Part 31

Paitsi filosofiaa ja kirjallisuuden historiaa, joita hän siis harrasti vain mikäli haki ja löysi niistä vastauksia _omiin_ kysymyksiinsä, harrasti hän todenteolla myöskin taidetta ollenkaan edeltäpäin päättämättä ruveta taiteilija-_ksi_. Makasiininkadulla sijainneessa piirustuskoulussa hän täydensi tekniikkaansa ja harjoitteli pitkät ajat maalausta Hjalmar Munsterhjelmin johdolla, joka ylisteli hänen taipumuksiansa, — mutta ei sittenkään! Aleksanderin täytyi vihdoin luopua kaikesta toivosta saada Kasperista maisteri ja finanssimies. Täytyy kuitenkin sanoa, että Kasper teki usein suuriakin ponnistuksia voittaakseen vastenmielisyytensä kurssilukuihin ja täyttääkseen Aleksanderin toivomukset. Luullakseni hän jätti lopullisesti kaikki taideharrastuksensakin voidakseen antautua yksinomaan tutkintolukuihin. Luulen myös, että Elisabet puolestaan, loputtomasti ja usein aamuyöhön asti keskustellen hänen kanssaan, mitä hartaimmin kehoitti häntä näihin ponnistuksiin. Mutta aina kun tutkinto alkoi lähestyä, vei luonto voiton ja Kasper jäi kuin jäikin uskolliseksi omille periaatteilleen. Aleksander luopui verraten aikaisin kaikista yrityksistään taivuttaa häntä. He olivat pohjaltaan oikeastaan suuria ystävyksiä, sanan syvällisemmässä merkityksessä. Paitsi sitä, että Kasper oli esikoisena Aleksanderinkin lempipoika, oli heidän luonteissaankin ilmeisiä yhtymäkohtia. Molemmat olivat samoja rehellisiä totuudenmiehiä ja molemmat pysyivät yhtä kiinteästi periaatteissaan. Ja vaikka Aleksander ei voinutkaan oikein käsittää Kasperin vaikuttimia, jotka hänestä tuntuivat Clodtmaisilta, oli hänellä niitä kohtaan kuitenkin eräänlainen ritarillinen kunnioitus, joten hän antoi Kasperinsa olla rauhassa.

Mutta vielä pahempi vastus Aleksanderin suunnitelmille uhkasi tulla hänen toisesta pojastaan, Arvidista.

Tämä hyvin vapaata ylioppilaselämää viettävä, kaikissa Kivekkään kokouksissa riehuva, yltiöisänmaallinen, ehkäpä yltiöpäinenkin nuorukainen — ei ollut vielä käynyt ripillä eikä nauttinut herranehtoollista!

Elisabetin milloinkaan ottamatta semmoisia asioita puheeksi oli koko kysymys rippikoulusta Aleksanderin poissaolon aikana päässyt ikäänkuin luisumaan päiväjärjestyksestä. Mutta kotiin palattuansa Aleksander heti otti asian puheeksi, vaatien sen järjestämistä viipymättä.

Arvid ei ollut tietääkseenkään. Ilmoittipa vain Elisabetin välityksellä, ettei aikonut ripillä ollenkaan käydäkään.

Aleksander puolestaan ilmoitti Elisabetille asettavansa Arvidin kotona-asumisen ehdoksi sen, että hän alistuu isänsä vaatimukseen.

