Part 2

Tietysti olisimme hauskuuden uudistamiseksi voineet antaa papan tulla useamman kerran Pariisista, mutta se olisi sotinut todellisuudentuntua vastaan, joka leikissä on välttämätön, tai ainakin olisi pitänyt antaa ukon matkustaa ensin takaisin Pariisiin, mikä taas olisi ollut ikävää leikkiä. Mutta keksimme sovelluttaa asian niin, että perheessä oli myöskin poika, joka kävi junkkarikoulua toisessa kaupungissa ja nyt oli joululuvalle kotiin palaamassa. Muodostettiin siis junkkarinukke, jolle laitettiin virallinen koulupuku ja liimattiin takkiin kultapaperista leikatut napit. Riemukkainta oli meistä äidin osanotto leikkiimme, nähdä, että hän yhtä tosissaan kuin mekin innokkaasti ompeli omin käsin vaatteita pikku nukeillemme. Ja niinpä saapui junkkarikin kotiin ja samaan riemuun!

Entä joulujemme unohtumattomat ilot!

Jo hyvän aikaa ennen juhlapäiviä aloimme maltittomasti odottaa merkkejä salamyhkäisiin valmistuksiin ryhtymisestä aikuisten puolelta. Vihdoin viimeinkin äiti todella tekee lähtöä kaupungille. Minne ja mitä varten? Joku meistä uskaltaa arvailla, että mitäpä jos se meneekin jouluostoksille! Sitä ei kukaan ole uskovinaan, mutta sydän salaa vavahtaen uskoo.

Mutta kylläpä hän viipyykin siellä! Kävelemme huoneissa tietämättä mitä tehdä, posket punoittavat, katselemme ikkunoista, koetamme saada ajan kulumaan.

Vihdoin ovikello soi. Meidät ajetaan pois eteisestä ja suljetaan lasten puolelle. Me tirkistämme ovenraosta ja näemme: äiti kantaa pakettikääröjä, vie ne huoneeseensa, piilottaa ne laatikkokaappiin ja meitä kielletään laatikkoja avaamasta.

Hetken kuluttua äiti ei päästä ketään huoneeseensa. Keittiössä keitetään liimaa, tunnetteko hajun? Sanomaton, sykähtävä riemu täyttää sydämemme, nyt ei ole enää epäilemistäkään: hän laatii meille jotakin jouluksi!

Ja päinvastoin, kuinka masentavan ikävältä saattoi tuntua, jos ovia ei suljettukaan, vaan äiti istuu jotakin ommellen eikä kiellä katsomasta mitä hän ompelee! Koko joulutunnelma meni ikäänkuin liitoksistaan, tuntui kuin joulusta ei mitään enää tulisikaan, sanomaton ikävä täytti mielen, leikkikään ei maittanut, saattoi vain maleksia huoneesta huoneeseen. Se oli vaikeata taistelua ajan mahdotonta hitautta vastaan, lasten ensimmäisiä vaikeuksia.

Mutta toihan se meitä tunti tunnilta yhä lähemmäksi onnen hetkiä. Mitä enemmän joulunpyhät lähestyivät, sitä juhlallisemmaksi kävi tunnelma. Vanha hoitajamummomme, jota sanoimme njanjaksi (en vieläkään tiedä hänen oikeata nimeänsä), piti huolta osaltaan meidän mielikuvittelumme kohoamisesta yhä suurempaan jännitykseen ja juhlallisuuteen. Hän kertoi meille iltaisin, kun istuimme hänen ympärillään lastenkamarissa, Kristuksesta, kehoittaen olemaan hyviä, tottelevaisia, sanoi Kristuksen paraikaakin lentelevän ikkunain ohi ja katsahtelevan sisään, mimmoisia lapset missäkin talossa olivat, tottelevaisia vai tottelemattomia. Jos meistä joku itki tai juonitteli, hän heti osoitti ikkunaan sanoen: näetkö, tuolla Kristus katselee sinua ikkunasta, ja tuoneeko hän sinulle mitään jouluksi, kun hän niin vieroo pahoja lapsia. Minä tuijotin valkokehyksiseen, mustaan ikkunaan, sydän lepatti peloittavan juhlallisuuden edessä, mutta samalla ilosta, että Kristus oli niin lähellä ja katseli meitä. Sydämen pohjasta halutti olla hyvä ja tottelevainen.

