sanottiin hänen Pietarissa pelanneen korkean virkamiehen kanssa, jonka olisi ollut määrä tulla kuvernööriksi Suomeen. Virkamies oli joutunut tappiolle kerta toisensa perästä ja vihdoin pannut koko omaisuutensa yhden ainoan kortin varaan. Menetettyään nytkin hän oli kohta matkustanut Imatralle ja heittäytynyt koskeen.

Vaikea oli puheenjohtajan kuitenkin käsittää, kuinka tuo herra saattoi pelata yksin. Semmoista ei hän ollut vielä milloinkaan nähnyt. Sanottiin hänen usein yökaudet istuvan näin levitettyjen korttipakkojen ääressä, siirrellen lehtiä paikasta toiseen.

Vai olisiko hänen vain niin sanomattoman ikävä elää? Tai ehkä hän sillä tavalla vain karkottaa tuon pietarilaisen ystävänsä surullista muistoa? Kesantopellot, joiden ohi puheenjohtaja äsken oli tullut, pölysivät kymmenien mahtavien härkäparien niitä äestäessä, tuottoisa koski kohisi ihmeellisten puutarhojen läpi, joissa ihanat koskista johdetut vesisuihkut pulppusivat ilmaan kastellen hyötyisiä taimilavoja ja ulkomaisten puiden juuria, tallissa hirnuivat nuoret ratsuvarsat, valkoiset huvimajat ja ikitammien tuuheat lehvät soivat siimestä, ja — kaiken tämän keskellä miehellä oli ikävä!

Täytyi lopulta otaksua, että kamarijunkkari oli kokonaan unohtanut vieraansa läsnäolon.

— Ellen minä nyt leikkaa rahaa, niin en milloinkaan! — ajatteli puheenjohtaja.

Hän rykäisi.

Nyt kamarijunkkari havahtui korttiensa äärestä, ja suuri hoviherra kun oli, hän nolostui omaa epäkohteliaisuuttaan. Mutta se kaikki oli vieraalle vain eduksi.

Sillä korjatakseen laiminlyöntinsä kamarijunkkari tuli kohta ketterästi hänen luokseen, kätteli iloisesti ja istutti syvään nahkanojatuoliin, jommoiseen hän itsekin istuutui, sekä rupesi kohteliaasti tiedustamaan tulokkaan asuinpaikkaa, oloja ja asiaa.

Hän kuunteli vierastaan ensin sangen virkeänä, silmät pingoitetun suurina ja kirkkaina, mutta pienikasvuisen miehen äskeisestä maantien pölystä ja kuumuudesta tulehtuneet kasvot jollakin tavoin nukuttivat kamarijunkkaria, koskapa hänen silmäluomensa alkoivat painua, seikka, josta hän olisi kyllä öisin ollut onnellinen.

Ulkonäkö se saattaa tottuneenkin hoviherran eksyttää. Vain pelkästä asiakkaan vaatetuksesta ja satunnaisesta hiostumisesta hän voi päättää: no, tuosta miehestä ei ainakaan ole ikinä lähtevä mitään kiinnostavaa! Nukutti aivan armottomasti.

Mutta henkiset arvot, mitä parhaimmat puhelahjat, mitä lennokkain mielikuvitus ja ovelimmat aivot eivät kaipaa kovinkaan tilavaa aivokoppaa, vaan aatteet viskautuvat usein pienestäkin keskuksesta ilmoille valtavina kuin auringonsäteet tai riehuvat salamat, jotka valaisevat taivaan idästä hamaan länteen.

Suuri oli tämä mies puhujana, vaikka hänen vartalonsa oli pieni, ja niinpä hän osasi kasvattaa itsensä jättiläiseksi kostaen pienuutensa mitä valtavimmalla koolla, joka hämmästytti kuulijan, kuohutti hänen mieltänsä tai pani hänet kyyneltymään, milloin mitenkin, — mutta ei enää torkkumaan.

Nyt hän herätti kamarijunkkarin muutamalla odottamattomalla äänenkorostuksella, ja sen jälkeen ei uinahtamisesta enää tullut mitään.

Lähes puoli tuntia yhteen menoon puheenjohtaja paasasi hienolle kuulijallensa tämän päästämättä hetkeksikään tarkkaavaisuuttaan herpaantumaan.

Puheen aiheena oli lämpimän, tilavan, valoisan kodin välttämättömyys jokaiselle ihmiselle, siis myöskin sille raatajajoukolle, jonka ponnistuksista ihmiskunta elää. Työväentalo oli oleva sellaisena lämpimänä ja valoisana kotina, jossa Virkkalankin työläinen oli tunteva todellista lepoa ja virkistystä raskaan päivätyönsä jälkeen. Ja semmoisen kodin hankkimiseksi hän nyt sanoi olevansa rahankeräysmatkalla.

