Part 1

language: Finnish

VANHEMPIENI ROMAANI

Kirj.

Arvid Järnefelt

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928-30.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa.

ELISABET JA ALEKSANDER:

Johdanto I. Elisabet kertoo isoisästään II. Varhaisessa lapsuudessa III. Njanja IV. Vasili Ivanovitsh Jakovlev V. Setä Pjotr Karlovitsh VI. "Humalassa" VII. Vielä Pjotr Karlovitshista VIII. Onnen huipulla IX. Kohtalon kuteita X. Äiti ja poika XI. Keisarikunnan pääkaupungissa XII. Syntymäpäivillä XIII. Aleksander voimistelee XIV. Laskiaisena XV. Aleksander tekee kauhistuttavia havaintoja XVI. Koljan ja Shuran rakkaus XVII. Aleksander ei kieräile XVIII. Elisabetin vastaus ja Catherinen ilo XIX. Elisabet kertoo ensimmäisestä matkastaan Suomeen XX. Päivän vaikutelmia XXI. Matka jatkuu XXII. Kuopiossa XXIII. "Aleksander oli paluumatkalla paljon puheliaampi".

Toinen osa.

ELISABET JA ALEKSANDER SUOMESSA:

I. Elisabet ja hänen kaksi poikaansa II. Rippeitä omista ja Elisabetin muistelmista III. Hiihtoretkellä Viipurissa IV. Kummittelevassa talossa V. Pappa varhasimmissa muistoissani VI. "Kansakoulussa" VII. "Suomalaisessa Alkeisopistossa" VIII. Elisabet tutustuu fennomaaneihin IX. Muita tuttujamme X. Meurmanien luona XI. Kontiolahdella XII. Fennomanian nousukaudella XIII. Sota syttyy XIV. Liian suuri perhe XV. Katti vieraissa — hiiret pöydällä XVI. Pekka Hartikainen XVII. Juhani Aho XVIII. Valoa ja pimeää XIX. Yhä ilmeisempää erimielisyyttä XX. Aleksander tarkoitustensa perillä XXI. Vaasassa XXII. Aleksanderin elämänkaari kääntyy maata kohden.

Kolmas osa.

ELISABETIN USKO:

I. Uuden aikakauden kynnyksellä II. Pieni talo oli järven rannalla III. Kenraalska perunapellolla IV. Amanda Grahn käy Vieremässä V. Emmyn lukutupa VI. Sosialistit tulevat VII. Aikamme profeetan puheilla VIII. Kaupunkilaisia Vieremässä kävijöitä IX. Yhä erilaisempia minuja X. Muita Vieremässä kävijöitä XI. Matti Kurikan paluu 528 XII. Johan Kock XIII. Voudin tuumat toteutumassa XIV. Kaksi vastakohtaa XV. Elisabet muuttaa Vieremästä XVI. Elisabetin kirjeestä Olialle XVII. Mitä Elisabet näki ikkunasta XVIII. Elisabet itsenäisessä Suomessa XIX. Elisabetin näkö ja muisti heikkenevät, mutta hän tulee yhä onnellisemmaksi XX. Vanhempieni romaani päättyy.

JOHDANTO.

Vapaaherratar Elisabet Clodt von Jürgensburg elää tätä nykyä (1928) sangen vaatimattomissa olosuhteissa vanhimman poikansa kanssa Helsingin kaupungin laitaosassa.

Hän täyttää ensi talvena yhdeksänkymmentä ikävuotta.

Ruumiillisilta voimiltaan hän kyllä alkaa olla heikko. Keittiössä puuhaillessaan ja huoneesta toiseen siirtyessään hänen täytyy pystyssä pysyäkseen käsin tunnustella seiniä. Mutta henkisiltä voimiltaan hän on erinomaisen ripeä, ja jos puhe on henkisyydestä, voi sanoa hänen olevan kehityksensä huipulla.

