Part 26

Oopperan jäsenet eivät juuri vierailleet luonamme siitä yksinkertaisesta syystä, että he, vaikka lauloivat suomea, eivät osanneet sitä puhua; Elisabet sitä vastoin kyllä puhui suomea, mutta ei laulanut. Ainoa, joka hartaasti opiskeli myöskin _puhumaan_ suomea, oli laulajatar Naemi Ingman, ja hän tuli useinkin yhteyteen Elisabetin kanssa. Hän asui ihastuttavan vanhan rouvan, Elise Heintzien luona, joka puolestaan oli ollut J. V. Snellmanin jouduttua leskeksi hänen lastensa kasvattajana ja hoitajana ja oli tietenkin Snellmanin vaikutuksesta lämmennyt suomalaisuudelle. Tämä rouva Heintzie ja Elisabet olivat lujasti ystävystyneet. Heidän ystävyytensä pohjana eivät kuitenkaan olleet yksinomaan yhteiset sympatiat suomalaisuutta kohtaan, vaan pikemminkin muut aatteelliset kysymykset, jotka koskivat elämäntarkoituksen arvoituksia, siis — miksei sanoisi — uskonnollisia kysymyksiä. Kaikki muut Elisabetin fennomaaniset rouvatuttavat pitivät lujasti kiinni oikeaoppisesta luterilaisuudesta, sen dogmeista, kirkossakäymisestä, herranehtoollisen nauttimisesta. Ja Elisabetin lukuisien lasten vapaina kasvaessa hänelle kävi aikaa myöten yhä tärkeämmäksi löytää tästä luterilaisuudesta edes joitakin puolia, jotka olisivat olleet sopusoinnussa hänen luonnolliseen ihmisjärkeen perustuvan ajattelutapansa kanssa. Tässä kohden häntä auttoi rouva Heintzie lohduttaen häntä ja selittäen, että rehellinen ja väsymätön pyrkiminen kaikkeen jaloon ja hyvään, lasten johdattaminen uskomaan tätä jaloa ja hyvää oli jo sekin "Herralle otollista pyrkimystä". Elisabet kiintyi tähän ystävään kuin kauan kaivattuun suojaan. Aivan odottamatta heidän keskustelunsa rupesivat myöskin tukemaan Elisabetin suomalaisuuspyrintöjä, sillä mikäpä oli jalompaa ja parempaa kuin yhä laajentaa rakkauttansa kansaan ja kannustaa lapsiansa samaan? Ehkä näissä filosofisissa keskusteluissa rouva Heintzienkin suomalaisuuden harrastus syventyi.

Muistan puolestani elävästi sekä rouva Heintzien että suloisen Naemi Ingmanin. Kerran, vielä koulupoikina ollessamme, tuo vanha, ylen sivistynyt ja miellyttävä rouva kunnioitti Kasperia ja minua kutsumalla meidät luokseen illallisseuraan Aleksanderin ja Elisabetin mukana. Siellä oli myöskin Naemi Ingman. Vieraita oli paljon. Vilkas keskustelu koski tietenkin suomalaisuuden asiaa eli fennomaanien ja svekomaanien yhä kiristyviä välejä. Naemi Ingman istui illallisilla keskikohdalla pitkää ruokapöytää. Ja siitä, että hän niin vilkkaan uteliaasti käänteli miellyttävää päätään puhujasta toiseen, ilmeinen nautinto pehmeillä, vaaleaverisillä kasvoillaan, saattoi varmasti päättää, että nyt hän oli jo muuttumassa fennomaaniksi ja kohta puhuva seuroissa suomea, vastakohtana muille suurille laulajille ja laulajattarille, jotka kyllä lauloivat suomeksi, mutta seurustelivat vain ruotsalaisten kanssa.

