Part 3

Pitkän pitkien aikojen kuluttua puolukkain loppumisesta, kun tavan mukaan jälleen istumme pyöreän pöydän ääressä, kun on talvinen pyrysää ja tuulen uuneissa ulvomisen vuoksi olo tuntuu vähän ikävältä, — kun puolukoista kukaan ei enää uneksikaan, kuulemme äkkiä tutulta puolelta kopinaa, ovi aukenee ja njanja, onnesta säteillen, ilmestyy suurta tarjotinta kantaen, vadillinen täynnänsä punapuolukoita, lusikkoineen, lautasineen, survosokereineen.

Me huutamaan yhdestä suusta: Katsos sinua vaan! Etkö sanonut puolukkain loppuneen!

Njanja puolustelihen: Jos olisitte silloin syöneet, eipä nyt olisi ollut. Eikö ole näin parempi?

Hän sanoo tämän ylen tyytyväisenä omaan kekseliäisyyteensä, eikä meidän auta muu kuin myöntää, että näin on todellakin paljon parempi.

Njanja, njanja, minne sinä olet lähtenyt minun elämästäni? minne olet hävinnyt?

Mutta enpä päästä sinua vielä. Muistan vielä muutakin sinusta. Muistan sinut vanhemmilta vuosiltani. Muistan kuinka sain tietää sinulla olevan omankin lapsen ja kuinka tämä sinun oma lapsesi kävi sinua tapaamassa meidän kodissamme, silloin jo aikuisena neitinä.

Kuinkahan hyvä sinun tyttäresi mahtoikaan olla, kun sinä itse olit niin hyvä, niin lempeä, niin uhrautuvainen, niin peräti vain toisia ajatteleva, kun olit pannut kaikki vaivoin kootut roposi hänen kasvattamisekseen laitoksessa, jossa kasvatettiin säätyläistenkin lapsia, kun hänestä — kuten ylpeänä kerroit — oli tullut herrasneiti, jolla oli jo kotiopettajan toimi ja jota sanottiin "guvernantiksi"!

Näin me ajattelimme, ja uteliaisuutemme saada nähdä tuota njanjan tyttöä kasvoi päivä päivältä. Tietysti me aioimme rakastaa häntäkin yhtä paljon kuin olimme rakastaneet njanjaa, aioimme syleillä häntä kuin rakkainta toveriamme ja tehdä hänestäkin kotimme parhaan ystävän.

Mutta miksi sinä, njanja, olit ikäänkuin hädissäsi, ja tulit yhä levottomammaksi mitä enemmän tyttäresi tulon päivä lähestyi? Miksi sinä tuona päivänä et enää malttanut meitä kuunnella etkä meihin katsoa, vaan kätesi välistä vapisivat hermostuksesta ja poskesi punottivat? Miksi olit hänen tulokseen — aivan kuin olisit korkeita vieraita odottanut — pukenut yllesi suurimman ja kirjavimman vaippasi, pannut päähäsi valkoisimman poimumyssysi ja sitonut kaulaasi uhkeimman solmikkosi? Ja miksi vihdoin me itse, tyttäresi saavuttua, kun ei mitään suudelmia annettu, kun ei mitään ilonhuudahduksia kuulunut, kun sinä vain syvään kumarsit niinkuin ylemmillesi, peräännyimme totisina ovensuulta ja poskemme alkoivat punoittaa niinkuin sinunkin?

Pettymyksemme oli suuri.

Neidissä ei tuntunut vivahdustakaan äitinsä herttaisuudesta, ei vähintäkään pyrkimystä kiitollisuuden ilmaisemiseen niiden elämänikäisten uhrausten johdosta, joita njanja oli hänen elättämisekseen ja kasvattamisekseen tehnyt. Päinvastoin tuntui pohjimmalta nousevan ikäänkuin kolea vihamieli kaikkien niiden ankarain elämänkokemusten johdosta, jotka hän oli arvatenkin saanut läpikäydä äidin sylistä ventovieraiden kasvattajain hoivaan jätettynä. Mutta tietoisesti ei tullut näkyviin muuta kuin yliolkaisen ylemmyyden ilmausta. Meidän edessämme hän ilmeisesti häpesi, että hänen äitinsä oli palvelija, ja kohteli tätä tahallisen halveksivasti eli niinkuin säätyläinen sivistymätöntä.

