Part 33

Elisabet taas ei ollut sellainen ihminen, joka kuvernöörin rouvana olisi pitänyt edustusvelvollisuuksiaan ensimmäisessä sijassa ja suhteitaan ystäviinsä toisessa. Hän ei ottanut kaupungin hienon rouvasväen kuiskauksia kuuleviin korviinsakaan eikä liioin sukulaisten neuvoja, että seurusteleminen rouva Canthin kanssa oli hänen asemassaan muka sopimatonta, vaan jatkoi tuttavuutta kaikessa viattomuudessa kuvernöörin palatsin ulkopuolella, — seikka, joka ei suinkaan vähentänyt Aleksanderin henkilökohtaista vastenmielisyyttä tätä kirjallista kuuluisuutta kohtaan.

Aleksanderin vastenmielisyys riippui kuitenkin kokonaan vain rouva Canthin vapaamielisyydestä eikä olemuksesta, johon hän ei päässyt milloinkaan edes lähimain tutustumaan.

Minna Canth oli miellyttävä, valoisa, hyvin puhelias ja iloluontoinen olento. Ulkomuodoltaan hän oli täyteläinen, ja täyteläisyytensä vuoksi vähän raskasliikkeinen. Enpä muistissani voi kuvitella häntä muuten kuin istuvana joko keinutuolissaan tai sohvassa laajan pyöreän kahvipöydän ääressä. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, aina hymyileväiset, ja tärkeän kysymyksen esiintyessä olivat kulmakarvat kyllä rypistyvinään, mutta ainoastaan kuin leikillä, sillä hän ei silloinkaan voinut olla hymyilemättä pelkästä keskustelemisen nautinnosta.

Pöydän reunat olivat aina täynnä odottavia kuppeja ja suuri kahvipannu kannettiin sisään tarpeen vaatiessa. Vieraita tuli ja meni. Jokaisen tulijan hän otti vastaan mitä sydämellisimmin, istutti eteensä ja kahvitteli. Itse hän sanoi juovansa kahvia päivän mittaan vähintään yhdeksän kuppia. Hänen ensimmäisiä kysymyksiään oli aina: no, onko mitään uusia aatteita, kertokaa, kertokaa!

"Tasa-arvoisuuden aate", sehän oli hänelle kaikkien aatteiden aate. Olihan Snellmankin puhunut ja kirjoittanut paljon sivistyneistön velvollisuudesta sulautua kansaan, mutta varmasti hän ei ollut tasa-arvoisuudella tarkoittanut samaa kuin nyt Minna Canth. Snellman oli teoriaa, Canth praktiikkaa: muutetaan olevat olot perustuksia myöten ja ollaan kaikki veljeksiä ja sisaruksia. — Jollei vieraiden joukossa ollut ketään näiden asiain selostajaa, puhuttiin vaikkapa naisliikkeestä, yhteiskasvatuksesta, vapaasta rakkaudesta tai muusta sellaisesta päivänkysymyksestä. Ellei saapuvilla ollut ketään, joka olisi näistäkin asioista keksinyt jotakin uutta sanoa, keskusteltiin uuden vapaamielisen lehden perustamisesta Helsinkiin vanhoillisen Suomettaren sijaan. Ja ellei siitäkään, niin käden käänteessä siirrettiin kaikki kupit pöydältä, kämmenet nostettiin pöydän reunalle, sormet hajoitettiin, peukalot yhdistettiin, naapurusten pikkurillit liittyivät toisiinsa, ja ... syntyi suuri, salaperäinen äänettömyys. Pöytä vavahtelee, pöytä tekee jonkinlaisia narahtavia töytäyksiä, pöytä liikahtelee... Nyt täytyy koko seurueen jo nousta voidakseen seurata pöydän liikkeiden mukana ja ollakseen suuressa tungoksessa katkaisematta sormiketjun yhteyttä. Pöytä vie koko seuran jonnekin nurkkaan, ellei suorastaan kallistu seisomaan kahdelle jalalle tai rupea vinhasti pyörimään.

