Part 29

Jussi mainitsi jonkin kuuluisan _historiallisen_ romaanin, jonka hän oli lukenut ruotsiksi, mutta Elisabet, joka oli lukenut sen venäjäksi, sanoi, että tekijä oli vain siirtänyt omat elävät muistonsa aikaan, jolloin hän ei vielä ollut syntynytkään, ja että tuon romaanin ansio ei ollut sen historiallisuudessa, vaan noiden omien elämysten etevässä siirtämisessä vieraaseen maailmaan. Elisabetin mielestä historiallinen romaani _oikeastaan_ oli historian väärennystä, myöskin sellainen romaani kuin "Sota ja rauha", jossa ei ollut muuta kuin Tolstoin naamioituja tätejä, setiä, mummoja, perheystäviä, heidän rakastettujaan, lapsiaan ja lasten lapsia — melkein kaikki henkilöitä, jotka olivat kirjailijan omien muistojen sisällyksenä ja joita Napoleonin aikoina ei vielä ollut olemassakaan. Jos Napoleonin olisi pitänyt riehua jossakin maassa ja luoda sille historiaa, ennen kuin tässä maassa kirjallisuus voisi syntyä, niin ei todella Suomella olisi paljon toivoa. Mutta onneksi historialla ei ole mitään tekemistä taiteen kanssa. Eikö suomalaisilla ihmisillä ole omia elämyksiä, omaa lapsuutta, omia muistoja vanhasta kodista, isoisistä, isoäideistä, heidän merkillisistä tavoistaan ja ihmeellisistä luonteistaan, heidän "ajastaan"? Sehän on kyllä sekin historiaa, mutta historiaa, joka kelpaa taiteelle, se on _elettyä_ historiaa. Jokainen tuntee, että jokin osa hänen elämästään, hänen entisyytensä muistoineen ja tunnelmineen, on auttamattomasti vaipumassa ikuiseen unhotukseen. Saako se tapahtua? Voiko kadottaa mitään kalliimpaa? Ja kuitenkin, taide on ainoa, joka voi unhottuvasta elämästä jotakin pelastaa.

Elisabet ei tosin puhunut milloinkaan näin pitkään ja yksin. Hänen voimansa oli vilkkaassa vuoropuhelussa ja aivan huomaamattomasti hän sai keskusteluissa kuulijat kiehdotuiksi omaan ajatukseensa, usein niinkin, että he itse tulivat sen pukeneeksi sanoihin ja lausuneeksi julki, jopa luullen sen itse keksineensä. Mutta juuri tämä keskustelun yhteisyys se saikin kuulijat intoihinsa.

Pitääkseen lempipoikaansa, Pekka Hartikaista, myöskin vireillä ja estääkseen hänet vajoamasta takaisin ujouteensa, kun muut olivat ottaneet kaikki puheenvuorot, Elisabet sanoi lopuksi:

— No, herra Hartikainen, sanokaa nyt, eikö teillä ole omista elämyksistänne mitään pelastettavaa?

Pekka joutui todella hämillensä. Hän ei varmaan ollut milloinkaan kuvitellut, että kaunokirjallisuus olisi muuta kuin tekijän keksimiä iloisia tai surullisia juttuja, jotka koettivat herättää lukijan uteliaisuutta erittäinkin viemällä hänet kuninkaiden ja ylhäisten loistosaleihin.

— Liekö noista minun elämyksistäni mihinkään, semmoisia ovat vain maalaisen kansan tyhmyyksiä ja repostuksia, — sanoi Hartikainen harvaan ja poisvetäytyvästi. Elisabet koetti vieläkin tavoittaa hänet:

— Jokaisella on oma maailmansa, ja jokainen tietää, että se on yhtä arvokas kuin mikä muu tahansa. Olette varmasti taiteilija. Olen kuullut teidän laulavan ja tuntenut, että te osaatte elää tunnelmissa. Älkää vain pitäkö omaa maailmaanne vähäisenä. Kaikki on suurta, mikä on elettyä.

