Part 34

Muuten, olihan Aleksander tähän aikaan saanut tuntea edes jonkinlaista lohdutusta pojistansakin, jotka olivat kehityksessään poikenneet hänen suunnitelmistaan. Armaskin, vaikka oli heti ylioppilaaksi tultuaan antautunut soitannon alalle ja siirtynyt musiikkiopistoon — näin siis hänkin tehden tyhjäksi Aleksanderin toiveet — oli nyt jo ehtinyt herättää huomiota taiteellisilla taipumuksillaan ja häntä pidettiin Helsingissä hyvinkin lupaavana kykynä. Eerik taas oli ehtinyt Pariisin näyttelyissä tulla palkituksi kultamitaleilla ja sen jälkeen kotimaassakin tullut tunnustetuksi. Lisälohdutusta Aleksander sai vielä eräästä uudesta tuttavuudesta, nuoresta soittotaiteilijasta, joka oli mennyt kihloihin hänen nuorimman tyttärensä kanssa. Tämä mies miellytti Aleksanderia kohta ensi näkemältä. Se oli nuori Jean Sibelius, meillä Janneksi kutsuttu. Aleksanderia ihastutti tämän rakkaus vanhaan karjalaiseen kansanrunouteen, Kalevalaan ja sen perisuomalaiseen runotyyliin, ihastutti myöskin se, että tämä ruotsinkielisessä kodissa kasvanut nuorukainen oli käynyt suomalaisen koulun ja oli syvästi kiintynyt suomalaiseen henkeen, mutta ihastutti ennen kaikkea myöskin hänen avonainen, vaikutuksille altis ja toisen ymmärtämisessä herkkä luonteensa. Sibelius oli siihen aikaan todellakin niin eloisa, niin hurmioitunut elämän sykkivästä nykyisyydestä, niin yhteiseen innostukseen sytyttävä, että häneen täytyi jokaisen kiintyä. Siinä nuoruus, joka osasi nauttia kaikesta, hyvästä sikarista, keskustelusta, juomaseurasta, luonnon elämästä. Kun hänet näki maalla, esimerkiksi vain jollakin niityllä, osasi hän siinäkin elää omaa täyteläistä elämäänsä: linnun piiperrys — hän herkistää korviansa, paimentytön hoilotus — sen melodia on ainiaaksi painunut hänen mieleensä. Hän otti sisimpäänsä ja muutti Sibeliukseksi kaiken, mikä joka hetki tuoksui, mikä saapui hänen korviinsa, mikä näkyi hänen silmiinsä. Hän eli joka hetki niin voimaperäisesti, että välistä suorastaan muistutti jotakin eläintä, koskessa loiskahtelevaa kalaa tai nuorta metsästyskoiraa, joka vainuten nuuskii ilmaa, — tai lintua, joka hiljaakin istuessaan kulmikkaasti kääntelee päätään kuullakseen joka risahduksen ja ottaakseen huomioon kaiken, mitä nykyisyydellä on sille sanottavaa.

Ja taisipa Aleksanderilla olla lohdutusta vielä Arvidistakin, siitä pojastaan, joka ei ollut antautunut millekään taiteilijan uralle, vaan oli suorittanut lakit. kand.-tutkinnon, ollut suvun edustajana aatelissäädyssä, toiminut tulkkina ja sihteerinä lakivaliokunnassa ja joka mahdollisesti siis oli kohoava korkeaan virka-asemaan ja suomalaisena sivistyneenä toteuttava Aleksanderin alkuperäisen suunnitelman poikiensa suhteen. Pitäköön Elisabet vaikka kaikki muut pojat, Arvid oli ainakin jäävä Aleksanderille.