Näin Minna Canth huvitteli nuorisoa. Syntyi mitä kiinnostavin keskustelu henkimaailmasta, spiritismistä, semmoisista mahdollisuuksista, että vainajat asettuivat elävien yhteyteen, että he vastailivat heille tehtyihin kysymyksiin, että he vihdoin näyttäytyivätkin, että heitä melkein saattoi valokuvata. Tämä kaikki oli kovin hauskaa. Uusia maailmoita aukesi nuorisolle, uusia jumalia luvattiin, kaikki eli uudestaan, koko aika kukoisti Minna Canthin kodissa, uusi aika, nuorison aika...

Mutta osasipa hän valitussa seurassa olla totinenkin. Niinpä hän ja Elisabet usein keskustelivat samasta ihmisten välisestä "tasa-arvoisuudesta", ja silloin Minnakin koetti olla tosissaan. Hänen kasvonsa saivat melkein vaivautuneen näön, kun hän yritteli olla hymyilemättä ja pitää silmäkulmansa rypistyksissä, mutta ystävänsä Elisabetin tähden hän sen teki, ja he keskustelivat tuntikausia ja lopettivat vihdoin posket molemmilla kuumina.

Olipa olemassa myöskin syvä eroavaisuus kummankin näkemysten luonteessa. Jos olisi soveliasta verrata heitä toisiinsa, pitäisi ehkä sanoa, että Minna Canth otti tuon ihmisveljeysaatteen enemmän vain kirjalliselta kannalta, uutena aatteena, jonka pohjalta singahteli vanhoillisuuden pimeälle taivaalle hänen leimahtelevien ajatustensa ilotulitus. Sen vuoksi hän usein saattoi ikäänkuin vain leikillään sillä huvittaa nuorisoa ja lukijoitaan. Mutta Elisabetille oli kaikki tuo mitä syvintä totta ja kokonaan leikkipiirin ulkopuolella. "Jos Jumala ilmenee ihmisen omassa rakkaudessa lähimmäistä kohtaan" — ajatteli Elisabet —, "niin kaikki tuo ihmisten välillä vallitseva nöyryyden puute ja luokkaero on perin juurin jumalan tahtoa vastaan". Kirkollisten joukossa hän olisi kyllä löytänyt ihmisiä, jotka olisivat olleet halukkaat totisessa sävyssä puhumaan näistä asioista, mutta he sanoivat yhdestä suusta: ihmiset ovat kaikki tasa-arvoisia jumalan edessä, mutta maailman järjestyksessä on jumala itse säätänyt heidät keskenään eriarvoisiksi. Sen tähden oli Minna Canth ainoa ihminen koko Kuopion kaupungissa, jonka kanssa Elisabet saattoi tästä kysymyksestä keskustella. He olivat molemmat sitä mieltä, että moinen kirkollisten näkökanta oli perustuksia myöten väärä. Ja sitä paitsi Minna ei milloinkaan nostanut silmiään taivasta kohden, kun oli puhe rakkaudesta tai totuudesta tai vaikkapa jumalastakin, vaan käsitteli näitä asioita ihmisen luonnollisimpina ajatuksina ja tunteina, niinkuin Elisabetkin. Se teki heidät ystäviksi.

Minna Canthin tavallisimpia vieraita olivat myöskin Juhani Aho ja Kasper.

Juhani Aho eli siihen aikaan kokonaan käytännöllisissä sanomalehtimieshommissa. Hän oli niitä uusia nuoria miehiä (Eero Erkko, Ansas, Lyly y.m.), jotka olivat Helsingistä käsin löytäneet tiensä melkein kaikkien läänien pääkaupunkeihin toimittaakseen siellä maaseutulehtiä uuden ajan hengessä. Aho oli sitä paitsi erikoisesti liittoutunut Jonas Castrénin kanssa ja otti mielellään lehtiinsä hänen innoittamiaan paloartikkeleita, joissa käytiin rajua sotaa vanhoja fennoja ja erittäinkin Meurmania vastaan. Heidän ollessaan Minna Canthin luona ei siellä puhuttu mistään muusta kuin välttämättömyydestä perustaa pääkaupunkiin uusi lehti Suomettaren vastapainoksi. Tätä vastaista lehteä ajattelivat Minna Canth, Elisabet, Kasper, Juhani Aho, Erkko ja Arvid etupäässä vain vapaamieliseksi, jota vastoin Jonas Castrén ja sittemmin Lauri Kivekäs tamperelaisine ystävineen tahtoivat uutta lehteä vain jyrkän kieliohjelman toteuttamista ja suomettarelaisten kukistamista varten. Kaikissa tapauksissa, kuuluipa tähän seuraan niitä taikka näitä, oli sen alinomainen kiehunta Snellmanin puiston ääressä Aleksanderille liian vaikea sulatettava ja vain lähensi tulevaa katastrofia.

