Part 32

Eihän tämän mielikuvituksen näkemyksen tarvitse sisältää sitä, että Aleksanderin periaatteellisuuden ilmaus olisi merkinnyt hänen rakkautensa kylmenemistä. Päinvastoin voi näkemykseen sisältyä vielä todellisempi ja syvempi huoli toisen onnesta ja parhaasta. Mutta voi, kuinka vähän rakkaus sentään sietää periaatteita ja luonteenlujuuksia!

Näen heidän jo matkalla asemalta kotiin kaipaavan puheenaihetta. Sillä vuosikausien pitkän kirjeenvaihdon jälkeen lieneekö heillä ollut mitään asiallista enää suullisesti lisättävää. "Ja niin se sitten jatkui ja on yhä pahentunut." Mutta jos tämä kuvitelma vaikka kuinka tarkkaan vastaisi todellisuutta, niin luulisihan, että tuo vaitiolon suhde olisi vuosien kuluessa jälleen muuttunut ja he olisivat ainakin vanhetessaan keskenänsä ystävystyneet. Mutta niin ei käynyt. Sen tähden täytyy otaksua, että tuo kuvitelma, mikäli se enemmän tai vähemmän vastaa todellisuutta, on ollut vain alkusyynä siihen toista vuosikymmentä kestäneeseen vaitiolemiseen, joka synkkänä varjona jäi painostamaan perhe-elämäämme, ja että sen varsinaiseksi ja lopulta ainoaksi syyksi muodostui se Aleksanderin paluun jälkeen päivä päivältä yhä selvempänä ilmenevä eroavaisuus heidän elämänymmärryksessään, joka vastaavasti niin räikeänä esiintyi myöskin ajan hengessä. Ja tämä ei ole enää mitään kuvitelmaa.

Mieleen muistuvat alakuloiset illat, jolloin istuimme ruokasalin suuren pöydän ääressä. Milloin toinen, milloin toinen vanhemmista antautuu keskusteluun kanssamme, joskus vilkkaastikin ja naurusuin, mutta keskenänsä ei milloinkaan. Useimmiten vallitsee painostava äänettömyys. Elisabet istuu teekeittimen ääressä huuhtoen kuppeja ja käsiliinalla niitä kuivaten, silmäluomet alhaalla, välinpitämättömästi vain kuppejansa liikutellen. Ei sano sanaakaan, onpa kuin valveilleen nukkunut. Aleksander istuu vastakkaisella puolella pöytää, hänellä on kyllä silmät auki, hän on ikäänkuin "vallan päällä", hän katsoo mihin tahtoo, mutta hänkään ei keksi mitä sanoa, vaan näyttää ikävöivän yksinäisyyteen omien ajatustensa maailmaan.

Varmasti he joskus tekivät yrityksiä tämän painostuksen lieventämiseksi. Niinpä muistan Elisabetin kerran valmistaneen illaksi Aleksanderille hänen mielijuomaansa, jota sanottiin "olutjuustoksi", jonkinlaista oluen ja maidon yhteenkeitosta, jota oli käytetty Kuopiossa hänen nuoruutensa kodissa. Aleksander joi nautinnokseen, tarjosipa vuorotellen pojilleen ja tyttärilleenkin, joista joku sai nielaistuksi enemmän, toinen vähemmän, kertoi jotakin Karjalasta, Kuopion kodistaan, hymähtelikin. Ajattelin: nyt — nyt he sanovat jotakin toisillensakin. Mutta — ei sanaakaan.

Vanhemmat yleensä eivät tiedä tai väheksivät sitä merkitystä, mikä heidän keskinäisillä suhteillaan on lasten onnelle. Kumpikin elää omalta kohdaltaan vain lapsia varten. Isä tekee päivät pitkät työtä heidän hyväkseen, ja kun hän työstä levähtäenkin illan hämärässä astelee edestakaisin huoneessaan, ei hän silloinkaan muuta ajattele kuin lastensa parasta, miten koota ne roposet, jotka ovat välttämättömiä heidän kasvatukseensa, miten suorittaa kaikkien koulumaksut, miten maksaa soittotunnit, miten palkata kotiopettajat, miten saada se tai tämä pojista oppiin ulkomaille. Ja äiti, samoissa säästämisen tarkoituksissa, koettaa omin käsin suorittaa kaiken, mikä muuten kuuluisi palvelijain, pesijäin, ompelijain tehtäviin, ja koko päivän melkein näännyksiin asti puuhailtuansa sittenkin jaksaa innostuen kuunnella jokaisen asioita. Ja vielä kaikkien jo mentyä maata ja hiljettyä kuuluu hänen laskulautansa luisten nappulain kalina, kun hän laatii tilejänsä.