Sitten rupesivat taas muut puhumaan ja Pekka joutui syrjään. Mutta arvattavasti oli näillä keskusteluilla mitä syvin vaikutus häneen. Ajatus, että taide ei ollut pelkkää leikkiä tai mielivaltaista keksintöä, vaan oman elämän totuutta, oli hänelle jotakin sanomattoman uutta ja näytti jollakin tavoin järkyttävän hänen olemustansa. Hän taisi olla kovin kiintynyt Elisabetiin ja kävi meillä joka viikko määräpäivänämme. Ehkä hän oli oikeastaan ensi kerran joutunut tosi sivistyneen ihmisen tuttavuuteen, joka osasi hänen kieltään ja rakasti sitä. Ja koko hänen entinen käsityksensä sivistyneistä ja hänen ivallinen suhtautumisensa heihin oli saanut kovan kolauksen. Hänestä tuli vilpittömän uskollinen kotimme ystävä. Mutta illanvietoissa Elisabetin luona hän nyttemmin istui enimmäkseen mitään puhumatta, totisena, ja entinen pilailu oli kokonaan poissa. Arvatenkaan hän ei löytänyt sanoja, joilla ilmaista uusia ajatuksia, sanat olivat ikäänkuin muuta maailmaa varten olemassa. Ja ehkä hänessä heräsi jotakin katkeruutta niitä sukkelampia ja kirjakielen käyttöön tottuneempia vieraita kohtaan, jotka mitään ujoutta tuntematta niin helposti ja kevyesti osasivat keskustella Elisabetin kanssa.

"Paremman puolen" toverit eivät tietenkään luopuneet Pekastansa. He eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan hänen estelyitään ja laimentunutta laulamishaluaan. Ja kun hän sitten, tarpeeksi juotettuna, vihdoin remahti renkutuksiinsa, oli riemu jälleen ylimmillään. Kukaan ei huomannut Pekassa sitä katkeruuden ja kyllästymisen sävyä, joka oli tullut lisää. Hän ei enää välittänyt laulajanmenestyksestään ja lauloi vain juomingin vuoksi. Mutta siellä, minne hänen mielensä paloi ennen tuntematonta kaipausta tuntien, siellä hän oli äänetön, ujo, merkityksetön, löytämättä enää mitään mahdollisuuksia päästä päteväksi muiden, sivistyneistä kodeista lähteneiden rinnalla.

Semmoinen oli tämän hienon, runollisen maalaispojan ensimmäinen kohtaus korkeimman sivistyksen kanssa, joka niin odottamatta oli tullut häntä vastaan suomenkielisenä ja suomenmielisenä.

Hän pani avuttomuutensa kovin pahakseen. Jokin omituinen, näköjään aiheeton alakuloisuus painoi häntä. Se houkutteli häntä yhä hartaampaan juopotteluun, joka noina isänmaallisen innostuksen aikoina oli ylioppilasnuorison keskuudessa kylläkin kukoistuksessaan.

Mutta siinäkin pääsivät herraspojat voitolle maalaisista kansanlapsista. Nämä, ensimmäisen sukupolven juomareina, eivät enimmäkseen kestäneet juoppouden tuomaa henkisten ja ruumiillisten voimain rääkkäystä, vaan joukoittain sortuivat eli menivät "deekikselle" — niinkuin heistä sanottiin. Edelliset taas, hyvän viran saatuansa ja varakkaiden omaisten järjestettyä velka-asiat, tavallisesti kohottautuivat entiselleen.

Mitä erikoisesti Pekka Hartikaiseen tulee, niin hänkin lopulta sortui. Omaamatta ketään, joka olisi hänen raha-asioitaan järjestänyt, hän eleli vuosikausia "vippauksen" varassa. Kaikki luvut jäivät, lopulta hän ei ollut muuta kuin remuavan piirin huvilaulaja. Epätoivoista temmellystä viinanhuumauksen ja lankeavien vekselien välillä, sellaista oli hänen elämänsä.

Kuului hän lopulta sentään tehneen suuren "parannuksenkin". Mutta siitäkös raha-asiat paranivat!

Oli kovasti puuhannut nimeä vekselinuudistukseen. Hän oli silloin uudelleen alkanut lukea ja asui maalla. Saatuaan vekselinsä vihdoin kuntoon hän huomasi ajan olevan niin täpärällä, ettei auttanut muu kuin lähteä suinpäin juoksemaan kaupunkiin.

Hänen sen matkan juostuansa — sitä oli kai vähän toista peninkulmaa — hänessä jokin rävähti. Hän sairastui keuhkokuumeeseen ja siihen kuoli.