Moni on aikonut kirjoittaa ja joku on kirjoittanutkin hänen kertomiaan nuoruudenmuistelmia. Vihdoin minäkin, yksi hänen pojistaan, olen asiaan ryhtynyt tämän "vanhempieni romaanin" yhteydessä.

Kun tositeossa tuli kysymys hänen muistelmiensa paperille panemisesta, tuntui tehtävä meistä kummastakin keveän helpolta. Otin vain puhtaat arkit esille, kynän käteeni, istuuduimme pöydän ääreen ja alkajaisiksi pyysin kertomaan jotakin hänen sukunsa esi-isistä, sillä niinhän elämäkerralliset muistelmat on aina tapana aloittaa.

Tuopa vaatimus näytti hänestä olevan sentään peräti odottamatonta. Hän kävi varsin huolestuneen näköiseksi, — jolloin hän tapansa mukaan rupesi silittämään pöytää, niinkuin pyyhkiäkseen pois murusia, joita siinä ei kuitenkaan ollut.

Summa oli, että hän ei osannut sukunsa kantaisistä sanoa muuta kuin että ne "taisivat olla joitakin liiviläisiä paroneja".

Hyvän aikaa mietittyään hän virkahti päättävästi:

— Suoraan sanoen, minä en tuosta asiasta tiedä yhtään mitään.

Näin meidän yrityksemme oli tyrehtyä kohta ensimmäiseen alkuunsa.

Kun kovin ihmettelin tätä hänen tietämättömyyttään ja hän puolestaan lienee tuntenut siinä ihmettelyssä jotakin moitteen vihiä, sanoi hän, yhä katsellen alas pöytään ja jatkaen olemattomien murujen kokoilemista:

— Minusta on päinvastoin melkein ansioksi luettava, kun suvun loisto unohtuu. Sehän on ikäänkuin vieraan synnin unohtamista, sen synnin, että entiset sukupolvet ovat tarkoittaneet ja osanneet sysäytyä vertaistensa, tavallisten ihmisten yläpuolelle. Kodissani suuresti halveksittiin kaikennäköistä sukuylpeyttä, ja minusta se on ansioksi luettava. Muistanpa erään tuttavamme, paroni von Medemin olleen kerran päivällisillä vanhempieni luona. Hän oli narrimaisen ylpeä paroniudestaan ja väitellessään isäni kanssa tästä asiasta tuli hän yhä enemmän intoihinsa, kunnes lopetti siihen mahtipontiseen lausuntoon, että aateluus on muka kirjoitettuna aatelisen otsaan. Isäni sanoi siihen, ettei hän puolestaan voinut huomata Medemin otsassa mitään kirjoitusta, ja kiivastui siihen määrään, että sanoi olevansa valmis myymään oman paroniutensa vaikka ruplasta, jos vain joku hölmö siitä niinkin paljon maksaisi. Olen varma ettei isänikään tiennyt paljon mitään omasta suvustaan. Ja minä puolestani olen aina pitänyt vanhan perheemme suurena ansiopuolena sitä seikkaa, että meillä ei koskaan puhuttu eikä siis mitään tiedettykään entisyyden mahdollisesta loistosta, siihen määrään, että kaikki lapset ja minä niiden joukossa olemme jääneet niistä asioista melkein kokonaan osattomiksi.

Näin puhui Elisabet Clodt von Jürgensburg pöydän toiselta puolelta.

Vaikka selostusta Clodtien suvun esi-isistä ei oikeastaan siis saisikaan esittää hänen muistelmiensa joukossa, lienee kuitenkin katsottava näiden muistelmain kirjoittajan ja kokoojan velvollisuudeksi käytettävinä olevien lähteiden mukaan antaa sitä haluavalle lukijalle jonkinlainen yleiskuva tämän vanhan, sitkeän ja monessa suhteessa merkillisen suvun genealogiasta.

