Part 27

Muistan myös minäkin vähän ihmetelleeni papan äkkinäistä sotainnostusta. Semmoinen oli hänelle jokseenkin vierasta. Ja olipa hän vast'ikään itsekin hymyillyt Suomen kaartipataljoonan lähettämiselle Tonavan tuolle puolen ja muille kilvoittelevien puolueiden yrityksille, joiden tarkoituksena oli pyrkiä keisarin suosioon.

Luulen sen tähden nyt, vaikken voinut sitä silloin arvata, että hänen innostukseensa lienee ollut kokonaan toinen syy.

Venäjän armeijan yleisesikunnan päällikkönä oli kenraaliajutantti kreivi Feodor Loginovitsh Heiden. Koko tuo Turkin sota oli hänen suunnittelemansa ja johtamansa. Hän oli nyt kohoamassa Venäjän vaikutusvaltaisimmaksi sotilashenkilöksi, niinkuin saattoikin jo edeltäpäin arvata. Olen ennen jo kuvannut ja kuvitellut Aleksanderin tutustuneen tähän kreiviin nuorena upseerina Pietarissa, lopetellessaan opintojansa molemmissa sota-akatemioissa. Kreivi oli jo silloin suuresti ansioitunut Krimin sodassa, jossa hänen tehtäväkseen oli uskottu Itämeren venäläisten maakuntain puolustus englantilaisia merivoimia vastaan.

Tämä mahdottoman suuria tiluksia ja rikkauksia omistava hieno kreivi lienee jo silloin, siis lähes parikymmentä vuotta ennen Turkin sodan aikoja, hämmästyttänyt nuorta Aleksanderia tuntemalla odottamatonta mielenkiintoa Suomen asioihin ja erittäinkin fennomaanien kansassa herättämään haluun vapautua ruotsalaisuudesta.

Vaikka nykypäivinä, historian ja Heideninkin historian ollessa avoinna edessämme, voikin ajatella, ettei tuo kreivi ollut vain sotien taitava suunnittelija, vaan suunnitteli myöskin Venäjän valtakunnan panslavistista yhtenäisyyttä, siis vieraskielisten kansakuntien venäläistämistä (Suomessa venäjänkielen astumista aluksi ruotsinkielen asemaan), niin kaikkien sekä kuulemieni että omienkin muistojeni perusteella voin vakuuttaa, ettei Aleksanderilla ollut kaukaisintakaan aavistusta moisten panslavististen vaikutinten olemassaolosta.

Hän siis lähti Bulgariaan, yleisesikunnan päämajaan, hyvin tietäen, että kreivi Heiden tulee olemaan hänen välitön esimiehensä, jonka kanssa hän siis joutuisi läheisiin tekemisiin. Ehkäpä kreivi on hänelle oleva yhtä suopea kuin entisinä aikoina ja ehkäpä tuon vaikutusvaltaisen henkilön sympatiat fennomaaneja kohtaan nekin ovat vielä entisellään. Siinä tapauksessa on Aleksander puhuva suunsa puhtaaksi ja selittävä ystävälleen, kuinka tärkeätä tällä hetkellä on, ettei Suomeen enää lähetetä sellaista kenraalikuvernööriä, joka joko suoraan suosii maan yhä jatkuvaa ruotsalaistamista tai on välinpitämätön ruotsalaisten edesottamuksista, vaan että Suomeen saadaan mies, joka tarmokkaalla kädellä tekee lopun ruotsinmielisten vallasta ja auttaa suomalaista kansaa kansojen alkeellisimpaan oikeuteen: olla omien miestensä hallitsema.

Arvoitukseksi vain jää, oliko Koskisella tietoa tästä Aleksanderin suunnitelmasta. Persoonallisissa muistoissani ei ole mitään, mikä puoltaisi tällaista otaksumaa. On selvää, ettei Aleksander tahtonut liioin laverrella aikeestaan, koska hänen on täytynyt ymmärtää, kuinka suunnattoman vihan esineeksi hän olisi joutunut, jos ruotsinmieliset olisivat saaneet vihiä hänen aikomastaan kepposesta Balkanilla.

