Part 36

Kävi ihan päinvastoin. Jotakin vapautunutta, tarmokkaan riemukasta tuli Elisabetin olemukseen. Hän oli kyllä elänyt tähän asti "yhteisen innostuksen" ilmakehässä. Mutta osasi hän elää itsekseenkin.

Ensiksikin hänellä alkoi kohta olla uusia, nyt jo aivan "omia" tuttavia. Puhumattakaan hänen vaasalaisista ystävistään, jotka Helsingissä oleskellessaan eivät milloinkaan unohtaneet käydä hänen kanssaan seurustelemassa, kerääntyi hänen ympärilleen suurin joukoin "ihan uusia ihmisiä", jotka liittyivät häneen hänen oman, koruttoman, itsenäisesti ajattelevan olemuksensa vuoksi eivätkä enää minkään "aseman" vetovoimasta. Näiden joukossa ei ollut enää paljonkaan erikoisesti fennomaaneja, vaan sekaisin sekä suomalaisia että ruotsalaisia, ihmisiä mitä erilaisimmista piireistä. He olivat ikäänkuin nyt vasta löytäneet Elisabetin, jonka luokse hänen "asemansa" oli tätä ennen päinvastoin sulkenut heiltä tien. Varmaankin hän oli täällä Suomessa jotensakin harvinainen ilmiö tuon ihmeellisen välittömyytensä vuoksi. Kun jokin ajatus, aate, häntä innosti ja hän alkoi sitä selostaa ja todistella naapurilleen, oli hänelle aivan yhdentekevää, kuka hänen kuulijansa oli, ikäänkuin hän olisi tuntemalla tuntenut ihmissielujen yhteyden ja siksi ollut huomaamatta, oliko hänen naapurinsa nuori vai vanha, ylioppilas vai professori, kreivitär vai pyykkimummo. Tällaisissa tilaisuuksissa hänen silmänsä pyöristyivät ja suurenivat, ja hän katsoi aivan suoraan toisen silmiin, minkään voimatta päästä kahden toisillensa avautuvan sielun yhtymistä häiritsemään. Ja varmaankin keskustelija — olipa hän kuka tahansa — vaikka yhteisymmärrystä ei olisikaan saavutettu, tunsi tuon sielujen yhteyden, johon Elisabet häntä vaati ja joka oikeastaan lieneekin kaiken tosiystävyyden pohjimmainen peruste.

Toiseksi, ei hänen aivan niin yksinäinen tarvinnut olla. Olihan Elisabetin lapsista jo viidellä oma perheensä ja oma kotinsa, ja kirjeenvaihto heidän kanssaan oli mitä vilkkain.

Näistä eli Kasper, naimisissa Emma Ahosen kanssa, Kuopiossa kielenkääntäjänä kuvernöörin virastossa ja koulunopettajana.

Arvid, naimisissa Emmy Parviaisen kanssa, oli muuttanut perheineen maaseudulle ja valmisteli maanviljelystöihin ryhtymistä.

Eerik eli Eero, naimisissa Saimi Svanin kanssa, harjoitti maalaustöitä, oli juuri muuttanut Pariisista ja asettunut asumaan Helsinkiin.

Armas, naimisissa Maikki Pakarisen kanssa, oli hänkin asettunut Helsinkiin, ja

Aino, naimisissa Jean Sibeliuksen kanssa, asui Helsingissä.

Niin että kyllä Elisabetilla olisi ollut valittavana montakin kaupunkia ja uutta kotipaikkaa itsellensä; ei hänen olisi tarvinnut yksin olla.

Elisabet valitsi kuitenkin maaseudun.

Hän ajatteli kaiketi näin: "Arvid tarvitsee apua palstatilan ostoon. Mutta ei siinä kyllin. Arvid tosin kuvittelee voivansa omin neuvoin rakentaa, jaksavansa itse hoitaa hevosen, kyntää ja muokata maat ottamatta mitään renkiä, mikä olisikin vastoin hänen periaatteitaan. Mutta hän tärvelee itsensä. Tässä on siis jotakin tehtävä."