Voisi ajatella, että semmoinen mies kuin Aleksander, joka oli saanut kasvatuksensa Haminan kadettikoulussa ja jonka lähimmät toverit siis kuuluivat tunnettuihin aatelissukuihin, usean hänen luokkatoverinsa ollessa huomatussa asemassa, mikä kuvernöörinä, mikä suurpankin johtajana, ja keskenään harrastaessa upeaa seuraelämää, olisi hänkin yhtynyt näiden entisten ystäväinsä piireihin. Mutta se ei voinut käydä päinsä, ensiksikin koska ruotsalaiset seurapiirit vieroivat Aleksanderia hänen fennomaanisuutensa tähden, ja toiseksi koska Elisabetia pidettiin ruotsinkieltä taitamattomana muukalaisena, jommoisena hän ei voinut herättää sivistyneistön mielenkiintoa. Lieneekö tässä Elisabetin täydellisessä vieroituksessa kaikesta ruotsalaisesta sivistyneistöstä ollut jotakin tahallisuutta Aleksanderin puolelta, lieneekö se ollut hänen "suunnitelmiansa", on vaikea sanoa. Ehkä hän pelkäsi, että Elisabet, joka oli henkisesti sangen korkealla kehitystasolla — itse siitä tietämättä —, helposti täällä Suomessa kiintyisi kulttuuria ja vapaamielisyyttä edustavaan ruotsalaiseen sivistyneistöön, joka paremmin kuin jäykät pietistien jälkeläiset vastasi Elisabetin pietarilaista entisyyttä. Varmaa vain on, ettei Elisabet koko elinaikanaan tullut tutustuneeksi ainoaankaan merkittävään ruotsinmieliseen henkilöön.

Suomalaisuus oli se voima, joka Elisabetille niinkuin Aleksanderillekin tämän liikkeen nousukaudella yksin määräsi, kuka oli ystävä, kuka luonnollinen vihamies. Mitkään "kulttuuritasot" eivät saaneet ihmisiä liittymään toisiinsa, jos toinen oli suomen- ja toinen ruotsinmielinen. Eipä edes voimakkainkaan vanhan ajan yhdyssiteistä, nimittäin verisukulaisuus, — eipä edes sekään jaksanut enää pysyä määräävänä, jos joutui ristiriitaan suomalaisuuden kanssa: sukulaisside katkesi, suomalaisuudenside oli voimakkaampi. Se liitti ikuisilla siteillä yhteen mitä erilaisimpia ihmisiä, eri yhteiskuntaluokista, eri kehitystilassa olevia, eri makuihin, eri tapoihin kasvatettuja, jotka eivät ikinä muuten olisi toistensa tuttaviksikaan joutuneet.

Lähtemättömästi ovat mieleeni painuneet Aleksanderin totikutsut, jommoisia fennomanian pääpomot jokainen vuorostaan joka viikko pitivät. Ei niin, että olisin voinut koulupoikana tai edes vielä ylioppilaanakaan olla niissä läsnä ja kuulla mitä puhuttiin, vaan niin, että usein uudistuva kuva hänen työhuoneeseensa kokoontuneista, innokkaasti keskustelevista ukoista, joka kuva näkyi avatuista ovista muihin huoneisiin, on vuosien kuluessa muodostunut mielikuvituksessani jonkinlaiseksi symboliksi koko tästä fennomanian nousukaudesta.

Mikä ihmeellinen kohtalo olikaan viskannut nuo ihmiset yhteen?

Huone oli alkuillasta kirkas ja puhelu tuntui ensin pinnalliselta, niinkuin vain voinnin kyselyiltä, uutisten kertomiselta, valittiin istuinpaikkoja, leikeltiin sikarinpäitä. Sitten tuli ukko Meurman, ja kohta kuului huoneesta naurun räjähdys. Tietysti hän oli heti sisälle astuttuaan leikannut sukkeluuden ja jäänyt lasiensa yli katsomaan sen vaikutusta läsnäolijoihin, hänen oman totisena pysymisensä yhä kiihdyttäessä toisia nauramaan. Harvoille on suotu kyky olla itse nauramatta sukkeluuksillensa. Se oli Meurmanin vahva puoli.

