Part 35

Kuka olisikaan osannut aavistaa, että Hegelin jälkeen, joka tuli Suomeen Snellmanin purressa, Marx niin pian 'seilaisi' perästä!

Ja niinpä näillekin vanhoille, ihanille ukoille jo kuului uuden ajan kolea hyvästely: Mauri on tehnyt tehtävänsä, Mauri saa mennä.

He rupesivatkin toinen toisensa perästä tekemään lähtöänsä.

Ensimmäisenä suoriutui matkaan Aleksander.

Hänellä oli ollut jo toinenkin lähtövaroitus. Tietysti hänen mielestään vain taaskin pieni pyörrytyskohtaus.

Vaimoni ja minä pikku Eeron ja sylissä kannettavan Liisan kanssa vietimme silloin kesää Hollolan Siikaniemessä, Vesijärven rannikolla. Olimme niihin aikoihin jo ruvenneet ajattelemaan kokonaankin maalle muuttamista ja kyselimme sopivaa palstatilaa.

Eräänä päivänä saapui odottamatta luoksemme Helsingistä ukko Aleksander. Sanoi aivan välinpitämättömästi ja ohimennen vain aikovansa jonkun päivän levähtää luonamme kaupungin kesäkuumasta.

Nyt eivät asiat ole oikealla tolalla, ajattelin. Pappa tunnustaa tarvitsevansa lepoa — semmoista ei ole vielä milloinkaan tapahtunut. Hän olikin todella vähän toisenlainen: ei huolinut pitää itseänsä aivan yhtä solakan suorana kuin ennen eikä yhtä usein ojentautua, kun hartiat herpautuivat. Tavan takaa rinta-asentoon ojentautuminen oli hänellä muuten ollut jo kadettiajoilta periytynyt liike. Nyt häneltä olat unohtuivat pitkiksi ajoiksi lyyhyksiin. Joskus hän suoristihen, mutta jo taas unohti reipastelunsa.

Näin unohtautuneena hänen olemukseensa oli nyt liittynyt jokin uusi, sanomaton lämpimyys — niinkuin se olisi hänen huomaamattaan jostakin lymystä vihdoinkin päässyt näyttäytymään. Syntyi outo halu kosketella häntä hyväilevästi. Se olisi kuitenkin ollut niin outoa, ettei sitä voinut ajatellakaan tapahtuvaksi, sitä ei ollut vielä milloinkaan tapahtunut.

Käykö ihmisten välillä näkymättömiä, hellittämättömiä taisteluja, joista he itse ovat melkein tiedottomia ja jotka kumminkin määräävät heidän etäisyytensä toinen toisestaan?

Iloluontoinen vaimoni vei ukin heti pikku Liisaa katsomaan, jonka hän asetti alastomana potkimaan ja pärskyttelemään kootun vuoteen valkoiselle päällykselle. Ukki nauroi ja nautti, leperteli lapsen kanssa, sanoi pikku nöpöseksi ja kärpäsen muoriksi ja valitteli vain, ettei Liisalle vielä ollut ennättänyt kasvaa niskaan saparoa, josta olisi saanut vetäistä.

Mutta vielä enemmän hän hämmästytti meitä ehdottamalla, että lähtisimme yhdessä Heinola-laivassa katsomaan sitä kruununpuustellia, jonka vuokralle-ottamista olin vaimoni kanssa suunnitellut.

Ja me kun olimme kuvitelleet, että hän oli meidät lopullisesti hylännyt saatuaan tietää meidän aikovan muuttaa ainiaaksi maalle! Vielä mitä!

Laivaan tultuamme hän alkoi tiedustaa mieltäni, olisiko hänen vielä jäätävä toimeensa vai katsoisinko, että hänen oli jo aika vetäytyä syrjään. Minä kehoitin jälkimmäiseen sanoen, ettei mikään olisi niin ihanaa kuin tietää hänen vihdoinkin lepäävän ja että jokainen hänen työpäivänsä tuntui iskulta omaantuntoon. Hän oli hämmästyttävän myöntyväinen tähän virkaeroajatukseen, jopa sanoi aikovansa siinä tapauksessa mahdollisesti asettua luoksemme asumaan ja avustaa meitä maanviljelyskaluston sekä muun kapitaalia kysyvän irtaimiston hankkimisessa.