Suullisissa sukukertomuksissa tapaamme — niinkuin usein muidenkin sukujen perinnäiskertomuksissa — ilmeistä tarunomaisuutta, joka tietenkin on kulkeutunut entisyydestään ehkä mahtailleiden sukupolvien keskuudessa.

Monien enojeni (äitini veljien) joukossa vanhin näistä, Mikael eli Misha niminen, oli suuri leikinlaskija ja pilkkakirves. Kasvultaan lyhyenläntäisenä hänellä oli tapana, jos vain häneltä näitä sukuasioita tiedusteltiin, kohottautua niin pitkäksi kuin hänelle oli mahdollista, pistää toinen kätensä takin rinnusnappien väliin, vetäistä tukantupsu otsalle ja Napoleonin eleitä jäljitellen sanoa ylhäisen kolealla äänellä:

— Polveudun roomalaisista, olen keisari Claudiuksen jälkeläinen.

Makeasti nauramaan hän tietenkin sai kuulijansa, etevä matkija ja humoristi kun oli, mutta tämä höystetty historia ei kuitenkaan ollut peräisin yksistään hänen omasta päästään. Monella taholla lienee suvun jäsenien keskuudessa ja aivan tosissaan väitetty Clodtien suvun polveutuvan alkuperäisin Italiasta. Millä perusteilla, siitä ei voine enää saada selvää. Vieläpä on jonkinlaisena perinnäistaruna suvussa mainittu, että Clodtien kanta-isä todella olisi ollut alkujaan Claudius niminen herra, ei kuitenkaan keisari, vaan jokin samanniminen lombardialainen pikkukuningas!

Jos tämmöiset sukutarut voidaankin panna keskiaikaisen sukuylpeyden laskuun, koska niiltä tietenkin puuttuu kaikkea historiallista pohjaa, saa itse tuo väite, että suku on peräisin Italiasta, kuitenkin jonkinlaista mahdollisuuden tukea siitä tosiasiasta, että tässä suvussa niin yleisesti tavataan taiteellisia taipumuksia, etenkin muovailu- ja maalaustaiteen alalla.

Saatuani valmiiksi hyvin tarkan, ruotsalaisen historioitsijan Elgenstiernan toimittamien sukututkimusten mukaan esitetyn Clodtien sukuluettelon, ja vihdoin sitä lukiessani vastapäätä pöydän toisella puolella istuvalle, v:sta 1420 asti suoraan alenevassa polvessa jatkuvan suvun jäsenelle, vapaaherratar Elisabet Clodt von Jürgensburgille, kuunteli hän kertomusta jotensakin haluttomasti, jopa uneliaan kyllästyneesti, kunnes tulimme luettelon viimeksi mainittuun, hänen isoisäänsä, Carl Gustaviin. Silloin hän elpyi. Oli niinkuin olisi koko luettelosta vihdoinkin tavattu henkilö, jolla oli hänenkin mieltänsä kiinnostavia ansioita. Hän otti nyt kertomuksen jatkon omiin käsiinsä.