Neiti kävi tämmöisillä virallisilla vierailuilla äitinsä luona sittemmin noin kerran vuodessa. Hän koki kyllä päästä lähempiin tuttavuussuhteihin meidän kanssamme, mutta äitiänsä hän muuttumattomasti piti saman kolean välimatkan päässä.

Ystävyydestämme ei tullut mitään. Päinvastoin me joka kerta hänen käydessänsä emme muuta toivoneet kuin että hän olisi lähtenyt mitä pikimmin. Emme voineet sietää myöskään njanjan suhdetta tyttäreensä: njanjaa ei tyttärensä läsnäollessa voinut tuntea ollenkaan samaksi ihmiseksi, hän raukka oli kuin hätäännyksissä, suorastaan pelkäsi tyttöänsä, kohteli nöyrän imartelevalla kunnioituksella, ja varmaan hänkin sydämensä salaisuudessa toivoi lapsensa pian lähtevän, vaikka olikin valmis kaikkiin mahdollisiin palveluksiin ja arvonannon osoituksiin.

Hänen lähdettyään njanja kohta muuttui entiseksi njanjaksi ja koko elämämme palasi vanhoihin uomiin, kotilieden lämpimiin maailmoihin. Mutta neiti parka jäi ikuisesti vaille sitä luonnon hänelle alkujaan aikomaa siunausta, joka hänen äitinsä olemuksesta oli niin runsain määrin säteillyt meidän, njanjalle oikeastaan umpivieraiden lasten elämään.

Tämä tapaus oli yksi niitä ikkunoita, joista lapsi alkaa katsella ulos maailmaan.

IV. VASILI IVANOVITSH JAKOVLEV.

Melkein yhtä merkityksellinen kehityksellemme ja yhtä rakkaassa muistossa säilynyt kuin "njanja", oli meille lapsille muudan herra Vasili Ivanovitsh Jakovlev, runoilija ja suuri haaveilija.

Eräänä aamupäivänä istui äiti ommellen isän huoneessa, ja me lapset olimme siinä myöskin vanhempien luona isän seurassa, sillä hän ei ollut oikein terve, vaan loikoi vuoteella vaatteet yllä.

Ovikello soi, ja palvelija tuli ilmoittamaan, että isän puheille pyrki joku vieras herra, jota ei milloinkaan ennen ollut talossa nähty. Äiti kai olisi kieltänyt vaivaamasta sairastelevaa isää, mutta kun palvelija kuvasi vieraan ulkomuodon, sanoen hänellä olevan pitkän tukan ja hänen näyttävän joltakin runoilijalta tai taiteilijalta ja päällystakinkin olevan jokseenkin huonon, antoi isä käskeä vieraan sisälle huoneeseensa.

Hän näytti todella semmoiselta kuin palvelija oli hänet kuvannut: tuuhea polkkatukka, rillit nenällä, vaatteet — ilmeisesti parhaimpansa — vähän kuluneet ja paikoitellen kiiltävät.

Hän esittelihen sangen vilkkaasti ja kolmessa neljässä nopeassa lauseessa lateli esille melkein koko elämäkertansa, kun olimme istuttaneet hänet keskuuteemme. Missä sanoja puuttui siellä notkeat liikkeet, kasvojen vaihteleva sävy ja käsien kuvaavat eleet auttoivat meitä hänen historiansa ymmärtämiseen.

Hän ei puhunut venäjää aivan virheettömästi, vaikka oli isän puolelta venäläinen. Isä oli kuollut aikaisin, jättäen äidin leskeksi, ja äiti oli saksalainen, joten heidän kotikielensä oli saksa.