XIV. LIIAN SUURI PERHE.

Ennen sotaan lähtöänsä Aleksander tuli huomanneeksi, että hänen lapsilaumansa oli kasvamassa liian suureksi. Aiheena tähän havaintoon oli hänen nuorimman lapsensa, vasta toisella ikävuodella olleen Siirin kuolema.

Me kaikki olimme rakastaneet tätä nuorinta sisartamme sanomattomasti, ja Elisabetilla oli suuri vaiva saada estetyksi, ettei lasta retuutettu liiaksi, hypitelty ja heitelty ilmaan, josta kaikesta Siiri puolestaan kyllä näytti kovasti iloitsevan.

Tuli pienoinen maailmaan, kurkisteli ympärilleen, ja meni menojaan. Luulisi, että mitä tuommoisella pienellä elämällä on oikeastaan merkitystä. Sitä paitsi, hän on jo niin mones lapsi ja juuri se, joka alkaisi olla liikaa... Mutta kun sitten näkee, minkä syvän, lähtemättömän jäljen tuo kuolema jättää ympärillä oleviin, miten se lannistaa lannistumattoman isän, miten se järkyttää äidin, joka oli kuvitellut jotakin jo kokeneensa, ehkä oppineensa kestämäänkin, miten se kukistaen kaikki nuo kuvittelut lyö ihmiset maahan, muuttaa ajatussuunnat, ohjaa kohtalotkin uusille urille, — niin silloinpa ei enää ajattele hetkeksi tänne tulleen ja kohta taas kadonneen lapsen elämää merkityksettömäksi, vaan tuntuu niinkuin lapsi olisi käynyt täällä korkeuksien nöyränä lähettiläänä toimittamassa suuria mullistuksia elämään jääneiden maailmassa.

Lapsen kuoleman kestäminen oli ensi kerran Elisabetin koettelemuksena. Reippain mielin, nurkumatta, melkein ylpeänä voimistaan, rajattomasta kyvystä viikoittain valvoa öitä hän oli melkein yksin hoitanut yht'aikaa viittä lavantautiin sairastunutta lastaan, muuttanut joka tunti öin ja päivin kääreitä, kylvettänyt vuorotellen niitä, joita jaksoi nostaa ammeeseen (minua, joka olin seitsemännellä luokalla, nosti ammeeseen eräs Aleksanderin sotamiehistä, joka sitten sai tartunnan ja kuoli, arvatenkin koska häntä ei kukaan nostanut ammeeseen). Kaikkea tätä oli Elisabet kestänyt kärsivällisenä, terveydestään ja luontaisesta sitkeydestään onnellisena. Mutta pikku Siirin kuolema! Siinä kohtalo oli sivaltanut semmoiseen kohtaan Elisabetin olemusta, missä ei auttanut oma kestävyys, ei kärsivällisyys, ei terveys, ei luontainen sitkeys. Tätä iskua Elisabet ei voinut kantaa.

Hän alkoi loputtomasti syyttää itseänsä, ettei muka ollut kyllin huolellisesti hoitanut pienokaista. "Jos olisin tehnyt niin enkä noin, tai näin enkä niin, olisi lapsi jäänyt eloon." Kaikki tyynni näytti hänestä olevan hänen omaa syytänsä.

Terve järki, jota ylempänä Elisabet ei uskonut minkään olevan ja joka oli auttanut häntä pelastamaan lapsia niin monista vaikeista taudeista, — mitä se merkitsikään nyt, kun ei enää ollut pikku Siiriä hoidettavana, kun kaikki lääkepulloset olivat jätetyt, kun jäähtyneet kääreet makasivat sikin sokin huoneessa, kun hän itsesyytösten loputtomissa tuskissa sitten yökaudet heittelehti vuoteessaan. Rukoillako? Ketä? Omaa tervettä järkeäkö? Nauraako itseään ja koko maailmaa?