Samalla Vaasan matkalla tapasin Elisabetin odottamattoman virkeänä, ilomielisenä, uusiin asioihinsa innostuneena, ja pian pääsin perille, että tähän oli syynä hänen "muija-tuttavansa" ja ihmeellinen keksintönsä, miten "kuvernöörskanakin" sentään saattoi tasa-arvoisuuden aatetta ajaa. Tämä aate oli hänen uskontonsa. Jos Jumala on rakkaus, sanoi hän, niin ihmisellä ei tässä elämässä ole muuta tehtävääkään kuin koettaa rakastaa toista ihmistä oloihin ja tapoihin katsomatta. Mitä merkitsee tuntea keskinäistä tasa-arvoisuutta vain jumalan edessä? Minkä jumalan? Jos jumala on rakkaus — ja niinhän kaikki uskovat — niin onhan ihmisen päästävä eriarvoisuudesta juuri tämän rakkauden nimessä. Näin hän todisteli todistelemistaan kaikille, jotka vain tahtoivat kuunnella, ja ihmetteli, että ihmiset joutuivat mietteisiinsä eivätkä ottaneet myöntyäkseen niin selviin terveen järjen johdelmiin. Ilmeisesti hän oli sadoille ihmisille puhunut tätä samaa, ennen kuin nyt puhui minulle. Ja minäkin olin kaiketi yhtä välinpitämätön noiden terveen järjen väitteiden suhteen kuin konsanaan muut hänen kuulijansa. Uskovaisten kanssa hän ei lainkaan voinut puhella, koskapa perustui vain pelkkään terveeseen järkeen, ja sehän heillä merkitsee, ettei ihmisellä ole uskoa.

Mutta nyt oli Elisabetille äskettäin sattunut suuri yllätys, joka teki hänelle mahdolliseksi vihdoinkin keskustella myöskin uskovaisten, erittäinkin vapaakirkollisten kanssa, joita Pohjanmaalla vilisemällä vilisi.

Asia oli tämmöinen.

Hänen Pietarissa asuva sisarensa Olia (Olga) oli sieltä lähettänyt hänelle suuren määrän venäläistä kirjallisuutta, joukossa myöskin Tolstoin uskonnollisia, Venäjällä kiellettyjä kirjoja, joita sinne oli saatu Genèvestä, painettuina sikäläisessä venäläisessä kirjapainossa. Näihin teoksiin tutustuttuaan ja saadakseen niiden johdosta purkaa innostustaan edes jonkun elävän sielun kanssa hän oli kohta toimittanut Tukholmasta samojen kirjain ruotsinnoksia. Niitä hän sitten luetti Vaasassa tyttärillään Ellillä ja Ainolla, jotka eivät venäjää ymmärtäneet. Kaikkia näitä kirjoja oli hänen huoneensa pöydät täynnä ja niitä näkyi vierashuoneessakin. Aina heidät tapasi niitä selailemasta, ja he olivat lukuunsa niin syventyneet, ettei heitä tahtonut saada muusta puhumaankaan. En voinut käsittää, mistä tämä innostus!

Näistä Tolstoin kirjoista Elisabet kertoi huomanneensa, että Jeesus, jonka nimeä Elisabet tuskin milloinkaan elämässään oli edes maininnutkaan, koska se nimi hänellä edusti terveelle järjelle eli siis totuudelle kaikkein vastaisimpia dogmeja, olikin oikeastaan melkein ainoa maailman ihmisistä, joka oli uskonut, että jumala on rakkaus ja uskonut niin, että oli uskonsa loppuun asti toteuttanut. Se nimi, jota hän ei ollut saanut suustansa, niin, jonka lausuminen oli häntä suorastaan hävettänyt juuri tuon järjettömyyden vuoksi, se tuli nyt hänelle rakkaimmaksi nimeksi maailmassa. Tosin hän ei uskovaisten kanssa puhuessaan nytkään voinut sitä käyttää ilmaisematta samalla omaa jyrkästi eriävää kantaansa, mutta vapaakirkollisten kanssa sujuivat keskustelut — eräin edellytyksin ja molemmin puolin pidätetyin ehdoin — jotakuinkin hyvin. Heidänkin kokouksiinsa oli Elisabetin kuitenkin hyvin vaikea ottaa osaa, koska hän ei voinut polvistua heidän kanssaan eikä yhtyä muihinkaan ulkonaisiin rukoilemisen ilmaisuihin.

