Part 28

— Eivätkö sinun poikasi, Lilia, ole sen Lauri Kivekkään tovereita? Minä näin hänet syntymäpäivillä Snellmanin luona aamulla. Hän oli salissa muiden nuorten kanssa ja tahtoi pitää puheen Snellmanille, kun oli ylioppilaitten lähetystön johtaja. Mutta boolilasi vapisi hänen kädessään mielenliikutuksesta ja ääni värisi, eikä puheesta tullut mitään. Silloin Snellman kävi leikkisäksi. Mitä minä nyt herroille neuvoisin? — sanoi hän ja otti käteensä paksun, punotun voimisteluletkunsa, jolla rupesi lyömään selkäänsä kummankin olan taakse. — Hyvät herrat, tehkääpä tämmöistä joka aamu, kurittakaa itseänne ankarasti! — Ja kuritusta se nuorukainen olisi minunkin mielestäni tarvinnut, hän näytti hyvin ylimieliseltä. Mutta kun Snellmanille siitä myöhemmin mainitsin, viittasi ukko kädellään ylöspäin, niinkuin olisi tahtonut sanoa: siitä miehestä voi tulla jotakin enempää kuin muista. — Maltas, taisihan siellä olla ainakin toinen sinun pojistasi ylioppilaiden joukossa. En minä mitään sano, voihan olla hyväkin, että he Kivekästä seuraavat.

Vanhalla Heintziellä oli tapana mennä asiasta toiseen ja välistä hän jätti jonkin asian keskenkin, siirtyen toiseen.

— Mutta sinä unohdit sanoa minulle, Elise, mitä tekisit minun sijassani?

— Tarkoitin vain, että oman uskon tahallinen siirtäminen toiseen ihmiseen on luullakseni kovin vaikea asia, ellei aivan mahdotonkin. Se ei ole onnistunut paljon viisaammillekaan kuin me olemme. Jokainenhan tahtoisi vain omiansa pelastaa. Mutta kylvetyt siemenet lentävät tuulen mukana eivätkä kysy kuka on vieras, kuka omainen, ja vieras maa voi hyvin ottaa vastaan ne siemenet, jotka ovat lentäneet lasten korvien ohitse tai päitten ylitse.

— Mutta mitä minun siis täytyy tehdä?

— Voikohan toiseen ihmiseen kyetä vaikuttamaan muulla tavalla kuin pääsemällä perille hänen harrastuksistaan ja yhtymällä niihin, jos niissä on jotakin hyvää? Ottaisit nyt selvän, mitä ne nuoret Kivekkäänsä kanssa oikeastaan tahtovat. Enhän minäkään ole siitä oikein selvillä, mutta luulen heidän kovasti vihastuneen vanhoille fennomaaneille. Minulle on kerrottu vanhojen tahtoneen tehdä jotakin sovintoa ruotsalaisten liberaalien kanssa. Katsopa tätä vihkosta. Siinä on otsakkeena: "Dagbladspartiets program. Ombesörjt af K. P. T."

— Niin, niin, minä tiedän tuon uuden yhdistyksen, sanoi Elisabet eloisasti, — molemmat poikani kuuluvat siihen.

— Tuo on vain vanha Snellmanin sanomalehtiartikkeli, jolla hän oli musertanut liberaalisen puolueen, mutta Kivekäs on tovereineen painattanut sen uudestaan. Luulen, että se tällä hetkellä ei olisi mitenkään soveltunut vanhoille suomenmielisille ja että he ovat sen vuoksi kovin kiukuissaan nuorille. Mutta Snellmanhan tuntuu olevan nuorten puolella. — Kuka tietää, mikä siitä Kivekkäästä vielä tulee. Ehkä hänessä on hyvinkin paljon hyvää ja jaloa. Ota selvä siitä ja tule sitten minullekin kertomaan. Sinä olet vielä nuori, sinä voit vielä käydä heidän juhlissansa, sinä voit kutsua poikiesi tovereja viettämään iltoja luoksesi kotiin, keskustella heidän kanssaan, kannustaaa heitä kaikkeen hyvään, innostaa heitä vielä palavammin rakastamaan tätä maata ja tätä kansaa.