Ensimmäisenä joulunpyhänä njanja sai juhlallisuudentunnelman kohoamaan ylimmilleen. Hänen oli tapana silloin varhain aamuhämärissä mennä jumalanpalvelukseen, ja minä pääsin hänen mukaansa. Isä ja äiti, jotka olivat molemmat toista uskontunnustusta kuin njanja, eivät käyneet venäläisessä kirkossa eivätkä muistaakseni koskaan missään muussakaan kirkossa, mutta äidin luvalla njanja sai opettaa meille Kristuksesta mitä katsoi välttämättömäksi, ja sai viedä meitä mihin kirkkoon halusi.

Ani varhain — muistan — havahdun njanjan herättelyyn. On pilkkoisen pimeä, kylmä puistattaa aamutuimaan, hampaat kalisevat, täytyy kiireesti pukeutua, jo soivat kirkonkellot, aika rientää. Kuljemme pimeillä kaduilla, minä puolijuoksua, siellä täällä tuikahtelee liikkuvia lyhtyvaloja. Kaikki kiirehtivät. Njanja johdattaa minua kädestä pidellen, ja hänen nopeasti astellessaan minun on juostava.

Astumme kirkon valomereen. Tuhansien vahakynttiläin kellervää tuiketta pyhäinkuvien edessä, pappi lukemassa evankeliumia. Hän suitsuttaa pyhää savua, jonka tuoksu yhtyy vahakynttiläin tuttuun käryyn, ja juhlallisuuden, hartaushalun, hurskaan antaumuksen tunnelma kohottaa mielen kohta herkimpään vastaanottavaisuuteen ja ylimpään valmeuteen. Katse kohoaa korkeuksiin. Siellä kattoholvin sinilaki kuvaa taivasta, jossa tähdet tuikkivat ja josta lukemattomat enkelit katselevat alas. Kuinka hauskaa oli niitä tarkastella, noita ystävällisiä, kauniita pikku kasvoja, olkain takaa näkyviä siipipareja, pyöreän lihavia lapsukaisjäseniä! Tuntui kuin heillä olisi ollut sanomattoman hyvä olla, aivan autuasta, kun saattoivat lentääkin minne vain halusivat. Ehdottomastikin siinä ajatteli: kun kuolen, minäkin tulen enkeliksi, olen lentelevä, olen kaikkia rakastava... Ja nyt kohahtaa kuin vastaukseksi näihin ajatuksiin ylistyslaulu ihanin pojanäänin, ja pyhän suitsutuksen hurmiossa tuntuu kuin Jumala itse olisi kirkossa. Njanja on vieressäni polvillaan ja höpisee jotakin rukousta kuiskutuksin, vahakynttilä kädessä ja ristinmerkkiä tehden. Silloin minäkään, luterilaiseksi kastettu, en voi olla laskeutumatta polvilleni hänen viereensä, tekemättä ristinmerkkiä niinkuin kaikki muut ja hartaasti rukoilematta. Tuntui selvästi, että Jumala kuulee rukoukseni ja tekee kaiken mitä olin Häneltä rukoillut: että isä ja äiti eivät milloinkaan kuolisi, että itse olisin hyvä ja tottelevainen, ettei kukaan olisi milloinkaan minulle suutuksissaan ja että kaikki ihmiset olisivat hyviä.