Kasperia Minna Canth suorastaan _pelkäsi_.

Kun Minna joskus tunsi menevänsä aatehurmioissaan liiallisuuksiin, vilkuili hän arasti Kasperiin ja pysyi verraten kohtuullisena.

Mutta kerran hän huomaamatta Kasperin läsnäoloa ahtautui kuvittelemaan, miten tulevaisuuden ihminen käyttää ravintonaan pelkkiä kemiallisesti valmistettuja pillereitä, miten hänestä on jäljellä vain pää ja hermosäikeet, miten koneet täyttävät hänen tahtonsa, miten hänen ei tarvitse enää kävelläkään, sillä hän _lentää_ minne ikinä haluaa.

Silloin Minna äkkiä huomasi Kasperin, joka vaiti ollen muljotti häneen oven suussa. Minna pelästyi ja punastui korvia myöten.

— Niin, hän lentää! hän lentää! hän lentää! — huusi hän uhmaten Kasperin odotettua kritiikkiä ja ollenkaan aavistamatta, minkä suuren ennustuksen oli lausunut.

Mitä Kasperiin muuten tulee, niin hän ei ollut voinut täsmälleen toteuttaa elämänsä ohjelmaa: olla vastoin kaikkia ihmisten sovinnaisia vaatimuksia tulematta miksikään, se on, vain olla ihminen. Hänelläkin oli jo pieni -ksi, hänellä oli kielenkääntäjän toimi kuvernöörin virastossa, ja kun hän meni naimisiin nuoren opettajattaren kanssa, täytyi hänen, muutettuaan vanhempien kodista, ottaa oman talouden tueksi hoitaakseen kielenopetustunteja muutamassa koulussa. Hänen periaatteellisuutensa puolustukseksi täytyy kuitenkin sanoa, ettei hän kohonnut eikä milloinkaan edes pyrkinyt kohoamaan tätä yhteiskunnallista asemaa korkeammalle, vaan on kuin onkin tähän päivään asti pysynyt vain ihmisenä.

Hänen vaimonsa (jo kauan sitten vainaja) ja Elisabet olivat hyvin kiintyneet toisiinsa. Hän oli työmiehen tytär. Ja tietysti kohtalo, joka ajaa tasa-arvoisuuden asiaa tämän maan päällä, sommitteli asiat siten, että opettajattaren isän kuoltua tyttären lähin miespuolinen sukulainen oli äidin veli, joka taas oli ammatiltaan niin sanottu kivalteri, se on kuvernöörin ovenaukaisija ja tarkastusmatkoilla lisäksi vielä hänen kuskinsa. Siinä sitä oltiin.

* * * * *

Ei ollut kulunut vielä kuin enintään viisi tai kuusi vuotta Aleksanderin kuvernöörikaudesta Kuopiossa, kun yli läänin levisi huhu, että hän aikoo jättää Kuopion ja muuttaa kuvernööriksi Vaasan lääniin.

Tämä sanoma oli lääniläisille perin odottamaton. Joka suunnalta alkoi tulla hämmästyneitä kyselyjä ja hartaita kehoituksia päätöksen peruuttamiseen. Mitä mieltä se oli herättänyt sekä Aleksanderin lähimmissä sukulaisissa että muualla läänissä, näkyy ehkä parhaiten hänen veljensä, Kontiolahden rovastin kirjeestä, joka kuvaavana palasena olkoon tässä julkaistuna.

"Kontiolahti Lokakuun 24 p. 1888.

Rakastettu veli!