Elisabetin tila kävi päivä päivältä yhä arveluttavammaksi. Hedelmättömissä ajatuksissa ja toivottomassa murheessa valvotun yön jälkeen hän tunsi päänsä onton tyhjäksi, ja kun muiden lasten tähden täytyi jotakin ajatella, menivät ajatukset sekaisin ja hän teki päättömyyksiä.

Siirin kuoleman jälkeen oli ankara Aleksander tehnyt huoneiden järjestelyssä semmoisen muutoksen, että heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa nostettiin Ainon ja pikku Hiljan vuoteet, mutta hänen oma vuoteensa siirrettiin hänen työhuoneensa takana olevaan vuodekomeroon.

Elisabetin itkuun ja valitteluihin, että kaiken surkeuden lisäksi Aleksander nyt aikoo vielä jättää kodin vuosikausiksi, Aleksander sanoi tämän eron olevan hyödyksi, koska heidän perheensä ei saa enää kasvaa.

Ennen lähtöään hän hankki perheelle saksalaiset ja ranskalaiset guvernantit ja teroitti kaikkien mieleen, miten tärkeätä sivistyneiden suomalaisten on osata ulkomaiden kieliä, ettei heitä heidän suomalaisuutensa vuoksi päästäisi pitämään sivistymättöminä.

Sitten hän lähti pitkälle retkelleen.

Mutta tuskin hän oli vielä vuottakaan ollut Balkanilla, kun pikku Hilja vuorostaan kuoli.

Olimme silloin kesää viettämässä Tenholan pitäjässä Bodal nimisessä maatalossa, jonka isännät olivat puolittain maanviljelijöitä, puolittain kalastajia. Kesämaisterina meillä oli hyvin sivistynyt, kielitaitoinen opettaja, Konstantin Hämäläinen, syvämielinen runoilija, joka ihaili suuresti Ranskan vallankumousta sanoen, että "se tuli kuin ukkosen jyrinä ja puhdisti kaiken". Mutta kovin epäkäytännöllinen hän oli: kun hän sai koukuistaan suuren hauen, jonka pelkäsi loiskahtavan ruuhesta takaisin järveen, mäiski hän sitä, kieli toisessa suupielessä, luottimella vatsaan, kunnes hauki muka kuoli. Taisi vain pyörtyä. — Huonouninen hän oli kovasti ja ammuskeli öisin rottia huoneessaan. Kun kysyimme, minne kuulat menivät — niiden jälkiä emme huoneesta löytäneet, — sanoi hän niiden _tietysti_ menneen lattian ja seinän väliin.

Viimeisenä sairauden yönä, kun palvelustyttökään ei enää jaksanut Elisabetia auttaa, hän kutsui meidät, Kasperin ja minut, kanssansa valvomaan. Me kannoimme Hiljaa vuorotellen sylissämme, sillä hän ei voinut tuskien tähden olla hetkeäkään pitkällään. Tämä oli hyvin raskasta. Aamupuoleen yötä hän vihdoin salli kallistaa itsensä makaavaan asentoon, mutta olikin jo silloin kuollut. Hän kuoli minun syliini.

Elisabet meni kohta tämän perästä lasiverannalle, jonne me häntä seurasimme. Hän hengitti syvään, niinkuin olisi päässyt tukehduksista oltuaan upoksissa. Minusta, niinkuin varmaan muistakin, näytti kummalliselta, että aurinko nousi ja kukko lauloi ihan tavallisella tavalla ja sireenipensaan lehvä heiluessaan kosketteli verannan laseja, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Hämäläinen otti seuraavina päivinä hartaasti osaa suruumme. Hän kertoi Elisabetille, mitä maailman suurimmat kirjailijat ja runoilijat olivat kuolemasta sanoneet. Mutta Elisabet ei voinut oikein kuunnella.