Näin he kumpikin omalla tahollaan ponnistelevat ja uhraavat kaikki voimansa lasten onneksi, ja kaikkensa annettuaan itsekin ehkä ihmettelevät, mitä siitä vielä puuttuu. Yksi vielä puuttuu. Vanhemmat eivät aavista, että lasten riemu remahtaisi ylimmilleen, että onni alkaisi iloisesti kukoistaa, jos he kerrankin — syleilisivät toisiaan.

Niinpä kun äänetön olo illallispöydässä käy vihdoin kaikille liian ikäväksi, Aleksander nousee pöydän äärestä, ja nyt alkaa hänen loputon vaelluksensa edestakaisin pimeän salin nurkasta nurkkaan. Vasen käsi on housuntaskussa, pää on kumarassa, oikean käden sormilla hän kävellessään sivelee poskipartansa puoliskoja, vieden ajatuksissaan parran päitä huulien väliin ja taas päästäen irralleen.

Hän kuulee ruokasalista vilkasta keskustelua, joka on siellä heti hänen lähdettyään virinnyt Elisabetin ja lasten kesken. Puhutaan uudesta kirjallisuudesta, taiteesta, nauretaan iloisesti, innostutaan. Ehkä jokin sana, jokin väitelmä kantautuu isänkin korvaan, hän pysähtyy kuuntelemaan, hän ihmettelee, se kuulostaa niin uudelta, oudolta, melkein tekisi mieli mennä takaisin ruokasaliin ja jälleen istua lampunvaloon iloisesti puhelevan perheen piiriin. Mutta mitä hän siellä sanoisi? Tietämättä mitään heidän uusista kirjailijoistaan, tuntematta heidän taidemaailmansa viimeisiä odotuksia. Joskus hän ei ymmärrä enää perheensä uusia lauseparsiakaan, kaikki on outoa ja vierasta. Varmaan he jälleen vaikenisivat, jos hän tulisi. Ja niin hän jälleen kävelee nurkasta nurkkaan, kävelee, kävelee...

Keskustelu vilkastuu yhä, se on myös yhä äänekkäämpää, se kuuluu Aleksanderin korviin vielä sittenkin, kun hän jo on vetäytynyt huoneeseensa, paneutunut makuulle, sammuttanut lampun ja valvoo pimeässä. Ehkä hän ajattelee, aikojen murrosta ymmärtämättä: Elisabet vieroittaa minulta lapsenikin.

Todellakin, me olimme paljon lähempänä äitiä kuin isää. Ja jos meille jotakin tapahtui, — jos piti jotakin tunnustaa, jos neuvotella, jos ratkaista, — oli meistä kaikki tehty, kun olimme puhuneet asiasta äidin kanssa. Usein ei juolahtanut mieleenkään, että olisi ollut puhuttava myöskin isän kanssa. Voisin luetella lukemattomia esimerkkejä. Tunnustan niistä kuvaavimman, jota minun tosin täytyy nyt jo itsenikin oudoksua.

Kerran Elisabet kutsui meidät keittiöön katsomaan, mitä johtovedelle oli tullut. Vesi oli todellakin omituisen näköistä, se oli täynnänsä pienen pieniä ilmaporeita, jotka samensivat sen harmaan väriseksi. Aleksander oli kaiketi kuullut, että keittiössä jotakin touhuttiin, koska hänkin tuli sinne. Minä otin astian, täytin sen vedellä ja toin hänen nähtäväkseen, selvitellen ja läikytellen sitä vasemmalla kädelläni. Silloin huomasin, että nimettömässä sormessani oli raskas kultainen sormus ja etten ollut isälle vielä kertonutkaan olevani kihloissa.

Kaiketi hän luuli minun tällä tavalla tahtoneen valmistaa hänelle yllätyksen. Hän katsahti minuun oudoksuen, kääntyi ja meni sanaakaan sanomatta omalle puolelleen.