Meurman oli noihin aikoihin jo harmaantunut, myöskin hänen ennen mustanvivahteiset tuuheat viiksensä. Rehevästi yhäkin kasvava harmaa tukka pyrki usein jäämään niskasta vähän liian pitkäksi. Parta, joka oli ehkä alunperin tarkoitettu muodoltaan hänen nuoruutensa aikaisen Nikolai I:n poskipulisonkien tyyliseksi, oli ukolla vähitellen kasvanut yhteen leuan alle tuuheaksi kimpuksi, leuan ollessa edestäpäin ajeltuna, joten parran muoto muistutti vanhoja merimiehiä tai luotseja. Tunnuksellisinta olivat Meurmanin kasvoissa kuitenkin hänen perin vaaleanharmaat silmänsä ja niiden terävästi palava musta keskus sekä vielä jokin lisärengas, joka antoi noille silmille jotakin teräksenkovaa. Ne katsoivat tavallisesti lasien yli ja saivat siten otsan vähän etukumaraan, niinkuin puskemaan valmistuvalla härällä. Hyvä jos oli odotettavissa vain jokin sukkeluus, mutta paha niille, joita vastaan oli valmistumassa arvostelun murhaava isku. Hän osasi ankarasti lyödä kirjoituksissaan, mutta puheessaan ei suinkaan vähemmän. Ylpeä ja armoton vihollisilleen.

Ja kuitenkin, lieneekö maailmassa ollut sen nöyrempää auktoriteetin tunnustajaa ja siihen alistujaa? Koko hänen tahtonsa ei ollut mitään muuta kuin — Koskinen, Jaakko Forsman, Ignatius, Löfgren. Hän kyllä leijonana riehui ja taisteli kirjoituksissaan, hän pani liikkeelle koko synnynnäisen sukkeluutensa ja naurattamistaitonsa, välistä hän teki polemiikeissaan riemukkaan vallattomia hyppyjä niinkuin hieho, joka on äsken päästetty kevätlaitumelle. Ja ruotsalaiset ihmettelivät hänen itsenäisyyttään ja säkenöivää neroansa ja sanoivat häntä "Kangasalan oraakkeliksi". Mutta kyllä asia sentään taisi olla niin, ettei tämä oraakkeli tehnyt vahingossakaan hypähdyksiä sen piirin ulkopuolelle, minkä hänen auktoriteettinsa olivat hänen ympärilleen aidoittaneet. Hänen alistuvaisuutensa tässä suhteessa oli hämmästyttävä. Hän ei milloinkaan suuttunut oikaisijoilleen, jotka toverillisesti repostelivat ja raatelivat hänen kirjoitusehdotuksiaan, jopa ne joskus kokonaan hylkäsivät. Vähäisen hän ensin ikäänkuin myrkkyili, mutta jo iski taas jonkun sukkeluuden, kaikki purskahtivat nauruun, ja tyytyväisenä näkyy Meurmanin käsi ojentuvan sokeriastiaa kohden, sokerit kilahtavat lasiin, kuuma vesi höyryää, ja totilasit täyttyvät. Innokas puheensorina pääsee alkuun eikä enää vaikene.

Pian oli huone täynnä sinistä sikarinsavua.