Elisabet huomasi todella olevansa nyt vapaa tätä kaikkea tekemään, sillä Aleksanderin oli jäätävä Balkanille vielä sodan jälkeenkin kartoitustöitä lopettamaan. Sitä hän vain ihmetteli, ettei hän ollut itse tullut semmoista ajatelleeksi. Olikohan siinä tuumassa jotakin epäsuoraa Aleksanderia kohtaan? Hänen selkänsä takana toimimista? Ei suinkaan. Miksi Aleksander tahtoisi, että hänen asiansa lepäisi täällä kotona niin kauan kuin hän toimi vierailla mailla? Eikö Aleksander itse ollut sitä mieltä, että suomalaisilta puuttuu sivistystä? Mutta miten maalaisylioppilaat, yksin jätettyinä, voisivat sivistyä, jos sivistyneiden kodit olivat heiltä suljettuina? Hän päätti heti kirjoittaa tästä Aleksanderille.

Elise Heintzien neuvo oli Elisabetille suuri ja odottamaton tapaus. Hän heräsi siihen aivan kuin oman elämänsä ilmestykseen. Kauan epätietoisena oltuaan hän nyt näki selvän tien edessään. Eikö koko hänen elämänkohtalonsa ollut tuonut häntä juuri tämän tehtävän eteen? Se ei ollut mikään vain hänen omien poikiensa vuoksi keksitty juoni, vaan hän itse rakasti "tätä maata ja tätä kansaa", niinkuin Elise oli sanonut. Mutta tietysti tuli tehtävä vielä ihanammaksi sen johdosta, että se teki poikien ja hänen harrastuksensa yhteisiksi. Tietysti heidän harrastustensa omikseen tekeminen oli ainoa tie heidän sydämiinsä! Kuinka oikeassa, kuinka oikeassa se Elise olikaan!

Rouva Heintzie oli Elisabetia paljon vanhempi. Oikeastaan olisi pitänyt sanoa tädiksi, mutta hän oli itse vaatinut sanomaan Eliseksi ja sinuttelemaan.

Muistan puolestani hänet hyvin. Heintzie kävi usein Elisabetin luona ja me saimme jo koulupoikina joskus kutsun hänen kotiinsa. Mutta kävimmepä siellä ylioppilainakin, intoilimme ja kerroimme kokoustemme päätöksistä, joiden tarkoituksena oli "sveesien" lähestyvä, lopullinen musertaminen. Täti Heintzie kuunteli meitä säteilevin silmin. Hän oli innoissaan siitä, että _me_ olimme innoissamme. Ja me olimme ylpeitä, että niinkin vanhat ihmiset meidän kanssamme innostuivat. Tosin, olihan koko maa meidän jalkojemme juuressa, miksi ei siis myöskin täti Heintzie!

Tuo sulotar Naemi Ingman, joka asui hänen luonaan, harjoitteli siihen aikaan "Hugenotteja".

Lemmen — lemmen tulta saisin, jos vain — jos vain haluaisin...

Niin hän lauloi. Ja kun hän sitten, pehmeästi aaltoileva vaalea tukka koholle pöyhennettynä, paksut kulmakarvat tummina, kuningattaren komeissa helyissä astui näyttämölle rakastuneen ritarin eteen, kävi ihastuksen humaus läpi Arkadian katsomon.

Täti Heintzie oli ulkomuodoltaan mitä miellyttävin. Tosin en häntä silloin ymmärtänyt ihailla, sillä milloin nuori vanhaa ihailee! Mutta hänen ulkomuotonsa on tavattoman elävästi säilynyt muistissani, niin että voin milloin tahansa ottaa hänet esille ja katsella häntä kuin mitäkin muotokuvaa. Ja mitä kauemmin katson, sitä enemmän ihailen:

Hänen kasvonsa näen punertavina halkeilleiden pikkusuonten vuoksi. Kasvoissa on yht'aikaa sekä vanhuuden vertymystä että nuoruuden punaa. Samoin hänen puhetavassaankin: kuuluu vanhuuden hillitty, hiljainen äänenpaino, mutta lauseiden sisällöstä kumpuaa nuoruuden hillitön hehku. Hänen päänsä vähän tutisee, arvatenkin vanhuudesta. Hänen harmaanvivahteiset kulmakarvansa ovat kasvaneet hyvin pitkiksi. Sekin kaikki korkean iän merkkejä. Mutta niiden alla silmät palavat vääjäämätöntä nuoruutta, sisältäpäin tulevan tulen säihkyä. Ihana, unohtumaton olento.