Laivamatkan jälkeen meidän oli suoritettava vielä aika pitkä jalkapatikka. Tarkasteltuamme virkatalon ja päästyämme takaisin laivaan hän todella näytti väsyneeltä ja hänen piti mennä hyttiin lepäämään. Siellä oli kuuma ja tukahduttava ilma. Hänen ohimo- ja otsasuonensa olivat paisuksissa.

Seuraavana aamuna kahvinjuonnin aikaan hän sai toisen varoituksen, josta huomasi, että kaikkinainen liikarasitus oli hänelle sopimatonta. Se tapahtui jälleen pyörrytyskohtauksen muodossa ja hän kadotti hetkeksi tajuntansakin.

Toimelias vaimoni lähetti hädissään voudin heti soutamaan Vesijärven ylitse Lahteen lääkärinapua hakemaan.

Lääkäri määräsi tietenkin täydellistä lepoa. Mutta vouti oli Lahdessa tainnut toitotella liikoja, koska jo seuraavan päivän Nya Pressenissä oli huomattavalla paikalla tiedoitus, että sotilastoimituskunnan päällikkö, kenraaliluutnantti J. oli saanut halvauksen.

Lehden saavuttua käsiimme Aleksander luki uutisen omasta lopustaan näennäisesti aivan kylmäverisesti. Hänen kasvoissaan ei huomannut värähdystäkään. Rauhallisena hän nousi sairasvuoteeltaan, joi kanssamme kahvia ja sitten sanoi aikovansa vielä samana päivänä matkustaa Helsinkiin virkatoimeensa.

Suuri muutos oli hänessä jälleen tapahtunut. Ei rahtuakaan mistään hentomielisyydestä enää. Ei merkkiäkään sairaudesta tai väsymyksestäkään. Olat eivät lyyhyksissä, hartiat jälleen kohollaan, aivan entisellään suora solakkuus.

— Joutavia! Olen aivan terve, — sanoi hän torjuen, kun tahdoin saattaa häntä Lahteen.

Ja vain keksimällä, että täytyihän minun peruuttaa uutinen ja kehoittaa Pressenin herroja käymään sotilastoimituskunnassa senaattoria katsomassa, sain hänet taipumaan. Hänen nenänsä venähti ja sen pielet painoivat ylähuulta. Se merkitsi hänellä hymähdystä aiotun sukkeluuden edellä, vaikka sukkeluus tällä kertaa jäikin sikseen.

Matkustimme yhdessä.

Ja pitkät ajat Aleksander vielä toimi virastossaan, Senaatin neuvotteluissa ja täysi-istunnoissa, kestäen kaikki kestettävänsä ja saamatta pyörrytyskohtausta edes niistä Pressenin sydämettömistä ivakirjoituksista, joissa hänen alkavaa hajamielisyyttänsä pilkattiin.

Mutta kolmas pyörrytyskohtaus, kun se vihdoin tuli, ei ollutkaan enää pelkkää varoitusta, vaan se merkitsi täyttä totta.

Tosin sittenkin sattui vuorokautta aikaisemmin pienoinen varoituskohtaus, jota olisi ollut tilaisuus totella. Aleksander oli nimittäin pitkän ja rasittavan virkatyön jälkeen päättänyt mennä parhaan ystävänsä tähtitieteilijä Donnerin kanssa rakkaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuransa kokoukseen seuran omaan taloon. (Omaan taloon! Mikä unelmien unelma olikaan toteutunut!) Kun ystävykset kulkivat yhdessä Senaatintorin yli, huomasi Donner, että Aleksander horjahteli. Donner tarjosi silloin apuansa tukien häntä käsipuolesta. Mutta Aleksander työnsi hänet syrjään, niinkuin oli kerran minullekin Vaasassa tehnyt. No mitäpäs siitä. Kokous meni onnellisesti. Mutta myöhään illalla sain viestin Elisabetilta (he asuivat Ritarikadun 9:ssä), että oli tultava sinne.