Pienikasvuinen, hintelä Löfgren, Suomettaren toimittaja, siellä jo hihittää kuulumatonta nauruansa. Se mies ei ääntä pitänyt. Sanoi vain tuon tuostakin jotakin oikaisevaa, arvostelevaa, kertoi jonkin uutisen tai paljasti vastapuolueesta jonkin ilmisaamansa kulissintakaisuuden, joka kohta ohjasi keskustelun uusille urille ja antoi hänelle uusia aiheita artikkeleihinsa. Näin hän sanatonna johti keskustelua. Itse vain nauraa hihitteli paikallaan. Sakeneva tupakansavu sai hänen suuret, tulehtuneet silmänsä tihruisiksi ja punehtuneet luomet räpyttelemään taajaan. Ohimosuonet elivät hermostuneesti ja pyrkivät levittämään verkkoansa harvan tukan otsalahdelmiin, jotka ylettyivät kauas päälaelle. Ankarassa sanomalehtityössä rasittuneita silmiään hän kertoi valelevansa joka aamu kylmällä vedellä säännöllisesti sata kertaa, ennen kuin ne pystyivät uusiin töihin.

Vaikka savu himmensi Löfgrenin olennon, ei se pystynyt himmentämään sohvassa tyytyväisenä myhäilevää Ignatiusta, Yrjö Koskisen erikoista ystävää ja luottamusmiestä, tuota suurta tilastollisten, kameraalisten, kunnallisten ja muiden käytännöllisten asiain tietäjää, tuota maltillista, harkitusti punnitsevaa ja aina hymyilevää miestä. Hänen punertavat kasvonsa olivat puhtaiksi ajellut kaikista parran ja viiksien haivenista, joten sileä iho pääsi sitäkin paremmin hymyyn pyöristymään.

Yhtä vähän sai savu valtoihinsa jykevää Jaakko Forsmaniakaan (Koskisen veljeä), joka puolestaan ei milloinkaan nauranut, ei osannutkaan, eipä hymähtänyt Meurmanin mehevimmillekään sutkauksille, jos nyt ylähuulen toinen kulma hiukan värähtikin tai kuului pieni rykäisy, parhaassa tapauksessa hän myös hiukan liikahti tuolillaan, siinä kaikki, muiden pidellessä mahojaan. Hänen täyteläisyytensä vuoksi hänen kauluksensa ja vaatteensakin tuntuivat olevan liian ahtaat. Äärimmäinen likinäköisyys taas vaikutti, että hänen muljosilmänsä, jotka katsoivat paksujen lasien läpi, näyttivät uneliailta ja tylsän ilmeettömiltä. Sitä tehokkaammilta vaikuttivat hänen lausuntonsa, sillä ne olivat täynnä mitä hilpeintä huumoria kaikessa asiallisuudessaan, ja milloin vaadittiin, myöskin mitä vilkkainta, tarmokkainta, säälittömintä puoluetaktiikkaa, esitettynä teennäisen ja välinpitämättömän vitkastelevasti. Kun niikseen tuli, saattoi Forsman olla kaikista fennomaaneista radikaalisin — näin kotipiirissään — vaikka hän kyllä vieraammista tuntui hyväntahtoisen maltilliselta. En tiedä, lieneekö tähän juurevaan juristiin pystynyt mikään ihannoiva aatteellisuus, mutta fennomanian ja tämän johtavan ryhmäkunnan aineellinen menestys ja realiset valloitukset olivat hänelle kaikki kaikessa. Käytännöllisten puolue-etujen tieltä saivat väistyä kaikki muut näkökohdat, niitä ei hänelle ollut olemassakaan. Naimisiinkin olisi nuorten miesten ollut hänen mielestään mentävä vain suomalaisuuden etua silmällä pitäen, jos esimerkiksi kannatusvarat siihen tai tähän laitokseen olivat alkaneet vuotaa kuiviin. Ja hän katsahti salaisen halveksivasti nuorukaiseen, kun tämä mainitsi esteeksi joitakin muka esteettisiä näkökohtia. Jos uhrautuvaisuutta, niin uhrautuvaisuutta!

Aleksanderin muistan olleen enimmäkseen seisaallaan, joko hän sitten nojasi selin uunia vastaan tai solakkana ja suorana liikkui vieraittensa keskellä. Hänen sotilasunivormunsa hopeiset napit kiilsivät savun seasta, ja kasvot punoittivat isännöimisen hartaudesta.