XV. KATTI VIERAISSA — HIIRET PÖYDÄLLÄ.

Sillä aikaa kuin Aleksander Balkanin niemimaalla piirusteli sotakarttoja Venäjän valtakunnan laskuun ja sen vastaisten suurvalloitusten varalle, — sillä aikaa kuin hänen upseeristonsa ja sotamiehensä häikäilemättä availivat näkölinjoja vieraiden vaarojen metsiin, siirtäen leiriänsä ylängöltä ylängölle, — sill'aikaa kuin hän itse, sodan jo aikoja sitten päätyttyä, vielä vuosien kuluessa viimeisteli töitään, — sill'aikaa Elisabet jatkoi hänen asiaansa kaukana Suomessa, ollen fennomaanina yksin ja ominpäin.

Pian hän olikin, Elise Heintzien neuvoa noudattaen, "päässyt poikiensa harrastusten perille".

Innokkaasti hän jo keskusteli heidän kanssaan. Jo hän oli heidän kanssaan "radikaali", jo oli myöskin "k.p.t."-läinen ja tiesi, että se merkitsi "koko programmi toimeen", joka taas merkitsi, että Suomessa älköön enää vallitko kaksi kieltä, vaan "yksi mieli ja _yksi kieli_". Jo hän heidän kanssaan "taisteli" moderaatteja vastaan. Jo hän valvoi jännittyneenä myöhään yöhön odotellen heidän palaamistaan jostakin "ratkaisevasta" kokouksesta, eikä heidän palattuansa alkanutkaan pitkiä todistelujansa juomisen haitallisuudesta, vaan uteliaana kuunteli heidän selostuksiansa "päätöksistä" ja aamun valkenemiseen saakka keskusteli vastaisesta menettelytavasta.

Jo hän myös oli mukana ompelemassa ylioppilaskunnalle lippua. Se oli syvänsinistä silkkiä, melkein samaa väriä, jossa Suomi oli alusta asti kuvautunut Elisabetin mieleen. Sykkivin sydämin ja innosta palavin mielin tähän kunniatehtävään valitut äidit kokoontuivat lahjaansa valmistamaan.

Erimielisyyttä syntyi rouvien kesken vain siitä kirjoituksesta, joka oli lippuun ommeltava. Ehdolla oli minkä mitäkin. Elisabetia miellytti enimmin lauselma: "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto." Tämä ilmaisi hänen oman syvimmän uskonsa.

Hän ehdotti sitä. Mutta nyt ilmestyi Kivekäs tovereineen. Heidän ehdotuksensa oli: "Yksi mieli, yksi kieli." Ja lipunompelijain mielipiteet jakaantuivat kahtia.

Kivekäs kävi henkilökohtaisesti Elisabetin luona, häneen vaikuttamassa. En puolestani voinut ymmärtää, kuinka yleensä saattoi olla toista mieltä kuin sitä, jota Lauri Kivekäs edusti. Ei hän näyttänyt sitä itsekään voivan oikein ymmärtää. Mitä miellyttävimmällä tavalla hymyillen (mikä ilmeni vain säteilystä ohimoilla eikä näkynyt huulilla) hän otti asian puheeksi, niinkuin Elisabet ei olisi ikinä tahtonutkaan lippuun ommeltavaksi muuta kuin sanat "yksi mieli, yksi kieli". Hän ivasi avonaisesti "moderaatteja", ikäänkuin tuo toinen ehdotus olisi ollut heidän tekemänsä ja siis kaikille oikeille ihmisille vastenmielinen. Hän yltyi yltymistään, lause lauseelta tehostaen kantaansa ja koettaen temmata Elisabetin mukaansa. Täytyi todella ihmetellä, ettei tämä jo antautunut.

Elisabetin oli ylimalkaan sangen vaikeata olla toista mieltä kuin se, jonka hän näki täydessä innossa ja uskossa esittävän kantaansa. Hän tuli kohta epätietoiseksi omastaan.

— No jaa, no jaa, — hän epämääräisesti vastaili Kivekkäälle, pyyhkiellen olemattomia muruja pöydältä.