XX. ALEKSANDER TARKOITUSTENSA PERILLÄ.

Aleksanderille oli perhe-elämä kuitenkin vain _puolet_ elämää, niinkuin se tavallisesti on toimen ja julkisuuden miehille. Aamusta iltapuoleen asti hän oli virastossaan (Suomessa toimivan topografikunnan päällikkönä). Muun osan päivää hän usein vietti tieteellisissä kotitöissä istuen työpöytänsä ääressä myöhäiseen yöhön ja lepäillen vain kävelemällä edestakaisin huoneessaan. Lahjoiltaan ja taipumuksiltaan hän oli ennen kaikkea tiedemies, ja ehkä matemaattisten, fysikaalisten ja astronomisten seikkain tutkiminen tuotti hänelle suurtakin sielullista nautintoa.

Joka tapauksessa, "alakuloiset illat" perheen parissa ja tieto hänen suunnitelmiensa epäonnistumisesta poikien suhteen ei ollut hänelle koko elämä eikä päässyt sitä synkistämään joka puolelta, vaan toinen reuna oli avoinna mitä kirkkaimmalle päivänpaisteelle. Sieltä jo heloitti hänen sydämensä toisen, ehkä syvimmän, sisimmän toiveen täyttyminen: vapautuminen Venäjän palveluksesta ja oman maan palvelukseen siirtyminen. Tämän teki nyt mahdolliseksi Heidenin politiikka.

Tultuaan nimitetyksi Mikkelin läänin kuvernööriksi ja sinne saavuttuaan hän kohta ensi töikseen ja virkakuntansa suureksi mielikarvaudeksi teki suomenkielen lääninsä hallinnon viralliseksi kieleksi.

Saatuaan tämän asian sekä lääninvirastossa että maaseudun virkailijain kirjeenvaihdossa vakaalle pohjalle hänet vuoden kuluttua nimitettiin kuvernööriksi Kuopion lääniin, jossa hän heti pani toimeen saman jyrkän kielimuutoksen.

Neljättäkymmentä vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin tässä samassa Kuopiossa ruotsalainen kuvernööri lakkautti Snellmanin Saima-lehden ja kaikki suomalainen kirjallisuus kiellettiin. Neljänäkymmentä vuotta sitten (Kuopion silloisen tuomiorovastin pidoissa) nuoren kadetin sydämeen syttyi oikeudentunnon pyhä liekki, joka ei sitten milloinkaan enää sammunut. Mutta vasta 50:n ikäisenä hän vihdoin pääsi lyömään ratkaisevan iskunsa vääryyttä vastaan. Silloin ei tosin enää hänen pieni äitinsä Aurora ollut näkemässä poikansa tekoja tässä armaassa Kuopiossa eikä onneksi ollut todistamassa myöskään sitä vihan raivoa, joka kaupungin vanhimmissa ja kunnioitetuimmissa perheissä nyt nousi hänen Aleksanderiansa vastaan.

Tämä viha, etsiessään itselleen tukea ja kannatusta mahdollisimman laajoista virkamiehistön ja sivistyneistön piireistä, koetti verhoutua kauniisiin laillisuuden, jopa isänmaallisuuden muotoihin. Sen vaikuttimena ei muka ollutkaan vastenmielisyys suomalaisuutta kohtaan, vaan se, että suomenkielen viralliseksi julistaminen oli pantu alkuun venäläisen kenraalikuvernöörin hallinnollisella luvalla eikä perustuslakien mukaisesti säätyjen aloitteesta. Tämä kaunis verho ei kuitenkaan voinut salata sitä ilmeistä tosiasiaa, että 80-luvulla fennomaaneja vastaan käydyn silmittömän kiihkeän taistelun pohjana oli sama suomalaisuuden inho, joka tuomiorovastin pidoissa 30 vuotta sitten, kysymyksen ollessa tyttökoulun suomenkielen tunneista, puhkesi mahtavan patruunan sanoihin: tarpeetonta! Sitä kieltä oppikoot tyttäreni karjakoilta!