Isäntä ja Hämäläinen valmistivat puulaatikon, johon Hiljan ruumis pantiin. Sitten menimme kaikki suureen purjeveneeseen, jonne isäntä otti myöskin tyttäriänsä ja paljon Hankoniemeen kaupattavia kaloja. Me aioimme viedä ruumiin Helsinkiin haudattavaksi ja isäntä lupasi saattaa meidät Lappvikin asemalle junan tuloajaksi. Mutta nousi kova tuuli ja risteillessämme edestakaisin tuli ilta ja alkoi hämärtää, kunnes tuli pilkkosen pimeä. Hyrskyt löivät välistä kokasta käsin vesipisaroita meidän ylitsemme. Elisabetin oli kylmä ja hän tuntui vapisevan, mutta luullakseni hän ei vavissut kylmästä, vaan pelosta, sillä hän pelkäsi kovasti kaikkea, mikä oli vettä, venettä, vaahtoa ja aaltoa. Nyt kuulin ensi kerran eläessäni hänen sanovan ruotsalaisen sanan, sillä hän kysyi isännältä, joka istui perää pitämässä: faarlit? Isäntä vastasi: ingen fara, ja vähän ajan perästä näkyi pimeässä hänen sikarinsa tulipunainen hehku, joka vahvisti hänen sanansa. Pimeästä, hyrskyjen sähinästä siihen punaiseen pisteeseen katsoessamme meistä tuntui, ettei sen rakastettavampaa ihmistä kuin tuo ruotsalainen isäntä enää maailmassa olekaan.

Mutta ei Elisabetin ruotsinkieli vielä siihen loppunutkaan.

Juna oli jo lähtenyt, kun saavuimme asemalle. Kaiken päällisiksi saimme tietää, ettei ruumiita voinut ottaa mukaan, ellei laatikko ollut tiiviisti metallilevyllä päällystetty. Siinä seisoimme pimeässä tietämättä minne yöpyä, kenen puoleen kääntyä. Ei asemapäällikkö eikä kukaan hänen miehistään osannut sanaakaan suomea. Tilamme oli peräti toivoton. Elisabet lohdutteli meitä sanoen: älkää huoliko pojat, kyllä tästä _jollankin_ lailla selviydytään. Hän ei sanonut jollakin, vaan jollankin, ja niin usein kuin hän käyttikin tuota sanaa, aina hän teki saman kielivirheen, elämänsä loppuun asti. Hänen optimisminsa oli Kasperin mielestä ainakin tällä kertaa suorastaan epäloogillista, ja tuo "jollankin" melkein kiukutti häntä. "Tässä ei ole kysymys selviydymmekö _jollakin_ tavalla, vaan _miten_ selviydymme", sanoi hän kärsimättömästi eikä ottanut vastaan Elisabetin lohdutusta.

Silloin Elisabet pujahti sisälle asemapäällikön luo.

Me jäimme sillalle laatikon viereen odottamaan. Ajattelimme: tuosta ei nyt ole mitään hyötyä, mamma ei osaa puhua, ja ruotsalaiset ovat tylyjä suomalaisille. "Äsh! — äsh!" — tiuski Kasper kävellen kiivaasti edestakaisin pahoillaan siitä, että mamma viipyi niin kauan.

Mies sytytti asemalyhdyt, — kaiketi meidän tähtemme.