Kivekkään käydessä yhä varmemmaksi voitostaan saattoi se, joka tunsi Elisabetin lähemmin, erehtymättä nähdä, ettei hän lähimainkaan ollut tyytyväinen omiin myönnytyksiinsä. Muussa tapauksessa hän olisi jo aikoja sitten ollut innoissaan hänkin, niinkuin oli ollut kaikesta, mistä mekin Kivekkäinemme. Tämmöinen vastahankaisuus oli ainakin minulle silloin kokonaan käsittämätöntä. Oikein harmitti. Ja hävetti Kivekkäänkin edessä.

Mutta käsittämättä se silloin jäi ja selviää nyt vasta vuosikymmenien kuluttua.

Elisabet oli kokonaan lakannut koskettelemasta keskusteluissaan meidän kanssamme semmoisia asioita kuin että jumala on rakkaus. Hän antoi meidän olla vaikka ateisteja, kunhan "rakastimme kansaa". Mutta vaikka hän Elise Heintzielle myönsikin, että "rakkaus kansaan" voi nuorison suhteen olla riittävä, niin hän ilmeisesti kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa sovitteli tuota omaa ydinnäkemystänsä "jumala on rakkaus" erinäisiin vastaantuleviin kysymyksiin, koskapa hän saattoi muutamassa asiassa olla aivan jyrkästi omaa mieltä, kaikille ihan odottamatta, eikä hän silloin ollut taivutettavissa, huolimatta Kivekkään kaunopuheisuudesta, jopa Meurmaninkin arvovallasta ja itsensä Koskisen lausunnoista.

Ja niinpä nyt luulen, että hän tässä lippukysymyksessä vastusti Kivekkään ehdotusta, koska se ei hänen mielestään ollut sopusoinnussa tämän rakkauden kanssa, sillä lippu, edustaessaan ylioppilaskuntaa, oli liehuessaan herättävä myös vihan tunteita.

Joka tapauksessa lippuun ommeltiin sanat: Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.

Ja se oli Elisabetin ihmeellinen voitto voittamattomasta Kivekkäästä!

Kiusallista! — ajattelin minä puolestani. — Mikä siihen mammaan onkaan mennyt? Tavallisesti hän ihan kärsii, jos täytyy olla eri mieltä vähäpätöisimmänkin ihmisen kanssa, ja nyt vastustaa itse Kivekästä! Tunsin oloni peräti noloksi. Saattoihan Kivekäs nyt ajatella meistä vaikka mitä, vaikka että olimme muuttaneet mieltämme ja tulleet "moderaateiksi". Se oli minulle aivan sietämätön ajatus. Olin kokonaan tämän miehen lumoissa. Matkin hänen eleitään puhujana ja yksityisissäkin oloissa siihen määrään, että kävin punssilasiinkin kiinni ikäänkuin päältä päin, samalla ylimalkaisella koko kämmenen kouraisulla kuin hänkin. "Mielipiteeni" tietenkin riippuivat kokonaan siitä, mitä osasin edeltäpäin arvata Kivekkään ajattelevan.

Sitä suurempi oli kummastukseni, kun hän ei näyttänyt lainkaan pahastuvan tästä mielipiteiden eroavaisuudesta. Päinvastoin tuli ikäänkuin tutummaksi talossamme.

Elisabetin merkitys ylioppilaiden piireissä oli nopeasti kasvamassa. Hänen harras, rajaton suomenmielisyytensä, hänen innostuksensa ja erittäinkin valmiutensa keskusteluihin houkutteli hänen kotiinsa joukoittain semmoista uutta, suomalaista nousukasnuorisoa, joka, vaikka oli koulusivistyksen saanut, kuitenkin tunsi pääkaupungissa olonsa avuttomaksi. Sivistyneiden kotien ovet pysyivät heiltä suljettuina. Sanotaan, että Lontoossa ja myöskin Pariisissa on muukalaisen melkein mahdotonta saada perhetuttavuuksia aito englantilaisissa tai ranskalaisissa kodeissa. Vielä mahdottomampi oli suomalaisesta koulusta tulleen maalaisylioppilaan hakeutua sivistyneen perheen tuttavuuteen Helsingissä, ellei hän osannut käyttää ruotsia seurustelukielenä. Ani harvassa suomenmielisessäkään perheessä pystyttiin vaivatta puhumaan suomea. Kun tähän tulevat lisäksi hienostuneiden seurustelutapojen vaatimukset, voi ymmärtää, kuinka noloksi ja avuttomaksi tämmöiset fennomanian ja suomalaisen sivistyksen ensi kukkaset tunsivat olonsa riennettyään uusista kouluistaan pääkaupunkiin, ylioppilaina näyttäytymään, ja sitten jäätyään yksikseen katuja mittelemään, mitään vastaanottajia löytämättä.

