Part 4

Vaikka tämä maine Viipurinpuoleisessa kaupunginosassa ei tuolla asteella tietenkään voinut mitenkään lisätä rutiköyhän, vain palkallaan elävän upseerin tuloja, oli hän kuitenkin viivyttelemättä ja siekailematta mennyt naimisiin. Niin paljon oli hänessä toki ylimysmielisyyttä, ettei hän voinut tehdä rakkausasiaansa riippuvaksi tuloista ja rikastumisesta! Ei ajatustakaan sinnepäin! Tämäkin ominaisuus saattoi olla sukuvikaa, koska sekä minun isäni että tietääkseni muutkin veljeksistä olivat naimisasiassa menetelleet juuri samalla tavalla: varattomina menneet naimisiin varattomien kanssa, ja kohta rakastuessaan.

Sellainen avioliitto ei tietenkään voinut aluksi muuta kuin suuressa määrin kärjistää Pjotr Clodtin taloudellista ahdinkoa. Mutta hänen hyvätuulisuuteensa ei sillä ollut lamauttavaa vaikutusta. Lapsia syntyi paljon. Köyhyys oli niin suuri, ettei lapsille saatu ostetuksi pienintäkään lelua. Hänen vaimonsa, hiljainen Uljana Ivanovna, saattoi tätä asiaa vähän valitellakin, mutta Pjotr Karlovitsh vain vihelteli. Hän otti käsiinsä puupölkyn ja veisteli siitä lapsilleen leluhevosen, joka kyllä kelpasi!

Kirjailija Gretsch, joka oli hänen serkkunsa, kertoo hämmästyneensä tämän puuveistoksen taiteellisuutta ja kohta kehoittaneensa ryhtymään todellisen veistosmuovailun harjoittamiseen.

Kuinka olikaan, monet Clodtin lukuisista tuttavista ja varakkaista perheistä alkoivat vaatia lapsilleen hänen veistämiänsä leluhevosia, ja tilauksia tuli niin kosolta, että köyhä tykistöupseeri sai kuin saikin työstään lisätuloja niukan palkkansa lisäksi. Niinkuin Pietarin laitakaupungissa pilakuvat olivat tulleet kuuluisiksi, niin hänen maineensa puuhevosten veistäjänä nyt levisi kaupungin ylimyspiireissä, ja se merkitsi taloudellisessa suhteessa jo paljon enemmän.

Isäni harjoitteli tähän aikaan hänkin "puutöitä", nimittäin gravyyriä, josta hänen odottamattaan sittemmin koitui hänelle suurta taloudellista apua. Perin kätevänä veistäjänä hän kerran puoli leikillään valmisti pienoiskokoisen halkoreen, jossa oli niin tarkalleen kaikki todellisen ison halkoreen muodot ja vähimmätkin vehkeet, että sitä ei annettukaan lasten käsiin heidän leluksensa, vaan jäi se aikuisten ihailtavaksi. Setä Pjotr Karlovitsh siihen myöskin kovin ihastui ja veisteli puolestaan puuhevosen, joka yhtä tarkasti kuin rekikin seurasi luonnollisen hevosen pienimpiäkin muotoja, ja se valjastettiin nyt reen aisojen väliin kaikkine pienoisvaljaineen. Tästä syntyi niin ihailtava pikku kapine, että hovipiireissä tutut sukulaiset näyttivät sen keisarille, Nikolai I Pavlovitshille, joka sen kohta osti ja sittemmin lähetti lahjaksi Saksan keisarille. Tyytyväisenä nuorien upseeriensa ilmeisiin taiteellisiin taipumuksiin tämä omalaatuinen komentaja-keisari "komensi" sedän Taideakatemiaan opiskelemaan muovailua. Nikolaita ei saanut olla tottelematta, hänen tahtonsa oli aina tapahtuva. Isäni taas lähetettiin myöhemmin ulkomaille gravyyriä eli puupiirrostaitoa harjoittamaan. Tämäkin tietysti tapahtui, ja isäni saavutti myöhemmin suuren taidon tällä alalla, joka oli niihin aikoihin vielä aivan uutta, ainakin Venäjällä. Minulla pitäisi vieläkin olla hallussani hänen painamiansa vanhoja puupiirroskuvia. Epäilemättä sellainen kuvittaminen melkoisessa määrässä lisäsi isän pieniä upseerituloja.