Paljon oli sillä välin kuitenkin jo suomalaisuuden ystäviäkin Kuopioon kertynyt, lääninsihteerinäkin oli Aleksanderin sukulainen, suomenmielinen lakimies (Fabritius), papiston kannatusta mainitsematta. Mutta niin kiihkoisana kuin kaupungin vanhempien perheiden ja ruotsinmielisen virkakunnan viha Aleksanderia vastaan kytikin, oli "kansan" kiitollisuus ja rakkaus häntä kohtaan sitä ilmeisempi. Kaikkialla, minne ikinä hän tarkastusmatkoillaan tulikin, kaukaisinta Karjalaa myöten, otti rahvas hänet vastaan riemukasta myötätuntoa osoittaen, vaikkapa ruununvoudit ja nimismiehet eivät olleetkaan hurraahuutoja järjestämässä tälle kuvernöörille. Ja vanhoja ja nuoria talonpoikia kokoontui sankoin parvin hänen kokouksiinsa, joissa he liikutuksen kyyneleet silmissä ja hillitty riemu sydämessä kuuntelivat hänen suomalaista puhettansa, valtoinaan, välittömästi antautuen laajoihin keskusteluihin kuntiensa asioista, hänen uudistusehdotuksistaan, silloista, maanteistä, kaivannoista, järvien laskuista, vaivaishoidosta, yleisistä rakennuksista ... ja pelkästä kiitollisuudesta kaikkeen suostuen.

Nykyisen kansanvallan aikoina lienee lukijan vaikea käsittää, mistä tämä ylenpalttinen kiitollisuus johtui. Eihän kysymyksessä oikeastaan ollut muu kuin oikeusvaatimuksen toteuttaminen, vääryydestä luopuminen, joka oli sivistyneen säädyn alkeellisimpia velvollisuuksia. Mutta mitään orjamaisuutta eivät nuo rakkauden osoitukset ja kiitollisuuden kyyneleet sentään merkitse. Täytyy ymmärtää, että kansa oli vuosisatojen kuluessa tottunut herrojensa muukalaisuuteen ja vieraskielisyyteen. Kun komeapukuinen kenraali astui heidän eteensä supisuomalaisesti puhuen, vilpittömästi haluten kuunnella heidän valituksiaan ja toiveitaan, välittömästi ja ilman tulkkia keskustellen heidän kuntansa ja lääninsä asioista, — se toki vaikutti kuin uskomattoman sadun muuttuminen todellisuudeksi, se oli ilmestystä, verhon iloinen katoaminen synkän nykyisyyden ja valkenevan tulevaisuuden väliltä.

Jos ihmiselämää täältä alhaaltapäin katsottuna voi pitää korkeuksiin sinkoutuvana kaarena, joka alkaa maasta ja päättyy maahan, niin varmasti oli tämä Kuopion kuvernööriydenkausi Aleksanderin elämänkaaren huippukohta. Hän oli saavuttanut sen tarkoitusperän, jonka oli itse jo nuorena itsellensä asettanut ja joka oli hänen elämänsä johtona säilynyt huolimatta kaikista oleskeluista vierailla mailla ja vieraiden tsaarien palveluksessa.

Tässä mielentilansa nousukaudessa hän sortumatta saattoi kestää sen ankaran iskun, minkä hänelle tuotti hänen vanhimman tyttärensä Elliidan (Liidan) kuolema, tyttö kun oli parhaassa nuoruuden iässä, morsiamena, kihloissa Uuden Suomettaren toimitussihteerin Janne Messmanin, siis mahdollisimman suositun tulevan vävyn kanssa.

Onnellisena voi hänen suhteensa pitää myöskin sitä seikkaa, että hän Kuopioon muutettuansa joutui niin kauas pois hänen arkaa mieltänsä vaivaavista ja loukkaavista helsinkiläisistä riitaisuuksista, jotka vaikuttivat hajoittavasti hänen vanhaan, rakkaaseen fennomaaniseen puolueeseensa. Vain ystäviensä kirjeiden avulla oli hänellä noista hyökkäyksistä ja sekasorrosta tietoja.

Aikaa ja oloja kuvaavana olkoon tässä julkaistuna hänen uskollisen, elinkautisen ystävänsä Yrjö Koskisen kirje hänelle Helsingistä Kuopioon.

"Helsingistä, Pääsiäispäivänä, Huhtik. 5 p. 1885.

Veli kulta!