Näin tämä njanjan istuttama usko jouluna lentelevään ja ikkunoissa katselevaan Kristukseen oli minussa horjumaton. Kun odotimme joululahjoja, uskoimme täydellä todella Kristuksen itsensä tuovan niitä meille, joko heittämällä joulusaliin ovenraosta ja pysymällä itse näkymättömänä, tai asettamalla valmiiksi joulukuusen alle, josta ne sitten löysimme. Ja ihmeellistä: vaikka me varminta varmemmin tiesimme, jopa olimme omin silmin nähneet äidin edellisenä päivänä käyneen nuo leikkikalut meille ostamassa tai itse omin käsin ne valmistaneen, me sittenkin yhtä lujasti uskoimme niiden olevan peräisin Kristuksen kädestä.

Äiti, äiti, sinä et koskaan puhunut meille oman lapsuutesi valottomista kärsimyksistä, mutta ne tulivat kaikki meidän hyväksemme, sillä meidän elämästämme sinä teit maailman onnellisinten lasten elämän. Sinä otit tosissasi osaa meidän leikkeihimme, sinä säilytit meissä viattomat tunteemme, sinä istutit meihin uskon hyvään ja annoit meille iloisen mielen. Sinun helmassasi kului elämäni parhain aika, minä rakastin kaikkia ja kaikki rakastivat minua.

Miten katkeraa, että näiden rehellisten, puhtaiden tunteiden täytyy luonnon pakosta alkaa verraten pian tympeytyä, lapsen siirtyessä leikeistään todellisuuteen!

Tämän osoittamiseksi on minun kerrottava palanen elämästäni vähän myöhemmiltä tyttövuosilta.

Isäni nuorin sisar, Natalia, nuori, hyvin kaunis neiti oli mennyt naimisiin erään valtioneuvoksen kanssa, joka oli näöltään sangen ruma, luonteeltaan jotenkin arvoton eikä järkensäkään puolesta mikään etevä. Nuori täti ei tietenkään rakastanut häntä. Kysymys, jolla ei enää ollut mitään tekemistä leikkimaailman kanssa, nousi mieleeni kuin äkkinäinen tauti terveeseen ruumiiseen: minkätähden hän oli jättänyt oman kotinsa ja yhtynyt asumaan tuon miehen kanssa, joka teki hänelle vain pahaa ja eli elämäänsä vain omaksi huvikseen?

Nuoren Natalian elämä oli kaikkea muuta kuin onnellista.

Tämän valtioneuvoksen vanhemmat olivat varakasta väkeä. Olivatko he todella vai itsekö vain sanoivat olevansa jonkin vanhan aatelissuvun jäseniä, en tiennyt. Heidän huvilakartanonsa suurine puutarhoineen ja ansareineen oli parin virstan päässä Pietarista ja he viettivät suurtilallisten loisteliasta elämää. Maaorjia oli heidän palveluksessaan sekä nuoria että vanhoja suuret laumat, Grishkoja, Fetjkoja, Sashkoja, Mashkoja aivan loppumattomiin. Eteisessä seistä jökötti aina livreepukuinen lakeija, joka ilmoitti vieraat ja päästi käskystä sisälle. Ukko itse oli pitkä, tanakkarakenteinen mies, ilme arvovaltaisuutta tavoitteleva, koko pää aivan kalju. Häntä pidettiin vieraanvaraisena vanhanajan venäläisenä. Ja usein heillä olikin vieraita, kutsuja ja juhlapäivällisiä. Ukko ei tällöin kuitenkaan syönyt muuta kuin hapankaalia ja tattaripuuroa, osoittaakseen vieraille aitovenäläisyyttänsä, josta hän alituiseen kerskui. Jos vieraista joku näyttäytyi samanveroiseksi isänmaanystäväksi, joutui ukko haltioihinsa ja jakoi annoksensa tämän kanssa. Hänen vaimonsa oli pienikasvuinen, lihavahko mummo, päässä kellervän musta peruukki. Hänestä oli hauskaa tarjoskella vieraille marjamehujaan, piiraisiaan ja torttujaan. Heidän iäkäs poikansa, valtioneuvos, eleskeli kotonaan vanhempiensa luona makeanleivän päiviä, mitään tekemättä, ja mentyään naimisiin nuoren tätini kanssa toi tämänkin samaan paratiisiin.