Savu sakeni. Väittelyt ja keskustelut kävivät yhä eloisammiksi. Pahoin pelkään, että asiat olisivat selvinneet ehkä paremmin ja pikemminkin, elleivät niin monet olisi puhuneet samalla kertaa, vaan sanoneet sanottavansa rauhallisesti kukin paikaltaan, nousematta liikehtimään ja ääniään korottamatta. Nyt piti puhetta jo harvasanainen rehtori Mélartkin, liikutellen käsiään. Ja hiljainen, siivo Godenhjelm piti innokkaita selosteluja, pitkä tukka sekaisena otsalla. — Kunnes Elisabet, ainoa naispuolinen tässä herrainryhmässä, avasi ruokasalin ovet ja kutsui herrat illalliselle seisomapöytään.

Milloin Koskinen itse sattui olemaan mukana, ei keskustelu päässyt tällaiseen vauhtiin, sillä hänen esittäessään jotakin muut olivat ääneti, hartaasti kuunnellen. Sitä paitsi oli tapana, että hänen läsnäollessaan kaikki käyttivät suomea, itse Ignatiuskin, Meurmanista puhumattakaan, jotka kumpikin mieluummin puhuivat ruotsia. Joten keskustelu, Koskisen läsnäollessa, ei päässyt samaan vilkkaaseen vauhtiin kuin kaikkien puhuessa ruotsia. Varmasti olisi Koskinen itsekin sanonut sanottavansa esteettömämmin ruotsiksi, mutta hän oli tässä asiassa hyvin pedanttinen. Suomenkielellä selviytyminen juuri tieteen, historian ja hallinnon aloja koskevissa keskusteluissa näytti tuottavan hänelle mitä suurinta nautintoa. Melkein jokaiseen kokoukseen hän toi uusia keksimiänsä sanontoja, jotka usein olivat epäonnistuneitakin ja todistivat toistaiseksi vielä puutteellista kielikorvaa.

XIII. SOTA SYTTYY.

Vähän myöhempinä aikoina, kun olin jo lopettamassa koulunkäyntini ja vanhempi veljeni oli jo ylioppilaana — sanon häntä yhä edelleen vain Kasperiksi — saattoi havaita, että nuo fennomaanisten johtomiesten intiimit kokoukset alkoivat ikäänkuin muuttaa luonnettansa. Niistä ikäänkuin katosi entinen hilpeä, riemukas, vapaa intoilu, ja valoisan, yläilmoihin katsovan aatteellisuuden sijaan näytti pääsevän valtaan jokin huolestuneisuus, joka, katse maisiin asioihin luotuna, kohdistui ulkoapäin kasaantuviin taktiikka- ja taistelukysymyksiin. Jotakin uutta ja odottamatonta alkoi olla ilmassa.

Se, minkä fennomanian nousukausi oli luonut, ei ollut vähäistä. Kukoistihan Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, taidelaitoksia oli syntynyt, kouluja oli perustettu yli maan, sanomalehdistö kasvoi kasvamistaan, niin että pian jokaisella läänillä jo oli oma lehtensä. Mutta luoduksi tuli vielä paljon suurempi asia. Oli syntynyt uusi yleinen mielipide, "fennomania" oli levinnyt yli koko maan ja sen ääntä massavoimana ei minkään ryhmäkunnan käynyt enää sivuuttaminen. Jos ohjakset jäivätkin vanhojen johtajien käsiin, niin kyllä tämä koko maan käsittävä fennomania oli ohjattava vain sinne, mihin se itse otti mennäkseen. Ja se alkoi mennä niinkuin lumivyöry, keneltäkään tietä kysymättä.