Vaikk'en aivan tarkasti ota osaa valtiopäivätoimiin, on niistä kuitenkin sen verta työn lisäystä, että kirjeenvaihto aina lykkäytyy viikosta toiseen. Senpä tähden oletkin saanut odottaa vastausta rakkaaseen kirjeeseen. Minä olen tästä pitkävetoisuudestani sitä enemmän pahoillani, koska saatan hyvin ymmärtää, että se perheellinen suru, jolla Herra on Sinua etsinyt, näinä aikoina mieltäsi masentaa, niin että ystävällinen sana saattaa olla tavallista enemmin tervetullut. Kun ihminen seisoo tuon suuren arvoituksen edessä ja kääntyy omaan itseensä, olemuksen salaisuutta miettimään, tuntuuhan tämä maailma kovin kummalliselta. Elämän toimet tosin vähinerin haihduttavat kaipauksen, mutta joku arpi saadusta haavasta aina jääpi, ja hyvä onkin että niin jää. Sillä elämän katoovaisuus on semmoinen tosiasia, jota me myötäkäymisen aikana niin helposti unohdamme, salaamme itseltämme, koska tavallisesti katsomme sitä synkäksi, ikäväksi asiaksi. Vaan siihen ajatukseen täytyy itseänsä totuttaa, ja läheltä, kristinuskon valossa katsottuna, se ei todella olekkaan niin synkkä kuin ensin luulimme. Silmillemme silloin aukeaa maailmanjärjestys semmoinen, joka ei lopu tämän elämän kanssa, kehityssuunnitelma semmoinen, jonka yleisiä piirteitä voimme oivaltaa, vaikk'emme kaikkia yksityiskohtia tarkoin ymmärräkkään.

Olen usein Sinua ajatellut siitä asti kun kuulin tyttäresi sairaudesta ja kuolemasta, ja olen toisinaan ollut aikeissa Sinulle kirjoittaa joku lohdutuksen sana, mutta olen aina tuntenut kuinka köyhä ja kykenemätön siinä kohden olen. Nytkään en tiedä muuta neuvoa antaa kuin sitä, jonka uskonto tarjoo. En edes voi Sinulle siinä asiassa osoittaa jotakin theologillista kirjallisuutta; vaan jos kaipaat jotain, lue yksinomaisesti evankeliojen yksinkertaisia kertomuksia. Lue niitä vaikka juttukirjoina, historiallisina todistuskappaleina; jota enemmin niitä lukee, sitä enemmin niihin mieltyy.

Mutta jo muista asioista jutelkaamme. Kuopion yksityislyseon asia on ollut Senaatissa esillä ja siellä niin päättynyt, että enemmistö on kymmeneksi vuodeksi ehdotellut sille 29 000 mk, kaksi jäsentä, A. Mechelin ja muistaakseni Lerche, ainoastaan 18 000 mk, ja minä sekä Okerblom olemme kehoittaneet vähinerin lakkauttamaan laitosta sillä tavoin, että ensi lukuvuodella se saisi II:sta luokasta 2 500 mk ja III:sta-VII:stä luokasta 4000 markkaa kustakin (VIII:s luokka opetetaan yhdessä VII:nnen kanssa eikä siis tarvitse mitään) eli yhteensä 22 500 mk, mutta seuraavilta vuosilta vähennettäisiin yhden luokan apuraha, kunnes kaikki loppuisi. Tähän ehdotukseen kuuluu Heidenkin yhtyneen. Mutta varsin mahdollista on, että Pietarissa asia saadaan toiselle kannalle; arvattavasti af Frosterus koettaa vaikutustansa, minkä jaksaa.

Tulevan oktrojin suhteen voin Sinulle antaa joitakuita tietoja, vaikka ne tietysti vielä ovat salassa pidettävät. Se tuskin enää on salaisuutta, että W. v. Daehn tulee v. Kraemerin sijaan. A. Mechelin tulee myöskin lähtemään, vaikka sanotaan, ettei hän vieläkään ole itse pyytänyt eroa. Hän onkin kynsin hampain pitänyt kiinni portefeuille'stään; mutta ei taida auttaa. Kirkollisasiain päällikkyys tarjottiin ensin minulle; mutta minä en millään tahtonut luopua kamari-toimista, joihin nyt olen mitenkuten perehtynyt; ehdottelin Donner'in. Kun kuitenkin monien keskusteluin perästä huomasin, että Heiden ei suostunut Donner'ia esittämään, ja toiselta puolen hyvin ahkerasti koetettiin Lindelöfiä puolustaa, täytyi minun, vaikka vastenmielisesti, lupautua A. Mechelin'in jälkeläiseksi, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla, että joku suomenmielinen tulisi kamaripäälliköksi. Niin nyt taitaa käydäkin; sillä Ignatiusta on puhuteltu. — On tietysti vielä mahdollista, että mutkia ilmaantuu, joita ei saata arvata.