Mutta kaunis täti — lieneekö nähnyt ainoatakaan onnen päivää siinä talossa! Pehmeäkin vuode saattaa olla karkea maata. Ja kuinka minä, nukeillani leikkivä tyttö, saatoinkin tämän tädin onnettomuuden niin perin pohjin ymmärtää! Aina vain kysyin itseltäni: miksi, miksi täti olikaan tuohon mieheen suostunut? Ja ajatuksiin vaipuessani leikit keskeytyivät.

Eivät myöskään ne vastaukset, joita onnistuin saamaan aikuisilta urkituksi, voineet palauttaa mieltäni entiseen huolettomaan päivänpaisteeseen. Minulle sanottiin tuon naimakaupan puolustukseksi: olisihan ollut loukkaavaa antaa rukkaset, ja toiseksi, olihan mies aika varakas, pelättiin hyvän tilaisuuden menevän hukkaan, ja vihdoin, onko hauskaa jäädä vanhaksipiiaksi, kadottaa ainoa toimeentulonmahdollisuus ja joutua naurunalaiseksi?! — Pilveytyvä taivas vain sakeni silmissäni.

Mutta lapsuuteni synkin vaikutelma johtui sekin tästä samasta talosta.

Me ajoimme usein sinne vieraisille. Äiti näet hyvin piti kälystänsä, joka suuresti iloitsi hänen käynneistään, koska sai silloin edes jollekulle huojennella sydänsurujaan. Minua siellä kaikki hemmoittelivat ja tietenkin kävin siis siellä mielelläni. Olin noin 6-7-vuotias.

Kerran me lähdimme sinne koko sunnuntaipäiväksi. Päivällisen jälkeen kaikki istuutuivat vierashuoneeseen, minä lattialle jotakin leikkimään. Samassa livreepukuinen lakeija ilmestyy kankeana esille, ilmoittaen: "Herra Senaattori Mendelejev puolisoineen." Mummo joutuu kauhuihinsa: "Äsh, kuinka kiusallista! Mikä jumalan rangaistus! Mitä ihmettä he täältä hakevat!" Ja lakeijalle: "No pyydä sisälle, minkä niille mahtaa."

Vieraat ilmestyvät juhlallisesti kumarrellen. Ojennetuin käsin mummo rientää heitä vastaan: "Ah, rakas Stepanida Ljvovna, kuinka hyvin teitte kun tulitte, kuinka pitkään en ole teitä nähnyt, kiitos, kiitos, kultaseni, kun ette ole unohtanut, kultaseni, kyyhkyläiseni, osasittepa ilahduttaa vanhan mummon mielen!" — Vieraat olivat ihastuksissaan näin sydämellisestä vastaanotosta ja varmaankin ajattelevat: "Mikä suloinen, hyväntahtoinen olento tuo Audotja Petrovna!" He ovat ilmeisesti syvästi liikuttuneita.

Tämä valheellinen kohtaus järkytti minua siihen määrään, että vaivoin saatoin olla itkuun purskahtamatta. Oli hirveän sääli vieraita, teki mieli huutaa heille: älkää uskoko, älkää uskoko noiden sanoja, juuri äsken he teitä haukkuivat hirveästi, eivät he ollenkaan pidä teistä!

Kohtaus syöpyi iäksi mieleeni. En ole sen jälkeen vielä täys'ikäisenäkään voinut sietää taloja, joissa vieraiden tulosta ilmoitetaan ennenkuin käsketään sisään. Ja kun itse joudun vieraissa käymään, koetan aina pujahtaa sisälle niin odottamatta kuin mahdollista, etteivät sisällä olijat vain ehtisi mitään epäystävällistä ajatella...