Joka tapauksessa hän oli saanut Tolstoinsa avulla paljon uusia tuttavuuksia, joille antoi mitä suurinta arvoa.

Näiden joukossa oli myöhemmin myöskin Mathilda Wrede. Hän oli vapaakirkollisistakin vapain, ja heistä tuli kohta suuret ystävykset. Mathilda Wrede oli aito ylimysnainen, mutta ennen kaikkea hengen ylimys, joka ei mihinkään muuhun pyrkinyt kuin saavuttamaan jumalallensa kelvollista tasa-arvoisuutta tämän maailman alimpien kanssa. Siitä hänen tarmokas ja taloudellisestikin miltei rajaton uhrautuvaisuutensa kaikkia tarvitsijoita kohtaan, aivan riippumatta heidän kielestään, kansallisuudestaan, rodustaan (hänen viimeinen elämäntyönsä oli Valamon venäläisten munkkien avustaminen!), siitä myös hänen elinikäinen erikoispyrkimyksensä kaikkia vankiloihin teljettyjä lohduttamaan ja palvelemaan.

Aivan päinvastoin kuin körttiläiset ja entiset pietistit, joiden herännäisyyden pääilmauksena oli heidän _surunsa_ maailman pahuuden johdosta, heidän mustiin pukeutuva alituinen totisuutensa ja "suruttomien" seurasta eristäytymisensä, useat uudet lahkokunnat koettivat todistaa herännäisyytensä _ilon_ ilmaisuilla. Puhumattakaan laestadiolaisista, "hihhuleista" ja muista vähemmin kehittyneistä uskovaisista oli kaikkien vapaakirkollisten yleisenä ominaisuutena ilomielisyys, erittäinkin heidän keskinäisissä kokouksissaan, joissa he hartaitten rukoustensa ja polvistumisiensa välillä, yhteistä veljistymistä tuntien, aivan lapsenomaisella välittömyydellä riemuitsivat.

Mutta Mathilda Wrede riemuitsi aina ja kaikkialla ja kenen seurassa tahansa. "Armo ja rauha" oli suurin, lävistetyin kirjaimin kirjailtuna hänen hopeiseen kaulasolkeensa, ja että solki ilmaisi totta, sitä hän tahtoi kaikille todistaa. Ainainen ilo loisti hänen suurista, ruskeista silmistään, välkkeen ihanasti taittuessa niiden kosteudessa. Ja jokainen sielu, vaikka tiedottomasti aavistaen, kysyi: mistä tämä rauha ja ilo? — ikäänkuin tuntien ihan luonansa näkymättömän syvän lähteen sykintää. Kaikki sen tunsivat, vanki, joka kitui kopissaan ja hänen tultuaan sai ilon tartunnan, muukalainen, joka kulki kodittomana ja nyt riemastui kotioven aukenemisesta, sairas, joka alkoi uskoa kärsimystensä ohimeneväisyyteen, lapsikin, joka oli tuonut täti Mathildan nähtäväksi vesimyllynsä, sillä kohta Mathilda jätti kaikki keskustelunsa Elisabetin ja muiden aikuisten kanssa, syventyi teeskentelemättömän totisena myllyn rakenteeseen, kyseli sen laitteita, koetti nähdä rataspyörän allekin ja vakuutteli, että hänen ymmärtääkseen se tulee pyörimään hyvin nopeasti, — kunnes lapsi meni hänen luotansa onnesta säteillen.

Elisabetin uusia tuttavuuksia oli myöskin kuuluisa vapaakirkollinen saarnamies Edvard Björkenheim, Orisbergin suurtilan omistaja Orismalassa.

Vietimme siellä jonkin seuraavista kesistä, muistaakseni 1892.