Hän oli matkustellut — kertoi hän — Euroopan ristiin rastiin, ollut melkein jokaisessa suurkaupungissa, sanalla sanoen, viettänyt melkein koko elämänsä matkoilla. Vilkas kun oli sekä puheissaan että asioissa hän oli näet hyvin haluttu ja kysytty matkatoveri, ja kun hän päälliseksi tunsi koko Euroopan, kaikki sen suurimmat hotellit, sen kylpypaikat, matkailijakeskukset, tärkeimmät nähtävyydet, ja lisäksi vielä oli suuri kirjallisuuden ja taiteen tuntija ja puhui useampia kieliä, hakivat rikkaat turistit kilvan häntä ilmaiseksi matkakumppanikseen. Näin hän oli sivistymistään sivistynyt, kunnes oli ruvennut itse kirjoittamaan runoja, joita nyt halusi saada painetuksi ja julkaistuksi. Rahoja ei hänellä tosin tämmöiseen tarkoitukseen — niinkuin ei yleensäkään — ollut, mutta eräs hänen ystävistään, saksalainen upseeri, oli runot lukenut ja sanonut, että ne ainakin muodon puolesta ovat Schillerin veroiset. Runot olivat kirjoitetut saksankielellä, ja toinen hänen ystävistään — joita hänellä muuten oli legio — oli luvannut kustantaa niiden painatuksen, jos vain voitaisiin hankkia niihin kuvat.

Tämäpä nyt olikin muodollinen syy runoilijan meille ilmestymiseen. Runoihin oli saatava kuvat.

Isäni oli, kuten jo kerroin, taitava puunpiirtäjä, ja lieneekö nyt runoilijan tarkoituksena ollut pyytää häntä itseään suorittamaan kuvituksen vai ainoastaanko kysyä neuvoa kenen puoleen olisi ollut käännyttävä, en tiedä. Jälkimmäisen tarkoituksen hän kaikissa tapauksissa saavutti. Isä antoi hänelle tarkat neuvot ja osoitukset.

Mutta mikä oli runojen lopullinen kohtalo, en tiedä. Tämän käynnin seuraukset olivat kaikissa tapauksissa mitä laajimmalle ulottuvaiset ainakin meidän, lasten mielestä.

Ensimmäinen hyvä seuraus oli, että Vasili Ivanovitsh jäi kohta meille päivälliselle. Toinen hyvä seuraus oli, että hän tämän vierailun jälkeen useana seuraavana päivänä peräkkäin oli meillä päivällisvieraana. Ja kolmas hyvä seuraus oli, että hän näiden kertojen perästä ei lakannut tulemasta, vaan tuli ja tuli, kunnes muuttui aivan kuin kotolaiseksemme.

Hän rakasti hirveästi kaikkia lapsia ja me rakastimme häntä. Usein hän kertoi meille satuja. Ja joskus tämä satujen kertominen venähti niin myöhäiseen iltaan, että meidän olisi ollut jo aikoja sitten mentävä maata, mutta me emme voineet irtautua kuuntelemisesta eikä hänkään kertomisesta. Vanhemmat sallivat meidän jäädä vielä kuuntelemaan loppua, mutta itse menivät levolle.

Useimmat hänen saduistaan olivat hänen keksimiään. Sen saattoi huomata, kun hän välistä pysähtyi kertomisessaan ikäänkuin ei olisi itsekään tiennyt miten sitten kävi. Rupesi kulkemaan edestakaisin huoneessa ja näytti kiihkeästi miettivän.

— Odottakaa, odottakaa, — sanoi hän, kun me pyysimme jatkoa malttamattomassa uteliaisuudessamme. Istuimme hiljaa, hengitystä pidättäen.

— Jaha, jaha, — sanoi hän vihdoin ja jatko näytti hänelle äkkiä selviytyneen.