Elisabetin tehtäväksi tuli nyt taivuttaa Arvid suostumaan hyvän sään aikana. Ensin Elisabet ei puhunut tuosta kotiin jäännin ehdosta mitään, sillä hän oli varma, että Arvid, ilman tarpeellisia valmistuksia, olisi heti sanonut: jaha, me siis eroamme, ja lähtenyt, itse tietämättä minne. Arvidin kanssa ei voinut pitkään puhella niinkuin Kasperin kanssa. Heillä oli niin perin erilaiset luonteet. Jo pieninä poikasina — sitä Elisabet muisteli ja kertoi usein — he kerran yhdessä tarkastelivat eteisen vaatekaapin korkeutta, että uskaltaisikohan sieltä hypätä alas. Kasper kapusi ylös ja tarkasteli kaapin korkeutta joka puolelta. Laskelmat tehtyänsä hän kiipesi taas alas ja sanoi tulleensa siihen päätökseen, että kaappi oli liian korkea. Nyt kiipesi Arvid vuorostaan ylös kaapin korkeutta arvostelemaan. Mutta peläten, että hän itsekin mahdollisesti pitäisi kaappia liian korkeana, hän ylös päästyänsä arvelematta ja mihinkään katsahtamatta heti hyppäsi alas.

Elisabet sen vuoksi hyvin varovasti otti asian puheeksi, kehoittaen puolestaan _riitaisuuksien välttämiseksi_ tekemään niinkuin pappa vaati.

_Arvid_: Mutta he sanovat itse, että joka uskomatta menee herranehtoolliselle, se syö ja juo itsellensä kadotuksen.

_Elisabet_: Ah, Arvid, jos emme usko ehtoolliseen, emme usko kadotukseenkaan. Eihän kysymys tässä ole mistään muusta kuin papan tahdon noudattamisesta. Koeta asettua hänen kannalleen. Hän sanoo, että koko sinun tulevaisuutesi voi mennä pilalle tämän asian tähden ja että asia olisi pitänyt järjestää jo paljon aikaisemmin, nyt se tulee päivä päivältä yhä vaikeammaksi.

_Arvid_: Tuota sinä et usko itsekään, mamma. Etkö ole itse sanonut, että mitkään jumalat tai uskonnot eivät voi olla korkeammalla sitä, minkä ihminen tuntee todeksi?

Tämä huomautus järkytti Elisabetia, sillä se osui hänen oman uskonsa ytimeen. Pitkään aikaan hän ei voinut sanoa mitään. Sitten otti jälleen langan päästä kiinni, mutta heikoin sormin.

Heikosti hän enää jaksoi ajaa Aleksanderin asiaa.

_Elisabet_: Mutta oletko, Arvid, ollenkaan ajatellut, mitä _seurauksia_ voisi tästä olla?

_Arvid_: Olethan monta kertaa itse sanonut, että täytyy puhua totta seurauksia pelkäämättä.

_Elisabet_ (omana pelkonaan): Entä jos pappa asettaisi ripillä käynnin sinun kotiinjäämisesi ehdoksi?

_Arvid_: Aineellisen syyn tähden vielä vähemmin voisi suostua valehtelemaan. Mutta mamma — enhän ollenkaan tunne sinua! Tietysti olisi heti lähdettävä!

Elisabet huokasi syvään. Hän tosin jätti sanomatta, että semmoinen ehto oli jo asetettu, sillä hän pelkäsi, että Arvid sen kuultuaan "heti hyppää kaapilta". Mutta viivyttely oli vain kauhean katastrofin tuonnemmaksi lykkäämistä. Eihän voinut ajatellakaan, että Aleksanderin saisi peruuttamaan kerran sanomaansa uhkausta. Elisabet ei ollut onnistunut. Asia oli menetetty.

Etevämmyytensä tunnossa, mitä tulee väittelyihin Elisabetin kanssa, Arvid rupesi ylimielisesti puhumaan muista asioista, nousi ja avasi jo oven lähteäkseen muuanne, kun äkkiä huomasi Elisabetin olevan kyyneltyneenä. Mamma — kyyneltyneenä!

Niinkuin lasten taikalyhdyssä värikuva ilman mitään ylimenoa muuttuu silmänräpäyksessä kokonaan toiseksi, niin muuttui sinä hetkenä Arvidissa kaikki. Totuudet häipyivät. Ylimielisyys meni.

— No, no, mamma — hän sanoi kiireesti palaten ovelta, — älä nyt, suostun, tietysti suostun...