En voi sanoa, että omasta puolestani olen oikein tyytyväinen. Olen paljoa enemmin huvitettu aineellisesta edistyksestä kuin koulu- ja kirkko-asioista. Vaan sehän kumminkin on hyvä askele eteenpäin, jos Ignatius saadaan hallituskuntaan. Mitä v. Daehn'iin tulee, toivon minä hänestäkin hyvää, vaikka epäilemättä hänen käsityksensä vielä lienee enemmin venäläinen kuin suomalainen; rouva onkin puhdasverinen venakko ja lapset käyvät venäläisissä kouluissa. Vaan mies on itsessään suora ja selvä, eikä ole suinkaan vähäiseksi eduksi katsottava, jos hän vähitellen kodistuu ja mukautuu meidän käsityskantaamme; sillä hyvin luultavaa on, että hän ennen tai myöhemmin tulee Ehrnroothin sijalle.

Valtiollinen asemamme tähän aikaan ei ole suinkaan hauska. Venäjän valtiomiehet, sen selvästi huomaa, katsovat Suomenmaan joksikin abnormité'ksi, ja Bruun ei ole suinkaan se mies, joka ymmärtäisi semmoista katsantokantaa vastustaa. Hänessä on parvenu'n kaikki heikkoudet.

Tuttavistamme olisi syytä antaa Sinulle tietoja, jos vain nyt muistaisin niistä jotakin kerrottavaa. Meurman ei ole oikein entisessä kurasissaan; hänellä on ollut talonpoikaissäädyssä rettelöitä "Oinas" Castrén'in kautta ja paitsi sitä häntä rasittaa se parjaustulva, joka suomalaisissa maaseutulehdissä on häntä vastaan levitetty. Suomalaisessa leirissä onkin melkoinen hajous, toiselta puolen Kivekkäät, toiselta Rein ja Valvojalaiset, kolmannella vielä levottomat naiset, kaikki kulkevat omaa tietänsä. Löfgren ja Uusi Suometar koettaa pitää vanhaa kohtuullista suuntaa. Ja luullakseni tämä kuitenkin tulee johtoa pitämään, ainakin on Suomettaren tilausmäärä yhä karttunut.

Valtiopäivä-asiat tiedät sanomalehdistä, niin ett'en nyt niistä mitään puhu. Lopetan vain sillä toivolla, ettet minua unohda, vaikka joskus saat jonkin viikon vastausta odottaa.

Oma ystäväs _Yrjö Koskinen_.

Senaatti on hyväksynyt ehdotuksen, että kruunu tekisi etumaksun osakas-jaoista Kuopion läänissä. Asia menee tulevalla viikolla majesteetille."

Aleksanderin suomalaisuus oli hankkinut hänelle läänissään oikean "kansanmiehen" arvonimen, joka vieläkin elää monin paikoin Itä-Suomen vanhemman väestön suussa. Mutta niitä ominaisuuksia, joita _nykyinen_ kansanvaltaisuus asettaisi semmoisen arvonimen ehdoksi, ei Aleksanderilla kylläkään ollut. Tässä merkityksessä kansanvaltainen tai edes kansanomainen hän ei ollenkaan ollut. Hän ei olisi milloinkaan istunut samalle penkille yksityisistä asioista rupattelevien talonpoikien kanssa. Seuratessani häntä kerran tarkastusmatkalla huomasin, että hänen kokouksissaan kaikki seisoivat, tai istui hän yksin muiden seistessä. Ilomantsin pitäjässä ollessamme hän kutsui kunnallislautakunnan esimiehen yksityisesti puheilleen. He keskustelivat salissa, kumpikin seisten, kun tulin sisälle. Pitäen tilannetta vähän kankeana minä, tultuani esitellyksi, avasin savukekoteloni tarjoten esimiehelle. Mutta kuvernööri rykäisi merkitsevästi ja esimies vetäisi kätensä pois.