Maakartano oli hyvin vanha, Ruotsin aikainen. Sen suuren, Kustaa III:n tyyliin rakennetun päärakennuksen näköalana oli laajahko suopurojen vesistä muodostettu tekojärvi tekosaarineen, tekosalmineen, pikku siltoineen, valkopylväisine katoksineen, metsikköineen ja iänikuisine saarnipuineen, joiden lehvät hipaisivat tyyntä, tummaa suoveden pintaa. Patolaitteista vesi virtasi vanhanaikaiseen pajaan, jonka kahta hirmuisen suurta teräsvasaraa sen oli määrä panna liikkeelle. Mutta "hamarit" olivat aikoja sitten pysähtyneet, niiden kalkutus ainiaaksi vaiennut, ja vain kaksi ruotsalaista seppäukkoa eleskeli enää vanhuutensa päiviä kartanon muonassa. Syrjempänä, suurien pihojen ympärillä olivat valtavat navetta- ja tallirakennukset, väen tuvat ja Orismalan kuuluisien maanviljelys- ja karjakkokoulujen huoneistot. Maatilat olivat niin laajat, että kun ajoimme isännän kanssa ulommaisille karjakartanoille, meni matkaamme melkein koko päivä. Orisbergin kartanolla oli myöskin oma kirkkokappelinsa, jossa sinä kesänä vuosikokoukseen kokoontuneet "evankelistat" Björkenheimin johtaessa puhetta pitivät keskustelu- ja hartauskokouksiaan. Uskovaisia oli silloin koolla melkein kaikista Suupohjan pitäjistä.

Björkenheim saarnasi joka pyhä väelleen koulutuvassa. Talvisin hän kyllä saarnaili muillakin paikkakunnilla, jopa joskus Helsingissäkin niin sanotussa Allianssitalossa. Silloin tämä vapaakirkollisten suuri kokoussali oli ääriä myöten täynnä yleisöä, lehtereiltä permannon ovipieliin asti, seisomassa, istumassa, puhujalavallekin tungeksimassa. Tämän menestyksen kadehtijat kyllä väittivät, että sen aiheuttajana etupäässä oli saarnamiehen harvinaisen kaunis ja miellyttävä ulkomuoto. Hän oli todella hyvin kaunis, mutta arvostelijat eivät ottaneet lukuun hänen saarnansa kaunista ja voimakasta sisältöä eivätkä ymmärtäneet sitä kirkollisissakin piireissä jo puhaltamaan ruvennutta uuden ajan henkeä, jonka airuita ihmiset niin innokkaasti riensivät kuuntelemaan. Siihen aikaan olivat nuoret tulevaisuuden naiset uuden ajan virtauksien suhteen paljon valveutuneempia kuin miehet, ja siinä todellinen syy, miksi he tavallisesti enemmistönä täyttivät vapaakirkollisten salit.

Samana kesänä oli vihdoin Kasperkin saapunut Vaasan tienoille, niinkuin oli Elisabetille erotessa luvannut.

Hänen ei olisi ehkä vieläkään tullut lähdetyksi niin pitkälle matkalle perheensä kanssa, mutta hän oli saanut kuulla ihmeellisiä viestejä. Ensiksikin oli Arvid, Elisabetin ja hänen tolstoilaisten kirjainsa vaikutuksesta, päättänyt jättää lainopin alan ja keskeyttänyt käräjäharjoittelunsa. Tämä ei nyt olisi vielä ollut niin erinomaista, olihan Arvid arvelematta hypännyt koulunkin katolta (ja taittanut jalkansa) — miksi hän ei olisi tullut suorinta tietä alas miltäkin lainopin korkeuksilta, joille oli kenenkään pyytämättä kiivennyt. Mutta ihmeellisempää oli, että Elisabet oli ruvennut uskovaisten kanssa puhumaan Jeesuksesta! Mitähän uskovaisia _ne_ olivat! Kasper oli kyllä Kuopiossa paljonkin väitellyt uskovaisten kanssa, mutta ei ollut koskaan havainnut heissä muuta kuin mitä äärimmäisintä epäloogillisuutta. Hän pelkäsi pahoin, että samoin oli näidenkin uusien uskovaisten laita ja että molemmin puolin oli ehkä kierrelty arkaa ydinkysymystä: Elisabet ei ehkä ollut hennonut kyllin jyrkästi esittää, että Jeesus hänen mielestään oli tavallinen ihminen, ja uskovaiset puolestaan ehkä koettivat jotenkin vaitiollen lieventää tätä erimielisyyden kuilua.