Näin mietittyänsä Elisabetkin muutti maalle, sinne mihin Arvidit. (Näin hän kutsui yhteisesti vaimoani ja minua.) Hän auttoi heitä palstatilan ostossa.

Mutta jäljellä olevilla avio-osansa varoilla hän lisäksi osti itsellensä sen pienen emätilan, Vieremän, josta Rantalan palstatila oli erotettu.

Tänne hän asettui laaksoon asumaan talonpoikaiseen suureen tupaan ja kahteen kamariin. Ja hän otti taloonsa kaksi vankkaa renkiä, joista toista sanottiin voudiksi ja jonka taisi olla määränä auttaa tarvittaessa Arvidia.

Sitten hän vain silmäili ylös vuorelle, ettei Arvid päässyt riehumaan. Elisabetilla oli vanha kiikari, jolla hän jo Arkadian teatterissa oli yleisöä katsellut ja jolla hän nyt Vieremän pihalta saattoi tarkkaan nähdä, mitä Rantalan pelloilla kulloinkin tapahtui.

II. PIENI TALO OLI JÄRVEN RANNALLA.

Kaislainen, osaksi tukkilautan peittämä lahden poukama, joka keskeltä aukeaa järveksi.

Taivaanrantana matalat saarimaat.

Vasemmalle jää pieni sahalaitos lautatarhoineen ja ruskettuneine porovalleineen.

On kaksi korkeampaakin kohtaa: vasemmalla kallioniemi, oikealla lehtimetsää kasvava vuori. Mutta nämä korkeudet painavat keskimaisemaa vain yhäkin laakeammanluontoiseksi.

Horisontin kiinnostamatonta laakeutta tehostavat nyt vielä varhaisen aamuhämärän pitkät, harmaat pilvet ja niiden alla kirkastuva vihreä avotaivaan viiru.

Semmoinen on näky aamun ensi kajastuksessa pienen talon rannalta poispäin katsoessa. Mutta itse talon erikoisuuksia tuskin vielä erottaa. Asumuksen arvaa vastavuoratuksi ja vernissatuksi, koska se on kellertävä. On tuossa pihalla punerva eloaitta parvekkeineen, punertaa myöskin puinen navetta, viistosti rikkoen talonaseman suorakulmaisuuden.

Rannan vietteessä erottuu puutarhantapaista, pitkiä lavoja asumuksesta alkaen rantaan päin ja hyötypensaiden rivejä.

Nyt kuuluu jo ovien avaamista. Ja nopeasti vaalistuvassa aamuhämärässä näkyy vaimoihminen tulevan heräävästä talosta käsin puutarhaan päin. Hänellä on pärekoppa kädentaipeessa ja aamuviileyden tähden vaippa päässä, ristiin sidottuna vyötärysten ympäri. Vaippa on tummaruutuinen, muu vaatetus harmaa tai vaaleansinervä. Kohta aurinko nousee.

Hän menee keskelle puutarhaa, laskeutuu polvilleen erään porkkanalavan ääreen ja alkaa sitä harventaa.

Auringon noustua vuoriniemen takaa lämmittää vaippa liikaa, ja hän käärii sen pois vapauttaen harmaantuvan päänsä. Mutta nyt valon lisäännyttyä hän huomaa, että harvennuksen ohella rivien välyksetkin kaipaavat kitkemistä ja kuohkeuttamista. Hän siirtyy takaisin penkin päähän ja aloittaa työnsä uudelleen. Rivien välykset — ne ovat hänestä kaikkein hauskimmat kitkeä.