Jo kauan ennen tätä tapausta hän oli eristäytynyt pois Elisabetin kodista, ehkä arvellen maineensa käyneen jo liian huonoksi, että olisi sinne uskaltautunut. Monet muut olivat astuneet hänen sijaansa, ja tovereitamme, sekä herras- että maalaisylioppilaita, kävi edelleen usein luonamme, Elisabetin yhä ottaessa vilkkaasti osaa väittelyihimme ja arvosteluihimme.

Kuitenkin oli, Pekan vetäydyttyä pois, Elisabetin lempiaines, umpisuomalaiset kansanlapset, heikommalla puolella, jopa he lopulta hänen suureksi surukseen kokonaan hupenivat hänen ympäriltään, hänen voimatta käsittää syytä. Mutta syy ei ollut muu, kuin että heidän joukossaan ei ollut ainoatakaan, joka olisi Pekankaan verran voittanut ujouttansa ja edes laulaen toteuttanut omaa mailmaansa. Näin he joutuivat alakynteen. Vaitioleminen seurassa on sama kuin siitä luopuminen. Ja he luopuivat.

Etualalle tulivat sivistyneistä ruotsalaistuneista tai puoliruotsalaisista kodeista lähteneet suomalaisen koulun käyneet ja näin uudelleen suomalaistuneet pojat, joiden seurustelutaidosta ei tosin mitään puuttunut, mutta joista useita houkutteli Elisabetin kotiin — täytyy sanoa — osaksi jo uusi vetovoima, hänen kolme tytärtänsä.

Se samainen Jussi oli pian hänen ainoa puhtaasti kirjallinen uskottunsa. Jussi oli ymmärtänyt anastaa Elisabetin kokonaan.

Tämä Jussi oli Iisalmen kappalaisen (myöhemmin rovastin) poika, Johannes Brofeldt, sittemmin Juhani Aho.

XVII. JUHANI AHO.

Hän oli nuorena solakkavartaloinen ja sen vuoksi teki pitemmän vaikutuksen kuin sitten vanhempana. Käveli suorana ja reippaasti, katseli ympärilleen niinkuin se, joka on omissa ajatuksissaan ja niihin kohdistaa kaiken, minkä näkee. Hän oli hienokäytöksinen, puhe oli hillittyä ja hiljaista, niinkuin ainakin vanhan sivistyksen perineellä. Kehittyneet silmäluomet räpyttelivät mielevästi, ehkä vähän spasmisesti, ikäänkuin hän olisi aina karkottanut silmistään jotakin epämukavuudentunnetta. Sitä samaa hän tuntui karkottavan pois erikoisilla hänelle ominaisilla ääntelyillä, jotka tulivat jostakin kurkkutorven päästä ja esiintyivät erittäinkin, milloin hän oli aikeissa sanoa jotakin tähdellistä.

Hän oli tavattoman herkkä vaikutelmille ja virittyi heti siihen tunnelmaan, minkä toinen hänessä herätti. Oikein näkyi hänen päähänsä, hänen silmiensä loisteesta, hänen ripeästä pystyyn kohoamisestaan, kuinka tuo tunnelma meni häneen, tunnelma taikka uusi aate, joka keskustelussa oli irtonaisena liekkinä lehahtanut hänen editsensä. Niitä harvinaisia ihmisiä, jotka eivät milloinkaan innostu yksin ja itsekseen, mutta sitä palavammin toisen sanoista ja toisen kanssa, — niitä ihmisiä hän oli.

Semmoiselle ihmiselle on tietenkin toveri, ystävä, hengenheimolainen kaikki kaikessa, ja niitä hän hakee niinkuin oikeata omaa elämäänsä.

En luule hänen löytäneen kotoansa, Vieremän pappilasta, virikettä sille luonnon ja luonnonihmisen rakkaudelle, joka sittemmin oli kaikkien hänen taidenäkemystensä sisältönä. Hengelliset ihmiset (hänen isänsä oli pappi ja äitinsä herännäisiä) eivät ylimalkaan kohdista liikaa huomiota tämän ajallisen maailman luontoon. Iankaikkisuutta ja hurskasten seuraa hakiessaan heistä tuntuu kiintymys jumalattomaan luonnonihmiseen melkeinpä synnilliseltä ja luonnon tunnelmain ihailu katoavaisuuden ihannoimiselta, maallisuudelta.