Koko tämän puheen aikana oli kamarijunkkari, joka oli jo luonnostaan sangen punaverinen mies, siitäkin yhä enemmän punastunut, kunnes hänen hipiänsä oli tumman punasinervä. Kun hän istui selin valoon, ei vieras voinut erottaa, oliko tämä punastus ehkä jatkuvan vihastumisen ilmettä, jolloin saattoi odottaa kiivastumisen purkausta ja oli paras katsoa selväksi tiensä ovelle. Mutta kun välimatka oli aivan lyhyt ja ulos kiepsahtaminen tuntui helpolta, päätti hän vieläkin koettaa ja panna nyt todella parastansa. Hän alkoi kuvata laajalti työläisperheiden toivottoman valotonta elämää ahtaissa kasarmeissa, ja huomattuaan kamarijunkkarin alkavan hermostuneesti nytkähdellä, ikäänkuin rummutella sormillaan tuolin nahkoja, hän päätti käyttää viimeistä tilaisuutta ennen ulospotkaistuksi tulemistaan ja laulaa julki koko totuuden.

Viittaillen eri suunnille huoneessa oleviin ylellisyysesineisiin, kultapuitteisiin tauluihin, korkeisiin seinäpeileihin, mattohin, flyygeleihin, kimalteleviin kattokruunuihin hän puhetaitonsa koko voimalla antautui tekemään vertailuja tämän ylellisyyden ja työläiskasarmien kurjuuden välillä. Valmiina hyökkäämään ovelle hän vihdoin vaahto suussa kiihottui nopeasti latelemaan mehevimpiä myrkyllisyyksiään, välittämättä enää muusta kuin ilmeisesti epäonnistuvan matkansa kostamisesta. Silloin kamarijunkkari äkkiä kohosi seisoallensa. Vieras olisi nyt livahtanut ulos, ellei olisi kamarijunkkarin käännähtäessä hämmästyksekseen huomannut kyyneleiden kimaltelevan tämän silmissä. Hän jäi suu auki katsomaan kamarijunkkarin jälkeen. Tämä meni huoneen toiseen, etäisempään nurkkaukseen kassakaappinsa luo, jonka hän avasi ottaen sieltä jotakin, sitten taas sulki. Sitten tuli taas puheenjohtajan luo ja hänen kädessään oli 10 000 markkaa Suomen pankin seteleinä, jotka hän antoi vieraalleen sanoen:

— Nämä ovat sen Virkkalan työväentalon avustukseksi.

Eikä ottanut vastaan kiitoksia eikä huolinut kuittia, sanoen taas:

— Minä luotan siihen, että te ette petä työväen asiaa.

Ja hyvästeltyään meni nenäliinalla silmiään kuivaten takaisin korttiensa ääreen.

Siitä ajasta asti alkoi puheenjohtajan nousukausi. Hän tuli suurten työläisjoukkojen johtajaksi ja hänen puhetaitonsa terästyi terästymistään. Rakennusyritystä suosittiin työläisten taholla joka puolelta, ja kun eräs paikkakunnalla asuva hyväntahtoinen arkkitehti oli antanut heille suurenlaisen lainan, vieläpä laatinut ilmaiseksi upean rakennuspiirustuksen, ei tarvinnut enää moniakaan teatterinäytäntöjä, tanssi-iltamia ja arpajaisia pitää, ennen kuin saatettiin ruveta työväentalon kivijalkaa perustamaan.

Eipä siis ihme, että näin kuuluisa puhuja, joka oli kääntänyt seudun rikkaimman herran mielen työväelle suopeaksi, teki mitä valtavimman vaikutuksen, kun hän palatsissa oleiltuaan ilmestyi hirsiseinäiseen, hämärävaloiseen Vieremän lukutupaan kuuntelemaan, mitä tässä matalassa majassa oikein keskusteltiin.

Voudin suureksi mielihyväksi juuri tuo kysymys, josta hän ja kenraalska olivat olleet erimielisiä, sattui samana lauantai-iltana joutumaan keskustelun alaiseksi silloin pidetyn esitelmän johdosta, joka koski julkisen elämän ja yksityisen omantunnon keskinäistä suhdetta ja jossa asetuttiin voudin "merkinanto-teoriaa" vastaan, siis tuolle voudin mielestä epätoivoiselle saamattomuuden kannalle.

Esitelmän johdosta oli syntynyt keskustelu, jonka aiheutti eräs Vieremän tuvassa nyt ensi kertaa esiintyvä nuori työmies. Hän sanoi itseään nuorsosialistiksi ja kertoi kuuluvansa nuorsosialistien seuraan, jotka olivat ottaneet ohjelmaansa tämänkin aseista kieltäytymisen.