Vieläkin hauskempaa tämä työ tietenkin olisi, jos sen teossa saisi viipyä mielin määrin, kuohkeuttaa maan syvältä ja äärimmäisen hienoksi. Mutta tässä on alituinen taistelu hyödyn näkökannan kanssa, täytyy ajatella, että kannattavaisuuden puolesta porkkanapenkkiin ei oikeastaan saisi tuhlata aikaa, erittäinkin kun pitäisi saada heinät tehdyiksi ja talossa on kiireet. Hän on sen vuoksi asettanut pitkään porkkanapenkkiin pienet tikut noin sylen päähän toisistaan osoittamaan, kuinka paljon saa joka päivä uhrata aikaa tälle mielityölle, joka oikeastaan on varkautta oikealta työltä. Eilispäivänä on ollut niin paljon muuta touhua, ettei ennättänyt ollenkaan kitkeä. Sen vuoksi nyt on pitänyt näin varhain nousta, — on ehdittävä samana päivänä kaksi tikunväliä. Sittenhän saa siirtyä jo punajuurikaspenkkeihin, mikä työ käy nopeammin ja erinomaisen hauskuutensa vuoksi aina jää viimeiseksi makupalaksi.

Vuoren takaa nouseva aurinko jo paistaa vinosti hänen kitkemälleen lavalle. Porkkanat seisovat suorina kuin sotilaat rivissä parin tuuman päässä toisistaan, ja niiden hienot varjot lankeavat siron yhdensuuntaisina puhdistetun mullan pinnalle. Västäräkki tekee uhkarohkeita juoksuhyökkäyksiä napatakseen pikku lieroja ihan kitkijän sormien luota.

Hän nousee nyt seisoalleen verryttääkseen hiukan polviaan ja kuunnellakseen hetken lintusten huikeata viserrystä rantapuissa. Se on Elisabet, Vieremän talon emäntä.

Sanomaton riemu täyttää hänen sydämensä tänä varhaisena hetkenä, kun hän vuorelle katsahdettuaan huomaa kahvisavun siellä kohoavan Rantalan rakennuksen piipusta. Emmy miniäkin on siellä siis jo aamuhommissaan. Kylätie nousee jyrkästi vuorelle kiertäen peltojen keskitse. Se tie loistaa päivällä häikäisevästi joka suunnalle ja on koko seudun tunnusmerkkinä. Sitä myöten Elisabetin ajatukset myös lennähtävät aina vuorelle; se on liian jyrkkä, että hän voisi sinne mennä milloin vain mieleen juolahti, mutta hän tietää ja voi kuvitella pilkulleen, mitä mäellä kulloinkin tapahtuu: nyt Arvid tulee tallista, nyt joku kiertää ylös kaivon rautaketjua ja osa vedestä läikkyy täysinäisestä korvosta takaisin kaivon pohjaan, nyt Emmy jo odottaa Arvidia avonaisella kuistilla ja he rupeavat yhdessä juomaan kahvia, hevonen häkkireen eteen valjastettuna sill'aikaa hamuilee pihamaan ruohoja. Kaikki on tiedossa, vouti seuraa töitä toisella silmällään eikä mäellä voida mihinkään ryhtyä heidän kahden saamatta siitä vihiä.

Nyt Elisabetin täytyy kuitenkin painautua nopeasti takaisin polvilleen lavansa eteen. Hän kuuli omalta pihaltaan kakkularautain rämähtävän maahan. Se merkitsee, että vouti on tullut omalta puoleltaan ja valmistuu hänkin hevosta valjastamaan heinäreen eteen. Sitä ennen hänen on kuitenkin ajettava järvestä kasteluvettä puutarhaan. Jos Elisabet olisi pystyssä, huomaisi vouti hänet ajaessaan rantaan. Sitä ei Elisabet tahdo. Sillä vouti voisi luulla, että hän näin varhain nousemalla tahtoisi vaatia muitakin aloittamaan työnsä aikaisemmin. Mutta mitään sellaista ei Elisabet ole lähimainkaan ajatellut. Hän vain pelkän elämänriemun tähden ei voinut olla nousematta porkkanalavaa kitkemään. Ja sitäpä ei vouti puolestaan voi ikinä ymmärtää. Hän aina vain luulee, että Elisabet, joka ei työväeltänsä mitään koskaan tiukkaa, näin tahtoo muka vain esimerkillään antaa käskyn töiden aloittamisesta varhemmin. Voudin kasvoilla, joissa kaikki mielialat helposti kuvastuvat, näkyy usein tämän väärinkäsityksen johdosta pieni loukkaantumisen piirre suupielissä.