Asia järjestyi.

Aleksander teki parastaan lieventääkseen Arvidille tuottamaansa nöyryytystä.

Hän meni kaupungin silloisen parhaan saarnamiehen, ihaillun pastori Hildénin luo, kertoi tälle kaiken, ja he sopivat keskenään, että ripille pääsyn ehdot, mitä tulee uskontunnustukseen, käsitellään mahdollisimman vapaamielisesti. Hildén lupasi suorittaa valmistuksen kahden kesken.

Näin kävikin. Pastori osoitti olevansa kohteliaisuus ja myötämielisyys itse. Hänellä oli suuret, molempia huulia peittävät tummat viikset ja tavattoman sileähipiäinen iho. Suuret silmät kaarevine kulmineen ja tummine ripsineen erottuivat jyrkästi miellyttävän kalpeista, maukkaaseen kahvinjuontiin kutsuvista kasvoista. Sekä opettaja että oppilas olisivat ehkä mieluummin tulleet ystäviksi kuin pohtineet riitakysymyksiä. Tämän tunnelman vallassa Arvid olisi sovinnon säilyttämiseksi ollut valmis myönnyttelemään enemmänkin kuin vaadittiin. Mutta pastori ei vaatinut muuta kuin nipin napin Jumalan olemassaolon tunnustamista.

Elisabet oli kirkossa rippisaarnan ja ehtoollistoimituksen aikana. Hän oli mietteisiinsä vaipuneena eivätkä juhlahetken liikuttavat saarnat, messut ja urkujensoitto näkyneet millään tavoin vaikuttavan häneen. Kaiken päätyttyä Aleksander oli tyytyväinen ja keveällä mielellä. Hän puheli Arvidin kanssa naurahdellen ja sukkeluuksia laskien, niinkuin olisi tahtonut korostaa, että koko tämä tapaus oli hänen mielestään vain muodollinen pikkuasia, johon ei tarvinnut panna sen suurempaa huomiota. Tehty ja unohdettu.

Samoin suhtautui asiaan muukin maailma. Oli tapahtunut vain kaikille tuttu pieni muodollisuus, joka oli jokaiselle yhtä välttämätön täysien kansalaisoikeuksien saavuttamiseksi. Suhteissa ihmisiin, sekä vieraisiin että omaisiin, kirkkoon ja papistoon vallitsi taas rauha ja sula sovinto.

Ainoastaan Elisabetin ja Arvidin keskinäinen väli oli ikäänkuin liitoksistaan vähän höltynyt.

He huomasivat sen molemmat jo kirkosta tullessaan, ja kumpikin koetti parastaan saadakseen nuo liitokset entiselleen, mutta turhaan. Köykäisistä joutavuuksista ei voinut hakemallakaan löytää mitään puhelun aihetta, mutta totisista, sydämellä olevista oli ikäänkuin myöhäistä puhua ja niitä piti siis välttää.

He kulkivat äänettöminä ja omasta äänettömyydestään vaivaantuneina.

Ehkä kumpikin aavisti, että tämä asia ei ollut vielä tähän päättynyt.

XIX. YHÄ ILMEISEMPÄÄ ERIMIELISYYTTÄ ALEKSANDERIN JA ELISABETIN VÄLILLÄ.

Aleksanderin tie rupesi nousemaan pystyyn paitsi hänen poikiensa, myöskin Elisabetin itsensä vuoksi.

Perheen johtajana Elisabet oli noina eronvuosina kehityksessään itsenäistynyt, ja Aleksanderin palattua hän ei enää ollut sama kuin heidän erotessaan, vaan oli alkanut katsella oloja ja asioita omintakeisesti. Kasvavalla innolla hän oli antautunut Ibsenin ja Björnsonin täälläkin heränneeseen vapaamielisyyden henkeen, liittyen varsinkin naisliikkeen kannattajiin, "naisemansipatsioniin", kuten silloin sanottiin, yhteiskouluaatteeseen ja muuhun sen ajan modernisuuteen, joka oli Aleksanderille samoin kuin koko hänen vanhalle fennomaanistolleen niin peräti luonteenvastaista ja inhoittavaa.