Eipä siis ihme, että heitä keräytyi joukoittain Elisabetin luo, jonka kodissa puhuttiin ainoastaan suomea, jonka sivistyneisyyttä arvosteltiin korkeimpien mittojen mukaan, jonka vieraanvaraisuudella ei ollut rajoja, jonka luona sai tuntea itsensä vapaaksi, joka minkäänlaista arvovaltansa tunnustamista vaatimatta auliisti antautui keskusteluun kenen kanssa tahansa, kunhan tämä vain oli — suomalainen.

Seuraavassa koetan esittää muutamia muita hiiriä, jotka katin yhä poissa ollessa ilmestyivät tämän suomalaisen kodin pöydille.

XVI. PEKKA HARTIKAINEN.

Olin tutustunut häneen Savo-Karjalaisessa osakunnassa. Hän oli saman vuoden ylioppilas, aito savolainen, puhui leveätä Savon murretta. Hänen kielensä tuskin olisi kääntynyt kirjakielellä kysymään: mistä te olette, mutta oli makeasti kotonaan, kun sai sanoa: mistee työ outta? Ei hän vahingossakaan puhunut muuta kuin murrettansa. Kirjakieli hänen suussaan olisikin kuulunut korvia särkevältä teeskentelyltä.

Yhtä ujona, huomaamattomana ja ulkonaisesti merkityksettömänä kuin tämä Savon salojen Hartikainen liikkuikin hienostelevien helsinkiläisylioppilaiden keskuudessa, yhtä äänessään ja vapaana hän oli omien nuorten savolaistensa parissa.

Tapasin hänet usein "paremmalla puolella", niinkuin hän nimitti vanhan ylioppilastalon ravintolaa, joka sijaitsi niissä huoneissa, mihin Kansan Näyttämön yleisö nykyään jättää päällysvaatteensa.

Siellä sai 60 pennillä "voileipäpöydän", jota sai seisten syödä vaikkapa tuntikaupalla. Viinakset olivat tirrikkalasien ympäröimässä suuressa karahvissa pöydällä, missä kukoisti kymmenittäin pikku lautasia koreasti kasviksilla somistettuine silleineen, leikkeleineen, hyytelöineen, munineen, mäteineen, moninaisine juustoineen. Pöytään kuului myöskin yksi lämmin ruokalaji, jonka sai viedä lautasella tarjoilupöytien ääreen ja syödä istualtaan. Monet panivat kaikki voileipänsä lautaselle ja menivät istumaan. He kasasivat lautasensa kukkuralleen kaikkia pöydän herkkuja ja lautasen tyhjennyttyä kävivät yhä uudelleen niitä täyttämässä. Sillä vasta toisella tunnilla alkoi valjusilmä, pyylevä ruotsinmaalainen ravintoloitsija Karlsson etuhuoneessa olevan tiskinsä takaa varoittavasti muljautella voileipäpöytään päin, ryiskellä tai naputella etusormensa kynnellä puuta vasten. Kerran oli muuan papinpoika kuitenkin syönyt niin kauan, että Karlsson otti häneltä kokonaisen markan.

Tämän pöydän ääressä Pekka Hartikainen oppi ensimmäiset pöytätapansa, omien savolaistensa iloisessa seurassa.

Ensimmäisen kerran meillä ollessaan hän oli vielä niin tietämätön, miten käsitellä kaikkia illallispöydän herkkuja, että latoi pikku purkista lautaselleen aimo annoksen sinappia, söi sitä ja punastui.

— Pekka hoi, mikä sinua vaivaa?

Hän oli käynyt keitetyn ravun väriseksi ja vesi tihkui hänen silmistään. Sanoi tuon "soosin" näyttäneen kovin maukkaalta.

Me kielsimme jatkamasta syöntiä, mutta hän vakuutti, ettei tuo nyt sentään ollut miestä väkevämpää ja pistelikin pikku lusikalla poskeensa kaiken.