Tietoisena meitä hallitsevasta sadun taiasta, taas varmana itsestään hän kolein äänin antautui kertomaan jotakin kaameata käännettä sadun juonessa, jonka oli määrä tehdä järkyttävä vaikutelmansa juuri ennen onnellista loppua.

Kuunnellessamme me ikäänkuin hengessä sepittelimme satua hänen mukanaan. Me elimme hänessä ja hän meissä.

Joskus sattui niinkin, että meidän täytyi häntä oikaista, kun hän erehtyi ja teki itsensä syypääksi ristiriitaisuuteen. Semmoista ei toki sadussa voinut tulla kysymykseen. Ja yhteisesti sitten koetettiin selittää asia niin, ettei näyttänyt mitään epäjohdonmukaisuutta olevankaan.

Kerran hän sepitti mitä murheellisimman tarinan onnettomasta vangista, joka oli niin kauan istunut ristikon takana pimeässä ja kosteassa kellarikomerossa, että oli käynyt köyryselkäiseksi ja aivan kaljupäiseksi odottaessaan tuomiotaan, joka viipyi viipymistään. Vihdoinkin hän kuuli salpoja poistettavan koppinsa ovelta ja rautaista lukkoa avattavan. Vuosikausiin ei ollut kukaan käynyt hänen kopissaan, sillä ruokakin työnnettiin hänelle vain luukusta. Nyt hän arvasi, että hänelle tultiin vihdoinkin tuomiota lukemaan, ja hänen sydämensä vavahti toivosta, että tuomio oli ehkä vapauttava. Mutta vanki raukka erehtyi surkeasti. Vartijat ja heidän päällikkönsä avasivat juhlallisesti kopin oven, ja jääden itse ulkopuolelle käytävään lukivat hänelle suuresta paperista, että vuorokauden kuluttua, aamun sarastaessa, hänet mestataan miekalla, pyövelin käden kautta. Tuomion luettuaan he paiskasivat kopin oven jälleen kiinni, ja vangin viimeinen vuorokausi alkoi.

Nyt ryhtyi Vasili Ivanovitsh elävästi kuvaamaan onnettoman vangin kauheita tuskia tämän kohtalokkaan vuorokauden aikana. Kertomustaan havainnollistuttaakseen hän puhuessaan takoi rintaansa, pui nyrkkejänsä, väänteli käsiään, voivotteli ja repi tukkaansa.

Vihdoin hän oli sortuvinaan toivottomuuteen ja rusahtavinaan kokoon.

— Lapset, lapset, — sanoi hän masentuneena ja alakuloisesti nyökäyttäen päätänsä, — vanki raukan tuska oli todellakin suuri, se oli niin järkyttävän syvä, että — ajatelkaa lapset! — hän tuli yhdessä ainoassa yössä aivan harmaapäiseksi.

Huolestuneina me huudahdimme kuin yhdestä suusta:

— Mutta vankihan oli kaljupäinen!

Vasili Ivanovitsh joutui todella suuresti ymmälle. Hän ei tiennyt mitä sanoa, miten jatkaa. Sanalla sanoen, hän joutui kiinni, ja hänen asemansa oli sangen säälittävä.

Vihdoin sovittiin yhteisesti asiasta niin, että vangilla oli arvatenkin ollut joitakin parranhaituvia leuan alla, jotka sitten yhdessä yössä harmaantuivat. Ja niin päästiin satua jatkamaan sen yllätykselliseen, onnelliseen loppuun.

Me rakastimme Vasili Ivanovitshia ei vain hänen erinomaisen satujensa ja aina alttiin kertomahalunsa vuoksi, vaan yleensäkin hänen rajattoman hyvyytensä ja alituisen iloisuutensa vuoksi. Kaikki lapset rakastivat häntä, ja pian hänellä oli lapsituttavia joka kolkassa meidän talomme ympärillä.