Vihdoin näimme Elisabetin tulevan, aivan tyytyväisenä. Hänen mukanaan tuli ulos asemapäällikkö ja tämän rouva. He kaikki näyttivät keskenään hyvin tutustuneilta ja puhuivat ruotsia siten, että he kyselivät ja Elisabet nyökkäsi, kun oli vastattava myönteisesti, ja pudisti päätään päinvastaisessa tapauksessa, mutta paljon hän pani sekaan myös ruotsalaisia sanoja. Kun päällikkö oli neuvotellut asemamiehen kanssa, kantoivat he laatikon vajaan, jonne he jättivät lyhdyn palamaan, ja rouva saattoi meidät sisälle heidän huoneisiinsa, jotka olivat kaikki kirkkaasti valaistut. Siellä meitä syötettiin ja juotettiin, ja saliin meille valmistettiin pehmeät makuusijat, joissa oli häikäisevän valkeat lakanat ja valkeankiiltävät pullokkaat päänalaset. Ja makuulle mentyämme, lamppujen ja kynttiläin sammuttua me vielä myöhään yöhön kuulimme, kuinka asemamies vajassaan naputteli rautapeltejä kiinni laatikkomme ympärille.

Ellei olisi ollut tuota sikariukkoa veneen perässä eikä näitä hyviä ihmisiä, olisi Elisabet varmasti koko matkan itkenyt. Mutta nyt hän oli melkein onnellinen. Helsingissä hän lisäksi sattui tapaamaan taaskin hyvän ihmisen, tutun kätilönsä, joka kohta ryhtyi kaikkiin tarpeellisiin toimiin, ruumiin pesuun, arkun ostoon, hautauksen valmisteluihin. Ja hänkin oli umpiruotsalainen. Eikä Elisabetilla näissä puuhissa ollut tilaisuutta pitkiin itkuihin, sillä hän ei osannut ruotsiksi valitella kovaa kohtaloa. Vasta hautajaisten jälkeen, kun kaikki taas hiljeni hänen ympärillään, hän jälleen rupesi itkemään.

Sitä suremista jatkui vielä sittenkin, kun kesän loputtua muutimme jälleen kaupunkiin.

Mutta taas hyvät ihmiset auttoivat lohdutukseen, kukin omalla tavallaan.

Eräs Elisabetin vanhoista rouva-ystävistä, nähtyään hänet niin surun kuihduttamaksi, puhui hänelle näin:

— Menisit kirkkoon, rakas Lisbet. Tiedänhän minä, ettet sinä usko, mutta menisit sentään. En minäkään ole uskovainen, mutta minä käyn sentään kirkossa. Katsos, jos kuoleman jälkeen osoittautuisi, ettei iankaikkista tulta olekaan, niin ainoa vahinko on, että olemme käyneet turhaan kirkossa joka sunnuntai. Mutta ajattele, että tuo puhe olisikin totta ja me palaisimme!

Nyt alkoi Elisabetin nauruhermoja kutkuttaa niin voimakkaasti, että hän vaivoin jaksoi pysyä totisena. Ystävä jatkoi:

— Eikö Lisbetinkin mielestä siis olisi parempi käydä kirkossa ja koettaa uskoa?

Elisabet purskahti hysteeriseen nauruun. Hän nauroi ensi kerran Hiljan kuoleman jälkeen, ja sen vuoksi tosin hänen naurunsakin oli puolittain itkua. Niin hyvää oli hänen ystävänsä tarkoittanut aavistamatta ollenkaan, että Elisabetin täytyi nauraa ja sen salaamiseksi peittää kasvonsa nenäliinan taakse.

— Varmuuden vuoksi! — jatkoi ystävä viattoman vakuuttavasti.

Silloin Elisabet ei jaksanut enää hillitä itseänsä, vaan tyrskähti koko hänen olentoansa tärisyttävään, valtoimeen nauruun. Semmoisissa tilaisuuksissa hänen silmänsä aina sipristyivät kiinni ja koko hänen olentonsa käpristyi kokoon. Mutta naurettuaan kyyneliin asti Elisabet säikähtäen huomasi, että hänen ystävänsä oli ottanut naurun pahakseen. Silmät hätäännyksestä pyöreinä Elisabet alkoi kohta hyvitellä häntä ja samassa lupasi mennä kirkkoonkin. Sanoi menevänsä kohta, kun vain saa tietää milloin "Nordlund" saarnaa.