III. NJANJA.

En ymmärrä, kuinka on voinut tapahtua, että minä, joka sylilapsesta aikaihmiseksi asti elin tämän saman njanjan äidillisen lempeän hoidon alaisena, en tullut milloinkaan ottaneeksi selvää hänen oman elämänsä vaiheista, en edes sen vertaa, että tietäisin hänen oikean nimensä. Njanja merkitsee vain lapsen hoitajalleen antamaa hellittelynimeä. Miksi en häneltä milloinkaan tiedustellut, mimmoinen hänen kotinsa oli ollut, millaiset hänen vanhempansa, mitä hänelle oli elämässä mahdollisesti tapahtunut, vaan nyt vasta, kun koko entisyys on enää vain kaukaisena muistona, nuo kysymykset nousevat eteeni pohjattoman tyhjyyden ääreen, minun voimatta löytää elävien joukosta enää ainoatakaan ihmistä, joka auttaisi minua pienimmälläkään tiedon vihjauksella?

Täytyykö todella ajatella lapsen olevan niin itsekäs olento, että kaikkein lähimpienkin ihmisten elämä on hänelle elämää ainoastaan mikäli se on kosketuksessa hänen arvoisaan minuuteensa, ja että muun tietäminen tuosta elämästä on hänelle epäkiintoisaa, jopa vieroittavaa? — Luulenpa melkein, että minä jotakin ehkä hämärästi tiesin njanjani entisyydestä, mutta että tämä tieto ei ollut minulle mieleen, koska se ei oikein liimautunut herttaiseen, rakastettuun, vain minussa ja minua varten elävään njanjaan, vaan oli vain häntä itseään koskevaa ja minusta kokonaan irrallista. Kun tarkemmin ajattelen, tiesinhän minä oikeastaan paljonkin njanjasta, vaikka en tiennyt hänen nimeänsä.

Njanja oli muuttanut meidän taloomme jo seitsemän vuotta ennen minun maailmaan ilmestymistäni. Hänen oli ollut kohtalon pakosta antautuminen vieraiden ihmisten palvelukseen, nimittäin puutteen ja täydellisen varattomuutensa tähden. Näin hänet pestattiin meille, vanhimman veljeni Mihailin eli Mishan hoitajaksi, tämän synnyttyä vuonna 1832 toisena kaksoisista, joista toinen kuoli parin kuukauden kuluttua.

Njanja oli nuori leski taloomme tullessaan, ja hänellä oli tyttö. Hänen miehensä, kauppias, — niin sanottiin —, oli kuollut jättämättä mitään omaisuutta jälkeensä, joten njanjan oli pakko antaa pikku tyttönsä kasvatuslaitokseen ja suorittaa siitä johtuvat kustannukset menemällä palvelukseen rahapalkasta ja näin ainiaaksi luopua lapsestaan. Hän oli syntyisin Moskovasta tai Moskovan tienoilta, mutta tuo "kauppias" oli kaiketi vienyt hänet Pietariin ja siellä kuollut, joten oli sitäkin ymmärrettävämpää, että njanjan oli vieraassa kaupungissa mahdoton tulla toimeen muuten kuin luopumalla lapsestaan.

Minä en tästä njanjan lapsesta tiennyt mitään koko lapsuuteni aikana, ja ehkä oli hyväkin, ettei siitä mitään tietooni tullut, sillä asia olisi ollut minulle peräti käsittämätön. Olisin varmasti tehnyt sopimattomia vertauksia ja kysynyt itseltäni: olisiko _minun_ äitini voinut luopua _minusta_ ja mennä hoitamaan umpivieraiden ihmisten lapsia? mitä olisin äidistä silloin ajatellut? mitä koko maailmasta? mitä jumalasta, joka oli tehnyt niin että njanjan _piti_ mennä lapsensa luota? — Onneksi ei meille kukaan niistä asioista kertonut ja me saimme tietämättämme vastaanottaa koko sen ylitsevuotavan, rajattoman, uhrautuvan, ikimuistettavan rakkauden, jonka luonto oli ehkä tarkoittanut njanjan oman lapsen osaksi, mutta joka nyt vuoti vain meidän ylitsemme.