Mutta kohtalo vei hänet Elisabetin läheiseen tuttavuuteen. "Silloin minut löydettiin ja minä löysin itseni", kirjoitti hän myöhemmin tästä tuttavuudesta.

Elisabetista voi todellakin käyttää sitä sanaa, että hän _löysi_ Jussin, löysi Suomesta suomalaisen henkilön, joka kokonaan sopeutui hänen henkeensä ja erittäinkin hänen taidekäsitykseensä, mikä oli _totuuden palvominen tunnemaailmassa_.

Elisabet oli alusta asti tuntenut ja aikaa myöten yhä selvemmin nähnyt, että tärkeintä, mikä Suomen sivistykseltä puuttui, oli kehittyneempi taideaisti, joka hänen mielestään oli varsinaisen sivistyksen olennaisin tunnusmerkki. Tästä saavat selityksensä hänen innokkaat keskustelunsa erittäinkin juuri umpisuomalaisten toveriemme kanssa taiteen tärkeydestä ja luonteesta. Mutta kun hän vihdoin löysi Jussin, sai hänen vaikutuksensa paljon suuremman tehokkuuden kuin mitkään keskustelut: Jussi omaksui hänen taidekäsityksensä, ja niin heräsivät uudet, hedelmälliset taidenäkemykset. Jussi oli "löytänyt itsensä".

Jussin ensimmäinen novelli "Siihen aikaan kun isä lampun osti" sisältää Elisabetin taidekäsityksen pääpiirteet: se on omaa elämystä, se on "_tosi_kertomus", se pelastaa kokonaisen eletyn aikakauden ikiunhoon vaipumasta. Julius Krohn antoi tälle novellille hyvin suuren arvon. (Hän oli Savo-Karjalaisen osakunnan kuraattorina ja toimi kilpakirjoitusten palkintotuomarina.)

Aleksanderilla oli Rantala niminen kesähuvila Päijänteen ja Vesijärven välisen kanavan varrella. Korkeiden patosulkujen avulla höyrylaivat ja muut alukset laskettiin Vesijärven tasolta Päijänteen tasolle, josta ne menivät Heinolaan ja Jyväskylään. Siinä huvilassa Juhani Aho vietti luonamme monta kesää.

Kanavan päällikkönä oli lappalaissyntyinen Aslak Laiti, eräs noita harvoja pitemmälle koulutettuja lappalaisia. Hän oli yhteinen suuri ystävämme. Elisabetiin Laiti oli lujasti kiintynyt samasta syystä kuin niin monet muut: koska ei tässä tuttavuudessa tuntunut vähääkään sivistyksen ylemmyydestä johtuvaa oman arvon yliarvioimista, vaan alituista valmiutta sydämelliseen keskusteluun. Laiti nauroi kiitollisuudesta ja pyyhki alituiseen silmiänsä, jotka tihkuivat kyyneleitä. Hänen puheessaan oli paljon lappalaisia, suomenkieleen kuulumattomia äännähdyksiä, ja lappalaisia jäännöksiä oli erittäinkin hänen syöntitavassaan: hän saattoi ottaa suureen suuhunsa kokonaisen hauenpään, ja vähän aikaa mutusteltua alkoi suusta tippua kalan lukemattomia pääluita, puhtaina ja siroina, sormien kertaakaan avuksi tulematta. Työn tehtyään ja tyhjää suutansa mauskuttaen Laiti voitokkaana katseli miehestä mieheen, vaikutusta urkkien. Mutta yhtä täydellistä selvää hän ei saanut kaikista niistä tiedoista ja muistipykälistä, luvuista ja laskuista, joita hänen oli sivistyksen nimessä ahdettava päähänsä. Usein hän tuntui peräti hermostuneelta. Kuukautisia kanavamaksujen tilityksiä hän piti maailman kaikkein vaikeimpana ja arkaluontoisimpana tehtävänä. Niinä päivinä hän ikäänkuin puheli itsekseen, oli ajatuksiinsa vaipuneena eikä nähnyt ketään edessään eikä sivuilla. Vihdoin alkoivat nuo uudistuvat hermostumistilat mennä niin pitkälle, että hänen täytyi itsensäkin huolestua. Osaksi kaiketi lääkärin kehoituksesta hän rauhaa etsien meni naimisiin hiljaisen suomalaisen neidin kanssa. Kerran — se tapahtui meidän jo muutettuamme pois Vääksyn kanavalta — vaimo tämmöisen kriitillisen hermotilan aikana, jolloin Laiti kuvitteli juuri valmistuneiden kuukausitilien olevan aivan sekaisin, pyysi häntä virkistyskävelylle. Suurten vaikeuksien ja monien estelyiden jälkeen Laiti vihdoin suostui. He menivät yhdessä.