Siksipä Elisabet piiloutuu, ja voudin ajaessa rantaan hän on melkein liikkumaton, sormet vain eivät malta olla hypistelemättä multaan jääneitä saviruohon ituja, ja mieli ei voi olla edelleen riemuitsematta.

Se vuorenlaelta kohoava savu se on hänelle itselleenkin käsittämättömästä syystä saanut hänen riemunsa aivan yli laitain pursuavaksi. Ehkä sen savun rauhallinen yleneminen kertoi hänelle, kuinka harmonisen sovinnollisesti Emmykin jo suhtautuu kohtaloonsa: maalle siirtymiseen ja tulevaisuuden toiveista luopumiseen.

Taas tapahtuu Elisabetille se, että hän riemuitsee, vaikka ei voi läheskään selittää itselleen oman riemunsa aihetta. Ehkä se ei kärsikään selitystä. Ehkä se, jos asiat oikein syvältä ottaisi ja kävisi ajatuksissaan oikein saivartamalla uudelleen lävitse kaiken alusta asti, hajoaisi perusteettomana kuin tuhka tuuleen. Ehkä ihmiset ovat oikeassa, jotkut läheisistäkin, jotka katsovat, että hänellä olisi päinvastoin täysi syy olla huolissaan Arvidin asiain kääntymisestä sille epätietoiselle, häilyvälle pohjalle, millä ne nyt ovat. Usein he niin pätevillä syillä todistavat esimerkiksi tämän maallemuuton järjettömyyttä, että Elisabet on katsonut parhaaksi ikään kuin teeskennellä ihmisten edessä olevansa ainakin jossakin määrin muka huolissaan. Mutta itsekseen hän ymmärtää riemunsa olevan riemua juuri siksi, että hän osaa olla kokonaan penkomatta noita huolestuttavia asioita, uskoa, että kyllä kaikki "jollakin lailla" (tavalla tai toisella) parhainpäin selviää.

Kun ne ihmiset eivät tahdo uskoa mihinkään näkymättömään ylimpään johtoon, vaan huolehtivat ja huolehtivat!

Kun eivät ollenkaan osaa ymmärtää riemun voivan syntyä juuri siitä, että _uskaltaa_ olla tulevaisuudesta huolehtimatta! Kunhan vain _nyt_ menettelee uskonsa mukaan oikein. Mitä enemmän uskaltaa, — mitä uhkaavammilta semmoisen menettelyn seuraukset näyttävät, — mitä rohkeammin syrjäyttää pelon ja on päästämättä sitä vaikuttamaan menettelyyn, sitä suurempi riemu. Mutta tuotapa ei parhaallakaan tahdolla saa ihmisille selitetyksi. He vain luulevat, että kaikki tyynni riippuu ihmisen omasta huolehtimisesta ja että siis täytyy määrätietoisesti osata luoda omaa tulevaisuuttansa. Kun kaikki onni riippuu päinvastoin siitä, että tulevaisuuttaan ei voi ollenkaan itse luoda ja että kokonaan luopuu huolista sen asian suhteen.

Tämä nyt oli Elisabetin usko, josta hän eli, mutta jota hän ei osannut toistaiseksi millään sanoilla ihmisille selittää, niin suuri halu kuin hänellä siihen olisikin ollut. Jos vielä läheisille osasikin jotenkin vihjailla, niin kuinkapa selitellä vieraille ja koko sille oudolle uudelle maailmalle, jonka keskuuteen hän oli joutunut?

Vouti taisi sittenkin huomata hänet ajaessaan vesitynnyriä rannalta, koskapa hän työn tehtyään tuli hitaasti kävellen alas puutarhan vietettä ja tervehdittyään asettui emäntäänsä puhuttelemaan.