Aleksander oli jo paneutunut vuoteeseensa, kun ennätin saapua Kaivopuiston Ullanlinnasta, jonka yläkerrassa me puolestamme asuimme. Hän näytti nukkuvan tavallista, rauhallista unta eikä ollut enää tainnoksissa, niinkuin oli ollut aikaisemmin, joten Elisabetin ylenmääräinen pelästys näytti aiheettomalta ja oli täysi syy luulla hänen virkoavan niinkuin aina ennenkin.

Varmuuden vuoksi lupasin sentään jäädä yöksi.

Jotta ukko ei epäilisi häntä vahdittavan, menin hiljaa hiipien hänen makuuhuoneensa ovelle, avasin sen raolleen ja yövyin viereisen huoneen sohvalle riisuutumatta, sillä aioin valvoa yön.

Tuntikausiin ei kuulunut muuta kuin samaa rauhallista hengitystä. Aamupuoleen yötä vaivuin tahtomattani uneen. Siitä kavahdin hereille viereisestä huoneesta kuuluvaan voihkinaan.

Isä makasi alusvaatteisillaan, kyynärpäähänsä nojaten keskellä lattiata. Hänen leveä, punervaihoinen rintansa näkyi paidan aukosta.

— Vihdoinkin! — sanoi hän minut nähtyänsä. Hän ei voinut nousta. Autoin hänet pystyyn, mutta hänen jalkansa eivät kannattaneet. Painaen hänet syliäni vasten kohotin hänet maasta. (Voi, kuinka voimakas sitä oli siihen aikaan!) Hetken tunnustelin käsissäni isän koko vartaloa, semmoisenaan, ilman sotilasverkaa välillä, hetken olimme puristuksissa rinta vasten rintaa. Vihdoinkin!

Peitin hänet vuoteeseen ja katseemme kohtasivat toisensa. Hänen nenänsä venähti huulta painamaan, eikä tällä kertaa jäänyt sukkeluuskaan sanomatta:

— No nyt mennään valmistamaan Nya Pressenille iloa! — myhisi hän.

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Ne sanottuansa hän koetti tavoittaa seinästä sähkönappulaa kutsuakseen palvelijoita, mutta käsi rupesi mahdottomasti vapisemaan, silmäin mustuaiset oudosti laajenivat, hän huusi rajusti, ja lopullinen aivohalvaus oli alkanut.

Omaisista toinen toisensa jälkeen saapui ollakseen läsnä viimeisinä hetkinä. Elisabet viipyi.

Ollenkaan ottamatta lukuun, että yleinen tapa vaati omaisten kokoonkutsumista kuolinvuoteen ympärille Elisabet puolestaan tuli myöhään ja silloinkin asettui vuoteen pääpuolen taa siten, että Aleksander, jos olisi vielä avannut silmänsä, ei olisi häntä nähnyt ja siitä arvannut, mitä oli kysymyksessä.

Kysyin häneltä hiljaa, miksi hän ei ollut ennen tullut.

Aito Clodtmaisella koruttomuudella ja avomielisyydellä hän vastasi:

— Pelkäsin häiritä hänen viimeisiä hetkiään, tiesin, ettei hän uskonut vielä kuolevansa.

Näin Aleksanderin mutkaton ja selväpiirteinen elämänkaari kohtasi jälleen maan, Elisabetin elämänkaaren vasta alkaessa kohota ylimpään keskikorkeuteen.