Sanomalehdistön toimittajiksi maaseudulla oli siirtymässä jo nuoremman sukupolven miehiä. Oli alkanut kuulua ääniä, jotka ilmaisivat tyytymättömyyttä johtomiesten epäreaaliseen aatteellisuuteen, pelkissä tulevaisuuden kuvitelmissa elämiseen, ja vaadittiin eteenpäinmenoa, reaalisempaa suomalaisuuden ohjelman toteuttamista, varsinaiseen valtataisteluun nousemista ruotsalaisuutta vastaan, hallitusvallan anastamista suomalaisiin käsiin. "Yksi mieli, yksi kieli"-ohjelma ei saanut olla enää pelkkänä tulevaisuuden häämötyksenä, vaan oli kouraantuntuvasti ja tässä elävässä nykyisyydessä toteutettava.

Sanottiin, että Koskiselta puuttui Suomen _valtion_ ihanne. Valtiollisuus, joka oli ruotsinmielisten patrioottien ominaistunnus, oli Koskiselle jollakin tavalla vastenmielinen. Hänen suuret sympatiansa kohdistuivat suomenkieleen ja sen viljelykseen sivistyskielenä, ne olivat paremmin heimokunnallista kuin valtiollista laatua. Hänen suuri historiansa oli kirjoitettu Suomen suvun vaiheista eikä sen kehityksestä valtioksi.

Tuossa voi olla sen verran perää, että nousukauden fennomania todella katsoi päätyön jo tehdyksi, kun se oli Suomen heimolle avannut mahdollisuuden hengenviljelykseen kaikilla aloilla sen omalla kielellä. Mutta väärin oli sanoa, ettei se muka olisi ajatellut tämän kansakunnan muodostamista valtioksi, jossa kansankieli olisi astunut ruotsinkielen tilalle ja tunkenut sen tieltään. Se ei vain ajatellut, että tuon olisi pitänyt tapahtua väkipakolla nyt heti. Sellainen ajatus oli sille todellakin yllätys. Ja vielä enemmän kuin yllätys. Se kuulosti syytökseltä. Niinkuin olisi sanottu: kun ette ole sitä tehneet, ette ole mitään tehneet!

Paitsi vastaluotua sanomalehdistöä oli yleisen mielipiteen ehkä herkimpänä ilmaisijana siihen aikaan ylioppilasnuoriso Lauri Kivekkäineen ja Jonas Castréneineen, jotka sitä johtivat.

Nuorethan ovat aina olleet ja tulevat kaiketi aina olemaan siinä luulossa, että voidakseen taistella uusien ihanteiden puolesta ja saadakseen niille yleisön kannatusta täytyy ensin tehdä vanhat vihollisikseen. Ja siinä onnistuakseen täytyy siis aliarvioida vanhojen aikaansaannoksia, saada ne unohtumaan. Nuorista tuntuu, että elämän koko uutuus, mahti ja riemu on oikeastaan vasta heistä syntyisin, — että he itse ovat uusien ihanteittensa ainoat luojat, — että maailma ei ole mitään samanveroista ennen tuntenut. Ja he tahtovat nyt välttämättä saada koko yleisönkin ajattelemaan heistä samaa.

Fennomanian nousukauden johtohenkilöt eivät kuitenkaan olleet vielä niin vanhoja, että olisivat ehtineet tarmonsa menettää ja suostuneet jättämään Snellmanin "koko programmin toteuttamisen" Lauri Kivekkään tai Jonas Castrénin asiaksi. Johan nyt!

Niin paljon lienevät kuitenkin suuren yleisön radikaalisuuteen kallistuminen ja nuorten kapinallisuus vaikuttaneet asioiden kulkuun, että vanhojen oli todella pakko ottaa harkitakseen kysymystä suomenmielisten tunkeutumisesta hallitukseen.

Tämäpä oli heille peräti mutkallinen ja odottamaton huoli. Ja siinä koko syy, miksi johtomiesten yksityisistä kokouksista katosi niiden entinen riemukas hilpeyden henki ja sijaan tuli alkavan hermostuksen sekoittama kiihkeys, joka ei kohdistunut enää yksinomaan ruotsinmielisiin, vaan vielä kiihkeämpänä noihin "irtolaisiin", joiksi Meurman halveksuen nimitti nuoria.