Elisabet nousi seisoalleen ja silmät pyöreinä, syyllisenä katsellen voutia odotteli, mitä tällä oli sanomista. Vaikka vouti puhuikin pyöreästi hymyillen, olivat suupielet todellakin hiukan venähtäneet.

— Jaa-a, sanoi hän, — kenraalska on jo töissä, joo, joo, saisihan se vaimokin tulla tänne kitkemään, koska näillä töillä näkyy olevan niin kiiru.

Voudin vaimon tehtäviin kuuluivat oikeastaan vain navetta-siat, mutta voudillahan oli tietenkin käskyvalta.

Ei tapahtunut ensikertaa, että vouti uhkasi lähettää oman vaimonsa tai jonkun muun käskyläisensä avustamaan kenraalskaa sinne, missä näki tämän jotakin puuhaavan. Hän tietenkin oli käsittänyt tehtäväkseen _palvella_ kenraalskaa ja katsoa, ettei tämä saanut mitään toimittaa omin käsin.

Uudellamaalla rahvasväestö on tai oli joitakin vuosikymmeniä sitten enemmän kuin ehkä muissa Suomen maakunnissa herraskartanoiden vaikutuksen alaisena, mikä ilmeni verraten jyrkän ja toisillensa vieraan luokkaeron säilymisenä. Välittömässä herrasväen palveluksessa olijat, kuten keittiöläiset ja sisäköt, samoin kuin usein työnjohtajat, isäntärengit, jopa kuskitkin, saivat kyllä itseensä jonkinlaista pinnallista herrastapojen ulkokuorta, mikä teki heidät omissa silmissään vähän "paremmiksi ihmisiksi" kuin rengit ja torpparit. Mutta syvemmälle katsottuna ei heissä ollut suinkaan muuttunut tämmöisten seutujen rahvaalle ominainen ulkopuolisten suhteiden nöyrä orjamaisuus ja sisäisten suhteiden syvä vieraus, päinvastoin se oli saanut lisäksi teeskentelemisen ja liehakoimisen ikävän lisäpiirteen, joka vain syvensi todellista vierautta.

Elisabetin vouti ei ollut milloinkaan palvellut herraskartanossa tai muutenkaan päässyt näkemään herrastapoja. Hänen nykyinen voutinimensä johtui vain siitä, että hän nyt oli odottamattaan joutunut "kenraalskan" palvelijaksi. Olisi siinä moni muukin hänen sijassaan kulkenut olkapäät entistä kohompana, kun tämä pestaus tuli kylässä tiedoksi. Mutta kun hän sitten todella muutti kenraalskan taloon saatuaan sekä vaimoltaan, joka oli kyllä herrasväkiä palvellut, että muiltakin yhtä viisailta vanhoilta vaimoilta ja miehiltä ankarat varoitukset ja tarkat ohjeet, miten semmoista korkeutta kuin "kenraalskaa" oli palveltava, olikin koko hänen olonsa talossa ollut pelkkää outoutta ja ihmettä. Ei ihmeeksikään saanut mokomalta emännältä mitään käskyä kuulla, vaan piti itse tehdä kaikki oman tahtonsa mukaan, vieläpä päinvastoin antaa kenraalskalle neuvoja, miten parhaiten järjestää talon työt, mitä olisi ensin tehtävä, mitä sitten, mitä jätettävä kokonaan tekemättä.

Niinkuin nytkin, kun vouti oli tullut puutarhaan tiedustamaan töiden järjestystä ja vaatimaan kenraalskalta selvää vastausta (sillä paha oli heinäaikaan ottaa edesvastuuta yksin hartioilleen).

Oli kysymys, hajoittaako vielä heinät seipäiltä vai joko ajaa latoon ja kuinka monta miestä sai ottaa apureiksi ja montako naista.

Elisabet joutui lujille.