Demokraattisuuden ja suomalaisuuden yhteenkuuluvaisuus ei suinkaan ollut mikään selviö vanhojen fennomaanien aikaan, niinkuin se oli myöhemmin. Snellman itse oli teoriassa ehkä enimmän demokraattinen heidän joukossaan. Mutta jo Koskinen oli monessa suhteessa ihanteiltaan toinen. Hän kirjoitteli varoittavia sanoja liiallista koulujenperustamismaniaa vastaan, peläten "sivistyneen köyhälistön" syntymistä, jonka selitti suureksi yhteiskunnalliseksi vaaraksi. Suomalainen vapaaherra, suomalainen kuvernööri, suomalainen maamarsalkka, senaattori — se kaikki kuului vanhojen fennomaanien ihanteisiin, mutta sellaiset saavutukset ajateltiin mahdollisiksi vain jo olemassa olevan sivistyneistön tai sen perheissä kasvatettujen jälkeläisten suomenmielisiksi kääntymisen avulla.

Voidaan ajatella, että joku kuningas täydestä sydämestään rakastaa alamaisiansa, että hän yöt päivät miettii, miten parhaiten palvella matalissa majoissa ja kaukaisissa korvissa asuvaa kansaansa ja että hänen rakkautensa on todellakin vilpitön, uhrautuvainen, jopa sydämellinenkin alhaisoa kohtaan. Mutta annapa, että tämä "alhainen" nostaa nokkansa pystyyn, nousee palatsiin ja alkaa uhitellen "vaatia" kaikkea, mitä kuningas on rakkaudesta vapaaehtoisesti tehnyt! Kuninkaallinen viha leimahtaa. Ulos palatsista! Telkien taa! Täällä on sinulle tilaa vain lakeijana!

Niin pienemmätkin herrat. Ja niin myöskin Aleksander. Hän ei voinut sietää nousukkaita. Sivistyneesti pyöriskelevä aliupseeri, herrasteleva talonpoika — ne olivat hänen kauhujansa, yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden aate hänen inhojansa.

Mutta "uudet aatteet" seurasivat Aleksander parkaa kuin ulvovat koirat, minne ikinä hän olisikin niitä väistänyt. Niinpä ne olivat vihdoin jo täällä Kuopiossakin hänen kintereillään.

Sillä täällä eleskeli juuri uusien aatteiden ja kaiken vapaamielisyyden kuopiolainen profeetta, kuuluisa kirjailija ja näytelmäin tekijä Minna Canth. Ja Elisabet tietysti kohta tutustui häneen, jopa piti häntä kaikkein hauskimpana tuttavuutenaan niiden lukemattomien kaupungin rouvien joukossa, joiden seurassa Elisabetin nyt olisi ollut esiinnyttävä kuvernöörin puolisoa edustaen.

Minna Canthilla oli suuri ja hyötyisä kangaskauppa aivan Snellmanin puiston (entisen Kustaa Aadolfin torin) ääressä. Hän itse asui lapsineen kodikkaassa huoneistossa, erillään kangaskaupasta, toisessa piharakennuksessa, ja hänen talonsa oli aina avoinna vieraille.

Bergbom oli hänet "löytänyt" ja kangaskauppiaasta tehnyt näytelmäkirjailijan. Hänen aatteellinen mielialansa oli näissä kirjallisissa puuhissa päässyt täyteen kukoistukseensa. Kun Bergbom taas saapui teatterinsa kanssa kiertueellaan Kuopioon ja jokin uusi näytelmän aihe oli välähtänyt Minna Canthin vilkkaassa mielikuvituksessa, he aivan hekumoivat keskustellessaan ja yhteisesti suunnitellessaan, miten Canthin kirjoittama luonnos nyt olisi oikein muovailtava ja näyttämölle asetettava. Hyvin oivaltaen ajan hengen ja teatteriyleisön maun Bergbom ei ollenkaan pannut vastaan Minnan meheviä sutkauksia, vaikka ne kohdistuivatkin yhteiskunnallisiin epäkohtiin, vaan päinvastoin mielihyvän loiste silmissä ja suu mehellä kähisi: mainiota! mainiota!

Hänelle oli tietenkin teatteri ja yleisö pääasiana, mutta toinen oli kuvernöörin asema. Kun Minna Canth antoi näytelmänsä päähenkilön, lain ja oikeuden nimessä vangitun naisen, näytelmän loppupontena huudahtaa vangitsijoilleen kapinallisia, lakeja ja oikeutta halventavia sanoja, ja kun kaupungin arvovaltaisimmat isät yhdessä kirkollisten kanssa alkoivat vaatia kappaleen kieltämistä, ei kuvernöörin enää sopinut osoittaa mitään suosiota mokomalle kumoushengen lietsojalle, vaan rouva Canth jäi kuin jäikin kuvernöörin kutsulistoista pois.