Elisabetin suhteen kärjistyi heidän erimielisyytensä varsinkin seuraavan tapauksen johdosta.

Aivan kuohuksissaan ja suunniltaan järkyttyneenä tuli eräänä päivänä Elisabetin luo tuttu fennomaaninen rouva kertomaan skandaalista, joka oli kohdannut toista hänen vielä koulua käyvistä pojistaan.

Ajatelkaa!

Poika oli ollut tulossa kotiin konventista noin 11:n aikaan illalla. Hänen Esplanadin yli tullessaan oli hänen seuraansa tunkeutunut hienopukuinen nainen, joka puhui tukholmalaista murretta, mutta käyttäytyi hyvin sopimattomasti, oli tahtonut kävellä käsikynkässä, vetänyt väkisin puoleensa ja tehnyt joitakin ehdotuksia.

Elisabet kysyi kauhistuneena, oliko tyttö mahdollisesti ollut juovuksissa.

— Ei ollenkaan, — vastasi rouva. — Mutta ajatelkaa mitä olen saanut kuulla, ja vielä päälliseksi omalta pojaltani! Nainen oli prostituoitu!

— Mitä se merkitsee? — kysyi Elisabet.

Rouva sanoi itsekin nyt vasta omalta pojaltaan saaneensa tietää, mitä prostituoitu merkitsee. Oli olemassa virallisesti suvaittu, terveydellisen valvonnan alainen laitos, jota sanottiin bordelliksi. Hän kertoi ja selitti kaiken, minkä oli pojaltaan kuullut, nyt myöskin Elisabetille, joka silmät pyöreinä kuunteli kuin hirveätä satua.

Rouva oli ollut jo useiden muiden rouvain puheilla, joilla oli kasvavia poikia, ja hän tahtoi nyt neuvotella Elisabetinkin kanssa. Hänen mielensä kuohunta ei ottanut laskeutuakseen ja sama oli ollut laita muiden rouvain. Kaikki olivat olleet sitä mieltä, että oli heti ryhdyttävä mitä jyrkimpiin toimenpiteisiin mokoman laitoksen hävittämiseksi, joka uhkasi heidän poikiansa turmiolla.

Rouvain kesken päätettiin pitää jyrisevä kokous asian vireille panemiseksi.

Sitä ennen Elisabet, yhäkään voimatta uskoa todeksi kuulemaansa, varovasti tiedusteli Arvidilta, oliko tämä koulupoikana ollessaan mitään sentapaista kuullut tai tietänyt.

Arvid kertoi, että heidän ollessaan Kasperin kanssa vielä pikku poikina, silloin kun koulu oli Kasarminkadulla ja sinne oli mentävä Antinkatua myöten, oli tämän ja Fredrikinkadun kulmassa semmoinen Eldoradoksi nimitetty talo, jonka ohi joka päivä mentiin kouluun ja jossa asui maalattuja tyttöjä. Samassa pihassa ja porttikäytävän ollessa yhteisenä oli Antinkadun puolella toinen pitkä puutalo, jossa oli suuri poliisikonttori. Ja kun koulu sitten muutettiin Ratakadulle, oli kohta ensimmäisen kulmauksen takana kaksikerroksinen puutalo, jossa niinikään asui pelkkiä maalattuja naisia. Mutta siinä ei sattunut olemaan mitään poliisikamaria ja tytöt kyllä uskalsivat uutimien takaa vilkutella silmää ja hymyillä yläluokkalaisille, kun nämä tulivat koulusta.

Kokous pidettiin.