Njanja on minun elämässäni merkinnyt ehkä enemmän kuin kukaan muu ihminen. Ei riitä sanoja, en löydä tyhjentäviä nimityksiä niille tunteille, jotka kuohahtavat esille ja ympäröivät hänen kuvansa joka kerta, kun se lapsuuteni muistoissa vaeltaa editseni.

Niinäkin aikoina kun jouduttuani sisäoppilaaksi muutamaan lastenkouluun, jolloin vain kerran viikossa lauantaisin pääsin kotona käymään, enimmät muistoni kohdistuvat njanjaan.

Minut oli annettu kahden vanhan neidin huostaan, jotka olivat jollakin tavalla sukulaisia äidilleni. Olimme silloin vielä niin köyhiä, ettei minua voitu käyttää oikeassa koulussa. He pitivät luonansa kotikoulua, antaen joillekin oppilaille paitsi opetusta myöskin asunnon ja ruoan. Asuimme kovin kaukana heistä, joten jokapäiväinen sinne meneminen ja sieltä palaaminen olisi ollut sula mahdottomuus.

Olin silloin noin 8-vuotias, ja tämä siirtyminen kotoa ventovieraiden ihmisten hoitoon, erittäinkin pois njanjan hoidosta, merkitsi tietenkin sangen suurta muutosta elämässäni. Oli kovin vaikea tottua ankariin neiteihin ja vielä vaikeampi rakastaa heitä niin vilpittömästi kuin äiti oli käskenyt. Erittäinkin oli äiti käskenyt unohtamaan kaiken sen, missä luulimme tehtävän itsellemme vääryyttä ja sydämen pohjasta antamaan kaikki loukkaukset anteeksi.

Neitien kodissa eleskeli myös heidän vanha äitinsä, pitkäkasvuinen, kuihtunut mummo, jolla oli uskomattoman pitkä nenä ja haukan silmät. Hän oli alituisesti vihaisella päällä, rähisi päivät pitkät, keitteli laihanniukkoja päivällisiä, ja iltaisin kutoi tavattoman pitkiä sukkia. Tyttäret olivat hekin sangen pitkiä ja laihoja neitejä. Nuorempi oli 40- ja vanhempi 42-vuotias. Me olimme tietenkin velvolliset tuntemaan alinomaista kunnioitusta heitä kohtaan, mutta usein meitä kovasti nauratti ja oli melkein mahdoton pidättyä. Tämä tapahtui aina kun neidit rupesivat kertomaan nuoruutensa päivistä, kehuen entistä suurta kauneuttansa ja kuinka muka heidän astuessaan sisälle johonkin tanssisaliin kävi läsnäolijoissa kuin humaus: "Wollerin neidit!" Syntyi juhlallinen äänettömyys, muodostui kujanne, ja he muka astuivat saliin kavaljeerien ympäröiminä, jotka kilvan pyysivät heitä tanssiin, ja onnelliseksi tunsi itsensä se, ketä he suvaitsivat huomata. Nämä yleisen ihastuksen esineet eivät kuitenkaan saavuttaneet sitä aviollista ihannettaan, jota varmaan pitivät naisen korkeimpana päämääränä, vaan jäivät vanhoiksi piioiksi. Kielteiseen tulokseen lienee olleet syynä osaltaan vanhan mamman liian innokkaat harrastukset. Niinpä hän, kun joku uusi sulhaskokelas ilmaantui alkaen käydä heillä useammin, saattoi asian jouduttamiseksi tälle ilmaista, että ellei hänellä ollut täyttä totta mielessä, olisi paras harventaa käyntejä, jotteivät muut sulhaset kaikkosivat tiehensä. Näin ennättivät neitoset 40:n ikäisiksi, yhä vain eläen toivossa ja milloin ketäkin kuvitellen tulevaksi aviomieheksensä. Erityisesti nauratti meitä, kun he molemmat tekeytyivät toistensa edessä jalomielisiksi ja luovuttelivat sulhasiaan toinen toiselleen. Nuorempi lohdutteli kyynelet silmissä vanhempaa, sanoen ikänsä puolesta hyvin vielä voivansa odottaa, ja vanhempi taas vakuutteli, ettei hän tiedä suurempaa onnea kuin nähdä sisarensa onnellisena. Lopulta he olivat vakuuttuneita, että ainoana syynä asian alituiseen lykkäytymiseen oli tämä heidän uhrautumisensa toinen toiselleen. Ehkä he eivät olisi olleet niin ankaria vaatimuksissaan, mitä sulhasten ominaisuuksiin tulee, jos heidän olisi ollut valitseminen kummankin itselleen, mutta kun valittava oli aina rakkaalle sisarelle, ei yksikään tahtonut kelvata.