Kerran hän meillä ollessaan keskeytti leikit, tuli totiseksi ja sanoi, että hänen vihdoinkin täytyy mennä kaupungille jotakin tärkeätä asiaa toimittamaan. Emme tahtoneet häntä pidättää, sillä näytti siltä kuin hänellä todellakin olisi ollut jotakin tärkeätä mielessä. Mutta vähän matkaa meidän talostamme — se sijaitsi Nevan rantakadulla — oli kaupungin puolesta laitettu kelkkamäki töyräältä alas jäälle, ja talvitie Nevan yli kulki sen vieritse. Kelkkamäki oli aina täynnä pieniä mäenlaskijoita. — Pitkän ajan kuluttua Vasili Ivanovitshin lähdöstä yksi veljistäni tuli kotiin ja kertoi, ettei Vasili Ivanovitsh ollut kaupungilla käynytkään, vaan leikki lasten kanssa kelkkamäessä, laski mäkeä maaten mahallaan pitkän kelkan päällä, selässä jono riemusta kirkuvia lapsia. Ilmeisesti lapset olivat hänet anastaneet, ja "tärkeät asiat" oli täytynyt jättää toistaiseksi, lasten ohi hän ei voinut mennä.

Meille tullessaan hän sangen usein toi muassaan karamelleja, ja niiden jakaminen oli aina hyvin tähdellinen tehtävä. Hän asetteli makeiset eteemme pieniin läjiin ja jokaista valmistunutta läjää koskettaen sanoi painavasti: tämä papalle, tämä mammalle, tämä sille ja sille ja sille. Näin hän pian rupesi nimittämään vanhempiamme vain papaksi ja mammaksi.

Usein hän myöskin vei meidät luoksensa. Hän asui äitinsä kanssa. Me tulemme hänen luokseen ja hän katoaa toiseen huoneeseen, sulkeutuen sinne. Me kuiskuttelemme ja jo tiedämme, että tästä tulee jotakin hauskaa. Aivan oikein. Ovi avautuu ja meidät johdetaan pilkkoisen pimeään huoneeseen. Vähän ajan perästä, kun silmä tottuu, alkaa yhdellä seinällä erottua niinkuin jotakin valkoista, kaamean suurta valkoista, niinkuin suunnaton lakana olisi pingoitettu eteemme. — Istukaa, istukaa, — kuuluvat jotkin tytöistä kuiskaavan. Pamppailevin sydämin, hapuillen ja käsin tunnustellen vieri viereen asetettuja tuoleja me istuudumme riviin. Odotamme jännittyneinä, malttamattomasti heilutellen jalkojamme. Ja yht'äkkiä ilmestyy eteemme, syrjästä päin liukuen, kesäisen kirkas värikuva. Voi ihanuutta! Silmiimme paistaa helakan vihreä mäenrinne ja kirkkaan sininen taivas. Rinteellä kasvaa palmuntapainen puu, alempana on kaivo, josta metsästyspuvussa ja töyhtölakissa oleva nuorukainen ammentaa vettä neitoselle. Voi ihanuutta, sanon minä! Ja nyt alkaa kuulua Vasili Ivanovitshin hyväntahtoinen, tutusti kertova ääni. Kuva liukuu pois ja uusi, vieläkin ihanampi maisema ilmestyy eteemme: Saharan paahtava erämaa ja kiljuva jalopeura ja kauas valkoisiin telttoihin pakenevia ihmisiä! Vasili Ivanovitshin kertoessa kuva ihan alkaa elää meidän silmissämme. Jalopeura ulvoo ja loksuttelee kauheita hampaitansa. Mutta kuva alkaa jo meidän pyynnöistämme huolimatta liukua pois, vain tuokioksi se armosta vielä pysähtyy, ja sitten häviää, — kuitenkin vain yhäkin ihanamman kuvan tieltä: edessämme on nyt Alppivuorten huippuja ja rohkea tyrolilainen matkailija polvihousuissa, leveällä vyöllä vyötettynä ja sulkahattu päässä tarpoo syvissä lumissa kukkulan huipulle päästäkseen. Vaikka kuva on liikkumaton ja tyrolilaisen jalat aina samassa asennossa, elää siinä kaikki, me kiipeämme hänen mukanaan, me hengitämme raikasta alppi-ilmaa — Vasili Ivanovitshin elävää kuvausta seuraten. Sitten näemme vielä sinisen meren ja punapurjeiset kalastajain venheet. Sitten Vasili Ivanovitsh sytyttää kynttilät ja me näemme sen ihmeellisen laitoksen, josta kaikki kuvat ovat lähteneet, mutta sen sisäpuolta hän ei meille näytä, vaan jättää kaiken salaperäiseen hämäryyteen, sanoen vain, että koneen nimi on "laterna magica", nimi, joka meistä on sekin hyvin salaperäinen ja kulkee kunnioittavana kuiskauksena suusta suuhun.