KOLMAS OSA

ELISABETIN USKO

I. UUDEN AIKAKAUDEN KYNNYKSELLÄ.

Isämme Aleksanderin kuoleman jälkeen, joka tapahtui keväällä vuonna 1896, me koolla ollessamme usein keskustelimme äidin kanssa siitä, miten onnellisena ajankohtana hänen elämänsä oikeastaan oli päättynyt.

Ei niin, että aikaa itsessään synkistyvine taivaineen olisi missään suhteessa voinut sanoa onnelliseksi, vaan oli onnellista, että Aleksander ei enää joutunut tuon ajan valtiollisten järkytysten alaiseksi. Sillä hän ei olisi niitä enää kestänyt.

Ei olisi kestänyt ensiksikään sitä äkkiä ilmeiseksi käynyttä tosiasiaa, että tuo Venäjän vallan puolelta tapahtunut fennomanian suosiminen ei ollut muuta kuin panslavistista politiikkaa, jonka tarkoituksena oli venäläisyyden sijoittaminen ruotsalaisuuden tilalle, samaan valta-asemaan suomenkielen rinnalle kuin ruotsilla oli ollut. Toiset meistä pitivät luultavana, että Aleksander, jos olisi elänyt, olisi viimeiseen asti seurannut ystäväänsä Koskista, joka kirkollisen mielenlaatunsa ja silloisille vanhoille fennoille ominaisen, kaikkeen esivaltaan kohdistuvan liikakunnioituksen vuoksi jyrkästi vastusti avonaiseen vastarintaan ryhtymistä, siis myöskin nuorison kieltäytymistä noudattamasta Bobrikovin laitonta asevelvollisuus-ukaasia ja kutsunnoista poisjäämistä. Perimmäisenä syynä Koskisen eristyneeseen asenteeseen tässä asiassa oli kaiketi myös hänen pelkonsa, että suomen- ja ruotsinmielisten yhteiseen isänmaalliseen innostukseen perustuva odottamaton yhtyminen tässä rohkeassa passiivisessa vastarinnassa oli antava ruotsalaisille tilaisuuden kavuta satulaan ja päästä maan yleisten asiain johtoon kukistamalla kenraalikuvernöörin valta-asema ja jälleen saattamalla ohjat jonkun mieleisensä kotimaisen ministerivaltiosihteerin käsiin. Se pelko olisi varmaan Aleksanderiinkin tehonnut. — Mutta toiset meistä kuitenkin arvelivat, että Aleksanderin luonteen pääominaisuus oli hänen oikeamielisyytensä, — että se olisi varmasti rikkonut hänen välinsä Koskisen kanssa ja lähentänyt häntä tuohon toiseen ystäväänsä, Ignatiukseen, joka oli asettunut passiivisen vastarinnan kannalle ja jyrkästi eronnut Koskisesta. Nämä kaksi ystävystä enää tuskin tervehtivät toisiansa, niin kiristyneet olivat heidän välinsä.

Elisabetin mielestä juuri tuo vanhain ystävyyssuhteiden rikkoutuminen olisikin ollut kaikkein raskainta Aleksanderin kantaa, kun kaikki hänen sydäntänsä lähinnä olleet harrastukset, hänen elämänsä voimakkain pyrkimys, koko hänen uskonsa oli erottamattomasti kiintynyt tähän aatetoveruuteen. Aleksander oli senaattori Suomen hallituskunnassa, mutta samalla hän oli myöskin venäläinen kenraaliluutnantti, ja semmoisena hänen olisi ollut ylen vaikea asettua keisarillista käskyä vastustamaan, se on, passiivisen vastarinnan kannalle. Monta kertaa elämässään oli Aleksander onnellisesti selviytynyt hyvinkin vaikeista ristiriitaisuuksista, joihin hän oli joutunut ollessaan yht'aikaa Suomen mies ja Venäjän sotilas. Mutta kieltäytyä venäläisenä kenraalina promulgoimasta keisarillista käskykirjaa olisi sentään ollut hänen asemassaan suoranainen mahdottomuus. Ja vaikkapa otaksuisikin, että hän olisi löytänyt jonkin mahdollisuuden asettuakseen vastarinnan kannalle, niin eipä voi edes kuvitellakaan, että hänen ritarillinen mielensä olisi sallinut hänen jäädä elävin silmin näkemään sitä ansaitsematonta joukkoylenkatsetta, jonka alaiseksi hänen Koskisensa tämän myöntyväisyyden vuoksi lopulta joutui.