Se lienee ollut aivan ensimmäisiä kokouksia, jossa rouvat ominpäin keskustelivat ja päättelivät yleisistä asioista. Monelle heistä juuri tämä kokous oli ensimmäisenä sysäyksenä yhteiskunnallisiin harrastuksiin, se toi heidät ikäänkuin uuteen maailmaan ja uusiin ennen aavistamattomiin tehtäviin, antoi tunnon, että nainenkin on tarpeellinen, jopa välttämätön myöskin yhteiskunnassa eikä ainoastaan perheessä, niinkuin tähän asti oli uskottu.

Naisten ensimmäinen innostus ja mielten kuohunta kohtasi kuitenkin edessään kallionkovan mahdottomuudenmuurin. Niin yksimielisesti kuin rouvat tuomitsivatkin mainitun laitoksen ja niin valmiita kuin olivatkin heti sen hävittämään, ei ainoakaan kokouksen puhujista voinut esittää mitään käytännöllistä otetta asian alkuun panemiseksi ja ajamiseksi, ellei tahtonut tyytyä pelkkään julkiseen vastalauseeseen, joka sitä paitsi tuntui liika arkaluontoiselta julkisuudessa esitettäväksi.

Toiseen kokoukseen hankittiin siis miespuolisen lainopillisen asiantuntijan lausunto. Tämä lausunto tuli suurena yllätyksenä kaikille. Yleisten käsitysten ja vallitsevien lakien mukaan naisella ei ollut mitään mahdollisuuksia saada julkisissa asioissa ääntänsä kuuluviin. "Nainen vaietkoon seurakunnassa", oli jo apostoli Paavali sanonut. Ja ilman miestensä valtuutusta naiset eivät siis saisi oikeastaan kokouksiakaan pitää, saati toimia yhteiskunnallisten laitosten muuttamiseksi.

Eikö naisen ole varjeltava perheensä siveellisyyttä, eikö äitejä ole tehty siitä vastuunalaisiksi? — kyseltiin kokouksessa. — Kuinka on siis mahdollista, ettei hänellä olisi sananvaltaa kysymyksen ollessa perhettä uhkaavista siveysvaaroista?

Mutta mitään itsenäisen toiminnan mahdollisuuksia eivät laintuntijat osanneet rouville keksiä. Ei auttanut muu kuin pitää kolmas kokous, johon nyt päätettiin kutsua miehetkin neuvottelemaan. Sitä ennen oli rouvien, kunkin kohdastaan, parhaan kykynsä ja taitonsa mukaan koetettava vaikuttaa miehiinsä, jotta nämäkin huomaisivat, kuinka turmiollisesti tietoisuuden prostitution olemassaolosta täytyi vaikuttaa siihen nuorisoon, joka oli saavuttamassa kypsyyden iän. Asiaa näin valmisteltua pidettäisiin sitten miesten ja naisten yhteinen kokous.

— Sellaisesta kokouksesta ei kuitenkaan tullut mitään, — kertoi Elisabet näitä aikoja muistellessaan. — Miehet nauroivat koko asialle.

"Jos tämä laitos hävitettäisiin", oli Aleksander hänelle sanonut, "niin miten silloin suojelisimme omia tyttäriämme?"

Useimpiin rouviin teki juuri tämmöinen argumentti mitä suurimman vaikutuksen. Todella, he olivat ottaneet asian vain poikiensa turmelusta peläten. Mutta jos laitos hävitettäisiin, ehkäpä seurauksena olisi, että siveettömyys leviäisi ennen koskemattomille aloille. Ja heidän täytyi myöntää, että tältä kannalta katsoen laitos kenties todellakin turvasi heidän omia tyttäriään tungettelijoilta. Kun vanhat, yhteiskunnallisissa asioissa kokeneet miehet kauttaaltaan vakuuttivat laitoksen ehdotonta välttämättömyyttä, alkoivat jotkut rouvat ikäänkuin hävetä, että olivat ollenkaan jotakin niin lapsellista keksineet.