ENSIMMÄINEN OSA

ELISABET JA ALEKSANDER

I. ELISABET KERTOO ISOISÄSTÄÄN.

Isoisällä kuuluu olleen aivan erikoinen vastenmielisyys ulkonaisiin arvonmerkkeihin, jopa ylemmän asteen sotilaspukuihinkin, joista ympäristö saattoi päättää mikä arvo ihmiselle muka oli annettava. Senvuoksi isoisä — milloin suinkin oli mahdollista olla esiintymättä kenraalin virkapuvussa — heitti sen yltään ja käytti sellaista siviilipukua, joka mahdollisimman vähän erotti hänet tavallisesta keskitason ihmisestä, jopa käsi- ja ulkotyöläisestä. Näin käydessään ulkona ja seurustellessaan vaatimattomien ihmisten kanssa hänen oli tietenkin mitä tarkimmin välttäminen ilmaisemasta kuka hän oli, sillä silloinhan vielä paljon suurempi huomio olisi häneen kääntynyt. Olipa hänen tällaisten ystäviensä joukossa myöskin muudan sotamies, johon hän oli suuresti kiintynyt. He olivat todella hyvät ystävykset. Hän oli ystävälleen vain Kalle, ja sotamies oli ehkä Pekka. Milloin Kallella vain oli aikaa, ilmestyi hän vanhan Pekkansa luo juttusille. He polttelivat molemmat paljon tupakkaa, niin että tupa oli savua täynnä, ja joivat loppumattomasti teetä kiehuvasta samovaarista. Mutta kerran oli Pekka veteraani mukana paraatin rintamassa, ja juuri ennen keisarillisten saapumista, kun Pekka eturivissä seisoi jännittyneimmässä "smirnaassa", karautti tarkasteleva töyhtöpäinen kenraali ratsullaan ja seurueineen rintaman editse hänen ohitseen. Pekka oli pyörtyä ällistykseensä ja kivääri oli hänen käsistään pudota: tuohan oli Kalle ilmi elävänä! Kun "Kalle" sitten ensi kerralla tuli sotamies-ystävänsä luo, ojentui tämä pelokkaana ja vapisevana kunniantekoon eikä voinut enää rauhoittua entiselleen, vaikka työpukuinen kenraali kuinkakin olisi kehoittanut ja esittänyt entisen ystävyyden jatkamista. Kiusallinen ilmitulo oli pilannut luonnollisen ihmissuhteen, eikä koko ystävyydestä tahtonut enää eheätä syntyä.

Toinen tapaus oli isoisälle kohtalokkaampi. Se mursi hänet kokonaan, mutta on hänen luonteelleen edellistäkin kuvaavampi.

Sodan päätyttyä palvellessaan Siperian armeijan esikuntapäällikkönä Omskissa kärjistyi häneen periytynyt rehellisyys ja suorasukaisuus ratkaisevaan ristiriitaan venäläisen virkavallan kanssa.

Armeijan ylipäällikkö, joka oli omavaltainen ja häikäilemätön mies, päätti kerran erottaa virasta erään alaisensa toimihenkilön, joka oli joutunut hänen epäsuosioonsa. Päiväkäsky oli vain isoisän varmennusta vailla. Isoisä ilmaantui kuitenkin ylipäällikön eteen esittäen, että koska puheenalaisen toimihenkilön virka-ansiot olivat täysin pätevät eikä tämä henkilö ollut liioin mihinkään laiminlyöntiin tehnyt itseänsä syylliseksi, hän puolestaan oli pakotettu kieltäytymään erottamispäätöksen allekirjoittamisesta. Ylipäällikkö tyrmistyi ja uhkasi toimittaa viralta hänetkin. Isoisä pysyi päätöksessään. Silloin tuo mahtava herra katsahti häneen kylmästi ja sanoi merkitsevän tyynenä, ivanhymy huulilla:

— Muistakaahan toki, että teillä on suuri perhe.

Hänelle annettiin 24 tunnin mietintäaika.

Isoisän perhe oli todellakin suuri, ja luultavasti hänkin, niinkuin useimmat sukumme jäsenet, oli lujasti kiintynyt perhe-elämään. Ajattelen hänen olleen niitä miehiä, joille perhe, sen menestys, sen viihtymys, iloisuus, turvantunto on kaikki kaikessa, ja hallitsijan palveleminen, virkaelämä vieraskielisessä ja vierastapaisessa maassa tulevat vasta toisessa sijassa, vain toimeentulon eli siis perheonnen yhtenä ehtona. Semmoiselle ihmiselle on ajatus rakastetun perheen syöksymisestä taloudelliseen vararikkoon aivan sietämätön ajatus. Vaimon itkut ja epätoivo järkyttivät koko hänen olemuksensa juuria myöten. Ankaran ylipäällikön sanat lienevät todellakin sisältäneet täydellisen taloudellisen haaksirikon uhkan, jos päätös olisi jäänyt varmentamatta. Ja niinpä jonkinlaisessa mielipuolisuutta lähestyvässä toivottomuuden tuskassa isoisä viimeisellä hetkellä — allekirjoitti käskyn.