En malta olla parilla rivillä sinua lähestymättä saadakseni ilmoittaa hämmästykseni sinun pikaisesta poismuuttamisesta Savon sulo maisemilta, Karjalan kauniilta kankahilta, ja vielä sitte aivan oudoille maailmoille, jossa ruotsi on pääkielenä. Kummastelleet me vaan olemme täällä tätä päätöstäsi, mutta tottapa sinulla siihen lienee pätevät syyt. — Vaan kyllä kipeästi sydämeeni koski, kun kuulin ja luin sanoman tuosta. Arvelin: kun nyt tuo _rakkain_ veljeni joutuu noin kauas täältä, niin tokkopahan enää tässä elämässä tavannemme toisiamme. Kun asuit täällä samassa läänissä, niin olitpahan kumminkin ikäänkuin kotiseuduilla, ehkä, valitettavasti kyllä, saimme harvemmin, kuin olisin sen puolestani suonut, tavata toinen toisiamme. Mutta nyt — tiesi Jumala — jos ja milloin se tapahtuu.

Onkohan sinun nyt niin pikaisesti muutto tehtävä, ettet enää ennätä käydä täällä edes jäähyväisillä; jos sievä rekikeli tulisi, niin pianhan tuon reissun tekisit; saisimme siten vielä kerran johdattaa mieleemme entisiä, suloisia aikoja, jolloin isän ja armaan äitimme kotona yhdessä piimää pistelimme ja kattilapaistista "nuora lihaa" söimme, ja "maitopartana pahaisna piimäsuuna pikkaraisna" juoksentelimme pitkin Hovilan pihoja ja Kymenniekan kukkuloita — — voi niitä suloisia lapsuuden aikoja, semmoiset ajat eivät koskaan palaja jälleen, eivätkä unohdu.

Mutta mitäs niistä sitten muistelee. Siinäpä se on — kun ei jaksa unohtaa, niin minkäs sille tekee. — —

Suuren mielipahan on poismuuttosi synnyttänyt täällä sekä herroissa että talonpojissa; jokainen kyselee: "miksi, miksi!" Miksi heitti niin monet hyvät alulle pannut työt kesken? ja kuka niitä jatkaa? eikö hän ole veljelleen mitään virkkanut syistä, jotka ovat hänet tähän pakottaneet? — Minun on siihen täytynyt vastata: ei! en tiedä mitään! Ja enhän minä tarvitsekaan tietää. Sen vaan tiedän, että suuren mielipahan ja ikävän on tämä poismuuttosi synnyttänyt Iidassani, joka sinua rakastaa kuin omaa veljeänsä, ja minussa.

Mutta Jumalassa on juoksun määrä ja hänen kädessään onnemme ohjakset — olen vakuutettu, että tämäkin on hänen tahdostansa tapahtunut. — Siis olkoon hän, rakas veli, kanssasi ja ohjatkoon tiesi niin, että kuten tähänkin asti, uudessa toimessasi pidät rakkaan isänmaamme parasta silmämääränäsi, sitä toivoo sinun rakkain veljesi

_Klas_.

Iida ja Saimi lähettävät sinulle sydämellisimmät terveisensä. Sano myöskin terveisiä Roralle ynnä muille."

XXI. VAASASSA.

Vaasaan muuttaminen oli ollut Elisabetille sangen pulmallinen kysymys. Hän ja Kasper olivat pohtineet sitä asiaa puoleen jos toiseenkin ja tulleet hyvin valottomiin tuloksiin.

Elisabetin itsensä oli kovin vaikea sulattaa sitä ajatusta, että täytyy erota Kasperista, jonka nyt oli jäätävä Kuopioon. Vaasahan oli aivan toisella puolen Suomea. He olivat kuin kaksi yhteenkasvanutta olentoa, olivat aina olleet. Samat tunteet heillä oli ja samat ajatukset, ja ellei ollut, hioivat he niitä keskusteluissaan, kunnes ne tulivat samoiksi. Tätä heidän ensimmäistä eroamistansa oli Elisabetin melkein mahdoton ajatella.

Kasper koetti häntä lohdutella sanoen, etteihän heidän eronsa ollut ainainen, ja lupasi tulla jonakin kesänä sinne vaimoineen kesää viettämään. Mutta Kasperilla oli itsellään toisia, aivan lohduttomia syitä Elisabetin Vaasaan muuttoa vastaan, joiden pätevyyttä hän tuolla takovalla tavallaan väkisin koetti saada Elisabetin myöntämään.