Luullakseni vanhojen johtajien keskuudessa oli eri mieliä tuosta välittömästä hallitukseen pyrkimisestä. Ehkä koski erimielisyys keinoja, jotka tämmöisessä valtataistelussa saivat tai eivät saaneet tulla kysymykseen. Suomen hallituksen (senaatin) jäsenet määräsi ja nimitti keisari, tietenkin kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin tahdon mukaisesti, ja molemmat nämä keisariin vaikuttajat olivat tähän asti olleet ruotsinmielisten vaikutuksen alaisia, jota vastoin ruotsinmieliset tulkitsivat kaikkien muiden yritykset vaikuttaa keisariin "Pietarin teillä kulkemiseksi", mikä heidän mielestään oli jokseenkin samaa kuin maan kavaltaminen. Tämän vuoksi fennomaanien hallitukseen pyrkiminen oli siis perin arkaluontoinen asia ja siinä onnistuminen näytti sangen pulmalliselta tehtävältä.

Koskisen monista arvostelijoista erittäinkin ruotsinmieliset usein väittävät, että hän olisi muka jo fennomaniansa alusta asti suunnitellut suomalaisten tulevaa hallitusvallan anastusta ja siinä tarkoituksessa valinnut lähimmät opetuslapsensa siten, että nämä hetken tultua olisivat astuneet senaatin eri departementtien päälliköiksi. Ja todella edellä kuvatut nousukauden hilpeät ukot hyvin soveltuivatkin edustamaan hallitusosastojen eri aloja. Mutta tämä voi yhtä hyvin olla pelkkää sattumaa. Koskinen ei ollut mikään jesuiittamainen luonne, joka olisi voinut valita helmaystävänsä valtiollisten laskelmain mukaan, niinkuin tahdottiin väittää. Häntä pidettiin ystäväin piireissä vain hyvin kaukonäköisenä.

Minun vaikutelmani oli, että Koskinen oli viimeinen, joka olisi halunnut tämmöiseen valtiolliseen rynnäkköön ryhtyä, erittäinkin kun hän tunsi yllänsä tuota uudenaikaista "yleisen mielipiteen painostusta".

Sitä vastoin oli hänen ystäväinsä joukossa useita, jotka olivat tässä kysymyksessä häntä radikaalisempia ja näyttivätkin saaneen hänet lopulta vakuuttuneeksi siitä, että oli määrätietoisella toiminnalla mentävä yleisen mielipiteen edelle ja valtataistelu rohkeasti pantava alulle.

Mutta se kai merkitsi, että oli ryhdyttävä tehokkaaseen kilpailuun ruotsinkielisten kanssa — keisarin suosiosta.

Tässä kohden fennomaanisten johtomiesten ei tarvinnut menetellä suinkaan omaatuntoansa vastaan. He olivat kaikki vanhoillisia vakaumukseltaan. Esivallan kunnioittaminen, alamainen uskollisuus, uskontoon perustuva monarkinvallan tunnustaminen oli ikäänkuin heidän toinen luontonsa. He eivät vain olleet tähän asti ymmärtäneet tehdä siitä numeroa. Mutta nyt tuli tämä heidän luonnollinen ominaisuutensa vihdoinkin tosi tarpeeseen. Eipä majesteetti saisi tietoonsa muuta kuin ilmitotuuden, jos hän saisi tietää, että hänen persoonansa todelliset, uskollisimmat ystävät ja kannattajat Suomessa olivat fennomaanit eivätkä nuo liberaalit, jotka täällä nyt olivat vallassa, nuo vapaamieliset, jotka kannattivat monarkkia vain politiikkansa vuoksi.