Ah, Vasili Ivanovitsh, kuinka hyvä sinä olit meille ja kuinka me sinua rakastimme!

Mutta jos me kovasti rakastimme häntä, niin hänen oma äitinsä suorastaan jumaloi häntä, ja juuri saman hyvyyden tähden hänellä oli lukemattomia ystäviä, jotka häntä kaikella tavalla auttoivat, milloin antamalla hänelle vaatteita, milloin rahaa, milloin mitäkin. Vasili Ivanovitshin auttaminen oli vain usein sangen pulmallinen tehtävä.

Niinpä hän kerran teki lähtöä saunaan ja äiti varusti hänet puhtailla alusvaatteilla. Hänen äitinsä piti tästä täysi-ikäisestä pojastaan huolta kuin pienestä lapsesta, sillä poika eli aina jossakin yläilmoissa, kaukana tämän maailman käytännöllisistä asioista. Saunasta palatessa Vasili Ivanovitshilla ei näkynyt olevan mukanaan mitään vaatemyttyä, ja hänellä oli yllään vanhat alusvaatteet.

— No missäs vaatteet? — kysyy äiti ihmetellen.

— Ah niin — sanoo Vasili Ivanovitsh hajamielisesti, — saunamatkalla tutustuin erääseen hyvin varattomaan ihmiseen ja otin hänet mukaani kylpyyn. Voitteko ajatella, äiti, kun saunan jälkeen pukeuduimme, näin, ettei hänellä ollut mitään alusvaatteita! Täytyi antaa.

Joskus, kun heille tuli kerjäläinen, saattoi Vasili Ivanovitsh mennä suoraan äitinsä vaatekaappiin ja valita sieltä mitä tarvittiin. Äiti oli kerran tullut kotiin ja kaipasi parasta leninkiänsä.

— No kun teillä on niitä monta, — selitti Vasili Ivanovitsh syyllisenä.

Äiti ei moittinut milloinkaan poikaansa, vaan antoi tämän tehdä mitä tahtoi ja vain yhä enemmän ja enemmän jumaloi häntä.

Yhtä vaikea oli hänen monien ystäviensäkin auttaa häntä itseään niin, ettei sen sijaan joku aivan vieras ihminen tullut autetuksi.

Vasili Ivanovitshilla ei ollut milloinkaan mitään rahaa kukkarossa, ei edes sen vertaa että olisi omin neuvoin kyennyt parturissa käymään. Mutta siinäkin vähässä oli häntä vaikea auttaa. Kerran joku ystävistä varusti taas hänet rahoilla ja käski mennä tukkaa kerityttämään ja partaa ajelluttamaan. Vasili Ivanovitsh kiitti sydämellisesti ja meni. Meni, — mutta palasi jonkin ajan kuluttua tukka entisellään ja parta ajelemattomana.

— No mitenkäs nyt on ajelun käynyt? Annoinhan minä sinulle rahaa?

Vasili Ivanovitsh häpesi sanomattomasti. Ilmeni, että hän oli kulkenut paperikaupan ohi ja siinä oli ikkunassa ollut värillisiä leikkelykuvia, hevosia, lehmiä, sikoja, jopa talojakin, ja liuta lapsia oli kadun puolelta ihaillen niitä katsellut, päätellen kuka olisi minkin kuvan tahtonut kaikkein mieluimmin omakseen.