— Kuopion jälkeen Vaasaan! — sanoi Kasper. — Sehän on kamalaa. Koko Pohjanmaa on lakeaa tasankoa, siellä täällä vaivaispetäjiä, kivistä, matalaa merenrantaa. Voiko siellä kukaan viihtyä? En ymmärrä miten aiot ollenkaan tulla toimeen semmoisessa maassa.

— No, — en katsele näköaloja, ainahan sitä tulee toimeen, kun vain muistaa, ettei antaudu ikävälle.

— Sinä näyt ottavan asian helpolta kannalta, — sanoi Kasper, — mutta asemasi kuvernöörin rouvana on ollut kyllin vaikea täälläkin, kuinka siis aiot esiintyä Vaasassa?

— No aivan niinkuin olen esiintynyt täällä.

— "Aivan niinkuin täällä", sanot, mutta täällä kaupunginrouvat osaavat edes vähän suomea tai ainakin ymmärtävät, mutta siellä ei yksikään ymmärrä mitään.

— Ah Kasper, älä nyt ole noin huolissasi...

— Minä en ole huolissani, minä kysyn sinulta, miten — aiot — esiintyä — kuvernöörinkutsuissa? Miten?

— No puhukoot keskenänsä, ja minä esiinnyn niinkuin esiinnyn.

— Miten? — kysyn minä.

— No jollakin lailla.

Kasperin epätoivo oli todellakin suuri. Mutta näin he lohduttelivat toisiansa. Ja kun lähtö sitten tuli eteen, käyttäytyivät he niinkuin ei mitään erinomaista olisikaan tapahtumassa, tilanteen helpottamiseksi kummallekin. Varmasti kuitenkin heidän sydämensä olivat repeytymäisillään.

Mutta jo kohta ensimmäisistä kirjeistä, jotka Kasper sai Elisabetilta Vaasasta, kävi ilmi, että kaikki kuvittelut ja pelot olivat olleet liioiteltuja eivätkä ollenkaan vastanneet todellisuutta. Suureksi lohdutuksekseen Kasper sai nyt tietää, että Vaasa ei ollutkaan millään toivottomalla lakeudella kivikkorantoineen ja vaivaispetäjineen, niinkuin oli kuviteltu, vaan että Elisabetia oli siellä kohdannut raikastuulinen, sinilaineinen meri, kauniit petäjiköt sisämaassa ja ihanat kalastajamajat rannikolla — aivan kuin luotuina Kasperille maalausten aiheiksi, kirjoitti hän. Luonto on — hän edelleen kirjoitti — niin peräti samanlaista kuin muualla Suomessa, että voisi aivan kuvitella olevansa Hikiässä Haukankallion juurella tai Takkulassa Kontiolahdella, tai vaikkapa Kuopion Vihtakannassa. Aivan samanlaiset sammaleet kivissä ja samat valkeat jäkälät maassa, samat niittyjen pientareet ja samat ojakukat. Kaupunki on hyvin siisti, vähän pienempi kuin Kuopio, ja jos täällä ei olekaan rakkaita Killisiä ja Kahroja, vaan joitakin -daaleja ja -rooseja, niin ovat nämä sen sijaan reippaita, iloisia ja vapaita, niinkuin heidän tuulinen merensä. He puhuvat jotakin hauskaa, laulavaa ruotsia, osaavat nauraa enemmän kuin me siellä, ja kaikki on heillä iloista ja avonaista, teeskentelemätöntä. Tyttöjen kautta olemme tutustuneet moneen nuoreen ja hauskaan ihmiseen, esimerkiksi Siiri Branderiin, joka todellakin on aivan riippumaton siitä, "mitä ihmiset sanovat". Niinpä hän puheli kanssamme avonaiseen ikkunaan katukäytävältä ja osoittaakseen riippumattomuuttansa hajoitti tukkansa ja rupesi sitä jälleen palmikoimaan — huolimatta siitä, että vastapäätä, esplanadin toisella puolella, asuu hovioikeuden presidentti nuorukaisineen. Sinun pitäisi välttämättä tutustua Siiri Branderiin. Hän on innokas eläinystävä ja ylipäänsä hän elää sielullaan eikä maneereillaan, niinkuin monet muut ihmiset. Tietysti on täällä vielä paljon meille outoa ja vierasta. Mutta kun ajattelee, että nämä oudot ja vieraat ovat asuneet näillä mailla satoja vuosia ja aina rakastaneet ja rakastavat tätä samaa meille kotoista suomalaista luontoa, niin todellakin alkaa tuntea yhteenkuuluvaisuutta heidän kanssaan, melkeinpä unohtaa, että puhumme eri kieliä. Mitä se oikeastaan merkitsee, jos kerran rakastamme samaa luontoa.