Tämä pastori Nordlund oli satunnainen uskonnonopettaja koulumme ylimmillä luokilla. Hän oli tosi hurskas ja äärimmäisen tunnontarkka mies, paras uskonnonopettaja, mitä meillä koskaan oli ollut. Olihan meillä ollut Hedbergkin (tuo kuuluisa leikkisä valtiopäivämies ja suuri fennomaani), mutta kun hän kerran tunnilla rupesi selittämään — aivan päinvastoin kuin Nordlund — ettei muka velvollisuuksien ristiriitaa ole olemassakaan, että se on vain sairaalloisten ja heikkohermoisten saivartelua, ja koetti lyödä leikiksi koko kysymyksen, menetti hän suosiomme ja me pyysimme saada Nordlundin takaisin. Nordlund kuitenkin vastasi olleensa kauan tuskallisessa _velvollisuuksien ristiriidassa_ tämän rakastamansa opetustoimen suhteen ja nyt päättäneensä siitä sittenkin kieltäytyä, koska oli huomannut sen riistävän voimia hänen varsinaisen papillisen kutsumuksensa täyttämiseltä. Kasper sanoi Hedbergistä: hän on ensin fennomaani ja vasta sitten uskovainen, mutta Nordlund ensin uskoo ja on vasta sitten fennomaani.

Arvattavasti Nordlund oli saanut kuulla Elisabetin lohduttomasta surusta, koskapa hän, nähtyään hänet Vanhankirkon saarnastuolista alhaalla kuulijain joukossa, kohta ummisti silmänsä rukoukseen ja viipyi siinä kauan äänetönnä.

"Koko hänen saarnansa, alusta loppuun", kertoi Elisabet, "oli aivan kuin minulle tarkoitettu. Hän puhui ihmisonnettomuuksista, surusta, oman lapsen kuolemasta. Hän sanoi surun voivan joskus saavuttaa sellaisia mittasuhteita, että toisen ihmisen kaikki lohduttamisyritykset, olivatpa ne kuinka hartaita ja kaunopuheisia tahansa, raukeavat tyhjiin. Mutta — sanoi hän — oikea lohdutus tuleekin surevan omasta sydämestä. Ihmisen täytyy vain koko voimallaan, kaikessa totisuudessaan ja täydellä antaumuksella sanoa itselleen: _tapahtukoon Sinun tahtosi!_ Ja todella minussa tapahtui sillä hetkellä jotakin, kun yhdyin noihin sanoihin. Oloni kävi keveäksi, niinkuin jokin suunnaton kuorma olisi siirtynyt pois minun kannettavistani. Kaikki itsesyytökset päättyivät. Ja minä sain rauhan."

Tämän tapauksen jälkeen Elisabet usein kävi kirkossa. Hän ikäänkuin vaistomaisesti etsi yhteyttä niihin lukemattomiin tuntemattomiin ihmisiin, jotka uskonsa perusteella saattoivat elää onnellisina keskellä onnettomuuksia. Ja tuo yhteisyys olisi hänen puoleltaan usein löytynyt, elleivät uskovaiset olisi panneet ehdoksi vaatimusta, että hänen oli uskottava myöskin moneen sellaiseen asiaan, jotka Elisabetista tuntuivat suorastaan järjenvastaisilta, sillä hän ei mitenkään voinut luopua perususkostansa, että omaa todentuntoa ylempänä ei voi mikään olla. Mitä enemmän hän etsi tuota totuuttansa kirkon dogmeista, sitä enemmän hän vieraantui jälleen kirkollisista, sillä sitä selvemmin hän näki mahdottomaksi saavuttaa yhteyttä uskovaisten kanssa. Ja niinpä kirkossa käynnit harvenemistaan harvenivat, kunnes kokonaan loppuivat.