Aivan oikein. Heti Orismalaan päästyänsä Kasper veti kaikki selville vesille. Keskusteltuaan perusteellisesti uskovaisten kanssa ja hytkyteltyään heitä tiheimpien seulojen läpi hän sanoi Elisabetille: sinä uskot, että jumala on rakkaus, jota ihmisen täytyy omin ponnistuksin suurentaa, mutta nämä uudet uskovaiset, vaikka koettavatkin lieventää veriuhrin pakanallista käsitettä, uskovat itse asiassa yhä samaan synneistä lunastukseen kuin vanhatkin, ja siis teidän käsityskantojanne on mahdoton millään sovittelemisella yhdistää. Semmoinen oli hänen ankara tuomionsa.

Kuitenkaan Kasper ei näyttänyt pääsevän tästä asiasta pelkällä logiikallaan. Hän tosin painui maalailemaan Orismalan sammaleisiin metsiin, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut tässä kysymyksessä enää mitään selittelemistä, mutta ehkäpä juuri tässä metsäisessä yksinäisyydessä pääsikin liikahtelemaan se ihmeellinen arvoitus, joka lähtemättömänä kysymysmerkkinä alkoi hänen mieltänsä vaivata. Se kysymys oli: mistä johtuu näiden uskovaisten ilo? He itse sanoivat: se johtuu siitä, että me emme perusta omiin ponnistuksiimme, vaan ainoastaan uskomme sielujemme lunastukseen Jeesuksen Kristuksen veren kautta. Kasper rupesi uudelleen ja yhä uudelleen tutkimaan heidän ilonsa lähdettä. Uudelleen hän seuloi heidän ajatuksiaan. Luita ja munaskuita myöten hän tutki ja kaiveli heitä. Paljon hän tietenkin löysi heidän joukostaan sellaisiakin, joiden ilo johtui tartunnasta ja hävisi jälleen yhteisten riemulaulujen vaiettua, mutta oli sellaisiakin, joiden ilo oli lauluista ja yhteisyyden virikkeistä riippumatonta, aitoa, ikäänkuin todellakin jumalallisesta hengestä lähtenyttä. Tämä tosiasia se saattoi Kasperin ymmälle. Kuinka oli mahdollista, että tuo ilo olisi ollut jumalasta lähtenyt, kun kerran heidän perusdogminsa oli väärä, kun hän kerran _tiesi vääräksi_ juuri sen dogmin, jonka tunnustamisesta he sanoivat ilonsa johtuvan?

Tästä sai alkunsa se sitkeä, väsymätön, hermoille käypä aivotyö, jolla on hänen myöhemmässä kehityksessään ollut niin keskeinen osa. Ei sitä lahkokuntaa, ei pelastusarmeijaa, ei adventismia, ei sitä vaeltavaa maallikkosaarnaajaa, jota hän olisi ytimiin asti ruotinut ja kuulustellut, ei sitä Drummondia, ei Farraria, ei Euroopan eikä Amerikan uskonnollista filosofia, jonka teoksia hän ei olisi kannesta kanteen lukenut ja jälleen lukenut.

Ja kaikki filosofit, kaikki Tolstoitkin jälleen tutkittuansa hän aina päätyi takaisin vanhaan alkuperäiseen arvoitukseensa, tiedusteli, kyseli ja tutkimistaan tutki.