Setä puolestaan, päästyään itsekin vakaumukseen, että hänellä saattoi olla tulevaisuutta taidemuovailun alalla, ei epäillyt jättää sotilasuraansa eli siis luopua toimeentulonsa tähänastisesta lähteestä. Uutta köyhyydenuhkaa pelkäämättä hän muutti perheineen Vasiliostrovin 5:nnelle linjalle, vastapäätä Taideakatemiaa, ja jatkoi tarmokkaasti taideopintojaan, harjoittaen toimeentulokseen vain yhä puuhevosien veistelemistä, joihin nyt jo pantiin lasiset silmät, pellavaharja ja sarvesta tehdyt kaviot, jopa joskus varustettiin pienillä teräskengillä.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin tuloksena Pjotr Karlovitshin taideopinnoista oli onnellisesti suoritettu suurtyö, joka kohta herätti yleistä huomiota, nimittäin hevoset Narvantullin riemuportilla.

Ei vähempää huomiota ja tunnustusta herättäneet nuo Pietarissa Anitshkinin sillan päihin pystytetyt neljä ratsua kesyttäjineen. Samanlaiset hevoset valettiin myöhemmin myöskin Berliinin laskuun, jossa ne vieläkin upeilevat. Samat hevoset tavataan vihdoin myöskin Neapelissa, kaiketi Nikolain lahjoittamina Italian kuninkaalle.

Näiden suurten tilausten johdosta alkoi sedän taloudellinen asema tietenkin hyvin nopeasti vaurastua.

Muistankin puolestani sedän oikeastaan vasta niiltä ajoilta, joina hän oli jo hyvissä varoissa ja suuressa maineessa, jolloin hän oli saanut Nikolailta tehtäväkseen suuren venäläisen saturunoilijan, Krylovin muistopatsaan muovailemisen ja valattamisen.

Niinä vuosina olin noin kolmentoista ikäinen.

Sedällä oli silloin jo suuri huoneisto valtion puolesta Taideakatemian rakennuksen yhteydessä, jossa hän eli vaimonsa ja lastensa kanssa tälle perheelle ominaista vaatimatonta kotielämää, tosin säästelemättä varojansa, kun oli kysymys vieraanvaraisuudesta, pitojen tai suurten huviretkien toimeenpanemisesta, joihin tuttavia kaikilta ääriltä kutsuttiin osanottajiksi, mutta kotiolojen milloinkaan muuttumatta koruisemmiksi tai ylellisemmiksi.

Jokseenkin samoihin aikoihin paranivat isänikin asiat ja hänkin alkoi taloudellisesti vaurastua. Ensin hänet määrättiin kirjaston hoitajaksi Tykistöopistoon. Sen toimen ohella hän samalla harjoitti ammatillista valokuvausta kahden vanhemman veljeni kanssa, sai siinä toimessa keisarillista kannatusta, ja heidän laitoksensa yhdistettiin Taideakatemian kanssa. Kaikki ne oivalliset perhevalokuvat, jotka ovat vieläkin hallussani ja joita muinoin otettaessa oli istuttava vähintään 10 minuuttia liikkumattomana, ovat isäni omassa ateljeessa tehdyt. Mutta suurempiin varoihin isäni pääsi vasta tultuaan nimitetyksi Tykistöopiston alkeiskoulun johtajaksi. Koulu oli suuren rakennuksen yläkerrassa, jossa myöskin olivat lukemattomien sisäoppilaiden huoneet, keittiöt ja ruokasalit. Koko alakerta oli meidän hallussamme, joten nyt meilläkin oli valtion puolesta vapaa suuri huoneisto. Ja elämä alkoi luistaa yhä onnekkaammassa poljennossa.

Me ja sedän perhe olimme erottamattomassa yhteydessä toistemme kanssa. Asuin siellä usein viikkokaupalla. Missä vain oli hauskempi, siellä minä.