Mutta tämän toivottoman teon seurauksena oli juuri se, mitä hän oli tahtonut välttää, perheen varallisuuden täydellinen luhistuminen, joka tapahtui hänen oman pikaisen kuolemansa johdosta.

Omaatuntoa vastaan tehty teko alkoi nimittäin kohta ensi hetkestä asti kuolettavasti vaivata isoisän mieltä. Tekoa ei voinut saada tekemättömäksi, mutta hän ei voinut kestää ajatusta, että hän oli sen tehnyt. Ja näihin tuskiin hän sairastui niin parantumattomasti, että virantoimitus täytyi jättää, ja hän kuoli vaivoistaan tervehtymättä.

Hänellä oli kuusi poikaa ja neljä tytärtä. Näiden alaikäisten lasten kanssa — yksi tytöistä syntyi isän kuolinvuonna — oli onnettoman lesken nyt tehtävä suunnattoman pitkä ja vaivalloinen hevosmatka Siperiasta Pietariin, jonne he vihdoin saapuivat varattomina ja sangen kurjassa tilassa. Isäni oli silloin vasta 10-vuotias.

Millä varoilla pojat Pietarissa kasvatettiin ja koulutettiin, en voi ymmärtää, mutta kaikki viisi — yksi kuoli nuorena — ne vain joutuivat toinen toisensa jälkeen sotakouluun. Mahdollista on, että heille suotiin vapaa kasvatus kruunun puolesta kadettikoulun sisäoppilaina, niinkuin usein muillekin korkeamman aatelin köyhtyneille jäsenille, joiden isät olivat erikoisemmin kunnostautuneet sodissa tai muissa julkisissa toimissa. Toiselta puolen kuitenkin kerrottiin, että kun köyhtyneen perheen puolesta tehtiin korkeampaan paikkaan anomus ylimääräisten apuvarojen myöntämisestä suuren lapsijoukon kasvattamiseksi, niin keisari (Nikolai I) ärjäisi: "Pitääpä olla aika hölmö sen miehen, joka ei ole ymmärtänyt syrjäteitse rikastua niin tulokkaissa oloissa kuin kaukaisessa Siperiassa, syyttäköötpä siis itseänsä!"

Joutuneina siis lapsuudestaan asti sisäoppilaiksi venäläiseen sotaopistoon nämä veljekset luonnollisesti kokonaan venäläistyivät. Näistä isoisän viidestä pojasta suoritti kaikissa tapauksissa jokainen, toinen toisensa jälkeen kunnialla upseeritutkinnon, niinkuin sen ajan välttämätön aatelistapa vaati. Ja niinpä alkoi heille ankara taistelu taloudellisia vaikeuksia vastaan. Sillä venäläiseen upseeristoon kuului melkein poikkeuksetta vain varakkaiden aatelisperheiden poikia, jotka olivat palkoista riippumattomia, joten valtio saattoi pitää näitä palkkoja mitättömän alhaisina, jopa niinkin, että nuoren upseerin toimeentulo ilman kotivarallisuutta oli melkein mahdottomuus. Monet varattomista senvuoksi velkaantuivat upseerivuosinaan aivan määrättömästi ja sortuivat velkakuorman painon alaisina. Mutta Clodtin veljeksillä oli oma apuneuvonsa. Heidät pelasti heidän kätevyytensä ja taituruutensa, joka teki mahdolliseksi ensin tosin pienempien, mutta sitten yhä kasvavien sivutulojen hankkimisen.