— Odotapas, — sanoi Laiti, heidän jonkin matkaa kuljettuaan, — minun täytyykin pistäytyä vielä kotona, odota tässä.

Vaimo jäi odottamaan. Mutta kun miestä ei alkanut kuulua, meni vaimo katsomaan ja näki hänen lopettaneen päivänsä.

Taaskin elävä esimerkki ensi polven voimattomuudesta sivistystä vastaan!

* * * * *

Huvilan kohdalta aleni niittyinen rinne mutkikkaalle joelle, joka, tervaleppien kumartuessa kummaltakin puolen sen ylitse tiheäksi lehväkatokseksi, vuolaasti virtasi vihreässä varjossa. Kaksi Aleksanderin Karjalasta asti hankkimaa, valkoiseksi maalattua venettä lipui vedessä, pieneen rantalaituriin sidottuina, ja niiden valkoisuus vilahteli vehreyden keskeltä. Kauempana, kylän keskellä, virta tuli ulos leppäkatoksestaan ja eteni myllyille hajoten tekouomiin ja pärskyen patojen ylitse jonkinlaisena koskena, kunnes jälleen tyyntyen jätti kylän ja jälleen metsikköihin kadoten saavutti Päijänteen.

Etelän puolelta huuhtelivat syvän ja kirkasvetisen Vesijärven aallot ensin meidän huviretkiemme ainaista paikkaa, kivikkorantaista, havumetsäistä saarta, josta näkyi huvilan eteläranta "punaisine mökkeineen", sitten, yhä suureten laineet vyöryivät kanavan suuta kohden ja kuohuina paiskautuivat hietikolle. Tämä tuulinen tunnelma vallitsi silloinkin, kun me tulimme kanavalle ensimmäistä kesäämme siellä viettämään. Juhani Aho oli mukanamme.

Samana kesänä oli Kasperin ja minun kuitenkin oltava kaartin pataljoonan mukana Krasnoje Selon leirillä asevelvollisuuttamme lopettamassa. Aleksander taas, vaikka jo kerran sotaretkeltään kotiutuneena, oli lähtenyt jälleen matkoille, tällä kertaa Englantiin topografisten koneiden uusinnoksia tutkimaan. Näin ollen Elisabet olisi jäänyt yksin perheen nuorempien jäsenten kanssa. Hän kaipasi meitä kovasti ja Jussin kesävierailu oli hänelle siis suurena apuna ja lohdutuksena.

Kesän lopulla leiriltä palattuamme Jussi oli meidän suhteemme enemmän kuin koskaan veljen asemassa, hän oli aivan kotiutunut luoksemme. Mutta jos sanoisi, että hän siis Elisabetin suhteen oli oman pojan asemassa, niin sanoisi liian vähän. Sillä kun omat pojat lapsuudestaan asti ovat tottuneet pitämään äitiänsä arvovaltaisena ennen kaikkea muuta semmoisissa asioissa kuin puhtaiden alusvaatteiden jakelussa, nappien ompelemisessa, sukkien ja vaaterepeymien paikkaamisessa, niin Jussi oli Elisabetin kasvatti yksistään henkisellä alalla, taiteen ja aatteellisuuden kysymyksissä. Ei kukaan meistä kuunnellut Elisabetia semmoisen uskon ja hartauden vallassa kuin Jussi. Elisabetin aatteet ja ajatukset eivät olleet meille niin uusia kuin hänelle, joka tuli Iisalmen pappilasta.

Vaivojaan säästämättä Elisabet selosteli hänelle parhaimpien venäläisten kirjailijain teoksia, suomentaen hänelle erittäin tarkkaan Turgenjevin "Metsästäjän muistelmia". Nämä tunnelmakylläiset kuvaukset, tekivät Juhani Ahoon syvän, lähtemättömän vaikutuksen. Hän alkoi itsekin kirjoittaa "tunnelmia", jotka hän sitten toi Elisabetin luettavaksi ja arvosteltavaksi.