Krylovin muistopatsaan muovailemista varten rakennettiin sedälle erikoinen tilava puinen verstashuone sen kivisen työhuoneen ja valuverstaan lisäksi, jotka jo ennestään olivat hänen hallussaan Taideakatemiassa. Tämä puinen, korkea verstashuone, jonka parvekkeille kiivettiin tavallisia tikapuita myöten, on lapsuuteni muistojen toinen keskus. Siellä minä elin yhtäpaljon kuin kotonamme. Alituiseen olimme siellä yhtäikäiset serkukset, meikäläiset ja sedän lapset erottamattomana veljes- ja sisaruslaumana yhdessä, sedän milloinkaan antamatta leikkiemme ja telmimisemme häiritä häntä työssään. Muistan hänen olleen aina samassa työpuvussa, olipa hän kotona tai verstaassa: pitkävartisissa, vähän kömpelöissä saappaissa, yllään harmaasarkainen, hihaton liivi, aina paitahihasillaan, paidankaulus aina pehmoisena. En myöskään muista, että hän olisi erikoisempaa huolta pitänyt kampauksesta. Joskus, muovaillessaan, kun hän seisoi korokkeellaan, alaleuka tarmokkaana esiintyöntyen, hänellä oli yllään valkoinen työpaita, johon hän pyyhki savettuneita käsiään. Harvinaisuuteen asti lapsirakas kun oli, hän ei milloinkaan ajanut meitä työhuoneestaan, vaan meidän meluamisemme tuntui hänestä olevan päinvastoin niinkuin jotakin hänen työhönsä välttämättömästi kuuluvaa ja hänelle mieluisaa.

Mutta tämän verstaan pääviehättimestä en ole vielä puhunutkaan. Me lapset emme olleet sedän työhuoneen ainoita meluajia, vaan oli siinä suuri joukko mörisijöitä, naukujoita, määkijöitä, haukkujia, ulvojia ja piipertäjiä. Se oli näet täynnänsä nelijalkaisia, jotka saattoivat jonkin kommelluksen sattuessa tai syöttöajan lähestyessä päästää aika möräkän. Näitä eläviä setä tarvitsi Krylovin muistopatsaan alustan muovailemista varten, jossa on kuvattuna suuri eläinmaailma semmoisena kuin se esiintyy Krylovin saturunoelmissa. Niinpä oli verstaassa irrallaan kokonaista kolme karhua, joista yksi oli suuri, musta muurahaiskarhu. Oli siellä myöskin sudenpentu, Madeirasta tuotu apina, kotka, joka tosin oli häkkiin kytketty, vuona karitsoineen ja pitkäkoipinen kurki, kumpikin vapaalla jalalla. Erittäin hyvä ystävämme oli sudenpentu, jonka kanssa saattoi leikkiä yhtä vapaasti kuin minkä koiranpenikan kanssa tahansa. Vain silloin kuin se pantiin rangaistukseksi kahleisiin, irvisteli se pahasti ja kalisteli hampaitaan. Susi oli tuotu Suomesta, jossa setä usein oleskeli. Kettu, suuri susi, karhut ja kotka olivat Nikolain käskystä tuodut sedän käytettäväksi keisarillisesta eläintarhasta ja kesyttyivät verstaassa täydellisesti. Apina oli saatu merimiehiltä, jotka toivat sen Madeirasta ja olivat antaneet sille nimen Makar Aleksejevitsh.

Näiden elukkain parissa me vietimme pitkät päivät sedän verstaassa. Ja jos rupeisin kertomaan kaikista tepposista, joita iloinen sudenpentu hauskuudeksemme suoritteli, — jos muistelisin miten nuori karhu riitaantui karitsaansa suojelevan uuhen kanssa, miten se nousi takajaloilleen ja juhlallisesti käveli vuonaa peloittamaan, mutta sai tältä sellaisen pöksäyksen vatsaansa, että kellistyi istuvilleen ja nolona kääntyi pois koko yrityksestä, — jos luettelisin osankin niistä kujeista, joita ovela apina teki opittuaan matkimaan lattianpesua ja kirjoitusmusteen käyttämistä erinäisten viirujen vetämiseksi pulpetilla oleviin paperiarkkeihin oikealla kirjoitussulalla, jota osasi pistää korvankin taa, — jos vielä mainitsisin mustan karhun karkuretkestä Nevan jäälle, säikähdyksestä ja nopeasta kotiinpaluusta, ja vielä monen monista muista yhtä hauskoista tapauksista, eivät muistelmani milloinkaan loppuisi.

Siis hyvästi ihana verstas karhuinesi, apinoinesi! Olisinpa onnellinen, jos kerrankin vielä saisin ovesi jälleen avata!