Mutta Elisabetiin vaikutti Aleksanderin vastaus järkyttävästi. Kuinka on mahdollista sallia _omien_ tyttärien turvaamiseksi _vieraiden_ tyttärien käyttämistä kauppatavarana! — kysyi hän itseltään. — Ja kuinka on mahdollista, että oikeamielinen Aleksander semmoista puolustaa!

Ei Aleksander sitä kuitenkaan yksin puolustanut, sitä puolustivat kaikki muutkin sen ajan vanhoilliset. Outona kummittelijana esiintyi ajan hengelle sellainen ajatus, että muka yhteiskunnallisessakin elämässä voisi ja pitäisi soveltaa yksilöllisiä siveysperiaatteita, semmoisia kuin: mitä et omillesi sallisi tehtävän, sitä älä tee vieraillekaan. Vuosisatoja oli eletty siinä lujassa vakaumuksessa, että yhteiskunta oli olemassa juuri vain suojellakseen jokaisen omaisia, omaisuutta, perhettä. Perhe oli elämän perus. Ja porttola oli välttämätön, jotta poikien ei tarvitsisi mennä naimisiin, ennen kuin olivat päässeet hyville tuloille, ja jotta tyttäret säilyisivät viattomina morsiusaikaan asti.

Mutta Elisabetille juuri tämä tapaus avasi syvän näkemyksen koko siihen sydämettömyyteen, joka ihmisten yhteiselämässä syntyy oman hyvän suojelemisesta vieraiden kärsimysten kustannuksella. Se oli hänelle olevien olojen epäinhimillisyyttä vastaan kohdistuvan pyhän vihan heräämys.

Se oli myöskin perimmäisenä syynä hänen "naisasiaan" kiinnostumiseensa. Hänessä heräsi tunto, että ellei nainen saavuta sananvaltaa julkisessa elämässä, jää ihmisten siveellinen kehitys pysähdyksiin. Hän liittyi sen vuoksi kiinteästi niihin ajanhengen uusiin ilmauksiin, jotka maahamme tulivat ulkoapäin erittäinkin Ibsenin ja Björnsonin naisten vapautusta ajavan kirjallisuuden mukana ja jotka niin pian valloittivat suomalaisen nuorison.

"Vanhain" ja "nuorten" välit eivät siihen aikaan olleet suinkaan vähemmän katkerat kuin ne tavallisesti ovat kaikkina muinakin kehityksen murrosaikoina. Vanhat inhosivat nuorten "uusia aatteita" ja nuoret puolestaan olivat "unohtaneet vanhojen aikaansaannokset". Kivekkäät eivät edes kieliasiassakaan muistaneet vanhojen ansioita, vaan luulivat nyt vasta itse keksineensä koko suomalaisuuden tahtoessaan hävittää ruotsinkielen olemattomiin. "Valvojalaiset" edustivat jonkinlaista vapaamielisyyttä ja arvostelivat akateemisessa arvovallassaan ankarasti kirkollista suvaitsemattomuutta ja muuta vanhoillisuutta. Naiset omalta taholtaan moittivat "olevia oloja". Lahkokunnat alkoivat vaatia oikeutta erota kirkosta. Ja Jonas Castrén tahtoi sysätä Meurmanin pankkivaltuusmiehen toimesta noustakseen itse talonpoikaissäädyn valtaistuimelle. Kaikki olivat erkanemassa omille teilleen, ja eri aatteiden pohjalle oli syntymässä tarkkarajainen eriseuraisuus. "Vanhat fennotkin", äsken vielä koko kansan tunnetut lempilapset, eristäytyivät uuden ajan vieraasta kuonasta pieneksi, sapekkaaksi ryhmäkunnaksi, joka tosin Heideninsä avulla sai jo tuntea hallitusvallan ohjain — meluttomasti, mutta sitä asiallisemmin — siirtyvän omiin käsiinsä.

* * * * *

Elisabet ei kyllä puolestaan eristäytynyt vanhasta seurapiiristään. Hän vain antautui usein kiihkeihin väittelyihin entisten ystäväinsä kanssa, koettaen kaikilla mahdollisilla todisteluilla saada heidät vakuuttumaan mielipiteittensä yhtäpitävyydestä terveen järjen kanssa.