Tämmöisissä tapauksissa, jolloin talonemännän arvovalta olisi ollut säilytettävä ja päättäväisyyttä osoitettava, hän vain ikäänkuin pelästyneenä katseli kysyjän silmiin ja koetti pian päästä noiden silmien kautta tunkeutumaan toisen aivoihin nähdäkseen, mikä tuon toisen mielestä oli tässä tapauksessa viisainta tai sitten mikä olisi ollut eniten toisen mieleen.

Useimmissa tapauksissa hän arvasi oikein ja antoi senmukaisen käskyn. Silloin voudin kasvot ilahtuivat. Molemmat erkanivat tyytyväisinä.

Mutta jos hän sattui arvaamaan väärin, silloin voudin suupielet venähtivät ja hän alkoi kielteisesti myönnytellä sanoen: joo, joo. Siitä taas Elisabet kohta tiesi, että voudin mielipide oli juuri päinvastainen, ja hän kiirehti muuttamaan oman mielipiteensä päinvastaiseksi. Näin he jälleen erkanivat tyytyväisinä. Sellainen oli tämä kenraalska maalaisemäntänä.

Voudin mentyä Elisabet ajatteli:

"Kun ei se nyt vain ketään käskisi puutarhaan kitkemään!"

Hän ei ollut ajoissa keksinyt mitään tekosyytä tuon asian estämiseksi, oikeata syytä taas ei voinut ilmaista.

Sillä saada tuo mies uskomaan, että voi olla ihmisiä, jotka heräävät ennen auringonnousua ja vuoteessaan hytisevät riemusta ajatellessaan pääsevänsä kohta puutarhaan porkkanapenkkiä kitkemään, — se oli toki mahdotonta.

III. KENRAALSKA PERUNAPELLOLLA.

Elisabet vältteli tarkasti yleisen huomion herättämistä, mihin hänen toimensa — kansan mielestä täysin hänen arvolleen sopimattomina — antoivat kylläkin aihetta. Erittäinkin naapurikylien vanhojen vaimojen keskuudessa. Tavatessaan he tarttuivat suustaan kenraalskan nimiin.

Mutta kerranpa muistan hänen julkisen kylätien varrella joutuneen pahasti "kiinni". Asia oli tämmöinen.

Syksy oli kovin sateinen, mutta perunat olivat vielä maassa. Vanhat sanoivat, että sateitten jälkeen voi tulla pakkaset, ja maan routaantumista peläten ihmiset alkoivat nostella perunoita poutia odottamatta. Kaikilla perunamailla kuhisi kirjavanaan naisia ja alaikäisiä.

Niinpä kenraalska, jonka katse alati piti silmällä, mitä Rantalan mäellä hommailtiin, näki myös poikansa kyntävän auki perunavakoja ja sitten itse noppivan perunoita pärekoriin.

Elisabet meni voudin puheille sanoen, että nyt pitäisi mennä "herasöödinkiä" auttamaan. (Minulla oli tämmöinen titteli kansan seassa lähtemättömästi ja taitaa olla yhä vieläkin.)

Vouti oli siihen vastannut, että kenraalskan oma perunamaa olisi ensin saatava selväksi ja ettei siihen enää menisi kuin huomispäivä. Vouti lupasi viedä hevosen ja Vieremän väen huomenna ylös Rantalan mäelle, ja kädenkäänteessä silloin perunat nostettaisiin.

Sanan voudin lupauksesta Elisabet kohta toimitti Arvidille. Mutta siitä huolimatta tämä vain jatkoi työtänsä yksin ja omin neuvoin.

Nyt Elisabet vihdoin suorastaan närkästyi voudillensa, joka oli ottanut sellaisen vallan, että kaikki asiat tapahtuivat talossa hänen eikä emännän tahdon mukaisesti. Kuinka varmana vouti taas astelikaan takaisin Vieremän perunamaalle!

Pitäisikö Elisabetin siis antaa mahtikäsky? Sanoako voudille: työt meidän perunapellolla seisomaan, ja mars kaikki Rantalan mäelle!