Setä varmaankin huomasi, kuinka onnelliset me lapset olimme näiden hänen eläimiensä parissa, joita hän itsekin hellästi rakasti. Pianhan niistä oli luovuttava, kun työ kerran valmistui. Mutta lasten onnea hän ei hennonut keskeyttää. Päästyään vakaumukseen, että lapset vain eläinten ja luonnon yhteydessä elävät oikeata onnenelämäänsä, hän osti läheltä Pietaria, Pavlovskista, talon, jota ympäröitsi suunnaton puisto. Nurmikoita ja ristiin rastiin kiemurtelevia hiekkateitä myöten me saimme ajella pienoisvaunuilla, pikku aasit vetäjinä, yksi meistä kuskina ja kaksi takaistujina, pienet varjostimet käsissä. Oli siellä myöskin korkea pylväs, jonka pyörivästä päästä riippui pitkiä köysiä, ja niistäpä pidellen oli armottoman hauskaa lennellä toistemme ohi keinahdellen milloin korkeuksiin, milloin huimaavaa vauhtia alas ja pylvään ympäri. Välistä panivat pojat toimeen isän ja sedän avulla suurenmoisia ilotulituksia. Me asuimme sedän huvilaa vastapäätä, ja hauskaa oli, kun pojat iltaisin juoksivat sanomaan, että nyt tulee taas suuret tulitukset.

Hauskinta kaikesta olivat sentään huviretket, joita setä mielellään pani toimeen Pavlovskin ympärillä oleviin metsiin. Hän otti asian perusteellisesti. Ne eivät olleet mitään satunnaisia pikkuretkiä, että olisi otettu mukaan vain kahvipannu kuppeineen ja joitakuita voileipäsiä. Ei, vaan suuria varustuksia tehtiin, niinkuin kysymys olisi ollut viikon päiviksi kotoa lähtemisestä. Mukana seurasi kokonaisia pyykkikorillisia ruoka- ja juomatavaroita, se oli kuin vieraille maille vaellusta, kuormat täynnä lapsia, näiden vaunuja, vaatteita, äitejä ja tätejä, joiden posket punottivat, suortuvat irtausivat tukkalaitteesta oudossa liikkeessä ja keikutuksessa, silmät säihkyivät milloin pelon milloin hauskuuden kiihtymyksestä. Kokki ajoi viimeisenä keittiölaitteineen.

Tavallisesti otettiin mukaan suunnattoman suuri teltta, joka sitten perille päästyä miesvoimin pantiin pystyyn. Teltta oli niin suuri, että koko seurue mahtui sinne aterioimaan ja hauskuutta pitämään, joten pienet sateet ja vähäiset rajusäät eivät tehneet haittaa.

VI. "HUMALASSA."

Eräällä tämmöisellä hauskalla matkalla, kun oli syöty ja juotu ja paluuretkeä valmistellen alettiin panna telttaa kokoon, tapahtui monen mielestä ehkä hyvinkin vähäpätöinen välikohtaus, mutta minun mieleeni se jätti lähtemättömän tunnelman jostakin jäytävän, leppymättömän kauheasta, sydäntä vihlovasta elämän tosiasiasta, jommoisia joskus tipahtaa kuin raskaita kiviä lapsen viattomaan onnen maailmaan. Melkein jokaiseen päivänpaisteisimpaan onnen aikaan yhtyy lapsella usein jokin pimeä täplä, joka vielä vanhempanakin saattaa hänen kasvonsa äkkiä muuttumaan totisiksi, kääntymään sisäänpäin, kalpenemaan.

Eihän tämän tapauksen tarvitse aikuisesta näyttää kuin leikiksi lyötävältä, pian unohtuvalta pikkuasialta. Mutta minun täytyy kuitenkin se kertoa.

— Tuleppa Liza katsomaan — sanoivat kokoiseni tyttöserkut vetäen minua hihasta mukaansa pois metsiköstä sinne leiripaikalle missä isoteltta oli. Njanja oli vienyt minut pois kanssaan sieniä poimimaan.

— Mitä katsomaan? — minä kysyin, mutta he vain vetivät ja sanoivat: saat itse nähdä. — Minä olisin tahtonut jäädä njanjan kanssa sieneen.

He johdattivat minut teltan läheisyyteen ja kääntyen kaikki minun puoleeni sanoivat: no katsohan nyt!