XXII. ALEKSANDERIN ELÄMÄNKAARI KÄÄNTYY MAATA KOHDEN.

Koskisen valtiollisiin suunnitelmiin olisi kaiketi kuulunut, että Aleksander olisi yhä edelleen jäänyt kuvernöörinvirastojen kielioloja järjestelemään, joko pysyen toistaiseksi vielä Vaasassa tai sitten muuttaen johonkin neljänteen lääniin, jossa ruotsinkielellä oli valta-asema ja jossa samat kieliolojen mullistukset olisi siis ollut pantava toimeen. Itse oli Koskinen sillä välin koonnut muut fennomaaniystävät lujaan ketjuun ympärillensä, ja tässä ahtaassa ryhmäkunnassa nyt suunniteltiin senaatin vastaisia talousosaston päälliköitä, Aleksanderin tietenkin jäädessä näiden ehdokkaitten ulkopuolelle.

Mutta Aleksander alkoi jo olla lopen väsynyt jylhään yksinäisyyteensä. Viimeksi hän oli herättänyt karvasta vihaa virastonsa ulkopuolellakin kosketellessaan asevelvollisen armeijankin arkaluontoisia kielioloja. Se oli tapahtunut eräässä senaatin kuvernööreiltä vaatimassa lausunnossa. Sattumalta olen itse saanut tutustua tähän lausuntoon, se kun oli niiden asiapaperien joukossa, jotka lakivaliokunnan tilauksen mukaisesti olin sen sihteerinä noutanut senaatista. Valiokunnassa luettiin myöskin senaatin talousosaston keskustelupöytäkirja ja Koskisen antama lausunto, joka osoitti hänen olleen päätä pitempi kaikkia muita silloisia talousosaston jäseniä. Hänen kaikki lausuntonsa yleensä osoittivat tavatonta asiallisuutta, laajoja kameraalisia tietoja ja äärimmäisintä valtiomiehen varovaisuutta. Mutta Aleksanderin Suomen sotalaitosta arvosteleva lausunto ei osoittanut suinkaan valtiomiehen varovaisuutta. Se oli kyllä sanamuodoltaan rauhallinen ja asiallinen, mutta sisällöltään häikäilemätön ja uhmaava. Hän näet vertaili Suomen ja Venäjän sotalaitoksia toisiinsa, mitä kummankin sotilaalliseen henkeen tulee, ja antoi etusijan empimättä — jälkimmäiselle! "Suhde upseerin ja sotamiehen välillä, tuo armeijan sotakuntoisuuden herkin ja tärkein sisällinen tekijä, oli Venäjällä verrattoman paljon luonnollisempi, keskinäisesti luottavampi, kodikkaampi, yhteyttään tuntevampi kuin konsanaan meillä. Ja syynä meidän arveluttavaan huonommuuteemme tässä suhteessa ei ollut mikään muu kuin upseeristomme epäkansallisuus, sen ruotsalaisuus, mikä sai päällystön ja miehistön pysymään toisillensa vieraina, ja sehän oli epäkohta, joka mitä pahimmin alensi armeijamme sotakuntoisuutta." — Arvaahan sen, minkä luimistavan vihan moinen huudahdus saattoi niinä aikoina herättää Aleksanderia vastaan, erittäinkin kun samaa miestä epäiltiin pääsyylliseksi siihen, että Heiden majaili Suomessa, uhkaillen senaatinkin täydellistä suomalaistamista.

Paitsi tätä ympäröivän vihan alituista hermoille käypää ja väsyttävää rasitusta, joka alkoi nopeasti heikentää hänen terveyttänsä, kohtasivat häntä — juuri tuon heikkenemisen seurauksena — ensimmäiset pyörrytysoireet, jotka olisivat vaatineet ehdotonta lepoa. Mutta Aleksander ei ollut mikään levon mies. Päinvastoin kaikenlaiset "väsymyksen oireet" juuri yllyttivätkin häntä vielä tarmokkaampiin ponnistuksiin. Ja niinkuin hän nuorena kadettina ei ollut varjellut itseään vilustumiselta tai muita ruumiin hemmotteluja tunnustanut, niin hän nyt ukkonakin peräti ylenkatsoi "mokomiakin pyörrytyksiä", ja kun eräs saattaja, hänen vähän horjahdellessaan kadulla pyörrytyksen aikana, tahtoi ottaa häntä käsipuolesta, hän työnsi auttajan kimmastuneena syrjään ja meni menojaan.