Mutta silti ei suinkaan heikentynyt se sytyke, jonka äskeinen "tapaus" oli hänelle antanut.

Päinvastoin.

Uudelta kannalta oli hänelle selvinnyt, että jumala oli rakkaus. Ennen hän oli ajatellut tässä tarkoitettavan rakkautta jonakin ulkopuolisena käsitteenä, vain jonakin jumalan ominaisuutena. Mutta nyt hän ymmärsi, että se ei ollut mikään käsite, vaan että rakastaen ihminen elää jumalassa ja tuntee jumalan.

Tämähän ei ollut mitään järjenvastaista, se oli vain koruttomasti — "totta, jota ylempänä ei mikään voinut olla".

Hänen enimmät ystävänsä ja osaksi myöskin Nordlund kyllä selittivät, että niin yksinkertainen ei uskonnon asia sentään voinut olla. Mutta kun he rupesivat luettelemaan, mitä siihen vielä tarvittiin, koetti Elisabet olla heitä kuuntelematta, etteivät heidän dogminsa taas pääsisi himmentämään äsken selvinneitä asioita.

Selviytyminen henkisissä kysymyksissä oli käynyt Elisabetille yhä tärkeämmäksi siitäkin syystä, että Aleksanderin lähdettyä pois ehkä vuosikausiksi hän oli nyt yksin lasten kanssa. Itsekin hän ihmetteli, kuinka hän oli saattanut kasvatuksessaan tyytyä vain olemaan tyrkyttämättä lapsille järjenvastaisuuksia. Tottapa se oli johtunut siitä, että Aleksander puolestaan piti välttämättömänä kasvattaa lapset semmoisiksi kuin kaikki muut ihmiset ja siis myös uskomaan, mitä kunnon kansalaisen oli uskottava, joten Elisabetilla tässä kohden ei ollut muuta tehtävää kuin pysyä syrjässä. Mutta nythän oli kasvatuksen edesvastuu kaikessa laajuudessaan siirtynyt hänen käsiinsä. Kun lapset halusivat vastausta tuhansiin kysymyksiinsä, ei sopinut enää, tiedustelun koskiessa uskontoa, sanoa: "menkää papalta kysymään", vaan piti itse vastata. Ja Elisabet oli nyt onnellinen, että hänellä oli heille antaa jotakin myönteistä.

Elisabetin melkein ainoa rangaistustapa kasvatuksessa oli pakottaa syyllinen kuuntelemaan hänen pitkiä, perusteellisia selityksiänsä, miksi jokin teko oli paha, miksi siitä oli luovuttava. Jo ensi sanasta tiesi, että tarkoituksena oli saada, ei ainoastaan huomaamaan, vaan itse myöntämään, että teko oli ollut paha.

Kaikki me hänen lapsensa muistamme nuo kärsivällisyyttä kysyvät pitkät istunnot. Ensin tuntui ikävältä ja olisi tehnyt mieli väkisinkin pois. Mutta mamma ei hellittänyt. Kysymällä ja tiedustelemalla, mitä me kustakin asiasta itse ajattelimme, hän piti meitä osallisina teon arviointiin, antoi väittää vastaan, joskus myönsi meidän olevan oikeassa ja niin sai meidät kiinnostumaan keskusteluun. Kunnes lopulta sai aina myöntämään hänen olleen oikeassa. Ja sehän oli jo puoleksi lupaus olla toiste niin menettelemättä. Muuta hän ei tahtonutkaan. Keskustelu oli lopussa.

Vaikeampi hänen oli kaiketi yksin tulla toimeen kahden vanhimman poikansa kanssa, joista jo toinenkin tuli ylioppilaaksi ja suinpäin antautui ylioppilaselämän pyörteisiin.

Siihen aikaan oli suuri mieltenkuohu syntynyt ylioppilasnuorison keskuudessa Lauri Kivekkään uuden kieliohjelman johdosta, jonka mukaan nyt heti oli toteutettava suomalaisen kansallisuuden "hegemonia" tässä maassa, se on, ylioppilaskunnassa.