Minä katsoin ja näin ihmeekseni, että setä oli kovasti suutuksissaan. Tämä oli ylen outoa ja herätti suurta uteliaisuutta, sillä emme kai kukaan olleet vielä koskaan nähneet häntä suuttuneena. Oikein oli noloa sedän puolesta, hävetti kovasti ja olisi tehnyt mieli juosta pois katsomasta sellaista näkyä. Minä rupesin nykimään tyttöjä, että olisimme juosseet, mutta he sanoivat minulle:

— Mitä sinä setään töllötät, katso tuota tuolla! — Ja osoittivat sormellaan herra Critonia, joka oli kihloissa Uljana Ivanovnan (sedän vaimon) sisaren kanssa.

Herra Criton istui sääret hajalla pahasti rikkiviillellyn teltan liepeellä. Hänen hikiset kasvonsa olivat hehkuvan punaiset, ja niskaan sysätyn lippalakin alta näkyi epäjärjestyksessä otsaan liimautuneita mustan tukan tupsuja. Hänen silmänsä muljottivat. Hänen suunsa sammalteli epäselviä, hitaasti valmistuvia sanoja.

— Näetkös nyt, — selosteli Viera serkku minulle, — hän on viiltänyt teltan rikki ja setä toruu häntä.

— Veitselläkö viiltänyt? — minä kysyin.

— Ei, kuin rikkinäisen pullon lasilla, — selitti Viera.

Samassa herra Criton rupesi tekemään pystyyn nousemista, mikä näytti hänelle olevan yhtä vaikeata kuin Olja siskolle, joka ei osannut vielä kävellä, mutta kyllä pyrki mielellään pystyyn ja tussahteli aina takaisin pempulleen. Critonin onnistui vihdoin nousta, mutta hän ei tahtonut pysyä jaloillaan, vaan horjui pahasti ja sortui vasten teltan tukipuita, niin että nämä ryskyen murtuivat.

Setä näytti käyvän yhä vihaisemmaksi, ja minua jo alkoi itkettää, sillä oli kovin sääli Criton raukkaa. Mies oli ilmeisesti kovin sairas, ihan pyörtymäisillään, ja nyt häntä vielä päälliseksi toruttiin!

Joku serkuista sanoi lisäksi:

— Kyllä se nyt saa rukkaset tädiltä tämän perästä! Hyi heittiötä!

Minä kysyin Vieraita hiljaa, kuinka setä hennoi torua ja vielä haukuttiin heittiöksi Criton raukkaa, jota ei kukaan mennyt auttamaan?

Viera töykkäsi minua kylkeen:

— Etkö näe? Mies on sikahumalassa! Kehtaatkin puolustaa!

Varmaan tuntee puu, johon salama lyö, jokseenkin samaa kuin minä näistä Vieran sanoista. Critonko humalassa! Humalassa niinkuin ne oudot, kaukaiset olennot, joita sanottiin mushikoiksi ja joiden joskus ikkunasta näki horjuvan kadulla tai poliisin taluttamana hoipertelevan tai hurjasti potkivan issikan ajopeliin sullottaessa, jolloin njanja aina vei pois ikkunan luota, koska semmoista ei sopinut edes katsella! Ja nyt sai nähdä ihan tuossa silmien edessä! Ja vielä Criton! Meille kaikille tuttu Criton, sedän oppilas muovailussa, tädin sulhanen, aina hyvinsuittu, mustatukkainen herra, joka istui päivällispöydässä siivosti jutellen ja vanhempia ujostellen, jonka kättä kosketimme tervehtiessä ja hyvästellessä, — nyt silmät mulkoilevina, vaahto suupielissä, ei ymmärrä mitä puhutaan, ilme tylsänä, järjettömänä!

Sydän oli pakahtua, henki salpautui, jokin ikäänkuin katkesi.