Vanhin veljeksistä, Vladimir Karlovitsh (Voldemar Jakob Johan Adolf) oli sitäpaitsi niin taitava matemaatikko, että hänet jo nuorella iällä nimitettiin sota-akatemian professoriksi. Myöskin toinen veljeksistä, Pjotr Karlovitsh (Peter Jakob) palveli tykistössä ja saavutti luutnantin arvon. Mutta hänen omituinen sivuelinkeinonsa oli — puuhevosten veisteleminen lasten leluiksi, josta seikasta puhun tuonnempana. Kolmas veljeksistä oli isäni, Konstantin (Johan Gustaf). Hän meni heti upseeriksi tultuaan naimisiin, niinkuin kaikki muutkin veljeksistä olivat tehneet, mistään vähävaraisuudesta huolimatta, ja harjoitti sivuelinkeinonaan gravyyriä eli puupiirrosta saavuttaen siinä suuren ammattitaidon, jopa kuuluisuudenkin. Hän saavutti kuitenkin myöskin tykistöasiain tuntijana suuren merkityksen ja pysyi tykistöakatemian palveluksessa vuoteen 1835, kohoten viimein täysikenraaliksi.

Kaksi nuorempaa veljeksistä, Boris (Bernhard) ja Mikael (Georg) Karlovitsh, olivat hekin ikänsä loppuun sotilasuralla. Edellinen kuoli nuorena, jälkimmäinen everstiluutnanttina v. 1874. Hänen lapsistaan lienee joku vielä elossa.

Edellisten sisaresta, nuoresta, kauniista tädistäni Natalia Karlovnasta, kerron vähäiset muistelmani tuonnempana.

Näiden sisarusten ja niiden joukossa isänikin aikaisemmista elämänvaiheista tiedän muuten sangen vähän. Tiedän vain, että he olivat jääneet hyvin aikaisin orvoiksi myöskin äitinsä puolelta, luultavasti aivan pian tuon rasittavan Siperian matkan jälkeen.

Äitimme, Catherine Vigné, oli ranskatar. Hänenkin aikaisemmista elämänvaiheistaan minä tiedän hyvin vähän. Hän ei mielellään puhunut menneisyydestään. Minusta aina tuntui kuin siinä olisi ollut jotakin synkkää, surullista, jota hänen oli raskasta muistella. Jos meidän, hänen lastensa, kysymykset sattuivat sinnepäin, huiskautti hän huokaisten kättänsä, sanoen: "lapset, lapset, mitä niistä menneistä, antaa niiden olla!"

Sen vuoksi en milloinkaan tähän asiaan kajonnut.

Luulen, että äidin isä, ranskalainen Vigné, oli mahdollisesti joku Venäjälle asettunut emigrantti. Niitä oli muuttanut Ranskan vallankumouksen jälkeen laumoittain Venäjälle, jossa ranskan kieli oli yleisenä, melkein ainoana sivistyskielenä. Venäjä oli ikäänkuin heidän toinen kotimaansa.

Äitini tiedän jo lapsena kadottaneen vanhempansa. Hän sai kasvatuksensa erään tätinsä luona, jonka mies oli hirmuinen yksinvaltias ja piti koko taloa mitä ankarimmassa pelossa. Mutta minkämaalainen ja minkäuskoinen tuo äitini täti oli ollut, en voi sanoa. Hyvin mahdollista on, että hän oli äitini isän sisar, siis hänkin ranskalaista syntyperää, niinkuin äidinisä. Päätän sen siitä, että äidilläni oli koko ikäkautenaan voimakasta ranskalaisrakkautta, vaikka hän oli jo aikaisessa lapsuudessa kadottanut ranskalaiset vanhempansa, joten tuo rakkaus on kaiketi saattanut vain kasvatusäidin tehostamana lapseen juurtua ja umpivenäläisissä oloissa säilyä.