Aleksanderille tuotti erikoista mielipahaa Elisabetin häikäilemättömyys tässä suhteessa, erittäinkin se, että Elisabet ei ollenkaan ottanut lukuun minkä henkilön kanssa keskustelu kulloinkin tapahtui, olipa se vaikka itse Koskinen tai niinkin arvovaltainen henkilö kuin ukko Meurman.

Meurman oli suuri naiskysymyksen vihaaja, mutta useimmiten hän itse aloitti keskustelun, ja kiivainkin väittely Elisabetin kanssa näytti tuottavan hänelle jonkinlaista mielihyvää. Aleksander oli silloin aina kuin tulisilla hiilillä.

Meurmanilla oli tavallisesti lähtökohtana se väite, että naisen tehtävä yhteiskunnassa rajoittuu luonnostaan perheen piiriin, ja Elisabetilla taas, että naisella olkoon luonnollinen oikeus itse määrätä tehtävänsä elämässä ja jos hän on menemällä naimisiin valinnut tehtäväkseen perheenemännyyden, niin hänelle olkoon sillä alalla miehen holhouksesta vapaa valta ja vastuu. Tätäkin tehtävää varten hänen siis täytyy valistua, itsenäistyä, käsittää elämää ympärillänsä, tuntea yhteiskuntaa, päästä itsetietoisuuteen.

_Meurman_: Minä en kodissani ollenkaan tarvitse naisten "lukeneisuutta", en heidän yhteiskunnallisia tietojaan enkä itsetietoisuuksiaankaan.

_Elisabet_ (silmät pyöreinä tuijottaen Meurmania suoraan silmiin): Ei, ei, mutta he _itse_ ehkä tarvitsevat kaikkea tuota!

_Meurman_ (ottamatta huomioon vähäpätöisyyksiä): Minun Alineni ei ollut saanut mitään tiedollista oppia, ja kuitenkaan ei minulla ole aihetta valittaa, ettei hän käsittäisi ihanteitani. Hän antaa minulle neuvoja, hän hillitsee ja hän kannustaa minua. Tämän kaiken hän tekee vain _vaistonsa_ avulla, ilman mitään "itsetietoisuutta". Usein luen hänelle kirjoituksiani ja luettuani kysyn hänen mieltänsä. Joskus hän hyväksyy, mutta myös sangen usein pudistaa päätänsä. Minä silloin suutun, mutta menen ja kirjoitan uudestaan ja taas uudestaan, kunnes tulee hyvä. Jumalan kiitos, ettei hän osaa mielipidettään perustella eikä väitellä. Minä en tarvitse sitä, minulle riittää hänen vaistonsa.

_Elisabet_ (hiljaisella äänellä, mutta kaikin voimin koettaen tunkeutua Meurmanin ajatuksien ytimeen ja ikäänkuin sormellaan painaen jokaista sanaansa): Tässä ei ole kysymys siitä, mitä Meurman tai joku muu tarvitsee vaimoltansa, vaan siitä, mitä vaimo tarvitsee itse itseänsä varten.

Meurmanille tämä naisen itsenäisyyden vaatimus on niin vierasta, ettei se pääse edes tunkeutumaan hänen ajatuspiiriinsä. Hän alkaa puhua vaimonsa erinomaisuudesta käytännöllisenä perheenemäntänä ja taloudenhoitajana, kaikki seikkoja, joita Elisabet omien näkemiensä perusteella olisi valmis vieläkin enemmän ylistämään, mutta joilla hänen mielestään ei ole mitään yhteyttä väittelyn aiheen kanssa. Hän siis vain huokaa ja luopuu todisteluistaan.

Vanha aika ei voinut tässä asiassa ollenkaan käsittää uutta.