Elisabetin ankarin vaatimus oli, että kuvatun tunnelman täytyi olla todella eletty, _totta_. Sen vuoksi hän, kun oli kysymys pelkästä harjoittelusta, käski menetellä näin: jos jokin hetki herättää tunnelman, niin se on kuvattava yksistään vain niitä apuneuvoja käyttäen, joita tämä hetki _todellisuudessa_ tarjoaa. Ei saa ruveta omin päin runoilemaan ja tekemään lisäyksiä, joiden tarkoituksena on muka tehostaa tunnelmaa. Mutta jos tunnelma on tunnettuna ollut voimakkaampi kuin mitä se kirjoitettuna vaikuttaa, niin syynä on vain se, ettei kirjoittaja ole jaksanut tunkeutua kyllin syvälle hetken todellisuuteen, jonka vuoksi hän on koettanut kuvaustansa täydentää valheella.

Muistan Jussin kerran sangen tyytyväisenä ja hyvissä menestymisen toiveissa tuoneen Elisabetin arvosteltavaksi vereksen, tunnelmallisen luonnonkuvauksen. Hän oli kauan harhaillut mustikkametsässä ja sitten kirjoittaa rapistellut huoneessaan huvilan yläkerrassa. Kuvattuna oli muistaakseni ensimmäinen syksyyn vivahtava kesäpäivä.

Elisabet kuunteli tarkkaavaisena sujuvasti kirjoitettua, runollista sepustusta, kehaisi sitä tapansa mukaan joka puolelta ja sanoi sitten:

— Kaikki olisi hyvin, mutta sano minulle, Jussi, lensivätkö nuo kaksi varista todellakin seudun yli?

Jussi meni hämilleen. Vähän puhkittuansa ja päristeltyään hän tunnusti:

— Eivät.

— No näetkös nyt — sanoi Elisabet, — minä tunsin selvästi, että variksien ilmestyminen oli vain tunnelman tahallista tehostamista, ja minulle ne sitä heikensivät.

Mieli karvaana Jussi pyyhki variksensa pois.

Luullakseni hänen oli vaikea täydelleen toteuttaa näitä Elisabetin ankaria taiteellisen "totuuden vaatimuksia". Hänen myöhäisemmissä lastuissaan kyllä tapaa kohtia, jotka tuntuvat semmoisilta "tehostuksilta". Lieneekö suurempaa kiusausta kirjailijalle kuin kauniin sanan tai hyvän allitteraation vuoksi poiketa totuudesta? Mutta hän ymmärsi täydellisesti, mitä Elisabet vaatimuksillaan tarkoitti. Ja luulen myöskin, että Juhani Ahon tunnelmalastut, jotka mielestäni edustavat kirjallisuutemme hienointa ja aidointa taidetta, eivät olisi sitä mitä ne ovat, ellei hän olisi alati ainakin _pyrkinyt_ Elisabetin neuvoja noudattamaan. Eiväthän ne tarkoittaneet suinkaan sitä, että kirjoittaa olisi saanut vain siitä, mitä silmä näki tai korva kuuli, vaan ne tarkoittivat, että taiteilijan oli pysyttävä uskollisena sille _sisäiselle_ näkemykselle, tuntemukselle, tunnelmalle, jonka hän oli saanut. Kaikki, minkä hän teosta luodessaan jätti omin valloin näkemyksestään pois, vaikutti puutteelta, ja kaikki, minkä hän omin valloin siihen lisäsi, vaikutti valheelta.

Tämä Elisabetin ankara totuuden vaatimus muistuttaa paljon Clodtien yleistä taiteilijaluonnetta. Se on erityisesti ominainen sekä hänen sedälleen kuvanveistäjä Pjotr Karlovitshille että veljelleen maalaaja Mihail Konstantinovitshille (Mishalle). Myöskin Elisabetin pojan Eerikin (Eeron) taiteessa on tuo uskollisuus sisäiselle näkemykselle eli taiteellisen totuuden etsiminen ehkä yleisin ja luonteenomaisin piirre. Taiteessa valehteleminen oli hänellekin mahdottomuus.