Meurman, tuo ainainen esitaistelija, joka katseli lasiensa yli vastustajaa päin naamaa niinkuin puskemaan valmistautuva härkä, otti nytkin ensi rynnistyksen suorittaakseen. Hän oli talonpoikaissäädyn johtaja valtiopäivillä ja siis erittäin sopiva äsken huomatun puhtaan totuuden ilmaisijaksi. Luonteensa mukaisella, vain eteenpäin eikä sivuille katsovalla suoruudellaan hän ryhtyi asiaan oikopäätä tehden kohta kaiken, mitä piti mahdollisena, oli se sitten paljon tai vähän. Muistan vain hänen yht'äkkiä ruvenneen vaatimaan, että hänen säätynsä piti erinäisissä tilaisuuksissa kohottaa hurraahuutoja hänen majesteettinsa kunniaksi. Erittäin tiukalle hän kiristi vaatimuksensa silloin, kun keisari oli julistanut sodan Turkille. Hän olisi tahtonut, että säädyt olisivat pitäneet keisarille juhlapuheen, jossa olisivat toivottaneet hänelle onnea alkavaan sotaan, ja puheen jälkeen olisi ollut välttämättä hurrattava. Ainakin hänen talonpoikaissäätynsä oli hurraava.

Niiden radikaalien joukossa, jotka kannattivat periaatteellisesti ajatusta fennomaanien välittömästä tunkeutumisesta hallitukseen, oli myöskin Aleksander. Hänen mielestänsä tämä oli nyt tullut heidän lähimmäksi tehtäväkseen, tärkeämmäksi ja ratkaisevammaksi kuin mitkään edelliset. Sitä ei hänen mielestään mitenkään käynyt jättäminen epämääräisen tulevaisuuden varaan. Sillä mitään tärkeämpää ja ratkaisevampaa kuin syöstä ruotsinmieliset täydellisesti vallasta ja luoda kansallismielinen hallitus, ei Aleksander voinut ajatella.

Mutta kesken ryhmäkunnan loputtomia neuvotteluja siitä, mitä keinoja sopii ja mitä ei sovi tässä valtataistelussa käyttää, mitkä menettelyt olivat laillisia ja mitkä "Pietarin teitä", Aleksander katosi näyttämöltä.

Kaikessa hiljaisuudessa hän lähti sotaan.

Hän lähti ensin Pietariin ilmoittautuakseen halukkaaksi.

Kutsuttuna sotaa johtavan yleisesikunnan eteen häneltä kysyttiin, haluaisiko hän ottaa suorittaakseen sodan jaloissa Bulgarian sotateknillisen korkeuskartoituksen.

Aleksander vastasi myöntävästi ja palasi Helsinkiin valmistautuakseen retkelle, valitakseen upseeristonsa ja viedäkseen mukanaan mitä tarvittiin.

En voi ollenkaan sanoa, puhuiko hän tästä sotaretkestään Koskisen kanssa. Muistan vain Elisabetin kysyneen: mitä pahaa turkkilaiset ovat sinulle tehneet, että menet heitä tappamaan? Johon hän lohdutellen selitteli Elisabetille, ettei hänen kohdalleen mikään vaara uletu, sillä jos sota päättyykin Turkin voittoon, vetäytyy hänen topografikuntansa muiden joukkojen mukana sota-alueelta pois ja Bulgarian vuorten korkeus jää mittaamatta, siinä kaikki.

Elisabet kysyi, oliko tuo vuorten mittaus nyt niin tärkeätä, ettei se voisi jäädä sodan loppuun?

Aleksander sanoi, että se maa-alue on puoleksi valloitettu, jonka vuorten korkeussuhteet on saatu kartalle, niin tärkeätä se on.

— Menettekö siis Bulgariaa valloittamaan? — kysyi Elisabet.

— Ehkä joskus, — sanoi Aleksander naurahtaen. — Kunniani vaatii, etten saa kieltäytyä, — lisäsi hän sitten totisena ja ilmeisesti sanoen muuta kuin ajatteli.