Toisissa kirjeissä Kasper saa tietää, että kyllä Elisabet oli löytänyt täällä suomalaisiakin tuttavuuksia. Niinpä oli eräänä päivänä hänen luokseen ilmestynyt Otto Edvard Könni, kuuluisan ilmajokelaisen kellosepän pojanpoika, sama Könni, joka oli ollut Arvidin luokkatoveri Helsingin suomalaisessa alkeisopistossa ja lähes vuoden asunut ja ollut ruoassa Elisabetin luona (Aleksanderin ollessa Balkanilla). Hän oli nyt jo naimisissa, eli maanviljelijänä ja hänen sanottiin tulevan pian edusmieheksi talonpoikaissäätyyn. Hänen kanssaan oli hauska puhella entisistä asioista. — Vielä oli Elisabet saanut tuttavakseen Vaasan suomalaisen tyttökoulun johtajattaren neiti Naimi Ingmanin, jota sanoi hyvin uskonnolliseksi, mutta vapaamielisessä merkityksessä, niin että hänen kanssaan saattoi puhua jumalasta ilman mitään veriuhreja, mielin määrin.

Mutta "kansaa" oli Elisabetin täällä ollut paljon helpompi lähestyä kuin Kuopiossa tai muualla. Ensiksikin oli köyhien joukossa paljon maalta kaupunkiin muuttaneita suomalaisia, ja toiseksi oli hän itse nyt keksinyt keinon, miten saattoi asemastaan huolimatta seurustella heidän kanssaan. Kuopiossa hän ikävä kyllä ei ollut vielä ymmärtänyt tätä keinoa käyttää. Mutta täällä Vaasassa hän oli kohta keksinyt, että kuvernöörin rouvalle pidetään hyvin sopivana harjoittaa julkista hyväntekeväisyyttä, ja nykyään, kun hätääkärsivien hyväksi pidetään myyjäisiä, näytellään teatteria ja tanssitaan, oli hän saman julkisen hyväntekeväisyyden nimessä perustanut alaluokkaan kuuluvien joukkoon oman yksityisen ompeluseuran, jossa kyllä ommeltiin hätääkärsiville, mutta myöskin keskusteltiin elämänkysymyksistä. Ja Kasper sai tietää, että Elisabetilla oli Vaasassa suuri joukko "muijatuttavuuksia" ja että hän oli aivan hämmästyksissään heidän elämänkokemustensa syvyydestä, mikä havainto oli hänelle suorastaan heräämys johonkin uuteen iloon. Ja nämä tuttavuudet, tämä lähestyminen oli valopilkkuna, ei ainoastaan täällä Vaasassa, vaan varmasti ne tulisivat olemaan valona koko hänen elämässään.

Itse puolestani sain vasta parin vuoden kuluttua Aleksanderin ja Elisabetin Kuopiosta muuton jälkeen tilaisuuden nähdä heidän elämäänsä Vaasassa.

Aleksander teki tässäkin läänissä pitkiä tarkastusmatkoja, kutsuen joka paikassa väestöä kokoon ja ottaen selkoa heidän toivomuksistaan, keskustellen erittäinkin kansakouluasiasta, tilattoman väestön asemasta ja vaivaishoidosta. Hänen suomalaisuutensa herätti täälläkin kaikkialla suurta innostusta, joka taas puolestaan vaikutti sen, että hänen kaikki ehdotuksensa saivat kansan puolelta aulista kannatusta. Niinpä hänen kuvernöörikautensa lopulla ainoastaan pari kolme Vaasan läänin pitäjää oli kansakoulua vailla, mikä silloisissa oloissa oli aivan tavaton edistys. Mutta virkamiehistön piireissä ei hänen suomalaisuutensa tietenkään Vaasankaan läänissä voinut olla lisäämättä hänen ruotsinmielisten vihamiestensä lukua. En ollut milloinkaan ennen huomannut, että tämä suhteiden katkeruus olisi päässyt järkyttämään hänen mieltänsä ja vaikuttanut hänen terveyteensä. Nyt täytyi se huomata. Hän oli asemastaan rasittunut ja alkoi näyttää väsyneeltä, vaikk'ei hänellä ollut ikää kuin noin 58 vuotta.