— Menin ja ostin heille, — tunnusti Vasili Ivanovitsh syyllisenä, katsoen maahan, tuskan hiki otsalla.

Samoin kuin hänen äitinsä, eivät hänen lukuisat ystävänsä ja auttajansa milloinkaan loukkaantuneet tästä heidän avuliaisuutensa väärinkäyttämisestä, vaan jatkuvasti auttoivat häntä ja yhä enemmän ihailivat tuota omalaatuista olentoa, joka ei mitään tehnyt oman itsensä hyväksi. Kaikki rakastivat häntä.

Vanhenevan äitinsä tähden hän jätti sikseen ulkomailla retkeilemisensä. Monta vuotta hän näin läheisesti seurusteli meidän kanssamme, melkein minun täysi-ikäisyyteeni asti. Mutta hän muuttui aikaa myöten yhä haaveksivammaksi ja yhä enemmän maailmasta vieraantuneeksi, joten hänen alituiseen iloonsa alkoi tulla pitkiä aukkoja ja hänen piti ikäänkuin herätä mietteistään päästäkseen siihen takaisin. Äitinsä ilmeinen vanheneminen näytti suuresti huolettavan häntä. Ehkä hän turhaan pinnisteli järkeänsä keksiäkseen keinoja vanhenemisen välttämättömän, lopullisen seurauksen vastustamiseksi. Kuka tietää. Vasili Ivanovitshin luontoisen ihmisen oli ehkä aivan mahdotonta ajatella semmoisen seurauksen voivan kohdata niin rakastettua olentoa kuin oli äiti.

Vihdoin tapahtui niin, että hän äkkiä katosi kaikkien meidän näkyvistämme.

Ensin luulimme, että hän on sittenkin taas lähtenyt maailmaa kiertämään jonkun rikkaan matkailijan seurassa, eikä hänen äitinsäkään senvuoksi ollut kovin huolissaan hänestä. Ihmeteltiin vain, miksi hän ei mitään kirjoita. Olisi edes pienellä kortilla lyhyesti ilmoittanut olinpaikkansa ja vointinsa.

Kului kokonaista kaksi vuotta ennenkuin häneltä vihdoin saapui kirje. Jumalan kiitos, hän on elossa! — huudahdimme kaikki.

Kirje oli pitkä ja merkillinen.

Vasili Ivanovitsh siinä ilmoitti olevansa Afrikassa ja elävänsä — suuren puun alla.

"Elämä on täällä ihanaa, niin ihanaa, ettei sitä voi kielin kertoa", — sanoo hän ja hartaasti vannottaa äitiänsä tulemaan sinne Afrikkaan puun alle elämään, pian, pian! Ei täällä ole huolta huomisesta, ei surua ei murhetta, joka ihmistä vanhentaa. Ei täällä tarvitse kuin kätensä ojentaa, niin saa syödäkseen parhaita hedelmiä, maukkaita pähkinöitä ja mehukkainta kokosmaitoa. Oi äiti! miksi olenkaan antanut teidän elää ja kuihtua pohjoisessa maassa ja kosteassa, koleassa kaupungissa! Miksi nyt vasta ymmärrän mikä onnen ikuisuus on teille _täällä_ valmistettu, mikä paratiisi teitä odottaa! Mutta kohta on uuden elämän tieto valloittava ihmisten mielet, kohta on uusi ajanjakso maailmalle koittava. Sillä tietäkää, äiti, täällä ei ole mitään vanhentumista eikä sitä, jonka nimeä en edes tahdo mainita, täällä vanhat jälleen nuortuvat, täällä teidän riutuneet jäsenenne jälleen ojentuvat, kaikki raihnaisuus katoaa, ja olenpa varma, että teille vielä kasvaa uudet hampaatkin. Tulkaa, rakas äiti, tulkaa viipymättä, tulkaa, tulkaa!