Vielä vähemmin olisimme voineet kuvitella Aleksanderin, jos hän olisi täyteen ikäänsä elänyt, tulevan pakotetuksi sopeutumaan sosialismin ilmestymiseen Suomen rannoille.

Semmoiseen sopeutumiseen asti ei tullut yksikään niistä fennomaani-ukoista, jotka olivat elossa vielä toistakymmentäkin vuotta Aleksanderin kuoleman jälkeen, aina suurlakkoon, Viaporin kapinan aikoihin, jopa maailmansotaankin asti. Tottapa tuossa sosiaalidemokratian aatteessa oli jotakin, mikä ei enää mahtunut sen ajan vanhan väen aatepiiriin; siinä näytti heistä olevan päinvastoin jotakin vihamielistä ja alasrepivää koko heidän elämänkäsitykselleen. Tasa-arvoisuuden aate oli heidän mielestään saavuttanut tai saavuttava ylimmän mahdollisen tehonsa jo sillä, että rahvaan tieltä oli nyt poistettu kaikki kielelliset ja sivistykselliset vaikeudet, jotka olivat estäneet sen vapaata kilvoittelua parempiosaisten kanssa. Mutta kaikki pyrkimykset taloudellistenkin eroavaisuuksien tasoittamiseen — mikäli nämä pyrkimykset eivät rajoittuneet yläluokan omasta aloitteesta syntyneisiin uudistuksiin, kuten esimerkiksi maan palstoittamisoikeuteen, vaan nojautuivat työväen omaperäiseen järjestäytymiseen ja valmistumiseen taistelemaan omien luokkaoikeuksiensa puolesta, — kaikki semmoiset pyrkimykset tuntuivat heistä vallankumouksellisilta ja kapinahenkisiltä.

Kaikkein vähimmin he olisivat voineet sulattaa ja sietää sitä yhä selvemmin esiintyvää ilmiötä, että tuo uusi alaluokkain liike ei tuntunut enää pitävänkään isänmaallisuutta ja kansallisuusaatetta minään kaikkein korkeimpana tarkoitusperänä, vaan että sen päähuomio aatteellisessa suhteessa oli kääntynyt kansainvälisyyteen, koskapa vielä heikolle ja turvattomalle proletäärille saattoi olla mitä suurinta apua ja kannatusta suurten maiden jo järjestyneistä proletäärijoukoista. Tämä alussa vain yhteisten etujen vainuna vaikuttava yhteydentunto saattoi, aineellisuudesta vapautuneena, panna jonkun sosialistin aatteilemaan: isänmaat ja kansallisuusaatteet ovat jo sanoneet sanottavansa, ne ovat käyneet jo liian pieniksi yhteyksiksi, nyt mennään kohti maailmallista yhteyttä!

Tämmöisiä herroja sanoivat vanhat "kosmopoliiteiksi", ja se oli siinä leirissä vielä "nihilistiäkin" vihatumpi nimi.

Voisiko kuvitellakaan, mitä katkeruutta nuo ukot olisivat sydämessään kokeneet, jos olisivat eläneet meidän päiviimme asti ja saaneet todeta, että heidän kohottamansa, sivistykseen ja itsetietoisuuteen kasvattamansa suomalainen rahvaanluokka on omaksunut sosialistin nimen ja kosmopoliittina liittoilee ruotsinmielisten kanssa vanhoja kansallismielisiä vastaan!