Vaasaan jääminen tai johonkin uuteen lääniin siirtyminen alkoi hänestä tähän aikaan tuntua — Koskisen suunnitelmista huolimatta — tarkoituksettomalta. Aivan kuin hänet olisi jätetty penkille istumaan, koska hän ei muka olisi jaksanut omin voimin määrän päähän astua!

Verraten ankaran sairauden jälkeen tervehdyttyään hän siis, kenenkään neuvoja enää seuraamatta, kääntyi ystävänsä Heidenin puoleen ilmoittautuen halukkaaksi senaattiin. Hänet nimitettiin silloin senaatin sotilastoimituskunnan päälliköksi, ja niin hän muutti perheineen Helsinkiin.

Aleksander joutui siis jälleen vanhojen fennomaaniystäväinsä seuraan, oltuaan heistä erossa suunnilleen kymmenen vuotta. Näin ollen hän tavallaan oli kyllä päässyt kaameasta yksinäisyydestään. Mutta paljon olivat sillä välin Helsinginkin olot muuttuneet, eikä entisestä kotoisesta politikoimisesta höyryävien totipöytien ääressä ollut enää tietoakaan. Kaikki oli jo toista, kylmää ja vierasta: Suomettaren rinnalla rehoitti Erkon vapaamielinen jokapäiväinen lehti, joka oli julistanut, että kielikysymys oli jo sivuuttanut polttopisteensä (voi kiusan kappaletta!) — naiskysymyksellä oli etevät ajajansa kaikissa säädyissä, — valtiokirkon yhteys oli uhattu — Koskinen piti neuvotteluja jo aivan toisten miesten kanssa, — Ignatiuksella ei ollut aikaa, — Meurman oli vanhentunut ja järkyttynyt katkerassa taistelussaan nuoria vallananastajia vastaan.

Viimeisen kerran näin näitä harmaantuneita fennomaanivanhuksia koolla Koskisen perustaman kansantaloudellisen seuran päivällisillä — ei enää minkään vaatimattoman kodin kutsuissa, vaan Kämpin juhlallisessa yksityissalissa eikä enää tutunomaisessa esitelmätilaisuudessa, joka oli järjestetty päivällisten yhteyteen ja johon oli saapunut Aleksanderille tuntemattomia nuoria nousukkaita, taloustieteilijöitä ja yhteiskunnallisia toimihenkilöitä. Siellä oli myöskin useita vanhojen fennomaanijohtajien sukuihin kuuluvia lupaavia tulevaisuudenmiehiä.

Minä puolestani olin tähän tilaisuuteen saapunut Aleksanderin tahdosta ja hänen seurassaan. Tuntui niinkuin hän olisi tahtonut minulle näyttää, mihin saavutuksiin tällä välin oli jo ehditty, ja koko tuosta hartaasta halusta johtaa minut Koskisen yhdistykseen jäi minulle se vaikutus, ettei hän ollut vielä heittänyt viimeistä toivoansa nähdä minun sittenkin palaavan juridiikan ja yhteiskunnallisen toiminnan aloille, joten ainakin _yksi_ hänen pojistaan olisi jossakin korkeammassa asemassa jatkanut suomalaisuuden ohjelman toteuttamista.