Hiuskarvan tarkkaan hän kaikissa tapauksissa koetti noudattaa oikeamielisyyttä kaksikielisen lääninsä kumpaakin asutusaluetta kohtaan, tehden taajoja matkoja myöskin ruotsalaisille alueille. Niinpä seurasin häntä tarkastusmatkalla keskisen Pohjanlahden selille, Merenkurkun äärimmäisille ulkosaarille asti. Suuressa luotsiveneessä saattoi meidät purjehtija ensin Replotiin, sitten kauas Björköhön, ja vihdoin tulimme ihmeelliselle, mutta sittenkin asutulle saarelle, jonka kummut olivat muodostuneet kauttaaltaan meren hiomista suurista, nyt jo sammaltuneista pyöreistä kivistä.

— Näetsen, näetsen, — sanoi Aleksander karjalaisesti, — tämä korkea kumpu on vanhaa vesijättöä!

Ja siitä tavattomasta mielenkiinnosta, millä hän tarkasteli maaperän kivistöä, pilkisti esille tiedemies. Aleksander kyykistyi alas ja melkein lapsellisen hellästi siveli sammaleisia pyörylöitä. Ehdottomastikin tuli ajatelleeksi: tiede on hänen oikea alansa, sitä hän rakastaa, ja koko tuo kuvernööriys on vain uhraus isänmaan alttarille!

Paikoitellen oli metsikköjä ja niiden suojassa kalastajain asumuksia, välistä pienten peltotilkkujenkin ja vähäisten niittyjen ympäröiminä. Varmasti ei tällä saarella sinä ilmoisna ikänä mikään kuvernööri ollut käynyt. Väestö katseli kenraalipukuista miestä suut ammolla, ja erääseen siistiin asuntoon tultuamme talonväki otti meidät vastaan tuupertuen pirtin perälle naiset eturiviin ja miehet heidän taaksensa. Kuvernööri kysyi, missä isäntä oli. Hänelle osoitettiin vuoteessa täysissä pukimissa selällään viruvaa miestä, joka nyykäytti hänelle päätä tervehdykseksi. Kuvernööri puheli miehen kanssa kauan, seisten muutaman askelen päässä vuoteesta, kyseli saaren asioita, tiedusteli kalastuksen tuottavuutta, lasten opetuksen mahdollisuuksia — mies ei noussut vuoteelta, vastailipa vain lyhyeen ja haluttomasti, niinkuin ainakin vieraalle kyselijälle. Veneelle palattuamme luotsi selitti näillä saaristolaisilla olevan tapana osoittaa tuntemattomille vieraille, kuka on talon haltija, siten, että isäntä puhuttelee vierasta lojuen vuoteessaan. Kaiketi vasta sitten, kun vieras on ovensuussa tunnustanut kumarruksella ja tervehdyksillä alistuvaisuutensa, isäntä nousee vuoteeltaan ja pyytää vierasta peremmälle.

Paluumatkalla vallitsi ankara tuuli ja kova aallokko. Minä tulin merisairaaksi ja koko maailma sumeni silmissäni. Mutta Aleksander istui luotsin vieressä peräpenkillä virkeänä ja toimeliaana, kaiken aikaa tiedustellen häneltä saaristolaisten oloja ja tarpeita, pitkä harmaa parta tuulessa hulmuten. Ja koko matkasta jäi mieleen se vaikutelma, että hän oli näillä ruotsalaisillakin seuduilla yhtä suosittu kuin suomalaisilla. Tuottipa siis hänen oikeamielisyytensä hänelle paljon lohdutustakin.