Ja kaiken onnettomuuden lisäksi olisi Aleksanderin ollut nähtävä, että tuon fennomaanien leirissä tapahtuneen hajaannuksen jälkeen, jolloin osa johtajista Ignatiuksen johdolla ja perustuslakitaistelun nimessä liittyi ruotsalaisiin, muuttui ilmeisesti myöskin itse fennomanian luonne. Koskisen lämpimän heimokuntaisuusaatteen sijaan oli tullut valtiollisuuden ihanne. Tämä oli Elisabetin mielestä vähän kylmempää ja koleampaa. Suomen kieltä kyllä ajateltiin valtion kieleksi, mutta yläluokan sulautumisesta alaluokkaan, niinkuin Snellman oli tahtonut, ei ollenkaan enää puhuttukaan.

Ei, kyllä oli vain hyvä, — ajatteli Elisabet uusien aikojen kulkiessa hänen ohitseen, — ettei Aleksanderin enää tarvinnut näissä oloissa elää.

Mutta Elisabet puolestaan — hän eli vielä kaikki nuokin ajanvaiheet, passiiviset vastarinnat, suurlakot, maailmansodat, sisällissodat, kunnes hänet haudattiin itsenäisen Suomen multaan.

Elisabet eli Aleksanderin kuoleman jälkeen vielä kolmekymmentäkolme vuotta, edes ajattelemattakaan muuttaa takaisin Venäjälle. Hänen juurensa olivat kaikkineen suomalaisessa maaperässä ja sinne jäivät.

Tietenkin hänen elämänsä, niinkuin tavallisesti kaikkien leskien, joiden miehet ovat olleet korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, suuresti muuttui miehen kuoleman jälkeen.

Kun hän palasi hautajaisista kotiin suuriin autioituneihin huoneisiin ja mietteissään kuljeskeli niiden läpi, ymmärsi hän kohta, että suuri väliverho oli nyt laskeutunut hänen entisen elämänsä eteen ja lopettanut näytöksen, niinkuin teatterin väliverho sulkee taaksensa palaamattomasti näytöksen henkilöt, kulissit, koristukset kultineen ja kirjavuuksineen, pakottaen katsojan mielessään kertaamaan, mitä oikeastaan on tapahtunut ja mitä ihmeitä seuraavalla näytöksellä mahdollisesti on vielä tarjottavana. Valkoisen kotkan ritarimerkki oli vaikuttanut hautajaisten loiston. Saattue oli kulkenut pitkin Pohjois-Esplanaadin katua aikana, jolloin "koko Helsinki" oli siellä kävelyllä, sekä venäläisen että kotimaisen hallituksen jäsenet olivat seuranneet vaunuissaan, suuret jalka- ja tykkiväenosastot kolisevine kanuunoineen kulkeneet edellä, hienot kaartinupseerit kantaneet korutyynyillä vainajan kunniamerkkejä, ja korvia huumaavassa asepaukkeessa oli Aleksanderin ruumis laskettu maanpoveen.

Tämmöinen oli Aleksanderin elämän loistelias loppu. Mutta kun Elisabet hautajaisten jälkeen vapautui edustamisvelvollisuudestaan, hermojännityksestä, kasvonpiirteiden luonnottomasta pinnistyksestä ja palattuaan kotiin omituisen väljiksi käyneisiin huoneisiinsa huokasi väsymyksestä, oli tuossa huokauksessa samalla kuitenkin suloisesti keventävää helpotuksen tuntua koko hänen tähänastisen elämänsä johdosta, joka Aleksanderin palattua Balkanilta ja tultua ensin kuvernööriksi, sitten senaattoriksi, oli alusta loppuun ollut Elisabetin luonnolle käyvää edustamisvelvollisuutta, se on, alituisia raskaita yrityksiä hänen todellisen ihmisyytensä peittämiseksi, jopa tukahduttamiseksi.

Nythän tuo kaikki oli kuin yhdellä sivalluksella pois pyyhkäistynä.