Tytöt kyllä sanoivat, että nyt hänet viedään kotiin ja pannaan vuoteeseen nukkumaan, kunnes hän huomenna herää ja on taas entisellään, sukii tukkansa ja ymmärtää jälleen mitä hänelle puhutaan. Mutta minä en voinut kuvitellakaan, että tämän tapauksen perästä elämästä enää ylimalkaan voisi mitään tulla, kun Criton herää. Mitä ensiksikin se onneton itse on ajatteleva, ja toiseksi miten me muutkaan jaksamme hänen puolestaan ja hänen mukanaan kantaa tätä häpeää, miten setä on osaava jälleen puhua hänen kanssaan, miten Uljana Ivanovna, ja mikä on oleva morsiamen, täti raukan kohtalo, miten minä itse voin piiloutua, ettei tarvitsisi katsahtaa hänen silmiinsä, miten kihlauksen purkautuminen pannaan toimeen, mitä erottaessa sanotaan, annetaanko hyvästellessä kättä, ja vihdoin, voimmeko enää milloinkaan tämän surun perästä tehdä huviretkiä, juosta metsissä, nauraa, kuulla linnunlaulua?

Seuraavan päivän odotettu tilinteko, sen kauheus ja murhe sai kuitenkin paljon lievitystä siitä, että aikuiset ikäänkuin sulkivat meidät lapset asian ulkopuolelle. He kyllä tuntuivat sinä päivänä paljon kuiskuttelevan keskenään, mutta tekivät sitä juhlallisemmissa vierashuoneissa, joissa eivät lapset juuri oleskelleet, ja sulkivat meiltä ovia, pysytellen meistä ikäänkuin erillään. Vaikka njanjalta kuulimmekin, että Critonin oli nähty jo ihan sovinnollisena kävelevän tädin kanssa puistossa, ei mitään muita tietoja aikuisten puolelta meille varissut. Joten meidän ei ajan kuluksi auttanut muu kuin ruveta leikkimään. Ja sehän haihdutti huolet.

Mutta vaikka tämä äkkisuru pian haihtuikin, — vaikka jo taas ajelimme aasilla ja jälleen huviretkiäkin teimme, ei tämä asia lakannut yhä palaamasta mieleen ja samalla tavalla vihlomasta sydäntä joka kerta kuin sen muistin. Criton tosin katosi kokonaan näköpiiristäni samoihin aikoihin, meni naimisiin tädin kanssa ja he muuttivat jonnekin muuanne. Mutta omituisesti ajatukseni eivät herenneet hänen elämäänsä seuraamasta, ja vielä aikuisenakin pysähdyin usein ajattelemaan: missähän nyt on se sama Criton, joka huohottaen ja tylsin katsein nojasi teltan murtuvia tukipuita vasten?

Hänen avioliittonsa tädin kanssa kuului olleen hyvin onneton. Hänestä lienee tullut juoppo, sillä ne teot, joita hänen kerrotaan suorittaneen, eivät voi olla muun kuin juopon tekoja. Täti erosi hänestä.

Tuosta tapauksesta huviretkellämme sai alkunsa se humalaiskammo, joka on minua sitten ikäni kaiken seurannut. Pelkäsin siitä lähtien humalaisia niin että vapisin niitä nähdessäni. Humaltumista kammoin sanomattomasti. Semmoisen asian ajatteleminen pani koko maailman vetäytymään silmissäni mustaan pilveen ja hävittämään mielestäni kaiken ilon.

Kerran meillä pantiin toimeen suuret lasten tanssiaiset. Voiko enää olla mitään sen hauskempaa! Leikimme aikuisia. Useille oli ommeltu varta vasten aikuisten frakkeja, pojille pantu kova kaulus ja käsiin pienet säämiskähansikkaat, tytöille laitettu leveät rimssuhameet ja annettu viuhka käteen ja palmikot kierretty päälaelle. Joku puuteroitsi poskeni ja pani kauneuspilkun ylähuuleni viereen.

Tanssiaisten onnistumista ja iloa lisäsi vielä se seikka, että tapööri, joka oli tilattu tanssimusiikkia suorittamaan, tällä kertaa soitti niin erinomaisen iloisesti ja ryhdikkäästi. Antaakseen parempaa pontta poljennoille hän kourasi pianosta musiikkia sormien täydeltä sekä bassosta että diskantista, paljon runsaammin kuin tavallisesti, paineli pedalia, jota hän tavallisesti ei juuri viitsinyt tehdä, ja välistä vaihteli fortissimosta pianissimoon ja taas paisutuksiin niin intoisan viehkeästi, että tyttöjen jalat rupesivat itsestään liikkumaan ja ruumis keinui valssin sävelissä todella niinkuin Tonavan sinisillä aalloilla.

Onnettomuudeksi kuulin silloin jonkun sanovan, että soittaja oli aika lailla hiprakassa.