Vanhuutensa päivinä tuo äidin ankara setä oli kuljeskellut keppiinsä nojautuen sisällä ja ulkona, ja tämän kepin lähestyvä kopina oli saanut koko perheen pelosta vavahtelemaan. Mutta toiselta puolen sama kopina pelasti usein yllätyksistä ja uhkaavan kohtauksen vaara saatiin vältetyksi ennenkuin pelätty valtias oli ennättänyt ovelle. Tämän ylenmääräisen ankaruuden pelossa täti parka suojeli lapsiaan salaamalla mieheltään heidän rikkomuksiaan, mutta itse, ollen luonteeltaan peräti heikko tai kaikkea luonnetta vailla, ei pystynyt herättämään lapsissa kunnioitusta omaan arvovaltaansa, joten näiden kasvatus joutui aivan hunningolle. Pojista tuli melkein kaikista heittiöitä, lopulta he suorastaan varastivat äidiltään rahoja, hänen uskaltamatta heitä edes moittia sellaisista tepposista.

Näin ollen minun äitini elämän on täytynyt tässä tätinsä kodissa olla sangen ilotonta, eikä siis ole ihme, ettei hän mielellään entisyyttään muistellut tai siitä lapsilleen kertonut.

Hyvin nuorena tyttönä hän joutui naimisiin melkein yhtä nuoren isäni kanssa.

II. VARHAISESSA LAPSUUDESSA.

Meitä oli yksitoista lasta. Minä olin järjestyksessä viides, ja ensimmäinen tytär. Vain perin hajanaisia muistoja on mielessäni säilynyt aikaisen lapsuuden ajoista. Muistan jo kolmen-, neljänvuotiaana harrastaneeni runojen lausumista, laulamista ja tanssimista, ja muistan vielä, että minut pantiin suorittamaan kaikkea tätä usein vieraiden läsnäollessa. Tuo ei olisi minua ollenkaan ujostuttanut, elleivät vanhemmat veljeni olisi minulle nauraneet ja sitten lastenkamarissa matkineet esiintymistäni, sanoen minun "teeskentelevän suloista". Se itketti ja harmitti, mutta sittemmin opin äidin neuvosta kestämään tämmöiset näsäykset ja olemaan niitä hampaankolossa säilyttämättä. "Ainahan pojat härnäävät sisariansa", lohdutteli äiti, ja tyttöjen oli suhtauduttava semmoiseen kärsivällisesti ja alistuvasti muistaen, ettei pojille kuitenkaan mitään mahda. (Vasta tästä puhuessani tulen ajatelleeksi, minkä katkerien lapsuuskokemusten läpi äidin neuvo oli saattanut kulkeutua hänen sydämensä kautta minuun!)

Kun minua nuorempi veljeni Sasha alkoi varttua ja muuttua leikkitoverikseni, tuli meistä parhaat ystävykset, jotka alati leikimme yhdessä ja otimme nuorempiakin seuraamme. Vanhemmat veljet eivät tosin meitä nytkään jättäneet rauhaan, vaan ivasivat leikkejämme, pitäen niitä liian "tunteellisina". Tämä merkitsi kai, että me olimme leikkiessämme liiaksi tosissamme eli että leikkimme aihe oli heidän mielestään äitelä.

Lukitsimme siis heiltä oven.

Ja nyt ei meitä enää mikään estänyt täysin antautumasta leikin kiehtovaan kulkuun. Maailman todellisuus unohtui mielestämme kokonaan. Leikki, joka tätä todellisuutta matki, oli ainoa todellisuus. Me muodostimme tuoleista kuomuvaunuja, me solmimme kokoon myttyjä ja matkustimme kaukaisiin maihin. Joskus ajoimme parihevosilla vieraisille vain jonkun tädin ja sedän luo. Saavumme portaille, soitamme ovikelloa — dinderling, — hevosemme, joina olivat jotkut meistä, muuttuvat nyt tädiksi ja sedäksi, jotka ottavat meidät vastaan kädet ojossa, säteillen iloisen yllätyksen riemusta, tervetuloa, tervetuloa loppumattomiin, puristuksia, suuteloja, ja hauskaa, hauskaa, vain hauskaa kaikilla! Ja _todella_ hauskaa!