Ja pian, aivan pian Elisabetkin sai omakohtaisesti nähdä, miten käy leskien, kun heidän kuuluisat miehensä kuolevat. Huoneita on liian paljon, ne ovat liian väljiä, liian korkeita, liian tilavia, niissä ei kukaan enää vieraile. Silloin tällöin joku mustissa ilmestyvä rouvan-käppyrä, joka entisenä talon tuttuna on ehkä saapunut lohduttamaan ja suuren muutoksen jyrkkyyttä lieventämään, istutetaan sohvan toiseen päähän ja häntä kahvitellaan, mutta sitä varten ei tässä sohvassa todellakaan tarvitse enää olla päällyksenä sinistä samettia, tarpeeton on parkettipermanto, tarpeettomat myöskin lasikiiluiset kattokruunut ja raskaat pöytälamput, matot, flyygelit, taulut, veistokuvat. Kaksi pientä huonetta siihen vierailuun riittää ja keittiökomero.

Niin oli maailman loisto lopussa.

Ja vihdoin muutkin kenraalskan, kuvernöörskän ja senatorskan entiset tutut unohtavat pienen, merkityksensä kadottaneen Elisabetin. Mitäpä hän ja hänen pikku fennomaniansa oikeastaan merkitsikään nyt enää, kun kenraali itse oli kuollut? Tavallinen, verraten varattomaksi jäänyt, pian unohduksiin joutuva leski, siinä kaikki!

Mutta tähän vanhan, yhteisen fennomaanisuuden pohjalle rakentuneiden tuttavapiirien vieraantumiseen Elisabetista, erimielisten, ratkaisevien väittelyiden syntymiseen entisten ystävysten välillä, oli antanut aihetta myöskin muuan erikoisseikka, joka niinkuin merestä pistävä kallio jakoi kahtia ennen yhtenäiset vedet, niiden voimatta enää milloinkaan yhtyä. Elisabetin vanhat ystävät moittivat häntä näet suuresti sen johdosta, ettei hän ollut tahtonut panna tikkua ristiin sen "kulttuuriskandaalin" välttämiseksi, jonka hänen poikansa Arvid oli aiheuttanut keskeyttämällä äkkiä alkavan tuomariuransa ja esiintymällä loksuttavissa puukengissä nokisena seppänä kaupungin töissä, jopa uhaten muuttaa maalle maajussien mukana turpeita puskemaan. He moittivat Elisabetia, että hän oli saattanut rauhallisin mielin tämmöistä villitystä katsella annettuaan lisäksi itse siihen alkusysäyksen tolstoilaisten oppien suosimisella. Kun Elisabet nyt näki, mihin tuo Tolstoi oli vienyt, eikö hänen olisi pitänyt kaikin voimin yrittää palauttaa pitkälle ennättänyttä, lupaavaa lukumiestä järkiinsä ja estää häntä tuhoamasta koko tulevaisuuttansa!

Nämä aluksi kaikessa ystävyydessä annetut neuvot johtivat kuitenkin yhä kiihkeämpiin väittelyihin ja peräti sovittamattomiinkin käsitysten eroavaisuuksiin.

Asia kävi Elisabetille vielä kiusallisemmaksi, kun muuan kuuluisa armeenialainen vapaakirkollinen saarnamies, Amirhanjantz, ilmestyi esitelmöimään Helsinkiin ja haisteltuaan vähän täkäläisiä tuulensuuntia heti otti tuon yleisenä puheenaineena olleen tapauksen ensimmäisen esitelmänsä aiheeksi. Hän esiintyi yliopiston juhlasalissa ja kokosikin sinne yleisöä ääriä myöten.

Me istuimme Elisabetin kanssa vierekkäin vastapäätä puhujalavaa, pieni Elisabet vetäytyneenä ikään kuin minun suojaani, vältellen suuren yleisön huomiota, mikä oli hänelle aina ollut kaikkein vaikeimmin siedettävää.