Kaksikielisyyden ohjelma tuntui tuosta nuorisosta jo miedolta vesivelliltä. Tietenkin tämäkin nuoriso, niinkuin aina kaikki nuoriso, kuvitteli, että nyt se vasta alkaa se oikea maailman edistys. Puheita, innostusta, taistelua, — aivan kuin vanhat fennomaanit eivät olisi koskaan mitään sentapaista nousukautta eläneetkään. Pois tieltä! Nyt on tullut meidän aikamme!

Mitä merkitsivätkään Elisabetin vanhemmille pojille hänen hiljaiset puheensa ja varoituksensa tässä sanomattomassa nuorison kuohussa! Jokohan nuo pojat luisuivat hänen käsistään? Ja juuri silloin kun he Elisabetin mielestä olisivat enimmän kaivanneet uskoa hyvään, toteen, puhtauteen. Punssiakin he olivat ruvenneet juomaan, joitakin booleja he kyhäilivät joukkoinnostuksensa riemujuhlissa. Elisabet odotteli heitä kotiin usein aamutunneille saakka. Se oli enää ainoa tilaisuus, jolloin hän saattoi puhella heidän kanssaan totisista asioista ja selitellä, että "jumala on rakkaus". Mutta hän vain yhä enemmän huomasi, että jokin uusi toveruuden voima oli ottanut heidät valtaansa ja johtoonsa ja että kaikki hänen selittelynsä menivät heidän korviensa ohitse.

Elisabetilla oli kuitenkin muitakin ystävättäriä kuin vain semmoisia, jotka vaativat dogmeihin uskomista.

Hän alkoi jälleen käydä rouva Heintzien luona.

Suureksi ilokseen hän kohta näki, että Elise Heintzie ei ollenkaan pitänyt riittämättömänä Elisabetin uskoa siihen, että "jumala on rakkaus". Päinvastoin hän ajatteli, että se on juuri pääasia ja ainoa tarpeellinen usko. Elise puolestaan iloitsi, että Elisabet oli omaksunut sellaisen uskon. Heidän keskustelunsa filosofisista ja henkisistä asioista saivat nyt uutta vauhtia, ja heidän ystävyytensä syveni vielä entistä lujemmaksi.

— Minä sanon sinulle, Lilia, ettei Johan Vilhelm Snellmankaan juuri paljon välittänyt dogmeista, — ilmoitti Elise kerran.

— Niin, sinähän olet heidän luonaan kauan asunut ja tiedät hyvin, kuinka hän ajatteli, mutta mikä on hänen uskonsa?

— Hän ei puhunut siitä paljon. Mutta hänen uskonsa kyllä näkyi. Hän uskoi, että ihmisen pitää rakastaa kansaansa ja uhrautua sille. Lilia tietää hyvin, että hän tahtoi koko meidän säätymme sulautuvan suomalaiseen kansaan, omaksuvan sen kielen ja auttavan sitä omaan suomalaiseen sivistykseen.

— Tiedän, tiedän.

— Hänen uskonsa oli sama kuin Liliankin: Jumala on rakkaus.

— Mitä sanotkaan, Elise, saat minut ihan innostumaan.

— Mutta en minä, Lilia rakas, luule, että nuoriin, ylioppilaiksi lukeviin poikiin voisit siirtää omaa uskoasi, vaikka yöt päivät heille puhuisit ja selittäisit, niinkuin sanot tehneesi.

— Niin, sinullahan on kokemuksia Snellmanin poikain kasvatuksesta, Elise. Mutta mitä muuta voisin tehdä kuin aina vain selitellä ja selitellä? Mitä muuta voisin tehdä, vaikka näkisinkin, että he päivä päivältä yhä vähemmän kuuntelevat minua? Mitä sinä minun sijassani tekisit?