Aleksanderin ja Elisabetin välien asteittainen synkkeneminen sattuu yhteen 80-luvun "vanhain" ja "nuorten" toisiansa vastaan murtautuvan pesänselvittelyn kanssa, joka kuumeisena ja usein hyvinkin katkerana riehui melkein kaikkien yhteiskunnallisten kysymyksien, mutta enimmän kuitenkin kirjallisuuden ja taiteen aloilla. Siinä oli jo alun pitäen jotakin sovittamatonta, ja semmoisena se esiintyi myöskin perheemme historiassa, Aleksanderin ja Elisabetin suhteessa toisiinsa.

Olen tästäkin asiasta koettanut, vaikka enimmäkseen turhaan, saada Elisabetilta itseltään selvitystä. Me lapset emme kyllä milloinkaan huomanneet sellaisia eripuraisuuden ulkonaisia merkkejä kuin riitaa tai väittelyä heidän välillänsä, eipä edes kiivasta sanaa, joka olisi vahingossa tullut sanotuksi. Mutta sitä painostavampana vallitsi heidän välillänsä alituinen vaitioleminen.

Yhden ainoan kerran — jo monen vuoden kuluttua Aleksanderin palaamisesta — Elisabet ikäänkuin huomaamattansa ilmaisi minulle jotakin, joka on säilynyt muistissani tähän päivään asti ja jota en hevin voi olla tässä toistamatta. Omiin ajatuksiinsa vaipuneena hän sanoi:

— Ikävöitsin ja kaipasin häntä suuresti, ja kärsimättömästi odotin hänen paluutansa Balkanilta, kirjeenvaihtommekin oli kaiken aikaa ollut mitä sydämellisintä, mutta hän oli tavatessamme kylmä, melkein tyly.

Muuta Elisabet ei tästä puhunut, huokasi vain, ikäänkuin olisi tarkoittanut sanoa: ja niin se sitten jatkui ja on yhä pahentunut.

Vielä vähemmin hän myöhempinä aikoina halusi palata tähän asiaan, ja kaikkein vähimmin sinä viimeisenä elämänsä vuonna, jona kirjoitin hänen muistelmiansa.

Mutta romaanin kirjoittajalle olisi juuri tämän asian selostaminen kaikkein tähdellisintä.

Suotakoon hänen siis turvautua mielikuvitukseen. Toisenkin tyttärensä, Hiljan kuolemasta viestin saatuansa Aleksander ajatteli Balkanilla ehkä näin:

"Kahden nuorimman lapsemme terveys ei ole enää kestänyt tauteja ja sekin, joka nyt on nuorimmaksi jäänyt, on saanut elämänsä puolesta kovin taistella. Minun olisi siis jo aikoja sitten pitänyt ymmärtää annettu viittaus. Sen sijaan olen ollut anteeksiantamattoman heikko. Olen kaikkien heikkojen miesten tavalla uskonut, ettei ihminen muka voi vastustaa luonnonvoimia. Miehen on kuitenkin voitava kaikki, minkä hän tahtoo."

Ja kuvittelen hänessä tämän ajatuksen mukana syntyneen uuden voimakkaan periaatteen.

Elisabetin taas kuvittelen miehensä paluun lähestyessä ajatelleen:

"Kuinka olenkaan kaivannut häntä, ja erittäinkin Hiljan kuoleman jälkeen! Vihdoinkin, vihdoinkin saan Aleksanderin luokseni jälleen ja päättyy se suru, jota en ole ilman häntä vieläkään osannut surra loppuun."

Kuvittelen sitten, että kun odotettu hetki vihdoin koitti ja Elisabet, nähtyään ryhdikkään nuoren kenraalin laskeutuvan saapuvasta kaukojunasta asemasillalle, juoksi Aleksanderiansa syleilemään, hän ei päässytkään lähemmäksi kuin vain tervehtivien kätten ylettyville ja Aleksanderin käsi ehkä lisäksi tuntui vähän jäykistyneeltä...