Niinpä kävi heidän pensionissaan muuan varsin arvokas leskimies, jonka kaksi tytärtä oli heidän oppilaitaan. Tietysti nuo käynnit eivät muka tarkoittaneet tyttäriä, vaan ilmeisiä naima-aikeita, siitä ei toki voinut olla epäilystäkään. Koko kysymys oli vain, kummalleko neideistä mies oli joutuva. Mitä enemmän tämä kysymys kärjistyi, sitä kiihkeämmin oli kumpikin valmis uhraukseen toisen hyväksi. Siinä nyyhkyteltiin, siinä voivoteltiin. Vihdoin keksi vanhempi neideistä syyn, joka teki tämänkin peräti moitteettoman gentlemannin avioliittoon vähemmän sopivaksi. Luonnollisen ujoutensa vuoksi hän ei kuitenkaan osannut ilmaista tätä syytä muuten kuin käyttämällä ranskankieltä. Hän sanoi:

— Savez-vous, ma chère, il doit avoir un faible estomac, il sort souvent. (Rakkaani, miekkoisella lienee heikko vatsa, hän alituiseen käväisee.)

Niin päästiin tästäkin ankaran vaikeasta kosijanvaalista ja voitiin kevennyksestä huokaisten käydä käsiksi toisiin.

Tästä heikkoudestaan huolimatta oli vanhempi neideistä opettajana erittäin hyvä meille. Hän osasi olla sekä iloinen että sukkela puheissaan. Me melkein pidimme hänestä. Nuorempi sitävastoin oli aika äkäpussi. Vain kerran vuodessa hänen yllänsä lepäsi hiljainen nöyryyden henki, joka tosin ei kestänyt kuin päivän. Se oli päivä, jona hän oli ollut ripillä ja ehtoollisella. Sen päivän tuloa me odotimme kuin joulua. Mutta sen mentyä oli kaikki taas ennallaan, ikuista toruntaa ja kiljumista. En milloinkaan unohda noita hirmuisia, loppumattomia iltoja, joita vietimme yhteisen pöydän ääressä huomisen läksyjä lukemassa. Talikynttilä teki alituista käryämistä, meidän oli nälkä, meidän oli kylmä. Odotimme sitä autuudenhetkeä, kun tee kannettiin sisään, vaikka eihän tämä tee ollut juuri muuta kuin haaleata vettä ja kuorittua maitoa ynnä pikkuruikkuisen sokeria tai siirappia. Annokseen kuului lisäksi pari palasta mustaa leipää, joihin oli hieraistu sellaista voita, että meidän oli kaavittava se pois leivät syödäksemme. Vieressämme istui tavattoman siivoton poika, joka alituiseen jyrsi omia kynsiänsä, ei pessyt käsiänsä, aina vätysteli, virnisteli ja sai olomme sitäkin happamemmaksi. Kuitenkin oli hänen ansiopuoliinsa luettava, että hän sai meidät välistä nauramaan katketaksemme. Hän kaapi voin pois erinomaisen tarkkaan, voiteli leivän sitten talilla, jonka otti kynttilästä, ja säteillen muka hyvän maun tuottamasta nautinnosta söi kuin soikin suuhunsa.