Mutta — sanoi hän — emme me aja tätä asiaa suinkaan Tolstoin hengessä, niinkuin asetaistelu muka olisi jonkun Jumalan kieltämä tai omantunnon vastainen. Jumalat eivät kuulu sosialismin ohjelmaan, vaikka emme kielläkään niihin uskomasta. Me taistelemme _porvaristoa vastaan_. Me palvelemme toistaiseksi hissuksiin heidän armeijoissansa, mutta kun seuramme on kasvanut niin suureksi, ettei enää ole montakaan nuorta miestä, joka ei siihen lukeutuisi, silloin sanomme: seis, porvarit! Jo riittää!

Voitokkaana vouti riemumielin katsahti esitelmöitsijästä Elisabetiin, joka oli kuunnellut nuorsosialistia sivuhuoneiden ovensuussa.

— No jaa, ja mitä sitten tapahtuisi? — kysyi Elisabet mieltänsä rohkaisten, sillä hän arkaili julkisesti puhumista.

— Koko valta olisi silloin köyhälistön käsissä! — sanoi nuorsosialisti pontevasti.

Hyväksymisen humaus kävi väkijoukossa.

Julkisuuden kammosta ja sydämentykytyksestä väräjävällä äänellä Elisabet uskaltautui edelleen kysymään, rupeaisivatko he aseilla puolustamaan köyhälistön valtaa, jos joku tulisi sitä heiltä ottamaan?

— Se on tietty! — huudahti nuorsosialisti vääjäämättömän varmasti ja kiihottavasti.

Mutta paitsi joitakin innostuksen äännähdyksiä nuorempien keskuudessa olivat hyväksymisen ilmaisut tällä kertaa epämääräisempiä. Oli useita epävarmoja, joiden silmät huolestuneen kysyvinä kääntyivät Elisabetiin päin. Elisabet oli käynyt aika noloksi eikä vastannut enää mitään.

Sen sijaan hänen vanha ystävänsä Sarénska, joka iltaisin linkutteli maidolla Elisabetin luona, mutta hartaan kirkollisuutensa vuoksi ei voinut vapaasti — niinkuin kumpikin olisi halunnut — keskustella henkisistä asioista hänen kanssaan, — avasi suunsa, ja loukkaantuneena nuorsosialistin jumalattomuuteen, hampaattomina lonksahtelevin ja vapisevin leuoin huusi:

— Ja muuta merkkiä ei teille anneta kuin on Ihmisenpojan tulemus, koska pasuunat pauhaa ja pitkäisen tuli leimahtaa idästä hamaan länteen!

Muutamat sosialisteista rähähtivät nauramaan ja siitä rohkaistuneena muukin väki alkoi joko nauraa tai ääneen keskustella, räikein sanoin kukin esittäen vastakkaisia väitteitään.

Tämä kiihkeä väittely oli jotakin Vieremän tuvassa ensi kertaa tapahtuvaa ja järkytti Elisabetin mieltä.

Kääntääkseen keskustelun muille urille hän nyt istahti pöydän ääreen ja sanoi tahtovansa illan ohjelman jatkoksi lukea ääneen sadun, jonka oli löytänyt Tolstoin kirjoitusten joukosta. Sen jälkeen ruvettaisiin laulamaan.

Satu oli itämaisesta kuninkaasta, joka tahtoi tulla onnelliseksi ja jolle hänen viisaat neuvonantajansa olivat sanoneet, että tuon tarkoituksen voi saavuttaa, jos hankkii käsiinsä maailman onnellisimman miehen paidan ja vetää sen yllensä. Kuningas lähetti nyt valtakuntansa kaikkiin osiin semmoisen paidan etsijöitä. Ja nämä suuntautuivat kaikkialle, missä vain luulivat onnea olevan, jättämättä pois ainoatakaan huvilinnaa, ainoatakaan aarteiden ja rikkauksien omistajaa, ainoatakaan kuuluisuutta, liikemiestä, koroilla eläjää. Mutta tutkivatpa he ketä tahansa, kullakin oli aina jotakin, mikä esti häntä olemasta täysin onnellinen. Vihdoin löytyi kuitenkin mies, joka lähettiläistä tuntui todellakin olevan täydellisesti onnellinen. Mutta tämä taas oli niin köyhä, ettei hänellä paitaa ollutkaan.

Odottamattoman äkkikäänteensä vuoksi satu näytti suuresti huvittaneen läsnäolijoita. Ja Elisabetin tarkoittama mielialan keventyminen näytti suotuisalta yhteisen laulelun alkamiseen.

Mutta silloin puheenjohtaja avasi suunsa. Hän oli vältellyt keskusteluun sekaantumasta. Nyt hän nousi seisoalleen. (Hän ei milloinkaan pitänyt puheita istualtaan.) Ja kaikki samassa vaikenivat. Kutkutellen kuulijain hermoja hän aloitti venytellen: