Part 25

Ehkä Elisabetin esimerkin vaikutuksesta hänkin entistä hartaammin rupesi koettamaan käyttää suomea perhekielenä. En muista, miten pitkälle hän siinä edistyi. Hänen poikansa Kaarle ja sittemmin myöskin Ilmari pantiin Suomalaiseen Alkeisopistoon, luullakseni kuitenkin vasta hänen kuolemansa jälkeen, joka tapahtui aikaisin. Sen jälkeen Julius Krohn meni toisiin naimisiin neiti Lindroosin kanssa, joka oli ankarasti suomenmielisen rouva Godenhjelmin sisar. Krohnin perhe suomalaistui silloin kokonaan ja suomi tuli sen ainoaksi perhekieleksi. Tästä toisesta avioliitosta on syntyisin loistelias kirjailijamme Aino Kallas.

Godenhjelmien herrasväki oli lapseton, mutta he rakastivat ylenmäärin kaikkea nuorisoa. Me olimme heillä kuin kotonamme. Siellä pantiin toimeen seuraleikkejä, panttileikkejä, "kätken, kätken sormusta" y.m. Siellä kasvoimme nuorukaisiksi. Siellä rakastuttiin häikäisevään kaunottareen, Maria Fagerlundiin, heillä asuvaan tummasilmäiseen koulutyttöön. Olimme siinä onnellisessa ikäkaudessa, jolloin ei mikään estä useita olemasta rakastuneita samaan tyttöön. Niinpä kaunis Maria oli paitsi minun, myöskin Kasperin flamma, ja sitä paitsi viiden, kuuden muun nuorukaisen — kaikessa sovussa ja onnessa. Hauskaa se kai vain tytöstäkin oli. Emme voineet rakkaudellemme mitään, ja kun hän vuorostaan kävi meillä nuorisokutsuissa, tuntui se meistä tavattoman mairittelevalta koko talollemme, vaikka hän kaiken päälliseksi oli hiukan ruotsinmielinen ja muiden tyttöjen mielestä tietysti aivan liian itsetietoinen kauneudestaan.

Täti Godenhjelm ei myöskään oikein pitänyt siitä, että pojat ihailivat tyttöjä yksinomaan kauneuden vuoksi. Hänen mielestään olisivat monet muut tytöt paljon paremmalla syyllä ansainneet poikien huomiota.

Herra Godenhjelm oli saksankielen lehtori yliopistossa. Ja ehkä hekin alkujaan olivat tulleet Elisabetin seurustelututtaviksi paitsi suomenmielisyytensä, myöskin saksantaitonsa vuoksi, mutta pian ei saksasta ollut enää tietoa. Rouva Godenhjelm oli ottanut innokkaasti osaa Elisabetin suomenkielen harrastuksiin, ja luullakseni suorastaan opettikin häntä panemalla toimeen puheluharjoituksia, ensin vain kahden kesken, mutta sitten myös muiden suomea taitavien rouvien seurassa, perjantaisin. Näihin seurustelutilaisuuksiin Godenhjelmien kodissa yhtyi sitten suomea paremmin oppiakseen moni semmoinenkin rouva, joka ei osannut muuta kuin "kyökkisuomea", mutta halusi perehtyä sivistyneeseen suomalaiseen seurustelukieleen. Tämä yhä kasvava kotiseura oli kai ensimmäisenä alkuna suurelle "Suomalaiselle Seuralle" (S. S.), jolla sittemmin oli tärkeä sija suomalaisuuden historiassa. Tähän suureen seuraan ottivat tietenkin osaa myöskin herrat, ja säännöllisesti kävivät siellä kaikki johtomiehetkin, Yrjö Koskisesta alkaen. Myöskin Aleksander siellä liikkui ainoana sotilashenkilönä siviilien joukossa. Hän oli niihin aikoihin solakka, pitkä eversti, tummaa kiharaista poskipartaansa hän piti Aleksanteri II:n tapaan, leuka sileäksi ajeltuna. Kaikki he liikkuivat siellä (Ylioppilastalon suuressa salissa) sivistyneiden daamiensa keskellä säteilevin katsein, kohteliain kumarruksin ja valituin elein, koettaen parhaansa mukaan olla sivistyneitä — suomeksi. Sehän se oli vanhan fennomanian A ja Ö: olla sivistynyt ja kuitenkin suomalainen.

Sekä herra että erittäinkin rouva Godenhjelmillä on luullakseni paljon suurempi merkitys suomalaisuuden historiassa kuin tavallisesti luullaan.

Rouva G. oli keskikokoinen, jotakuinkin täyteläinen vartaloltaan ja kasvoiltaan. Pieni, suora nenänypykkä. Silmät kirkkaan siniharmaat, iloisesti hymyilevät. Suu ikäänkuin vain iloisten asiain sanomiseen luotu, aina hymyn aiheita etsiskelevä. Puhe kaunisäänistä, suomenkielen sulosoinnuissa kyllästettyä. Muistan hänet ystävällisenä, hyväntuulisena, hilpeämielisenä, avuliaana olentona.

Lehtori Godenhjelm oli kasvultaan keskikokoista hiukan lyhyempi. Hänellä oli pitkä leikkotukka, silmillä kultasankaiset lasit, silmät tirrallaan, niin että tavallisesti vain luomien rako näkyi. Partaa hänellä oli ja ei ollut, se on, sitä kasvoi tai oli kasvamatta siellä täällä ominpäin ja vapaasti. Partaveitsi ei milloinkaan päässyt karhentamaan luonnostaan pehmeitä haivenia, jotka eivät ylittäneet kohtuuspituutta. Hän nauroi usein ja hartaasti, mutta ei ääneen; kuului vain kiihkeämpää tai hillitympää suhinaa hampaitten välistä. Samanlaista ääntä kuului myöskin, kun hän tahtoi osoittaa erikoista kohteliaisuutta tai kun hän tuli sanoneeksi jotakin rohkeata ja tavatonta, josta tuntui ikäänkuin pitävän pyytää anteeksi.

Omituista kyllä, tämä naurutapa oli ominaista koko perheelle, ja erittäinkin myös neiti Lindroosille, joka täti Godenhjelmin sisarena asui heidän luonaan. Se oli jonkinlaista "kohteliaisuusnaurahtelua". Mutta naisilla se oli äänekkäämpää ja sointuvampaa. Ensin pantiin vain lyhyeen: he-he-he, ja sitten vedettiin henkeä kuuluvasti ja pitkään. Sekin oli puolittain ikäänkuin anteeksipyytävää, puolittain leikiksi lyövää sävyltään, joka muistutti jonkinlaista — sanoisinko — hirnahtelemista. Alkulähteellä, nimittäin sisaruksilla ja erittäinkin täti Godenhjelmillä se kuului jopa miellyttävältäkin. Mutta juuri tämän miellyttävyyden vuoksi tapa ei rajoittunutkaan vain Godenhjelmeihin, vaan levisi matkintana vähitellen kaikkiin fennomaanisiin piireihin. Lopulta se puhkesi kukkaan suomalaisen tyttökoulun jatko-opistossakin, ja kun niin oli, niin tietääkin, kuinka laajalle se levisi! Melkeinpä vain siitä saattoi päättää, kuka kuului Suomalaiseen Seuraan, kuka ei, eli kuka oli sivistynyt, kuka ei.

Alunkaan pitäen, ja ainakaan näin yleiseksi levinneenä, tapa ei miellyttänyt Elisabetia ollenkaan.

Vielä äskettäin minä muistutin hänelle tästä asiasta koettaen matkia tuota muinaisfennomaanista iloittelutapaa. Elisabet muisti sen hyvin, muisti myöskin, ettei se ollut häntä miellyttänyt, ja nauraen rupesi kohta selittämään, _miksi_ se ei ollut miellyttänyt.

— Katsopas, kun rouvat puhuivat tuolla tavalla naurahdellen, niin tuntui niinkuin he suomea puhuessaan eivät olisi olleet täysin tosissaan. He käänsivätkin aina takaisin ruotsiin, kun tuli puhe jostakin todellisesta, joka kiinnitti heidän mieltään. Mutta minulle oli suomenkielen käyttäminen kaikkea muuta kuin leikkiä, minun piti näissä seuroissa osata sanoa kaikkein totisimpiakin asioita suomeksi vain, sillä ruotsinkielestä minulla ei ollut niihin aikoihin aavistustakaan.

Elisabet kuvasi suhdettansa näihin rouvaseuroihin vielä näin:

— Olin useinkin suuresti hämilläni, kun olin antautunut jostakin tärkeänlaisesta kysymyksestä lausumaan mielipidettäni ja kesken kaiken täytyi huomata, että sanoja alkoi puuttua, kunnes piti avuttomana pysähtyä. Rouvat rupesivat toisilleen ruotsiksi selittämään, mitä olin mahdollisesti tarkoittanut, mutta selittivät aivan väärin, mikä sekä harmitti että hävetti. Siihen aikaan osattiin Suomessa muita ulkomaisia kieliä sangen vaillinaisesti, joten en yrittänytkään niillä avustaa itseäni, paitsi saksalla, kun rouva Godenhjelm oli läsnä ja rupesi tulkikseni. Mutta se seikka, etten osannut _ruotsia_, vaikutti, että minua kohdeltiin vähän niinkuin olisin ollut alaikäinen, joka ei vielä pysty ottamaan osaa monimutkaisiin keskusteluihin. Ymmärrän hyvin, että minua saatettiin pitääkin kovin vähätietoisena näissä suomalaisissa piireissä, sillä enhän minä tuntenut juuri ollenkaan Ruotsin historiaa enkä sen tänne siirtyneitä perinnäistapoja, ja että minulla sen sijaan oli Venäjän historian tuntemusta, tietoa sen kirjallisuudesta ja taiteesta, sen seikan olin jo itsekin unohtanut, joten minä usein omastakin mielestäni olin tyhmempi kuin muut ja vähitellen totuin olemaan alituisesti alakynnessä. Minulle hymyiltiin äidillisesti niinkuin omituiselle vierasmaalaiselle lapsukaiselle. — Mutta kerranpa minä rohkaisin mieleni. Harmitti kovasti, kun eräässä seurassa taas käänsivät puheen ruotsiksi juuri silloin, kun joutavista asioista siirryttiin totisempiin. Sanoin suoraan, että suomenkielen puhumista näissä seuroissamme ei saa ottaa leikin kannalta. Kaikki katsahtivat minuun kummastuneina. Niin juuri, jatkoin minä vauhtiin päästyäni, täytyy oppia sanomaan kaikki suomeksi, mitä vain ajattelee, sillä täytyy oppia ajattelemaankin suomeksi.

Vieressäni istuva rouva taputteli minua hiljaa polvelle, etten minä liioittelisi.

Rouva Ignatius sanoi:

— Minä en koskaan voi oppia ajattelemaan suomeksi, rakas Lisbet.

Rouvien kesken nousi vilkas ruotsinkielinen keskustelu. Mutta minä en hellittänyt. Minä sanoin, ettei siihen voikaan oppia niin kauan kuin käyttää ruotsia. Mutta täytyy aivan kokonaan luopua entisestä kielestä, väkisin puhua vain suomea, silloin varmaan oppii lopulta ajattelemaankin suomeksi. — Tämä puhe kiihotti rouvat vielä kiihkeämpään keskusteluun keskenänsä, jota minä en ymmärtänyt, koska se kävi ruotsiksi.

Mutta rouva Godenhjelm sanoi minulle jäljestäpäin, kun olimme hänen luonaan kahden kesken:

— Sinä liioittelit vähäisen siellä Ignatiuksessa, rakas Lilia. (Minua sanottiin monella nimellä: toiset sanoivat Lilia, toiset Liza, kolmannet Lisbeth.)

— Etkö siis ole samaa mieltä, että meidän pitää oppia ajattelemaan suomeksi? — kysyin häneltä.

— Kyllä, kyllä, mutta me emme voi jättää ruotsia noin vain ilman muuta. Hyvä on sinun puhua, kun et ruotsia osaakaan. Mutta sinä unohdat, että ruotsi on äidinkielemme ja me olemme sitä oppineet rakastamaan, vaikka nyt vihaammekin svekomaaneja. Emme voi ruotsia karkottaa vieläpä ajatuksistammekin. Ja olisikohan se edes oikeinkaan?

"Omituista oli" — sanoi Elisabeth kertoessaan minulle tästä keskustelusta — "etten siinä tilaisuudessa heti huomannut omaa asemaani. Olinhan minä puolestani luopunut venäjänkielestä, joka oli äidinkieleni, ja joka päivä hartaasti koetin ajatuksistanikin 'karkottaa' sitä pois suomenkielen tieltä. Olisin voinut heille lisäksi kertoa, ettei näiden alituisten ponnistusten takia rakkauteni venäjään ollenkaan vähentynyt. Ehkä päinvastoin. Ihminen ei ole semmoinen vaivainen ja rajoittunut luontokappale kuin esimerkiksi kissa, joka voi naukua itsensä kuoliaaksi, ellei pääse takaisin kotinurkkiinsa. Ihminen voi oppia rakastamaan toistakin kieltä ja toistakin maata, ja näin on hänen rakkautensa alue vain kasvanut kaksi kertaa suuremmaksi."

Elisabet ei olisi _silloisella_ suomenkielen taidollaan suinkaan voinut heille tämmöisiä asioita selittää.

Että rouvat todellakin suhtautuivat häneen vähän niinkuin äidillisen alentuvasti, sen vaikutelman muistan omasta puolestani hyvin varhaisilta ajoilta. Mutta tuohan lienee niiden ulkomaalaisten tavallinen kohtalo, jotka eivät täysin hallitse seurapiirinsä kieltä. Yhtä varhainen ja selvä on minulla kuitenkin myös sen vaikutelman muisto, että useimmat rouvat kovin pitivät hänestä, ja ne, joiden kanssa hän saattoi vaihtaa ajatuksia jollakin ulkomaisella kielellä, kuten esimerkiksi rouva Krohn ja jotkut muut, näyttivät arvioivan hänen kehitystasonsa hyvin korkeaksi.

Hänen kertomuksessaan mainittu rouva Amanda Ignatius oli Tilastollisen Toimiston päällikön K. F. Ignatiuksen puoliso. Tämä melkein umpiruotsalainen herra oli tietääkseni niitä miehiä, jotka Yrjö Koskisen vaikutuksesta olivat omaksuneet suomalaisuuden aatteen, samoin kuin esimerkiksi Eneberg, Donner, Kihlman y.m., jotka eivät hekään osanneet suomea juuri nimeksikään, mutta silti eivät olleet suinkaan vähemmän hartaita ja sitkeitä fennomaaneja. Ignatiusten perhe oli suuri. Lapset koulutettiin suomalaisissa oppilaitoksissa. Vanhemmat yrittivät heidän kanssansa puhua suomea niinkuin vain parhaiten kykenivät, pelkkiin yrityksiin se taisi kuitenkin jäädä. Olimme myöhemmin hyvin paljon yhteydessä näiden lasten kanssa. Vanhin, Aino, meni sittemmin naimisiin Meurmanin pojan Oton kanssa, nuorempi tyttäristä Elina oli naimisissa lääkäri Eliel Varénin kanssa, nuorin, Katri, on naimisissa tohtori Bergholmin kanssa. Pojista ovat Kaarlo ja Hannes olleet koko maassa hyvin tunnettuja toimihenkilöitä.

Rouva Amanda Ignatius oli Elisabetin parhaimpia ystäviä. Hän oli isokokoinen, täyteläinen, hyvin taloudellinen, reipas, valtansa tunteva käytännön ihminen, joka kyllä alistui nurkumatta jopa suuriin uhrauksiinkin valmiina, miehensä kaikkiin fennomaanisiin aatteisiin, mutta jonka taloudenjohtoon sen sijaan ei ollut kenenkään sormeansa pistäminen, ei edes miehenkään. Jos miehen ala oli aatteet, niin kyllä talous oli vaimon, ja hän kovasti varoitti Elisabetiakin pitämään näiden alojen rajat jyrkän selvinä. Hän otti opettaakseen Elisabetia monen monissa käytännöllisissä talousasioissa, jopa piti pieniä tutkintojakin, päästäkseen selville niistä erehdyksistä, joita varmasti uskoi Elisabetin tekevän.

Neuvojia oli Elisabetilla paljon.

— Tietysti Lisbeth ostaa voita moneksi kuukaudeksi silloin, kun se on halpaa? — oli häneltä joku rouvista kysynyt.

Elisabet vastasi, ettei hän voi sitä tehdä, sillä Aleksander antaa hänelle vain viikkorahat kerrallaan.

— Mutta voisihan Lisbet sanoa, että täytyy ostaa sata naulaa voita yhdellä kertaa?

— Sitä en voi tehdä.

— No, miksi Lisbet, ei voi?

— Minun on aina niin vastenmielistä nähdä Aleksanderin tulevan tyytymättömäksi.

— Sanooko hän mitään?

— No, ei juuri sanokaan, mutta minä näen sen. (Tässä Elisabet kaiketi ajatteli Aleksanderin tavallista, tuskin huomattavaa silmäkulmain rypistystä.)

— Ja Lisbet menee kauniisti pois? Eikä pyydä enempää? Niinkö?

— Niin.

— Voi, voi, rakas Lisbet, tietääkö Lisbet, että jokaisen miehen voi kääriä sormensa ympäri niinkuin langan.

— Kyllä.

— No miksi mennä pyytämään noin burduus — kuinka se on suomeksi? — pitää tehdä ensin iloiseksi ja kysyä neuvoa ja mies sanoo itse: mutta koska voi on niin halpaa, eikö olisi viisaampaa ostaa enemmän yht'aikaa? Kyllä he kohta antavat rahaa, kun saavat itse keksiä ja olla meitä viisaampia.

Tästä kysymyksestä — miehen käärimisestä sormensa ympäri — Elisabet ja hänen ystävänsä eivät päässeet koskaan yksimielisyyteen. Elisabet ei semmoista tahtonut, mutta ei voinut hänelle selittää _miksi_. Ei osannut riittävästi suomea, vaikka osasikin monin verroin paremmin kuin hän. Mutta kertoessaan myöhemmin tästä ja monesta muusta asiaa koskevasta keskustelustaan saman rouvan kanssa hän sanoi: "En osannut selittää hänelle, että minun mielestäni tuo sormen ympäri kääriminen olisi ollut samaa kuin miehensä edessä viekasteleminen, tai suoraan puhuen: se on miehensä pettämistä."

Paitsi näitä Elisabetin puolella olleita rouvaseuroja, kävi luonamme vierailulla hänen ja Aleksanderin yhteisissä illanvietoissa usein myöskin Bergbomin teatterin jäseniä.

Tämä oli meistä lapsista aivan valtavaa.

Nähdä omissa kotihuoneissa henkilöitä, joita muutama päivä sitten oli nähnyt näyttämöllä yleisön ihastuksen, kättentaputusten ja haltioituneiden hyvähuutojen kohteina, nähdä heitä aivan läheltä, kuulla heidän puhuvan, nauravan, juovan teetä aivan tavallisina ihmisinä, — se oli vaikutukseltaan aivan valtavaa. Tuossa pappa puhelee maailman suurimman näyttelijän, Vilhon kanssa, ja mamma neiti Toikan kanssa, joka on lumonnut koko Helsingin suloisella olennollaan ja hurmaavalla näyttelemisellään. Tuossa on suuri kaunotar rouva Lundahl, tuossa Bruno Böök, joka näyttämöllä oli aina niin uljas mustine silmäkulmineen ja kalpeine ihoineen, mutta nyt näyttäytyi tavallisessa asussaan, melkein aivan ilman kulmakarvoja ja iho tasaisen punertavana. Että hänet näin näimme, oli olevinaan suureen salaisuuteen vihkiytymistä. Se oli suuri kunnia talolle. Me emme tulisi kenellekään ilmaisemaan, millainen hän todellisuudessa oli, tuo naisten ääretön teatteri-ihastus! Entä herra Lundahl, joka niin verrattomasti osasi näytellä mustalaisia, osasi tekeytyä synkäksi, hylätyksi, toivottomaksi, — tuossa hän nyt iloisesti, ihan tavallisena kuolevaisena keskustelee veikeän Aspegrenin kanssa, joka aivan erehdyttävästi matki englantilaista lordia "Laululintusessa", sitten kun se vaaleakutrinen Lydia Lagus ja "tenori" Himberg olivat yhtyneet Arkadian teatteriin.

Vilho piti konnien osista. Hän oli kokonaan näyttelijä eikä välittänyt tekeytyä viehättäväksi niinkuin Bruno Böök. Vilhoa pidän muistojeni perusteella vieläkin maailman parhaimpana näyttelijänä. Näin minä äsken Moissinkin (Berliinissä), mutta hän sekä syvällä äänellään että muilla eleillään koetti miellyttää yleisöä. Vilho ei näytellyt, hän _oli_ se henkilö, jota hän esitti, ainakin katsoja unohti, että tuo oikeastaan oli Vilho. Sen vuoksi Vilhon oleskelu kotihuoneissamme tuntui samalta kuin jos siellä olisi liikkunut jumalia.

Varmaankin se seikka, että suomalainen teatteri suomalaiselle ihmiselle merkitsi suuren valon välähdystä, joka avasi hänelle taidemaailman aivan uudelta, ennen aavistamattomalta puolelta, vaikutti siihen aikaan sellaista taiteilijain jumaloimista. Ei todella tuntunut olevan ihmistä, joka suomalaisuuden nousukaudella olisi saanut nauttia suurempaa arvonantoa ja ihailua kuin näyttelijä. Ja toiselta puolen sellainen arvonanto juuri synnyttikin suuria näyttelijöitä. He elivät taiteessaan samaa suomalaisuuden nousua, joka vei kaikkia jotakin tuntematonta, valoisaa, toiveikasta kohden.

Mutta Bergbomilla oli vielä jotain muutakin mielessä. Hän perusti suomalaisen oopperan. Ja niin hän nosti myöskin musiikkimaailman väliverhon suomalaisen edestä. Jo vaikenee Kalevalan yksitoikkoinen kannelsäestys, sen hymisevä helinä kuolee pois. Mutta mitä tämä uusi on? Uudet ihanat soinnut kajahtavat suomalaiseen korvaan. Ne tulevat kaukaa ulkomailta, vieraat ovat säveltäjät, vieraat soittajat, vieraat laulajatkin, mutta sanat ovat selvää suomea! Kuulkaa! Uudet ihanat sävelet yhteenkasvettuneina suomalaiseen runoon! Norjalainen Ida Basilier — laulaa suomea! Hortense Synnerberg, Strömmer, Alma Fohström, Bruno Holm — laulavat suomea! Signe Hebbe — suomea! Kuuluisa unkarilainen tenori Navratil — suomea!

Mozart, Gounod, Verdi — suomalaisessa asussa, omina, läheisinä! Voiko johtaa uutta kansaa suurempiin valloituksiin!

* * * * *

Tuona riemukkaana suomalaisuuden nousukautena olimme 5:nnen, 6:nnen luokan koulupoikia. Me vain _tunsimme_, että jotakin uutta, suurta tapahtuu ympärillämme, ja siksi mekin elimme aikuisten riemussa.

Asuimme siihen aikaan Albertinkadun 31:ssä, rehtori Mélartin talossa, — hänkin suuri fennomaani ja suurten summien uhraaja. Missä vain oli fennomaaneja, siellä kyllä näkyi aina Mélartkin. Hän oli ylen äveriäs, hänellä oli hyvin pitkät kädet, hän kulki etukumarassa ja oli sangen vähän kaunis kasvoiltaan, mutta suomalaisuus teki silloin rumatkin ihmiset kauniiksi ja rakastetuiksi.

Tämän kulmatalon toinen pitkä puurakennus kulki Antinkatua (Lönnrotinkatua) pitkin. Siinä oli kaksi huoneistoa, joista toisessa asui joku näyttelijätär, muistaakseni neiti Stenberg, ja toisessa tirehtööri Avellan kahden tyttärensä, Kaarolan ja Titin kanssa. Kolmas hänen tyttäristään, Elisabet, oli naimisissa Suomettaren päätoimittajan Viktor Löfgrenin kanssa.

Avellan itse ei osannut suomea nimeksikään, eivätpä liioin tyttäretkään, mutta niin harras oli heidän suomenmielisyytensä, että alituisesti takoivat suomea päähänsä. Kaunis, tumma, sinisilmäinen Titti (johon tietysti sekä Kasper että minä olimme korvia myöten rakastuneet) ei kyllä tainnut saada suomenkielen sääntöjä kauankaan pysymään päässänsä, mutta sen sijaan oli Kaarola niin tosissaan ja niin tarmokas, että harjoitteli suomeksi erinäisiä rooleja (sillä niistä sanottiin suomea parhaiten opittavan) ja vihdoin hämmästytti Helsingin esiintymällä suomalaisen teatterin näyttämöllä. Hän alkoi kohta kulkea voitosta voittoon, niin voittamattomilta kuin vastukset ja kielivaikeudet näyttivätkin. Hänen marmoriin hakattava, mahtava uransa on kilvoitusta, jota hyvin käy rinnastaminen ja vertaaminen koko suomalaisuuden nousukauden taisteluun: sama hellittämätön ponnistus uuden, vaikean kielen oppimiseksi ja omistamiseksi, sama uhrimieli, sama tarmo, sama hehkuva, kaiken voittava innostus.

Kaunis Titti se joutui sittemmin naimisiin nuoren luutnantin, Löfgrenin veljen kanssa, ja katosi jonnekin Oulun tienoille, jonne luutnantti sai määräyksen perustettavan asevelvollisen armeijan palvelukseen. Ja turhaan Esplanadin leijonat sitten hakivat katseillaan, minne heidän kaunottarensa oli joutunut. Eivät löytäneet mistään eivätkä enää milloinkaan. Tätä kohtaloa arvosteltaessa Kasper sanoi Titistä: ähä! miksi ei _oppinut_ suomenkieltä!

Saman talon Albertinkadun puoleisessa puurakennuksessa oli myöskin kaksi suurta huoneistoa. Toisessa asuimme me, pitkän pihan ollessa yhteisenä Avellanien kanssa (jonka johdosta me olimmekin saaneet nähdä Tittiä joka päivä ja joskus juosta leskeäkin hänen kanssaan). Toisessa huoneistossa asuivat Koskiset. Ja kerran pihalla leikkiessämme saimme nähdä sen ihmeen, että Koskisen tytär, joka oli niin ujo, että punastui joka sanasta, — että tämä ujo tyttö telmi veljiensä kanssa! Ensin kuului heidän puoleltaan juoksua ja kovaa melua, sitten yht'äkkiä ikkunanpuolikas paiskautui auki, ja Sakari — rentonaan nauraen — alkoi työntyä siitä ulos sisarensa pakottamana, joka pöytäliinaa huiskuttaen hääti häntä pellolle. Että siis Koskisenkin totisessa perheessä osattiin näin ilakoida! Että hurskas, naisellinen impi, joka ei avannut suutaan seuroissa eikä käynyt teatterissa, että hänkin osasi telmiä! — sitä emme olisi osanneet aavistaakaan. Se lähensi meitä heihin ja heidän sisareensa.

Nurkkatalossa kadun toisella puolella asuivat Strömmerin sisarukset, joista toisesta tuli sittemmin Emmy Achté ja toinen katosi jonnekin Norjaan, mutta tämä toinenkin oli oivallinen laulajatar ja kuului suomalaiseen oopperaan. Heidän kaksi ikkunaansa olivat meitä vastapäätä kadun toisella puolella. Usein näimme heidän menevän tai tulevan kaupungilta, iloisesti keskenään puhellen. "Trubaduurissa" heillä oli kumpaisellakin osansa, vanhempi esitti Leonoraa ja nuorempi Azusenaa. Minä ihailin erittäinkin nuorempaa. Hänen kohtauksensa mustalaisleirillä, hänen synkeä tuijottamisensa nuotioon ja mustalaisen kohtaloja valitteleva laulunsa "Valkea rä-ä-ä-äiskyy..." ei mene milloinkaan mielestäni. Näin hänestä kauniita, liikuttavan helliä unia, ja kun oopperasta tultua hänen huoneensa valkoisten huntu-uutimien taa syttyi yölampun valo, oli minusta elämä saavuttanut ylimmän runollisuutensa.

Kasperilla ja minulla oli sekä oopperoissa että puhenäytelmissä pysyvä paikkamme toisen "rivin" etutuoleilla. Aleksanderilla ja Elisabetilla oli abonemangipaikkansa 9:nnessä permantoaitiossa vasemmalla. Kaikki istuivat Arkadian katsomossa tutuilla paikoillaan. Almbergit (Suomettaren Matti rouvineen) istuivat vastapäätä oikealla, samoin rouva Heurlin (Bergbomin sisar), "Emelien" valkoisen kellertävä, pyöreä pää vilahteli tavallisesti näyttelijäin aitiosta, kaikki punatukkaiset Gripenbergit suosivat aina ensimmäistä riviä, Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman, Löfgren ja muut fennomaaniherrat, usein myöskin Aleksander olivat permannon nojatuoleissa, ja väliajoilla he aina nousivat seisoskelemaan orkesterinkaidetta vasten, selin näyttämöön.