Sen jälkeen seuraa kirjeessä mitä yksityiskohtaisin selostus matkatiestä, laivalipuista, diligensseista, hotelleista, joissa voi levähtää, kaikki, kaikki, vähintäkään poisjättämättä, tulosta Marseille'iin, laivamatkasta Välimeren yli, ja vihdoin — ohjeet sen suuren puun löytämiseen. — Ah, hyvä, hyvä Vasili Ivanovitsh!

Moni hänen ystävistään, joka sai kirjeen lukeakseen, pudisteli päätänsä, ehkä heitä arvelutti Vasili Ivanovitshin järjentila. Hänen äitinsä oli kirjeestä vain suuresti liikuttunut eikä nähnyt siinä muuta kuin poikansa tavallista rajatonta hyväntahtoisuutta. Tai ei hennonut nähdä.

Sitten saimme kuulla, että äiti oli myynyt tavaransa, koonnut vähäiset varansa ja todella matkustanut poikansa luo Afrikkaan.

Mutta mitä _sitten_ tapahtui, — siitä ei kukaan ole koskaan saanut mitään tietää. Afrikka oli silloin vielä kauempana kuin se nyt on.

V. SETÄ PJOTR KARLOVITSH.

Lapsuuteni valoisat onnenpäivät eivät rajoitu tämän armaan kotipiirin kehyksiin, vaan lukemattomat muistot levittävät samaa ilon ja onnen päivänpaistetta erään toisenkin perheen piiriin, jonka läheisessä yhteydessä elämämme vieri.

Se oli isäni veljen, setä Pjotr Karlovitshin perhe.

Hän, niinkuin muutkin veljekset, alkoi uransa sotilaana ja niinkuin muut kärsi ensimmäisinä upseerivuosinaan suurta köyhyyttä. Ennenkuin hänestä tuli yli koko Venäjän, jopa maailmankin kuulu kuvanveistäjä, sai hän monta kovaa kokea. Mutta näillä veljeksillä oli kaikilla sellainen onnellinen luonne, ettei äärimmäisinkään puutteenalaisuus voinut heidän mieltänsä saada masennuksiin, samoinkuin ei myöhempi upea varallisuuskaan pystynyt heidän koruttoman luonnolliseen elämänlaatuunsa mitään muutosta vaikuttamaan. Kun oli rahaa, elettiin iloisesti ja leveästi, jos rahaa puuttui, osattiin tyytyä vähiin, mutta ilo ja hyvämieli ei semmoisista vähennyt. Talous oli heille aina toisarvoinen kysymys, joka ei mielentilaan asti ylettynyt. Tuo ominaisuus oli heissä — sanokaamme — jotakin sukuvikaa, joka on kyllä tainnut pitemmällekin periytyä.

Tykistöopistossa upseeriksi tultuaan Pjotr Karlovitsh oli ensivuodet asuskellut yhtä köyhine tovereineen pienessä huonerähjässä kellarikerroksessa Viipurinpuoleksi sanotussa Pietarin laitaosassa. Ensimmäinen näyte hänen taiteellisista taipumuksistaan kuuluu päässeen julkisen huomion esineeksi vähän omituisella tavalla. Sotilaspalveluksesta vapaina hetkinä oli hänellä tapana piirustella, alhaalta ikkunasta katsellen, pilakuvia ohikulkijoista ja kadun tavallisimmista asukkaista. Köyhyydestään piittaamattomat, vallattomat toverit liimailivat sitten näitä papereita verhoiksi ikkunain alimpiin ruutuihin. Seurauksena oli, että aina uusien kuvien ilmestyttyä kokoontui suuri lauma ohikulkijoita ikkunain ääreen, toiset nauroivat tuntiessaan toisensa, toiset sadattelivat tuntiessaan itsensä. Tämä oli Pjotr Karlovitshin maineen alku.