Amirhanjantz käsitteli ainettaan perusteellisesti, niinkuin Saksassa kasvatettu tiedemies ainakin. Ensiksikin sai Tolstoi häneltä aimo ripityksen. Lyhyesti ja huumorin höystämänä hän todisti Tolstoin elämänkatsomuksen nurinkurisuuden vedoten lukuisiin hänen arvostelijoihinsa, filosofeihin ja jumaluusoppineisiin ja lausuen kummastuksensa, että vielä meidän päivinämme (1890-luvulla) saattoi tavata täysijärkisiä ja sivistyneitä ihmisiä, jotka ottivat tuon opin toden kannalta, jopa saattoivat omaksua sen ainoana uskontonaan, niinkuin tässä tapauksessa oli käynyt. Esitelmöitsijä syventyi tämän omituisen ilmiön syihin, ja nyt sai Elisabet vuorostaan ripityksensä.

Osaksi vastailmestyneen kirjan ("Heräämiseni"), jossa sen tekijä tekee selvää mielenmuutoksensa vaikuttimista, ja osaksi myös yleisön keskuudessa vallinneen mielipiteiden vaihdon perusteella esitelmöitsijä totesi, että tekijä ilmeisesti ei ollut saanut minkäännäköistä uskonnollista kotikasvatusta. Hän ei ollut kodin lämmössä saanut mitään kannatusta, mitään sisäistä luottamusta siihen pitkälliseen kirkolliseen kulttuuriin, joka Jeesuksesta Kristuksesta asti on kehittynyt meidän päiviimme saakka ja josta kouluissa, kotien ulkopuolella, saa vain muodollisen, ulkopiirteisen käsityksen. Vain äidit voivat sen lapsillensa antaa. Siinä pahan juuri, siinä ainoa syy, — sanoi esitelmöitsijä.

— O, arme, arme Mutter! — huudahti hän vihdoin profeetallisesti korostaen ääntänsä.

Ja minä tunsin, kuinka Elisabet mahdollisimman pieneksi käpristyneenä painautui viereeni, kun salintäyteisen yleisön päät, sanojen vaikutusta todetakseen, yht'aikaa kääntyivät häneen päin. Varmaan olivat hänen silmänsä samalla tavalla puristuneet kokoon kuin ennen muinoin hänen seistessään suksilla Aleksanderin selän takana ja lähtiessään hiihtämään vuorelta tuntemattoman laakson syvyyteen.

Palatessamme jalkaisin luennolta Elisabet sanoi kadulla:

— Ihmeellistä, kun he kaikki moittivat minua juuri siitä, mitä itse pitäisin päinvastoin ansionani, — etten ole koskaan opettanut lapsilleni muuta kuin mihin olen itse voinut uskoa.

Ja tuo "o arme, arme Mutter" muuttui meidän kahden kesken tavalliseksi pilasanaksi, jonka aina toistimme toisillemme, milloin jouduimme elämän vaikeimpien ristiriitojen eteen.

Tämä tapaus sentään oli kuin olikin jonkinlaisena rajamerkkinä Elisabetin tähänastisen ja nyt seuraavan uuden elämän välillä. Amirhanjantzin arvostelu oli mennyt kovin auliisti hänen kuulijoihinsa. Yleisö taputteli käsiään. Kirjan herättämä jännitys laukesi. Kohta olivat kaikki samaa mieltä esitelmöitsijän kanssa, ehkä ujostelivat muuta mieltä olleensakaan. Jos mikään, niin ainakin tämä ulkomaalaisen pitämä esitelmä sai pyyhkäistyksi Elisabetin kokonaan pois muodista, ainakin mitä tulee hänen entiseen seurapiiriinsä.

Mutta pahasti erehtyisi se, joka kuvittelisi, että Elisabetkin muiden leskien tavalla olisi tuntenut jotakin katkeruutta asemansa menettämisen johdosta, jotakin nöyryyttävää elämänpettymystä tämän tavallisen leskenkohtalon vuoksi.