Pian hän tietenkin tottui Karlssonin voileipäpöydän salaisuuksiin, sen ruokaryyppyihin ja hauskaan olutpuolikas-humalaan. Savolaispojat huomasivat, että elämä pääkaupungissa tarjosi suuriakin iloja, jos vain tavat tiesi ja osasi vapautta hyväkseen käyttää.

Ei aikaakaan, niin ujo Pekka — kaiketi sellaisessa nousuhiprakassa — oivalsi, että täällä ylioppilastalon paremmalla puolella saattoi kenenkään kieltämättä vaikkapa laulaakin. Hän avasi suunsa ja heläytti täydellä rintaäänellä:

On niitä Suomessa syntynyt niitä suuria patruuneita, mutta harvat on vanhaksi elänyt noita tukki junkkareita!

Salit kajahtelivat hyvästi. Toinen, kolmas, neljäs, ... seitsemäs värssy. Nuoret toverit kaikista pöydistä kurottivat päätään laulajaa kohden. Sekä sanat että nuotti oli kaikille tuttu. Mutta että tuo salomaiden rekilaulu nyt kajahteli näissä upeissa saleissa ja korupylväistöissä, se oli toki odottamatonta jokaiselle. Tukkiajathan ne kyllä olivat synnyttäneet Suomen suuret rahapatruunat ja monen lauttamiehen elämän lyhentäneet, luoneet uudet koulut, saattaneet monen sivistykseen ja monen viinoihinkin upottaneet, mutta laulun kapinoiva tendenssi, johon rekilaulaja tähtäsi, tuntui näissä saleissa melkein samalta, kuin jos joku frakkiin ja valkoisiin hansikkaihin pukeutunut herrasmies olisi ilmestynyt tänne sontainen tadikko kädessä.

Useat lähtivät pois.

Useimmat kuitenkin jäivät.

Nauraen ja loppusäkeisiin yhtyen he asettuivat Pekan ympärille istumaan, tuolinselkä sylissään. Pekalle tilattiin kaulankastiketta, ja pian syntyi remuava yhteisryyppäys. Pekka lauloi lakkaamatta, hänessä kumpusi loputtomien rekilaulujen lähde, ja aineiden tilaukset yhä uudistuivat.

Näin saivat alkunsa nuo sittemmin melkein säännöllisiksi muodostuneet Pekan laulattamisillat, jolloin häntä yhteisesti syötettiin ja juotettiin ja hän puolestaan ravitsi kuulijakuntaansa mehevällä savolaisella huumorillaan.

Hänen laulujensa ja koko hänen henkensä huumori oli tosin hyvin lähellä ivan rajaa. Se ikäänkuin vasta haki ilmaisumuotoja ivallensa, joka tuntui kohdistuvan juuri tuohon patruunain varakkuuteen ja asioitsijain sivistykseen. Mitäpä muuta sivistystä Hartikainen olisi voinut nähdäkään kuin äkkiä rikastuneiden pomojen herraskaisuutta ja kaikenlaisten nousukkaiden matkivaa keikailua?

Kun Pekka sitten tutustui Elisabetiin, oli tämä tuttavuus hänelle melkein kuin ilmestys.

Tosin hän tuli ensin meillekin suupielessä hienoinen ivanhymy, ikäänkuin täältäkin etsien jotakin pilanaihetta. Vai oliko tuo teennäinen ylimielisyys hänen ainoa keinonsa, millä hän saattoi voittaa maalaisen ujoutensa? Kaulankastiketta saatuaan hän kohta suostui pyyntöömme ja ollenkaan ujostelematta alkoi leveästi laulaa:

Niinkuin tähtii Otavassa veljiä on Jukolassa, seitsemän pulskeaa jallii...

Nuotti oli kaiketi hänen omia sävellyksiänsä ja on sittemmin tullut yleisesti tunnetuksi. Kiven "Seitsemän veljestä" oli Pekan ainainen, ainoa, milloinkaan tyrehtymätön taidenautintojen lähde.