Näin kului ikävä viikko loppuun, kunnes odotettu lauantai saapui. Minut noudettiin koulusta ja niinpä olin jälleen kotona. Kävin uudelleen katsomassa sen jokaisen nurkan; tarkastamatta ei jäänyt yksikään esine, että vieläkö se ja sekin oli samanlainen kuin viikko sitten. Erityisesti veti puoleensa vanhan njanjan huone. Sen yhdessä nurkassa, ylhäällä, tuikki jumalankuvan edessä pieni lamppu, jonka heikko valo valaisi vain lähinnä olevat esineet ja jätti muun osan huonetta salaperäiseen hämärään. Lähtemättömäksi muistoksi on jäänyt varsinkin se erikoinen tuoksu, joka oli aina tässä huoneessa ja joka arvatenkin muodostui lampussa käytetyn puuöljyn hajun sekoittumisesta mummon meitä lapsia varten lipastossaan säilyttämien omenain hajuun. Ehkä oli tällä Noakin aikaisella, muinaismuistoksi museoon sopivalla lipastolla jo itsessäänkin tämä omituinen, rakas haju. Pankolla nukkua hyrräsi silmät ummessa vanha kollikissa, Vasjka. Olisi tehnyt mieli rajusti puristella sylissä, mutta pelättiin raapaisuja.

Keittiössä oli myöskin hyvin hauska olla. Senkin haju ja koko laatu oli jotakin perin toista kuin tuolla tätien luona. Tamminen vesisaavi ja sen vanha kauha — olisinko voinut mennä ohitsenne juomatta itseäni kylläiseksi! Ah, armas kotikeittiömme! Sinä rakas, punavaskinen kauha, olithan kuin omaisemme, kuin osanottaja koko perhe-elämäämme, sinä ja me olimme yhtä.

Vanha njanja kuului jo kopistelevan ruokakarsinassa. Kukaan ei olisi voinut erehtyä: hän oli kaatamassa vesipuolukoita pikku tynnyristä vatiin, tuodakseen syötäväksemme ja sillä tavan mukaan ilahduttaakseen kotiin palanneita.

Syksyisin hänen lempiharrastuksiinsa kuului talvitarpeiden kokoominen, sienien suolaaminen, viikunain etikoiminen, marjojen keittäminen, mutta ennen kaikkea oli hänen erikoisharrastuksenaan vesipuolukkain säilytys. Ne olivatkin mielestämme parhainta kestitystä pitkinä talvi-iltoina. Kun me kaikki illan tultua istuuduimme suuren pöydän ääreen, jokaisella edessään oma työnsä, niin eipä aikaakaan, jo lähetettiin joku vaatimaan njanjalta puolukoita. Njanja ei ensin tahtonut ottaa kuuleviin korviinsakaan. Puolukoita — sanoi hän — on jäljellä niin vähän, että tuskin kerraksikaan enää riittää, jokunen vain tynnyrin pohjavedessä vielä kelluu. Kinastelujen ja vastaväitteiden vihdoin tauottua hän kuitenkin katosi takaisin karsinaan, ja hetken kuluttua ilmestyi tuoden puolukoita posliinisessa salaattivadissa, (joka sekin oli iänikuinen perheen muinaiskapine). Me nostimme aika vastalausejyryn sen johdosta, että puolukoita tuotiin näin mitättömän vähän. Mutta njanja väitti kivenkovaan, että nyt oli tynnyrin pohjassa vain silkkaa vettä eikä edessä muuta kuin huuhdella tynnyri puhtaaksi ensi kesää varten. Hänen vakuuttelunsa olivat niin tosilta tuntuvia, että hän sai meidät joka kerta täydelleen uskotelluiksi.