Tulipa kerran lastenkamarissa muotiin myöskin leikki pienikokoisilla nukeilla. Äiti otti vilkkaasti osaa leikkiharrastuksiimme ja omin käsin valmisti meille jouluksi nukkehuoneiston. Ensiksi oli suuri, kahteen osaan jaettu huone, ilman kattoa ja etuseinää. Se asetettiin leikin ajaksi jollekin tuolille tai kirstulle. Toinen puoli oli kaksi-ikkunainen vierashuone, jossa oli uuni, ikkunaverhot, tarpeelliset huonekalut seinäpeileineen ja tauluineen. Olipa pieni lamppukin. Toinen puoli oli yksi-ikkunaisena makuuhuoneena vuoteineen, kätkyineen ja muine kalustoineen. Sitten oli eri osastona myöskin keittiö helloineen ja lukemattomine astioineen. Pikku nukkeja oli suuri joukko. Yksi näistä oli mammana, toinen tätinä, muut esittivät lapsia. Aikuisia oli lisäksi keittäjä, sisäkkö ja lastenhoitaja. Veljellä oli vielä talli hevosineen ja vaja rekineen, nelipyöräisine rattaineen, jopa kuomuvaunuineen ja kuskeineen.

Juuri tätä nukkeleikkiä me leikimme vanhempien veljien mielestä naurettavan tosissamme.

Ensin muka lähetettiin sisäkkö sanomaan, että hevoset oli valjastettava. Kun oli ilmoitettu, että tämä oli tapahtunut, olivat mammanukke ja tätinukke ajavinaan Gostinnyi Dvoriin (silloiseen pietarilaiseen kauppahalliin) ostoksia tekemään, sillä vanhin talon tyttäristä oli olevinaan morsian ja hänelle valmistettiin muka myötäjäisiä. Kaupassa me muka laittelimme ostoskääröjä, sidoimme ne pikkunuorasilla, niinkuin oikeissakin kaupoissa tehdään. Kaikki tapahtui säntilleen todellisuudenmukaisesti, ihan kuin "oikeesti", vaikka olikin vain "leikisti". Sitten "mamma" ja "täti" toivat paketit kotiin, käärivät paperit niiden ympäriltä ja näyttelivät kaikille kotolaisille, jotka päivittelivät niiden kauneutta ja kalleutta. — Nyt alkoi lastenkin tehdä mieli ajelulle. Heidän puettiin talvitakkeihin, istutettiin rekiin, niin paljon kuin vain mahtui, ja jumala armahtakoon kuinka huimaavaa vauhtia heitä lennätettiin ympäri pöytää — henki oli salpautua!

Muuten kuului tähän leikkiin se, että pappa oli muka Pariisissa, sillä meillä ei ollut tarkoitukseen sopivaa miesnukkea. Kerran kuitenkin tuli leikissämme aivan välttämättömäksi, että papan oli palattava Pariisista kotiin. Saimme äidin suostutetuksi lähtemään papan ostoon. Äiti otti minut mukaansa ja me ajelimme kaupoista etsien sopivan kokoista ja ehdottomasti vaaleaveristä nukkea, sillä tummaverisistä en pitänyt. Vihdoinkin sellainen löytyi. Hänelle ommeltiin frakki ja muut tarpeelliset tamineet, ja niin koitti saapumisen päivä. Sitä ennen oli tietenkin saatu kirje, jossa tulosta ilmoitettiin, ja odotus oli sangen jännittynyt. Mikä rajaton riemu valtasikaan kaikki, kun äkkiä kuului ovikellon tuttu "dinderling"! Lapsinuket ryntäsivät yhtenä miehenä pappanuken ympärille. Meidän oli ylen vaikea pidellä heitä kaikkia sormiemme välissä, mutta heidän vilpitön ilonsa oli meidän iloamme, ja niinkuin sydämemme oli heidän puolestaan pamppaillut jännittyneessä odotuksessa, niin se nyt isän tultua sai kasvomme hehkumaan ja silmämme säihkymään leikin rajattomassa riemussa.