Mutta minulle läheisistä henkilöistä oli Kasper kuitenkin se, joka perheessämme räikeimmin kannatti tätä Clodteille ominaista totuuden vaatimusta taiteessa. Hän tosin harjoitti vähän itsekin maalausta (ja on jonkin verran aina sitä harjoittanut), mutta etupäässä hän esiintyi keskuudessamme ankarana taiteenarvostelijana, johon Juhani Ahollakin oli ehdoton luottamus.

Kirjallisuudessa Kasper tunsi epäluuloa ja epäluottamusta "fantasiaa" kohtaan. Ei niin, että hän olisi pitänyt aito taiteellisia näkemyksiä puhtaan fantasian alalla mahdottomina, vaan hän sanoi, ettei mikään ala tarjoa kirjailijalle niin aulista ja tarkistamatonta valehtelemisen tilaisuutta kuin fantasian. Jussi oli Kasperin ohjissa melkein vielä kireämmällä kuin Elisabetin. Sittenkin Kasperin arvostelu herätti hänessä sellaista vetovoimaa ja luottamusta, ettei hän julkaissut mitään siihen alistumatta, jopa usein kirjoitti innostuneena uudestaan sepustuksiansa tai hautasi ne laatikkoihinsa kypsymään, jos Kasper oli ne hylännyt. Siten on esimerkiksi "Rautatie" syntynyt Kasperin arvostelun alaisena melkein lause lauseelta. He asuivat silloin molemmat Iisalmen pappilan yliskamarissa, Kasper tutki Ibseniä, Jussi kirjoitti novelliansa ja sai pian tavaksi lukea hänelle kohta kohdalta, kun oli kirjoittanut vähänkin matkaa eteenpäin.

Mutta vielä sittenkin, kun elämä jo oli eksyttänyt Juhani Ahon pois Elisabetin ja Kasperin jokapäiväisestä yhteydestä, — kun uudet vaikuttimet alkoivat saada hänen kirjallisuudessaan sijaa ja suurromaanien kirjoittaminen tuli hänen mielihalukseen, hän aina ilmestyi heidän arvosteluansa kuulemaan, nyt tosin usein vasta sitten, kun teos jo oli julkaistu. Ehkä arvostelijain lahjomattomuus häntä vähän peloittikin, kun oli suurteoksista kysymys. Mutta sellaisista teoksista kuin "Panusta" ja "Erakosta" ei Elisabet — ehkä aavistaen tätä arkuutta — enää antautunutkaan ydinajatustaan lausumaan, vaan tyytyi ylimalkaiseen kehumiseen ja eteenpäin innostamiseen.

Sitä kirpeämmäksi ja vihaisemmaksi kävi arvostelussaan Kasper.

Kerran Juhani Aho oli saanut kuulla, että Kasper piti hänen viimeistä teostaan "Muistatko" suurena alaspäinmenona.

Kiihtyneenä Aho meni hänen luokseen ja kysyi, oliko se totta.

(Vanhuutensa päivinä Elisabet ja Kasper asuivat yhdessä Helsingissä.)

— On se totta, — sanoi Kasper, — ja minä olen vain odottanut tilaisuutta saadakseni sanoa sen sinulle itsellesi.

— Mitä sinulla siis on teostani vastaan?

— Sehän on vain löyhää fantasiaa alusta loppuun koko teos!

— Fantasiaa! Entä sitten! Miksi ei semmoistakin saisi kirjoittaa, kun yleisö kerran semmoista tahtoo, — sanoi Jussi hiukan avuttomasti sammaltaen.

— Siksi, että se ei ole totta. _Vain_ siksi! — vastasi Kasper vihaisesti, antautumatta sen enempiin selityksiin.

Ja minä luulen, että tämmöiset "epätunnelmat" olivat yhä useammin uudistuneet heidän lujan ystävyytensä loppupuolella.

Surullisena Elisabet tällöin istui pyöreän pöytänsä ääressä olemattomia muruja sen pinnalta pyyhkien.

Tilannetta keventääkseen Jussi nousi katselemaan niitä lukemattomia maalausharjoitelmia, joilla Elisabet oli huoneensa seinät koristanut. Harjoitelmista olivat useimmat Kasperin maalaamia.

— Nuo punaiset mökit tuossa, eivätkö ne ole niitä kanavan mökkejä? — kysyi Jussi ja ilahtui suuresti, kun kuuli, että ne olivat juuri niitä kaukaisten muistojen mökkejä.