Mikä loukkaantumus, mikä suupielien venähtäminen koko viikoksi, mikä välien synkistyminen siitä olisikaan seurauksena! Ja todella, mikä epäjohdonmukaisuuden, mikä särkyneisyyden tunne Elisabetin omassakin rinnassa!

Mutta mitä siis tehdä?

Eikö sopusointuisuuden ja iloisen rauhan säilyttäminen hänen ja väen välillä ollut nyt tullut hänen jokapäiväisen elämänsä tärkeimmäksi asiaksi? Eikö se ollut hänen sisäisintä uskontoansa? Mutta mahdotontahan oli myöskin nähdä Arvidin kyntävän puolimärkää maata ja itse noppivan perunoita, erittäinkin kun — teatterikiikarilla katsoen — kun hän näytti olevan avojaloin, housunlahkeet polviin asti käärittyinä, tietysti saappaitten säästämiseksi. Saappaat ehkä säästyvät, mutta hän vilustuu ihan varmasti! Ja kun kuitenkin koko Vieremä oli ostettu vain Arvidin auttamiseksi!

Tuskastuneena hyörittyään jonkin aikaa talousasioissa ja yhä vain miettiessään tätä järjen ja tunteiden ristiriitaa "selvisi" asia äkkiä hänelle, selvisi, mitä hänen oli tehtävä.

"En sittenkään rupea komentamaan", — hän ajatteli, — "menen yksin. Ihminen saa komentaa vain itseänsä." Ja hän valmistautui lähtemään vain yksin auttamaan Arvidia. — "Ihmisen valtapiiri älköön ulottuko tätä kauemmaksi", — ajatteli hän katsellen omia käsiään.

Näin hänen todella tulevan pitkin tietä, valkoinen liina käärittynä otsan yli niskaan, kaksi pärekoria toisessa kädessä, toisessa perunakuokka.

Aina kun hänelle oli jokin "selvinnyt", hänen kasvonsa olivat kirkastuneina, silmäin ympärystät olivat hiukan punaisemmat kuin kasvojen muu iho, joka puolestaan oli ikäänkuin tavallista kalpeampi, ja hänen puheessaan oli hillittyä, elämänilosta sykähtelevää rauhaa, niinkuin voi ajatella olevan ihmisellä, kun hän on ottanut askelen ylöspäin niillä loputtomasti kohoavilla astuimilla, jotka joskus vievät aavistettuun täydelliseen kirkkauteen.

Niin nytkin.

Mäelle tultuaan hän ensin alkoi vanhalla äidin oikeudella moittia minua terveyssääntöjen laiminlyömisestä, niinkuin oli tehnyt lapsena ollessani.

"Sinä olet aina ollut semmoinen, että kaikki taikka ei mitään", — sanoi hän, tarkoittaen sillä, että minä olin muka mennyt tolstoilaisuudessa liian pitkälle, kun en tahtonut käyttää palkattua apulaista ja ylenmäärin rasitin itseäni. Hän sanoi kyllä ymmärtävänsä, että voudin, renkien ja siivoojain käyttäminen, niinkuin hänellä Vieremässä, oli oikeastaan epäjohdonmukaista hänen puoleltaan. Mutta olihan sekin sentään parempi kuin hänen entinen elämäntapansa, ja ihmisen oli tyydyttävä pieniinkin askeliin.

Ja niin hän johtui puhumaan siitä, mikä hänelle oli äsken juuri selvinnyt. Pienet, vähittäiset askelet olivat luotettavammat kuin harppaukset, sanoi Elisabet.

Olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että antaa jokaisen tehdä niinkuin hänestä on järjellisintä ja parasta.

Nauroimme kyyneliin asti, kun kuvittelimme, miten hurjiin tuloksiin tämmöinen menettely voisi talon asiat saattaa, jos väki alkaisi pitää järjellisimpänä ja parhaimpana esimerkiksi kuumana heinäpoutana hakeutua pensaikon siimekseen romaania lukemaan tai kokonaan luopua työstä, vaikkei kyllä palkasta.