Esitelmänpitäjäksi oli kutsuttu saksalainen tieteilijä, joka siihen aikaan oleskeli Helsingissä saksalaisen seurakunnan pastorina. Sisältönä oli sosialismin ilmiö semmoisena kuin se oli Saksassa esiintynyt. Esitelmöitsijä tahtoi vastata kysymykseen: miten tätä ilmiötä olisi kohdeltava valtiovallan puolelta? Hän arveli, että kysymys oli aktuaalinen täälläkin, niinkuin se oli jo vuosikymmeniä ollut Saksassa, sosialismin emämaassa. Laajassa historiikissa hän lopuksi esitti, miten ovelasti suuri valtiomiesten valtiomies Bismarck oli ymmärtänyt sosialismia kohdella. Milloin hän oli ollut myöntyvinään sosialistien kaikkein epäkypsimpiin vaatimuksiin, siten vain saadakseen tilaisuuden osoittaa niiden täydellisen hallinnollisen mahdottomuuden, milloin taas mennyt heidän vaatimustensa edelle esittäen niitä omina aloitteinaan. Esitelmänsä saksalainen lopetti moneen kertaan toistamallaan valiolauseella, jonka hän tahtoi sekä suunnan osoitukseksi että hienoksi varoitukseksi näin painaa suomalaisten valtiomiesten muistiin: "Man soll dem Sozialismus nicht entgegentreten, sondern entgegenkommen." (Sosialismia ei ole vastustettava, vaan kohdeltava myönnytellen.)

Koskinen oli asettunut puolittain lepäävään asentoon sohvalle, niinkuin mies, joka väsyttävän virkatyön jälkeen vihdoinkin on saanut syödyksi hyvän päivällisen. Hän olikin jo aikalailla vanhentunut ja näytti rasittuneemmalta kuin milloinkaan ennen. Hiukset ja tuo tuttu siro suorakaiteen muotoinen pukinparta olivat jo aivan valkoiset. Odotin kovin uteliaana, mitä hän nyt sanoo saksalaisen niin äkkipäätä herättämästä kysymyksestä, joka ei tosin vielä ollut joutunut minkään virallisen huomion kohteeksi, mutta oli meidän nuorten kesken mitä aktuaalisin.

Senaattori näytti kuitenkin hyvin haluttomalta ryhtymään pohtimaan mokomaa, ohjelman ulkopuolella olevaa, tuulesta temmattua kysymystä. Hän olisi mielellään antanut muiden puhua. Mutta kun muitakin vain haukotutti, täytyi hänen seuran esimiehenä edes jotakin lausua.

Tavanmukaisesti kiitettyään esitelmänpitäjää Koskinen sanoi yläpuolelta punnitsijan hidastelevaan sävyyn, ettei hänen nähdäkseen koko tuolla sosialismiksi sanotulla liikkeellä ole mitään edellytyksiä saada jalansijaa Suomessa, — että täällä ei ole olemassa sitä suurtilallisuutta, joka Saksassa mahdollista kyllä on luonut valtiollisesti uhkaavan irtaimen ja tehdasväestön, — että meillä ovat vallalla keskikokoiset talonpoikaiset maanviljelystilat ja sopivien palstoituslakien avulla aiotaan irtaimelle väestölle suoda tilaisuus itsenäisten pikkutilojen muodostamiseen, mikä tietenkin on auttava tilatonta väestöä takaisin maanviljelykseen.

Lämpimästi lehahti entisyydestä Koskisen optimistinen, hilpeä, valoisa laulu "Honkaen keskellä mökkini seisoo"...

Mitään muita puheenvuoroja ei käytettykään. Ovela saksalainenkin oli tykkänään vaiti, niinkuin mies, joka säpsähtäen huomaa virittäneensä sävelen aivan vieraasta oopperasta.

Koskisen lausunto osoitti kuitenkin, että "vanhat fennot" olivat jo vanhentuneet, ei ainoastaan ulkonäkönsä puolesta, vaan että heidän huomiokykynsäkin kaiken sen suhteen, mikä ei ollut välittömässä yhteydessä heidän aikansa kansallisen herätyksen kanssa, oli alkanut himmetä.

Mutta vanhentuminenhan on luonnonlaki.