Hänen eleensä osoittivat hänen aikovan valmistautua jatkamaan meilläkin, niinkuin konsanaan "paremmalla puolella". Mutta kun Elisabet, sivuuttaen monen huomatumman ja seuraelämään tottuneemman kutsuvieraan, valitsi keskustelutoverikseen juuri Pekan, joka oli sitä ehkä vähimmin odottanut, punastui Pekka eikä saanut nolosti nauravasta suustaan hyvään aikaan muita äänteitä kuin aiheettomia myönnytyksiä: joo, joo ... joo... Pekka oli äkkiä langennut samaan avuttomaan ujouteen, joka oli häntä niin kauan pitänyt kahleissaan, ennen kuin hän oli "paremmalla puolella" remahtanut jätkälaulujansa esittämään ja siten kohonnut lukemattomia muita tovereitaan merkitsevämmäksi. He istuivat vähän muista erillään, Elisabet sohvassa, Pekka nojatuolissa, jonka nojaa hän ei tosin käyttänyt, vaan oli ujouttaan suorana kuin tikku, kämmenet hermostuneesti värisivät. Taas entisenä maalaispoikana, joka ei osannut sinappia syödä. Taas hänen kellahtavan vaalea, maalaisesti lainehtiva tukkansa teki kiharakäänteitään korvan takaa ja luvattomasti päästi niskasuortuvia kaulukselle. Taas hänen raskaat silmäluomensa saivat silmän vain kapeaksi rakoseksi, joka oli kaukana silmäkulmain alapuolella. Taas sama ujous oman olemisensa johdosta vaikutti ylähuulen mutkistumisen noloon hymyyn.

Mutta jopa hän kuuluu hiljaa vastailevan Elisabetin kysymyksiin.

He puhuivat kaunokirjallisuudesta, ja Elisabet kyseli, opittiinko koulussa ruotsia niin hyvin, että umpisuomalainen saattoi vapaasti lukea ruotsalaista kirjallisuutta.

Hartikainen ei sanonut tuntevansa ruotsalaista kirjallisuutta ollenkaan eikä voivansa lukea muuta kuin sitä vähää, mitä oli suomeksi kirjoitettu ja käännetty muista kielistä, kuten Waldemar Churbergin romaanijaksoa, "Lokkiluotoa", Runebergia, Topeliusta.

Elisabet alkoi kertoa hänelle venäläisestä kirjallisuudesta, sen merkityksestä ja sen suurmiehistä. Hän sanoi, että jos tätä kirjallisuutta ei olisi ollut, niin ei olisi olemassa sivistystä Venäjällä. Kaikki mitä Venäjällä on valoa, tulevaisuutta, sivistystä, vapaudenrakkautta, on tämän kirjallisuuden luomaa. "En voisi kuitenkaan ajatella Venäjää ilman sen kirjallisuutta."

Elisabetin vaatimaton olemus, koruton puku, luonnollinen keskusteluunantautuvaisuus aivan riippumatta henkilöstä, jonka kanssa hän puhui, vaikutti, että Hartikaisenkin ujous alkoi hälvetä ja hän otti yhä vapaammin osaa Elisabetin herättämiin ajatuksiin.

Vihdoin heidän keskustelunsa vilkastui niin, että se alkoi kerätä ympärilleen muitakin kuulijoita, jotka istuutuivat samaan piiriin.

Useat alkoivat kilvan vaihtaa ajatuksia emännän kanssa, mutta Hartikainenpa ei enää antanutkaan Elisabetia itseltään anastaa. Elisabet oli ikäänkuin hänen yksin, ja Pekka innostui yhä enemmän. Erittäinkin hän torjui vilkkaasti Jussin anastamisyrityksiä, joka myöskin tuli siihen ja kohta alkoi paremman seurustelukykynsäkin avulla vetää Elisabetin huomiota puoleensa.

Elisabetin ihmettelyyn, etteivät nuoret vielä osoittaneet oireita oman suomalaisen kirjallisuuden luomiseen, sanoi joku, että Suomella ei oikeastaan ollut mitään todellista historiaa, niinkuin muilla kansoilla, ja että siinä muka oli syy, miksi meillä ei voinut olla omaa kirjallisuuttakaan.

Tämä ajatus sai Elisabetin melkein kiivastumaan. Hänen mielestään historia ei ollut lainkaan välttämätön taidekirjallisuudelle. Mahtipontisuuden tavoitteleminen ei ole taidetta, ja se historia, joka kelpaa taiteelle, ei ole kirjoitettua historiaa, vaan jokaisen omaa elämystä.