— En voi enempää, — minä sanoin kavaljeerilleni, keskeyttäen tanssin, ja annoin kaikkien luulla tulleeni pahoinvoivaksi. Todella en osannut nauraa, vaikka olisin kuinkakin itseäni pakottanut, saati tanssia. Menin huoneeseemme ja riisuin yltäni kaikki naamiaiskorut. Luulkoot, että olen sairas. Jään istumaan yksikseni vaikka koko illaksi. Mutta tanssiminen tietäen, että soittaja oli juovuksissa, oli minulle täysi mahdottomuus.

Nämä omituisilta tuntuvat muistelmat saavat kai selityksensä siitä, että en milloinkaan nähnyt humalaisia kuin aivan kaukaa ja vieraissa piireissä. Kotona vanhempien luona en koskaan nähnyt ihmisten juopuvan enkä liioin setien perheissä tai tuttavapiireissä. Olihan minulla täysi-ikäisiksi tulevia vanhempia veljiä, mutta perhe-elämä vanhempien kodissa oli yksinomaan kotielämää, joka pitkinä talvi-iltoina aina saavutti hauskuutensa huipun. Tosin me hyvin paljon pidimme nimenomaista huolta iltojemme hauskuudesta, esimerkiksi panemalla toimeen kotitanssiaisia meillä taikka setien luona, seuranäytelmiä ja muita meluavia, "hirmuisen" hauskoja huveja. Mutta silloinkin kun ei mitään huveja ollut, oli kotielämämme yhtä hauskaa. Istuimme aina kaikki suuren pyöreän perhepöydän ympärillä, jokainen tehden omaa työtään tai näperrystään, puhellen, kertoen, nauraen, ja juuri nämä hetket ne olivatkin niin hauskoja, ettei kukaan perheenjäsenistä, ei isä, ei äiti, ei yksikään veljistä eikä tavallisista perhetuttavista ja kotimme ystävistä jättänyt illoin paikkaansa tyhjäksi tämän pöydän ympärillä, saati saanut päähänsä hakea jotakin ylimääräistä hauskuutta humaltumisesta.

Sanomaton kotionni näin ympäröitsi meitä koko lapsuutemme ajan.

VII. VIELÄ PJOTR KARLOVITSHISTA.

Minun täytyy vielä palata Pjotr Karlovitshiin, jonka kuvaa en ole saanut läheskään eheäksi, vaan voin monilla muistoilla ja piirteillä sitä täydentää.

Paitsi omissa muistelmissani, kuvastuu tämä omalaatuinen paroni Pjotr Clodt von Jürgensburg myöskin kaikissa vieraiden, kuten kirjailijain Viktor Ostrogorskin ja Gretschin, säilyneissä kertomuksissa harvinaisen kansanomaisena miehenä. Ei kauan sitten asui Vasiliostrovin 5:nnellä linjalla vielä vanhuksia, jotka muistelevat tätä merkillistä "paronia", ja hän lienee ollut hyvin tunnettu koko tässä laajassa kaupunginosassa. Työpuvussaan, joka ei missään suhteessa eronnut tavallisesta työläisen puvusta, paitsi ehkä siinä, että hän useimmiten oli vain liivisillään — mikä taas johtui mukavuussyistä muovailussa —, hänen nähtiin usein talvisinkin vaeltavan Akatemian pihalla, ja joskus hän näissä tamineissa tassutteli yli torin tuttavansa kauppiaan luo, mitään huomiota herättämättä, sillä kaikki olivat peräti tottuneet hänen olentoonsa ja koruttomaan pukuunsa. Päinvastoin herätti suurtakin ja iloista uteliaisuutta, kun tämä "paroni" kaikkien ihmeeksi joskus harvinaisissa tapauksissa oli tärkätyssä kauluksessa ja verkatakissa, saati kun hänen oli joissakin Taideakatemian riemujuhlatilaisuuksissa pukeutuminen virkapukuun ja kunniamerkkeihin!

Kaikille, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, verstastyöläisilleen, malleilleen hän oli tavattoman ystävällinen, auttoi ketä vain voi sekä neuvoilla, puuhilla että rahoilla. Ja luontokappaleita hän rakasti intohimoisesti. Mutta häntä itseänsä rakastivat kaikki, luontokappaleetkin.