Mutta sittenkin olimme sitä mieltä, että jokaisella olkoon valta menetellä oman järkensä ja omantuntonsa mukaan ja että komentaa ihminen ei saa muita kuin itseänsä.

Elisabet ei ollut muistanut ottaa työhön tullessaan mitään risakenkiä jalkaansa, ja nyt hän huomasi, että maa paikoitellen vajotti ja multakokkareita tarttui hänen hyviin jalkineihinsa suuresti vaikeuttaen liikkumista avatussa vaossa. Hän siis meni siihen lepikkoon, joka oli pellon alapäässä tieojan pientarella, ja hetken viivyttyään tuli sieltä avojalkaisena, reippaasti ryhtyen kokoamaan perunoita, kädellään hieraisten niistä mullan ja viskaten ne koreihinsa.

Ollessaan tämmöisessä asussa, selkä kumarassa, häntä ei mikään enää erottanut kylän muista peruna-akoista, ei puvun, päähineen eikä jalkineiden puolesta.

Iloinen puhelumme keskeytyi, sillä harvoin enää jouduimme kohdakkain niin kauan kuin vakojen ajoa kesti.

Kun päästyäni alas tien puolelle lepuutin lepikon takana hevostani, pysähtyi tiellä — minua huomaamatta — muuan Vappulan kylän muonamiehen vaimo, joka oli puotimatkalla pysäkille päin. Hän seisahtui odottamaan toista vanhaa vaimoihmistä, joka oli ilmeisesti samalla matkalla ja oli jäänyt jälkeen.

Heidän yhdyttyään pysähtyi jälkimmäinenkin, ja edellinen sanoi, viitaten Elisabetiin päin:

— Kas kun on näköin käyny huanoks, kun en pääs tundema kuka tuol herasööringin pelloll noppii.

— Mahtaiskohan olla Linkreenska? — arveli toinen.

— Olet sääkin sokee, eihän toi nyt Linkreenska ole! Linkreenska!

Samassa Elisabet oikaisihen, ja ollakseen multaisia sormiaan käyttämättä pyyhkäisi käsivarrellaan hiussuortuvan otsaltansa.

— Herraijesta! — säikähti ensimmäinen vaimo työntäen toisen kulkemaan edellään, — se on kenraalska itse! — ja alkoi mennä huristaa toisen ohi taakseen katsomatta.

— Jesta varjelkoon! Kenraalska! — huudahti toinenkin, rientäen kumppaninsa rinnalle.

He menivät nopeasti, hameitten takaliepeet hulmusivat. He aivan kuin pakenivat, kaiketi välttääkseen tervehtimisen velvollisuutta ja ollakseen nolostuttamatta kenraalskaa ja itseänsä tämän räikeänoudon tilanteen johdosta.

Elisabet onneksi ei aavistanutkaan tuon huomion ja tuon paon syytä.

IV. AMANDA GRAHN KÄY VIEREMÄSSÄ.

Vieremä — se ei ollut Elisabetin talon virallinen nimi.

Sen nimi oli ennen ollut toinen. Se mainittiin maakirjoissa ja rekistereissä nimellä Flasi skattehemman n:o 3 i Virkby by af Lojo socken. Kooltaan se oli 1/16 manttaalia, noin 70 tynnyrinalaa. Rakennukset olivat aivan kylätien vieressä, jonka vuoksi Elisabet oli ensi asioikseen istuttanut pihan suojaksi koivuja ja kuusiaidan. Asuinrakennus korjattiin ja täydennettiin. Ränsistyneen navetan ja tallin tilalle rakennettiin uudet. Kauppahinta oli ollut seitsemän ja puoli tuhatta silloista Smk., mutta korjauksineen oli tämä asia niellyt melkein kaiken, mitä Elisabetille oli naimaosana perinnönjaossa tullut.